Kaksi vuotta sitten lokakuussa se alkoi. Naapuritontille saapuivat työkoneet neljän aikaan perjantaina ja puuta alkoi kaatua rivakkaan tahtiin. Mies meni tiedustelemaan konekuskilta, että mikä homma, koska tällainen projekti tuli meille ihan yllätyksenä, ja vastaus oli "rakennetaan taloja!". Kaikki tontin puut yhtä lukuunottamatta vedettiin nurin ja kun tontin omistajalta päästiin tiedustelemaan hänen suunnitelmiaan, niin kuulemma ihan vaan omakotitaloa oltiin hänelle rakentamassa. Kyllähän se tontin matalaksi laittamisesta ja siitä, että heppu on rakennusalan yrittäjä, arvattiin, että vähän muutakin taitaa olla suunnitelmissa, ja tadaa, naapurissamme on nyt erittäin keskeneräisen omakotitalon lisäksi myös melkein valmis rivitalo! Todella vaikeaa tajuta, että tuollaisia komplekseja saa noin pienelle tontille edes rakentaa, mutta kyllä se mitä ilmeisimmin on ihan laillista. Nyt makuuhuoneen ja keittiön ikkunoista näkyy vehreiden lehtipuiden sijaan kuutioita. 

Tämä naapuritontin rakennusprojekti, jonka aikataulut ovat venyneet ja paukkuneet eikä valmista ole tullut vieläkään, on tarkoittanut meidän kannaltamme sitä, että mulla ei ole ollut puoleentoista vuoteen kotiin isommin asiaa. Koneet on käynnistetty makuuhuoneemme ikkunan takana aamuseiskalta ja se on tarkoittanut sitä, että mä en ole saanut nukuttua tarpeeksi. Ja kun en saa nukuttua tarpeeksi, ottaa sairauteni takapakkia ja rajallinen toimintakykyni kutistuu entisestään. Ikkunan takana jyskäys on usein jatkunut jonnekin iltaseitsemään, joten päiväunetkin on saanut unohtaa. En pysty melussa nykyään myöskään keskittymään mihinkään varsinkaan ajattelua vaativaan, joten päivät kotona ovat olleet raskaita ja turhauttavia. Olen ollut jokaisen kotona vietetyn yön ja päivän jälkeen aivan rättipuhkipoikki. 

Siispä olen asunut käytännössä maalla viimeiset puolitoista vuotta. Siellä on hiljaista ja rauhallista, mutta elämä on myöskin aika paljon työläämpää ja nurkat ovat tavarasta täydet ja ahtaat. Juomavesi otetaan kanistereista, koska kaivon vesi ei ole juomakelpoista, ja käyttövesi lämpiää tai on lämpiämättä, jos ei jaksa lämmittää, puilla. Öljylläkin voisi toki vettä lämmittää, mutta ei olla niin tehty, koska puulla lämmittäessä säästää rahaa. Peseytyminen tapahtuu kesät talvet suihkuttomassa pihasaunassa, mikä on aikamoinen ylimääräinen rasitus kroonisesti sairaalle. Paikkoja omille tavaroille ei ole, joten kaikki on koko ajan hukassa ja siellä täällä lojuvat ja riippuvat vaatteet ovat kissankarvojen peitossa. Joka paikka on niin täynnä tavaraa, että siivoaminen on hyvin hankalaa. Ja vaikka siivoaisikin, niin paikat näyttävät likaisilta ja nuhjuisilta, koska paikkoja on viimeksi remontoitu 1970-1980 -luvuilla. 

Kuinka ihanaa on siis ollut tällä viikolla palata kotiin! Olen voinut tehdä niin, koska meno naapuritontilla on rauhoittunut rivitalon lähes valmistuttua ja ensimmäisten asukkaiden muutettua siihen asumaan. Omakotitalon osalta hommat näyttävät seisahtuneen kokonaan ja jossain vaiheessa se möykkääminen taas jatkuu, mutta onneksi ei ihan meidän makkarin ikkunan alla kuitenkaan. Olen ottanut ilolla käyttöön nykyaikaiset mukavuudet, joita koti tarjoaa. Nautin myös valosta, tilavista nurkista, siisteistä pinnoista ja ympäristöstä, joka miellyttää silmää. Kauppaankin pääsen halutessani kävellen. 

