Viime viikosta iso osa meni melko syvissä vesissä kahlaten. Syksyn pimeys ei ole mulle ongelma ja oikeastaan pidän marraskuusta ja siitä, miten luonnon lepoon vaipuminen antaa mullekin luvan käpertyä viltin alle tekemään itselleni mieluisia asioita eli lukemaan, kirjoittamaan, neulomaan ja ajattelemaan. Marraskuitani leimaa nykyään kuitenkin myös suru liittyen seitsemän vuoden takaiseen menetykseen ja huoli läheisestäni, jolle tapahtuneen taakka on edelleen hurjan raskas kantaa. Lisäksi tämä marraskuu on tuonut mukanaan paljon huolta läheisteni terveydestä ja saanut pelkäämään dominoefektiä, jonka yhden kortin kaatuminen saisi aikaan.
Olen huomannut, että mua harvoin enää nykyään ahdistaa niin, että menen ylikierroksille ja koen selkeitä pelkotiloja, mutta tällä viikolla olen muistanut miten epämiellyttävältä tällainen hälytystila kropassa ja mielessä tuntuu. Puhelimen sointiääni on aiheuttanut säpsähtelyä ja tunnelma on ollut pahaenteinen, aistien skannatessa ympäristöä uhkien varalta. Nämä fiilikset ovat liittyneet uutisten odotteluun läheisen terveyteen liittyen sekä mainitsemieni seitsemän vuoden takaisten surullisten tapahtumien vuosipäivään ja muistoihin, jotka se herättää. Yhteinen nimittäjä näille tapahtumille ja peloille on pelko pahojen asioiden tapahtumisesta siksi, että he, joiden tehtävä on ihmisiä auttaa, eivät sitä tee.
On raskasta sairastaa itse tai kulkea vakavasti sairaan läheisen rinnalla, jos vallitsee sellainen tunne, että lähtökohtaisesti lääkäreiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin ei voi luottaa, vaan täytyy jatkuvasti pystyä pysyttelemään kartalla suhteessa omaan ja läheistensä hoitoon havaitakseen ajoissa mahdolliset laiminlyönnit ja virheet sekä puuttuakseen niihin. Tämä on kuitenkin tilanne kaiken sen jälkeen, mitä lähipiirissäni on jouduttu vuosien varrella kokemaan ja mitä itsekin olen joutunut ennen nykyiseen hyvään hoitosuhteeseeni päätymistä läpi käymään. On ollut diagnoosin viivästymisestä johtuvaa pysyvää invalidisoitumista, syöpäkasvaimien toistuvaa huomaamatta jäämistä, tarvittavien tutkimusten tekemättä jättämistä ja nuoren läheiseni aivan turha kuolema. Nykyään ainoa tapa selviytyä tilanteen synnyttämän ahdistuksen kanssa on olla potilaana ja omaisena aktiivinen ja pitää kaikin mahdollisin tavoin huolta siitä, että tarvittavat tutkimukset ja hoidot toteutuvat.
Viime viikon keskiviikkona olleen läheiseni kuoleman vuosipäivän mentyä ohi oloni on ollut rauhallisempi ja olen pystynyt ottamaan aikaa ajatusteni prosessoimiselle sekä loppuvuoden selviytymis- ja toimintasuunnitelman tekemiselle. Syksyyn on kuulunut niin paljon kaikkea arkista säätämistä ja vääntämistä, että se laajempi horisontti, jota kohti olen elämässä halunnut mennä, on vähän kadonnut näköpiiristä. Päiväkirjaa kirjoittamalla asioista tulee hallittavampia ja fokuskin taas löytyy. Uutta viikkoa kohti lähdettäessä olo on seesteisempi ja keskittyneempi.
Onneksi raskassoutuiseen viikkoon mahtui hyviä ja kivoja asioitakin:
- Tein älyttömän hyvää salaattia viimeisistä tuoreista oman maan lehtikaaleista leikkaamalla ne suikaleiksi, öljyämällä ne oliiviöljyllä ja pehmentämällä sormien välissä hieroen sekä maustamalla hyvällä suolalla ja mustapippurilla. Tämän salaattipohjan päälle laitoin pannulla rapsakaksi paistettua pekonia, kuutioiksi leikattua persimonia (ah, persimonkausi on täällä!), suikaloitua punasipulia, vuohenmaitofetamurua, paahdettuja auringonkukansiemeniä ja balsamicoa. Makean persimonin ja suolaisen pekonin yhdistelmä on taivaallinen ja öljytty lehtikaali tuo salaattiin ruokaisuutta ja ihanan syvää vihreyttä, salaatti on kaunis ja herkullinen. Eikä sen valmistamiseen vaadita sähköä kuin pekonin paistamisen ja auringonkukansiementen paahtamisen verran, loistavaa!
- Tyhjä tiskipöytä! Oikein Vimillä puhtaaksi kiillotettu! Milloin viimeksi meillä on nähty vastaavaa? Mun ruokavaliollani, jolla syödään vain ns. oikeaa ruokaa, keittiö on jatkuvassa kaaoksen tilassa, kun energiaa ei riitä kokkaamisen jälkeen enää tiskaamiseen, ja tyhjäksi raivattu tiskipöytä on asia, jonka edessä joutuu melkein tirauttamaan ilon kyyneleitä!
- Läheiseni kohdalle sattui lopultakin lääkäri, jonka toimesta asiat etenevät.
- Ensilumi satoi ja sai maailman näyttämään kauniilta.
- Kävin kolmesti viikon aikana kävelemässä pikku lenkin ja näin kahdesti hirviä sekä kerran 11 joutsenen lauman kokoontumassa läheisellä pellolla.
- Kirjoitin päiväkirjaa ja blogia ja tunsin pääseväni paremmin kosketuksiin itseni kanssa sekä saavani paremman otteen arjestani.
- Kuuntelin pitkästä aikaa kunnolla musiikkia ja Spotifyn viikon suositukset -lista oli jälleen loistava.
- Tartuin kesken olleeseen neuletyöhön ja sain selätettyä siitä hankalan kohdan, joka on estänyt työn valmistumisen.
- Muistin, miten onnekas olen saadessani olla elossa ja välillä vähän elääkin, tämä ei ole itsestäänselvää. Ei kenellekään meistä eikä mulle, joka kannan perinnöllistä geenivirhettä, jonka ensimmäinen oire voi olla äkkikuolema.
Tämä oli ensimmäinen viikkopostaus, jonka koostin niin, että pohdiskelin viikolla vallinneita yleisempiäkin fiiliksiä ja ajatuskeloja viikon hyvien ja kivojen juttujen lisäksi. Tarvitsen nyt tällaista kirjoittamista ja tulen jatkamaan tällä linjalla jatkossakin.
Valoisammin ajatuksin uuteen viikkoon!
