Museo Skogsterissa Hämeenlinnassa järjestettiin vuonna 2018 tuberkuloosiaiheinen näyttely sekä aiheeseen liittyvä luentosarja. Vierailin tuolloin näyttelyssä ja kävin myös kuuntelemassa Hämeenlinnan Ahveniston tuberkuloosiparantolaa käsitellyttä luentoa, jolla mainittiin Turun lähistöllä sijaitseva, arkkitehtuuriltaan upea Paimion parantola. Kuvat Paimion parantolasta tekivät muhun niin suuren vaikutuksen, että päätin, että tuolla on päästävä vielä joskus käymään. Se "joskus" tuli lopulta tänä kesänä, kun törmäsin netissä tietoon Paimion parantolassa järjestettävistä opastetuista kierroksista: tänä kesänä suuntaisimme kesälomareissullamme tuberkuloosiparantolaan! 

Samalla kun naureskelin halulleni valita kaikista mahdollisista vaihtoehdoista keuhkotautiparantolan lomakohteekseni, ikään kuin en saisi arjessani muutenkin hengailla tarpeeksi sairaalaympäristössä, niin jäin pohtimaan syitä kiinnostukselleni aihetta kohtaan. Olen jo ennen omaa sairastumistani ollut yhteiskuntatieteellisen koulutukseni kautta innostunut terveyden ja sairauden kysymyksistä ja kokemuksista ja oma sairastumiseni on vain lisännyt haluani perehtyä näihin teemoihin. Lisäksi tuberkuloosi on ollut kansantauti, johon on myös omassa suvussani sairastuttu, haettu apua parantoloista ja kuoltukin, joten haluan senkin vuoksi ymmärtää aihetta paremmin. Myös koronapandermian keskellä eläminen on lisännyt kiinnostustani ymmärtää pandemioita ja kulkutauteja laajemminkin. Ja sitten on vielä rakkauteni funktionalistista arkkitehtuuria ja sen minimalistista, harkittua kauneutta kohtaan. 

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna meille avautui sopiva sauma pienen kesälomareissun tekemiseen ja niinpä pakkasimme vanin yhden yön mittaista retkeä (jolla poikkesimme myös esimerkiksi Mathildedalin ruukkikylässä, tästä lisää seuraavassa postauksessa) varten ja lähdimme ajelemaan kohti Paimiota. Hankimme liput kierrokselle netistä etukäteen ja niin kannattaa tehdäkin, sillä osa opastuksista oli jo etukäteen täyteen varattuja ja mekin jouduimme tyytymään tästä johtuen toivomaamme myöhäisempään kierroksen ajankohtaan, koska olimme varausten tekemisen kanssa turhan myöhään liikkeellä. Tarjolla oli 60 ja 90 minuutin mittaisia opastuksia, joista valitsimme pidempikestoisen vaihtoehdon, sillä kun nyt Paimioon asti ajelisimme, niin olisi mukava tutustua paikkaan kunnolla. Pidemmän kierroksen peruslipun hinta oli 25 euroa ja sillä pääsisi tutustumaan kattavasti parantolarakennukseen sekä parantolassa järjestettäviin näyttelyihin. Tunnin mittainen opastettu kierros on suppeampi ja kokonaan ilman opastusta parantolan tiloissa pääsee vierailemaan vain hyvin rajoitetusti. 

Olimme tyytyväisiä päätökseemme osallistua pidemmälle kierrokselle eikä puolitoista tuntia tuntunut yhtään liian pitkältä ajalta. Nuori oppaamme tarinoi parantolan arkkitehtuurista ja elämästä kiinnostavasti. Kierros aloitettiin rakennuksen ensimmäisen kerroksen aulasta, edeten sitten kerros kerrokselta ylöspäin tutustuen ensin parantolan yleisiin tiloihin ja päätyen lopulta kattoterassille, minkä jälkeen palattiin katutasolle tutustumaan entisöityihin potilashuoneisiin sekä muihin näyttelyihin. Käytimme kiipeämiseen portaita, mutta hissikin olisi ollut käytössä sellaista tarvitsevalle. Kierroksen jälkeen kiertelimme vielä miehen kanssa parantolarakennuksen pihalla ihailemassa parantolan julkisivua ja hengittelemässä raikkaan mäntymetsän tuoksua. Pihalta olisi löytynyt myös QR-koodit, joiden avulla olisi ollut mahdollista tutustua paremmin parantolan arkkitehtuuriin, mutta harmiksemme emme ehtineet niitä hyödyntää, koska paikka oli menossa jo kiinni. 