Vähintään yhtä ihanaa kuin omaan ympäristöön palaaminen on mahdollisuus viettää aikaa yksin kotona. Olen kaivannut tätä niin paljon! Kulunut puolitoista vuotta on mennyt maalla tiukasti yhdessä puolison, joka tekee työtkin sataprosenttisesti etänä, kanssa samoissa ahtaissa neliöissä, ja se jos mikä on koetellut paljon yksinoloa kaipaavan introvertin hermoja. Ollaan koko ajan nyhjätty kylki kyljessä, mutta silti ollaan tehty hyvin harvoin mitään oikeasti yhdessä. Ainoa paikka, minne olen päässyt maalla yksin omin voimin liikkumaan ja viettämään aikaa itsekseni, on ollut lähimetsä. Nyt kun mulla on lopulta mahdollisuus viettää aikaa itsekseni, niin aion todellakin tankata yksinoloa. Maalla mulla ei ole ollut tilaa ja rauhaa ajatella. Heti, kun olen saanut elellä itsekseni ja omaan tahtiini muutaman päivän, ovat ajatuskelat lähteneet päässäni liikkeelle ja olo on virkistyneempi, rauhallisempi ja luovempi.  

Aika maalla, poissa omien tavaroiden luota, on avannut silmiä myös sille miten vähän tavaraa ihminen oikeastaan tarvitseekaan. Mulla on ollut maalla pieni määrä vaatteita, laukkuja, kenkiä ja kirjoja sekä kosmetiikkaa ja niillä olen hyvin pärjännyt puolitoista vuotta. Nuo tavarat ovat yhä maalla ja sormeni syyhyävät käydä läpi vaatekaappini ennen kuin tuon vaatteeni maalta takaisin kotiin. Vaatteita tulee lähtemään jätesäkeittäin kierrätykseen. Tuo projekti on ollut mielessäni aiemminkin, sillä olen tiennyt yläkaapeissa olevan paljon mulle nykyään liian pieniä vaatteita sorttausta odottamassa, mutta karsimista tulee tapahtumaan raskaammalla kädellä kuin olen ajatellut. Miten ihanaa on siivouksen ja karsimisen jälkeen ripustaa ne vaatteet, joita oikeasti käyttää, tilavasti kaappiin ja pukea ne sieltä siisteinä päälle. Ehkäpä myös tienaan muutaman roposen, jos saan jotain parempia vaatekappaleita ja asusteita myytyä. Suurin osa niistä lähtee kyllä lahjoituksena Fidaan sekä tekstiilikierrätysasemalle. 

Ehkäpä arki ei tunnukaan jatkossa niin raskaalta kuin se on viime aikoina tuntunut eikä koti samalla tavalla vankilalta kuin se on tuntunut pitkään maalla asuessa? Ainakin nyt on aika mukava fiilis! Olen kyllä tosi onnellinen tuosta meidän landesta ja siitä, että on ollut mahdollisuus paeta sinne ensin koronaa ja sitten rakennusmelua, mutta liika on liikaa ja nyt on kaupunkielämän aika. Sitten jossain vaiheessa on taas kiva palata pellon laidalle peuroja katselemaan ja laavukahveja hörppimään. 

Haikeudella muistelen aikoja, jolloin mulle oli mahdollista singahtaa spontaanisti vaikka puolen tunnin varoitusajalla mökki- tai festarireissulle. Sen kun heittelin jotain vaatteita, hammasharjan ja -tahnan, dödön ja rahapussin reppuun ja hyppäsin autoon, jolla kurvattiin nopeasti kaupan kautta kohteeseen, napaten kaupasta mukaan muutamat roiskeläppäpitsat (no näitä nyt ei kyllä ole ikävä!), makkarat, oluet ja mitä muuta helppoa hengenpidintä mieleen juolahtikaan. 

Spontaanisti toimimisen mahdollisuuden menetys on ollut yksi harmittavimpia asioita, joita toimintakykyä rajoittavan kroonisen sairauden sairastaminen on tuonut mukanaan. Koska käytettävissä oleva energia on sairaana ollessa hyvin rajallista, niin tekemisiä täytyy ennakoida, suunnitella ja rytmittää, jotta niistä selviää ilman isompaa voinnin romahdusta. Lisäksi huomiota on ihan eri tavalla kiinnitettävä siihen, että yrittää reissun päälläkin elää enimmäkseen niin, ettei huonoista valinnoista koidu päivien tai jopa viikkojen takapakkeja. Pienempäänkin reissuun lähteminen on nykyään homma, joka vaatii valmistautumista, joka on aiheellista aloittaa mieluiten paria päivää ennen lähtöajankohtaa, ellei sitten halua vetää itseään jo ennen reissua aivan piippuun ja viettää kohteessa ensimmäisiä päiviä pää kainalossa.