Ensifiilikseni parantola-alueelle saapuessani olivat häkeltyneet, vaikka tiesinkin mihin olin tulossa. Ensin ajetaan läpi ihan tavallisen pikkukaupunkimaiseman, kunnes yhtäkkiä upea, outo, moderni rakennuskompleksi kohoaa valkoisena jylhän mäntymetsän keskellä. Voin vain kuvitella sitä tunteiden ja ajatusten sekamelskaa, joka 1930-luvulla parantolaan saapuvilla, usein köyhistä olosuhteista tulevilla sairailla ihmisillä on parantolaan tullessaan päässä vellonut. Parantola on ollut futuristinen, kunnioitusta ja kenties myös pelkoa herättävä saareke kaukana kaikesta, eristyksissä muusta maailmasta ja siitä maanläheisestä elämästä, jota ihminen on elänyt ennen sairastumistaan. Toisaalta se on ehkä edistyksellisyydessään luonut toivoa siitä, että täällä osataan hoitaa ja auttaa. 

Rakennukseen sisään astuessani ensimmäinen ajatukseni oli "vau", ja heti sen jälkeen: "Kylläpä häikäisee!" Vierailupäivänämme aurinko paistoi suurimman osan ajasta ja auringonvalo tulvi kirkkaana isoista ikkunoista kirkkaankeltaisten lattioiden vielä korostaessa tätä häikäisyvaikutusta, mistä mun neurologisen sairauden vaurioittamat silmäni eivät tykänneet. Teki mieli laittaa aurinkolasit päähän sisälläkin käytävillä kierrellessämme. Mietin täällä eläneitä keuhkotaudin heikentämiä potilaita - miltä tämä kirkkaus on heidän silmissään ja kehossaan tuntunut? Onko se energisoinut vai tuntunut ahdistavalta? Rakennuksessa oli kesäisenä päivänä myös aika kuuma, ja mitä korkeammalle kiivettiin, niin sitä kuumempi tuli. Mulla oli kierroksella vielä ffp2-maski kasvoilla, mikä ei helpottanut oloa, mutta auttoi toisaalta ehkä eläytymään keuhkosairaiden ihmisten tilanteeseen. Onneksi nousun lopussa päästiin kattoterassille viilentymään hetkeksi. 

Rakennus ja kierros oli kuitenkin niin täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tarinoita, että en ehtinyt jäädä vointiini vellomaan, vaan nautin täysillä opastuksesta. Olisin halunnut tuoda kierrokselle mukaan järjestelmäkameran ja ottaa sillä kunnollisia valokuvia, mutta jaksamista järkkärillä kuvaamiseen ei nyt ollut, joten jouduin tyytymään puhelimen kameralla otettuihin räpsyihin. Tämän postauksen kuvat ovat näitä puhelinkuvia. 

Ennen syventymistä parantolan arkkitehtuuriin ja elämänmenoon esittelen lyhyesti Paimion parantolan historiaa sekä kertaan perusasiat tuberkuloosista, jota sairastavia potilaita varten parantola aikanaan suunniteltiin ja rakennettiin. 

Paimion parantolasta pidettiin vuonna 1929 arkkitehtuurikilpailu, jonka arkkitehtipariskunta Aino ja Alvar Aalto voitti. Parantolan rakentaminen otti neljä vuotta eli parantola valmistui ja otettiin käyttöön vuonna 1933. Funktionalistista suuntausta edustavaa parantolaa pidetään Alvar Aallon läpimurtoteoksena. Parantola syntyi vastauksena tarpeeseen saada kulkutauti tuberkuloosia, joka jylläsi tuohon aikaan suurta tuhoa tehden maailmalla ja myös Suomessa, sairastaville ihmisille hoitopaikka, joka olisi samalla myös eristyksissä muusta yhteiskunnasta, jolloin taudin leviäminen hidastuisi. 

Parantolassa hoidettiin yksinomaan tuberkuloosipotilaita 1960-luvulle saakka. Kun sairauteen saatiin sitten kehitettyä toimivia hoitoja, niin sairastuneiden määrä väheni tuntuvasti eikä parantolatoiminnalle ollut enää tarvetta. 1970-luvulla parantola otettiin yleiseen sairaalakäyttöön ja keuhkosairauksia ja sisätauteja sairastavia potilaita hoidettiin Paimion sairaalassa aina vuoteen 2015 asti. Tämän jälkeen osa parantolarakennuksista oli viime vuoteen saakka Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten kuntoutussäätiön käytössä. Tällä hetkellä rakennuksesta vastaa Paimion parantola -säätiö ja parantolan tiloissa järjestetään näyttelyitä sekä opastettuja kierroksia, jollaiselle mekin siis osallistuimme. Parantolassa on mahdollista myös majoittua henkilökunnan vanhoissa asunnoissa. Lisätietoa opastuksista ja majoituksista löytyy parantolan omilta sivuilta. 

Tuberkuloosi, ja erityisesti keuhkotuberkuloosi tai kansanomaisemmin keuhkotauti, oli 1900-luvun alussa Suomessa kansantauti, joka tappoi pahimmillaan noin 10 000 ihmistä vuodessa. Tauti levisi hengitysilman mukana eikä siihen ollut tuolloin lääkehoitoa tai rokotuksia olemassa, joten sairastuneita voitiin auttaa sekä toisaalta estää taudin leviämistä lähinnä eristämällä potilaat parantoloihin, joissa heidän oloaan koetettaisiin helpottaa ja elimistöään vahvistaa levolla, raikkaan ilman hengittelemisellä, auringonvalolla ja ravitsevalla ruoalla. Tuberkuloosi oli erityisesti köyhien ihmisten sairaus, sillä ahtaissa asuinoloissa ja heikosti ravittujen ihmisten keskuudessa taudilla oli otolliset leviämismahdollisuudet. Idea parantoloiden rakentamiseen saatiin Keski-Euroopasta, jossa keuhkotautipotilaita oli hoidettu parantoloissa jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien.

Tuberkuloosin aiheuttaa mykobakteeri nimeltä Mycobacterium tuberculosis ja tästä tiedosta meidän on kiittäminen saksalaista lääkäri ja mikrobiologi Robert Kochia, joka löysi bakteerin jo vuonna 1882. Taudin hoitojen ja rokotusten kehittäminen otti kuitenkin aikansa. Nykyään tauti on onneksi tehokkaasti hoidettavissa antamalla potilaalle useiden eri mikrobilääkkeiden yhdistelmää noin puolen vuoden kuurina. Lisäksi tautiin on kehitetty rokote, joka nykyään on Suomessa käytössä enää rajoitetusti. Tuberkuloosia esiintyy maassamme enää harvakseltaan (noin 200-300 tapausta vuodessa) ja valtaosa potilaista on iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat kantaneet elimistössään oireettomana pysynyttä bakteeria, joka aktivoituu ja ryhtyy aiheuttamaan oireita elimistön ja immuunijärjestelmän heikennyttyä ikääntymisen ja esimerkiksi jonkun toisen sairauden tai sen hoidon seurauksena. Myös maahanmuuton kautta maahamme tulee tuberkuloosia. Maailmalla tautia esiintyy edelleen paljon ja siihen myös kuollaan: noin 10 miljoonaa ihmistä sairastuu vuosittain tuberkuloosiin ja siihen kuolee joka vuosi 1.5 miljoonaa ihmistä. Se ei siis tosiaankaan ole maailmasta kadonnut sairaus, jonka olemassaolon voisimme Suomessakaan unohtaa, vaikka nykytilanne tuberkuloosin suhteen täällä onkin hyvä. 