Jos ja kun reissuun valmistautuminen nielaisee reissua edeltävien päivien toimintakykyisestä ajasta isot palaset, niin ei ehkä ole ihme, ettei sinne reissuun tee mieli ihan jatkuvasti lähteä, ja kun lähtee, niin sitten mielellään viipyy kohteessa pidemmän ajan, jotta paikan päällä jaksaa tehdä muutakin kuin toipua valmistautumisesta ja reissaamisesta. Tänä pääsiäisenä tein sen päätöksen, että rajallisten energioideni reissaamiseen tuhlaamisen sijaan teen asioita, joista saan iloa ja mielenrauhaa ja jotka tukevat mun terveyttäni ja parempaa vointiani, ja jäin pääsiäispyhiksi yksin kotiin miehen lähtiessä maalle. Kun nyt heräsin pitkäperjantain aamuna suhteellisen hyvävointisena kotisängystä hiljaisessa ja rauhallisessa talossa, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että enpä olisi voinut tässä tilanteessa paremmin valita! Vointi on ollut aika huono pidempään liittyen muun muassa lääkeinfuusioihin, jotka sain pari viikkoa sitten, ja nyt alkaa lopultakin tuntumaan siltä, että elämä voisi olla hetken taas muutakin kuin selviytymistä. 

Meillähän on siis sellainen tilanne, että kodin lisäksi vietämme paljon aikaa miehen vanhassa mummolassa, jossa mies tykkää harrastuksenaan rakennella vanhoja autoja. Mäkin tykkään siellä viettää aikaa, koska tuo paikka on rauhallinen saareke metsän reunassa luonnon läheisyydessä ja viihdyn luonnossa ja hiljaisuudessa. Kotonakin on kuitenkin kiva olla ja mun "elämäni" on yleensä kotona, josta joudun sen sitten valikoituina paloina maalle kuljettamaan sinne lähtiessäni. Kun lähdemme maalle, niin se proseduuri on miehellä ja mulla "vähän" erilainen. 

Jos mies on lähdössä itsekseen maalle, niin homma etenee suurin piirtein näin: 

Viikonloppulaukku esille ja sinne muutamat t-paidat, sukat ja kalsarit. Reppuun läppäri. Mahdolliset likaiset tiskit ylös tiskialtaasta pöytätasolle ja vettä tyhjiin kanistereihin. Lompakko ja puhelin taskuun ja takki niskaan. Auton avaimet käteen, kävely autolle ja kaupan kautta motarille kurvaaminen. Kaupasta jotain helposti ja nopeasti ruoaksi valmistuvaa ja Kotipizzasta pizza kainaloon. Perille päästyä olut auki ja pizzaa ääntä kohti, viikonlopun vietto voi alkaa. Aamulla maalta löytyvät työkamat päälle ja tallille autohommiin. 

Jos taas mä olen lähdössä mukaan maalle, niin mun valmistautumiseni etenee osapuilleen näin: 

Jos lähtövalmistelut ja itse lähteminen täytyy saada hoidettua yhden päivän aikana, niin kiroilen, sillä tiedän, että olo tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan illalla ja seuraavana päivänä tämän seurauksena varsin huono. Teen aluksi päässäni listaa kaikista niistä asioista, jotka täytyy hoitaa ennen kuin pääsee istumaan autoon. Näitä asioita ovat ainakin:

 