Nyt sitten siihen inspiroivimpaan teemaan eli Aaltojen ajatukseen arkkitehtuurista sairauden hoitamisen välineenä. Kun lääketieteeltä puuttuivat parantolaa suunniteltaessa vielä tehokkaat keinot tuberkuloosin parantamiseksi, niin ympäristö olisi rakennettava sellaiseksi, että se tukee keuhkotaudin heikentämien potilaiden vahvistumista ja paranemista kaikin mahdollisin keinoin. Yhteistyössä lääkäreiden kanssa Aallot pohtivat sellaisia käytännöllisiä suunnitteluratkaisuja, jotka maksimoisivat parantolassa ne elementit, joiden ajateltiin tukevan toipumista keuhkosairaudesta: valon, tilan, levon, raikkaan otsonipitoisen ilman, puhtauden, toivon ylläpitämisen, luontoyhteyden. Oli myös huomioitava se tosiasia, että moni potilas tulisi viipymään parantolassa pitkään, ja että osa potilaista olisi suhteellisen hyväkuntoisia, joten parantolasta tulisi löytyä hyvät yleiset oleskelutilat sekä ulkoilumahdollisuudet. 

Valo, avaruus ja yksinkertaiset, minimalistiset linjat myös olivat ne elementit, joihin parantolaan sisään astuessani ensimmäiseksi huomioni kiinnitin. Seuraava havaintoni oli luonnon läsnäolo: lähes mistä tahansa ikkunasta ulos katsoessani vastaan katsoi rauhoittava mäntymetsämaisema. Tämän jälkeen silmät lähtivät hakeutumaan yksityiskohtiin ja nerokkaisiin arkkitehtonisiin ratkaisuihin, joihin oppaamme huomiomme kiinnitti. Etenimme aulasta ruokasaliin ja ulkoterassille, jolta käsin pääsimme ihailemaan parantolan omaa vesitornia. Ruokasalista käsin ihmettelimme sen yläpuolelle toiseen kerrokseen rakennettua "leijuvaa" kirjastoa, joka näkyvien kantavien rakenteiden puuttuessa oli herättänyt monissa parantolan asukkaissa pelkoa kirjaston rysähtämisestä salissa ruokailevien niskaan. Ruokasalin, jossa toimii nykyään ravintola Toivo, vieressä sijaitsee oleskelusali, josta löytyy myös Alvarin suunnittelumoka eli takka, jota ei koskaan voitu käyttää väärin suunnitellun hormin takia - oppaan mukaan takka toimi lähinnä parantolan asukkaiden piilopullojen säilytyspaikkana (alkoholin juominen parantolassa oli kiellettyä, mutta sitä harrastettiin silti). Mulla ei ole valitettavasti kuvia tästä kauniista salista, koska opastuksen aikana tila oli täynnä ihmisiä ja palatessani kierroksen jälkeen sinne ajatuksenani ottaa kuvia tyhjästä salista siellä olikin jo menossa joku kutsuvierastilaisuus. Kierroksen kruunasi vierailu kattoterassilla, jota käytettiin säällä kuin säällä, pakkasrajan puitteissa, potilaiden makuuttamiseen raikkaassa ilmassa kolmesti päivässä, ja josta aukeaa komeat näkymät parantolan pihalle ja sitä ympäröiviin metsiin. 

Visuaalisuus, jota ohjaavat käytännöt, joiden tarkoitus on palvella sairaiden ihmisten paranemista ja hoitamista, näkyy parantolarakennuksessa kaikkialla. Joka puolelta löytyvät pyöreät kulmat miellyttävät silmää, mutta ovat samanaikaisesti helpottamassa tilojen puhtaanapitoa. Samaa tarkoitusta palvelevat kattorakenteisiin kiinnitetyt patterit, viherkasveille tarkoitettu tila sisä- ja ulkoikkunan välissä ja kuvut lamppujen päällä. Jokaisella esineellä ja ratkaisulla on jokin tarkoitus eikä tiloissa ole mitään turhaa. Myös parantolassa käytettyjä värejä on mietitty tarkasti ja yleisissä oleskelutiloissa käytetyt värit ovat energisoivia, kun taas potilashuoneissa on pyritty rakentamaan värien käytöllä rauhoittava, lepoa tukeva tunnelma. Kokonaisuus on harkittu ja upea ja mun sydämessäni läikehtii lämpimästi kun mietin millaisella pieteetillä potilaiden ja henkilökunnan hyvään on täällä paneuduttu. 

Paimion parantola on holistisen terveysajattelun ruumiillistuma. Alvar Aalto oli suunnittelutyön aikaan sairastellut itsekin ja päässyt näin kokemaan sen, millaista on olla lepoa kaipaava "horisontaalinen ihminen", ja tästä on varmasti ollut apua hänen yrittäessään miettiä yhdessä lääkäreiden kanssa niitä tarpeita, joita keuhkotautia sairastavilla parantolahoitoon tulevilla ihmisillä on. 

Opastetun kierroksen päätteeksi laskeuduimme kattoterassilta vielä ykköskerrokseen tutustumaan näyttelyihin, joista osa on pysyviä ja osa vaihtuvia. Pysyvästä näyttelystä löytyy kaksi museoitua potilashuonetta, joissa pääsee tutustumaan potilashuoneisiin sellaisina kuin ne ovat olleet 1930- sekä 1970-luvulla. Näyttelyssä kerrotaan myös arkkitehtipariskunta Aaltojen ajattelusta ja työskentelytavoista sekä esitellään esimerkiksi parantolaa varten suunniteltuja huonekaluja. 

Vaihtuvia näyttelyitä Paimion parantolassa järjestettiin kesällä 2022 kaksi ja ne päättyivät 28.8.2022. Ensimmäinen niistä oli nimeltään Aalto-huonekalujen alkulähteellä: Pertti Männistön kokoelma Paimion parantolassa ja se esitteli kaarinalaisen keräilijä Pertti Männistön omistamia parantolan alkuperäiskalusteita sekä niiden harvinaisia prototyyppejä. 

Eräs yksityiskohta parantolan elämästä ja hoitoideologiasta jäi oppaamme kertomasta erityisesti mieleeni ja se oli kuoleman tabuluonne. Kuolemasta ei saanut parantolassa puhua ja se tuli kaikin keinoin potilailta piilottaa. Tuberkuloosiin menehdyttiin edelleen runsain joukoin, mutta kuolemantapauksista vaiettiin ja vainajat kuljetettiin kaikessa hiljaisuudessa yön suojaavassa pimeydessä tai pakollisten hallimakuiden aikana huoneistaan parantolan pihalla sijaitsevaan Ruusukellariksi nimettyyn kellariin katseilta piiloon. Parantolan kantava hoitoideologia oli paranemisen toivon ylläpitäminen ja kuolemasta puhumisen ehkä ajateltiin rapauttavan potilaiden tulevaisuudenuskoa ja masentavan sekä heikentävän valmiiksi haurasta terveyttä. Vaikka tätä logiikkaa on periaatteessa helppo ymmärtää, niin tuntuu silti hurjalta miettiä miltä tämä on esimerkiksi niistä kuolevista potilaista tuntunut ja miten tämä ajatusmaailma on vaikuttanut suhtautumiseen heihin ja heidän kuolemaansa. Ovatko he saaneet tukea kuolemansa hetkellä vai onko heidät jätetty kuolemaan yksin? 