Kun kaikki kamat ovat kasassa ja koti lähtökunnossa, niin alkaa reissun kolmas vaihe eli tavaroiden ja kissojen roudaaminen autoon ja paikasta A paikkaan B siirtyminen. Matkan varrella pitää vielä pysähtyä ruokakaupassa hakemassa listaamani ruokatarpeet. Toivon niiden löytyvän pienemmästä marketista matkan varrella, jotta saan alkumatkan istua pelkääjän paikalla silmät kiinni lataamassa jo melkoisen tyhjiksi käyneitä akkujani. Ffp2-maski naamalla kaupassa hortoileminen on yhtä kärsimystä ja yritän selvitä ostoksista mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti keskittyen latomaan kärryyn kauppalistan mukaisia ruokatarpeita, toivoen että mies olisi jäänyt autoon odottamaan ja tulisi vain kantamaan valmiit ruokakassit eikä höpöttäisi vieressä sekoittamassa lisää mun jo varsin levällään olevaa pakkaani... Kun sitten lopulta ollaan selvitty maalle asti, niin ohjelmassa on tietysti vielä tavaroiden purkaminen autosta ja sen puolikkaan heviosaston, jonka ostoskärryyni kaupassa ladoin, sullominen ihan liian pieneen jääkaappiin. Ja sitten, lopultakin, saan relata ja vaikkapa korkata gluteenittoman oluen. Jos siis enää jaksan, ja tarkenen, sillä talviaikaan taloa pidetään sen tyhjillään ollessa viileänä ja varsinkin väsyneenä ja huonovointisena kylmyys imee viimeisetkin energiat. Seuraavana aamuna herätessä talo on jo lämmennyt mukavasti, mutta koska edellisen päivän lähtötouhut ovat ylittäneet rasitusikkunani rajat niin että venyy ja paukkuu, niin enpä mä jaksa sieltä peiton alta yleensä ennen iltapäivää mihinkään nousta, jos silloinkaan. Seuraavana päivänä voimia voi jo riittää johonkin mukavaan tekemiseen, jollei kyseessä sitten ole lyhyt viikonloppureissu, jolloin illalla onkin taas siirryttävä kotia kohti, jolloin tuon päivän energiat täytyy käyttää lähinnä pakkaamiseen ja reissaamiseen...

Että juu. Ei ehkä ihme, että kun voin pitkäaikaisen koomailujakson jälkeen nyt lopultakin paremmin, niin en halua käyttää energioitani maalle lähtemiseen vaan asioihin, joiden tekemistä olen kaivannut. 

Ja mitä mä haluan tehdä nyt, kun energiaa vähän paremmin taas on? Haluan rauhoittua, tavoitella mielenrauhaa, tarkistaa koordinaattini, orientoitua tulevaan. Alkuvuosi on ollut aikamoista kuohuntaa ja selviytymistä eikä mulla ole ollut kunnolla mahdollisuuksia rauhoittua kysymään itseltäni mitä kuuluu. Nyt aion ottaa tähän aikaa. Ja se, että mulla on mahdollisuus viettää aikaa yksin kotona, mahdollistaa tämän. Introverttinä kaipaan paljon yksinoloa ja omaa rauhallista aikaa, ja näin korona-aikaan, jolloin mies on tehnyt töitä sataprosenttisesti etänä, yksinolo on ollut ajoittain harvinaista herkkua. Onneksi meillä on tuo maapaikka käytössä ja mahdollisuus jakautua välillä kahteen eri osoitteeseen, joissa kumpikin voi rauhassa harrastaa omia juttujaan, sillä ainakin mulle se kaipaamani yksinolo tarkoittaa ihan todella tyhjää taloa kotona tai maalla, ilman muita ihmisiä. Parituntinen omassa huoneessa ajatustensa kanssa toisen hommaillessa talon toisessa päässä omiaan on sekin ihan jees, mutta ei se ole sellaista yksinoloa, jota tarvitsen saadakseni akkuni kunnolla ladattua. Tarvitsen voidakseni mahdollisimman hyvin aikaa yksin, vapaana häiriötekijöistä sekä toisten odotuksiin ja oletuksiin sopeutumisesta, oman rytmini mukaan eläen, oman tilani ottaen. Jos en saa välillä tätä aikaa ja tilaa, jossa saan vapaasti virrata, niin väsyn, ahdistun ja ärsyynnyn. 

Parasta just nyt: kahvi ja banaanilettu aurinkoisella kotiterassilla omassa seurassa nautittuna.

 

Ihana, rauhallinen, mieltä ja kehoa ravitseva pitkä viikonloppu on siis toivottavasti tulossa. En varsinaisesti vietä nyt tai yleensäkään pääsiäistä, vaan pääsiäinen on mulle ihan tavallisia päiviä muiden joukossa. Syön tavallista, värikästä, hyvää tekevää ruokaa silloin kun on nälkä, herkuttelen vähän jos tekee mieli, käyn voinnin salliessa kävelyllä kameran kanssa tai ilman ihmettelemässä kevään tuloa, kirjoitan, neulon, hengailen kissojen kanssa, juon kahvia aurinkoisella pihaterassilla, kuuntelen musiikkia ja kaivan kirjahyllystä ehkä jonkun lukematta jääneen semikepeän romaanin, joka saa kuljettaa mut täältä sotien ja pandemian keskeltä jonnekin aivan muualle. Nautin jo ajatuksestakin! Toivottavasti myös sulla on mahdollisuus itsesi näköiseen pääsiäiseen tai ainakin hyvien ja mieluisten hetkien itsellesi ottamiseen. Toivotan sulle hyvää pääsiäisen aikaa!