Onneksi tuberkuloosista myös parannuttiin ja moni parantolassa hoidettavana olevista potilaista pääsi parantolajakson jälkeen palaamaan takaisin tavalliseen elämäänsä. Osa taas toipui tuberkuloosista kyllin hyvin voidakseen palata kotiin, mutta joutui taudin ja/tai sen hoitojen invalidisoimana järjestämään elämänsä uudelleen. Kotiin palaamisen on täytynyt herättää ristiriitaisia tunteita: toisaalta on varmasti ollut helpotus saada palata takaisin rakkaidensa pariin ja tavalliseen elämään, mutta se tuskin on ollut aivan yksinkertaista, jos otsassa on ollut kulkutautisen parantolapotilaan leima, mikä on voinut johtaa syrjityksi tulemiseen. Vanhaan työhönkään ei ole välttämättä ollut invalidisoitumisen takia enää paluuta ja jos takana on ollut pitkä parantolajakso, niin on voinut tapahtua laitostumista, joka on hankaloittanut normaaliin arkeen asettumista. Moni on päättänyt stigmatisoitumisen pelossa valita jatkossa vaikenemisen linjan, mitä tulee parantolamenneisyyteen, minkä on täytynyt synnyttää yksinäisyyden tunteita. Toisaalta sota-aikana ja sodan jälkeisenä ajanjaksona kädet ovat olleet varmasti niin täynnä töitä ja pää täynnä ajatuksia, että aikaa ja voimia ei ole juurikaan ollut menneiden murehtimiseen, vaan on pitänyt pitää katse tulevassa ja ponnistella tiukasti sitä kohti.  

Parantolavierailun ja parantolaelämästä kertoneiden tekstien lukemisen jälkeen mieleni on samanaikaisesti lämmin ja vähän surullinen. Tuntuu hyvältä ajatella sitä millaisella pieteetillä sellaisen heikoilla olevan ja hauraan ihmisryhmän kuin tuberkuloosipotilaat auttamiseen on haluttu Paimiossa panostaa. Tiedostan toki, että yksi tärkeä pointti on ollut tämän ihmisryhmän eristäminen muusta yhteiskunnasta, mutta se tapa, jolla tämä on toteutettu, lämmittää mieltä. Heikoista on haluttu pitää kaikin keinoin huolta. 

Toisaalta, surun tunteita mussa synnyttää se edistyksen, kehityksen ja parantamisen ihanne, jonka jalkoihin ovat uhanneet jäädä he, jotka eivät parane. Millainen heidän kohtalonsa on ollut, onko heidän henkinen kärsimyksensä huomioitu? Kuolemanpelkoa on kokenut varmasti myös moni parantolasta hengissä selvinnyt ja on voinut olla tarvetta prosessoida keskustellen tätä asiaa, mutta onko tähän ollut mitään mahdollisuuksia, vai onko ollut pakko vain yrittää torjua nämä ajatukset? Millaisia jälkiä tämä kokemus on selviytyjiin jättänyt? 

Mietin parantolajaksoa myös eräänlaisena liminaalitilana, johon tuberkuloosia sairastava on joutunut ennalta määrittämättömäksi ajaksi, tietämättömänä tulevaisuudestaan tai siitä onko sitä edes, ja tunnen parantolaan joutuneita kohtaan suurta sympatiaa. Itsekin pian 15 vuotta eräänlaisessa liminaalitilassa, diagnostisessa limbossa viettäneenä, ja sairastamiseni alkuaikoina kuolemaakin pelänneenä, tiedän jotain siitä millaista on joutua selviytymään päivä ja hetki kerrallaan, tietämättä miten pitkään kärsimys ja sinnittely jatkuu. Ja kun mietin tätä yksinäistä sinnittelyäni, niin tunnen parantolan asukkaita ajatellessani iloa siitä, että heillä on ollut tuo yhteisönsä sekä ulkoa saneltu päivärytmi, joka on kuitenkin ollut tukena ja kuljettanut elämää eteenpäin silloin kun on ollut vaikeaa. Ainakin parantolan sisällä on ollut apua ja vertaistukea saatavilla ja on saanut kuulua osaksi yhteisöä, sillä on täytynyt olla hoitava ja kärsimystä lievittävä vaikutus.