Syksy on ollut pitkään mun lempivuodenaikani, mutta tänä syksynä ei juuri ole siltä tuntunut. Se, että asun nykyään omakotitalossa sekä kasvatan ja keräilen itse ruokaa, tarkoittaa aikamoista savottaa syksyisin, kun kasvatetut asiat täytyy kerätä ja jalostaa myöhempää käyttöä varten, eikä tämä ole ihan iisiä, jos voimavaroja on käytettävissä hyvin rajallisesti ja jos tämä homma ei erityisemmin edes tuota mielihyvää. Hommasta tulee vaan yksi stressinaihe muiden stressoreiden jatkoksi. Otan ruoan itse kasvattamisen ja sadonkorjuun työnä, jota teen voidakseni noudattaa terveyttäni ja toimintakykyni säilyttämistä tukevaa tulehdusta vähentävää ruokavaliota pienellä budjetilla, ja tämä työ lohkaisee syksyisin sen verran ison palasen mun käytettävissäni olevasta toimintakykyisestä ajasta, että sitä jää aika vähän asioihin, joita todella haluaisin tehdä. Aiemmin syksy on ollut mulle nimenomaan mahdollisuus keskittyä kaikessa rauhassa omiin projekteihini ja harrastuksiini, kun kesälomat ovat olleet ohi ja mieskin on palannut takaisin toimistolle töihin, mutta nykyään en jaksa syksyisin juuri tehdä omia juttujani eikä omaa aikaa yksin kotonakaan ole, koska mies on tehnyt korona-ajan alusta lähtien kaikki työt etänä. Nautin edelleen syksyn viilenevistä säistä ja oranssin ja keltaisen sävyihin pukeutuvasta luonnosta, mutta muuten syksyn taika tuntuu rauenneen. Kyseenalaistan joka syksy yhä vahvemmin sen onko tässä touhussa niin paljon järkeä, että sitä kannattaa jatkaa. 

Toki voi olla niinkin, että tämä syksy on tuntunut erityisen raskaalta ja voimat ovat olleet vähissä liittyen läheisten ja omiin terveyshuoliin ja -menoihin sekä uutismaisemaan, joka on ollut koko syksyn karmaiseva ja joka tuntuu vaan pahenevan. On jännitetty läheisten syöpäkontrollien tuloksia ja myös itselläni on ollut sairaalamenoja riittämiin - tavanomaisten neurologisen sairauteni hoitojen ja labrojen lisäksi mulla oli tänä syksynä myös kontrolli harvinaiseen perinnölliseen sydänsairauteeni liittyen. Tuntuu siltä, että olisin viimeisen kuukauden tehnyt lähes pelkästään "töitä" eli tehnyt sadonkorjuuhommia ja ravannut tutkimuksissa ja sairaalassa sekä pakkolevännyt näiden aktiviteettien aiheuttamaa huonovointisuutta pois. 

Samaan aikaan, kun olen paiskinut hommia terveyteni eteen, olen myös muistanut sen, että vaikka raataisin itseni aivan loppuun, niin aika harva varsinkaan terve tätä mun uupumustani tajuaa, sillä he vertaavat mun tekemisteni määrää omiin tekemisiinsä, ja niihin verrattuna mun tekemiseni muistuttavat kärpäsen kakkaa. Tämä johtaa mun tekemisteni vähättelyyn sen sijaan, että saisin osakseni kannustusta ja tsemppaamista, eikä tämä tee hyvää mielenterveydelle tai ihmissuhteille, joissa tätä vähättelyä harrastetaan. 

Olen yrittänyt havainnollistaa tätä asiaa puhumalla terveiden ja kroonisesti sairaiden käytettävissä olevasta toimintakykyisestä ajasta akku-metaforaa käyttäen. Sanotaan, että perusterveen ihmisen akku on aamulla hyvien yöunien jälkeen latautunut vaikkapa noin 90-prosenttisesti ja hän lähtee suorittamaan päivän askareitaan tällä 90 %:n akulla. Sillä tekee aika mukavasti hommia - käy töissä, tekee vähän kotihommia ja harrastaakin. Illalla tämä täyden päivän, johon on kuulunut myös mielekkäitä hetkiä, elänyt ihminen menee nukkumaan ja aamulla hänen akkunsa on taas mukavasti latautunut ja hän on valmis uuden päivän haasteisiin. Kroonisesti sairas taas herää hyvien yöunien jälkeenkin toteamaan, että epäkuntoinen akku ei ole latautunut kuin 30%:n verran. Noiden prosenttien on kuitenkin riitettävä koko päivän askareisiin, joten tekemiset on valittava tarkoin. Joku raskaampi pakollinen kotihomma voi jo tyhjentää akun niin tehokkaasti, ettei sille päivälle voi muuta enää suunnitella, sillä akun täydellistä tyhjentymistä on varottava, koska se tarkoittaisi sitä, että huonokuntoinen akku latautuisi seuraavana yönä vielä aiempaakin heikommin. Kroonisesti sairas voi olla ihan yhtä puhki tai pahemminkin pelkästä yhdestä kodin ulkopuolisesta menosta tai isommasta kotihommasta kuin se perusterve ihminen, joka on tehnyt ensin pitkän päivän töissä ja sen päälle paahtanut hommia kotona tai harrastusten parissa, ja tämän lisäksi kroonisesti sairas maksaa tästä ponnistelustaan veroja ainakin seuraavan päivän ellei useampia päiviä pakkolepona, terveen ihmisen jatkaessa elämäänsä. Käytännössä tämä yksi pakollinen aktiviteetti nielaisee siis useamman päivän tämän kroonisesti sairaan ihmisen elämästä eikä käteen jää kuin vitutus siitä, että elämä valuu ohi. Kuitenkin, ulkopuolisen silmin tämä kaikki tuntuu kovin usein näyttäytyvän niin, että meidän kroonisesti sairaiden elämä on mukavaa ja leppoisaa ja kadehdittavaa, sillä saammehan pötkötellä sängyssä kaiket päivät eikä meiltä odoteta juuri mitään. 

Voin kertoa, että kotona sairaana pakkomakaamisen ja jatkuvan suorittamisen sijaan tekisin aika paljon mieluummin jotain työtä, josta saisin riittävän toimeentulon ja sisältöä elämääni ja joka kerryttäisi eläkettä, sekä harrastaisin, tapaisin ihmisiä, matkustaisin, retkeilisin - eläisin. Nyt valtaosa voimavaroistani kuluu terveyttäni ja toimintakykyäni ylläpitäviin pakollisiin asioihin eikä mulla ole kovinkaan usein mahdollisuuksia esimerkiksi poistua kotoani tai harrastaa, tehdä asioita jotka tekevät elämästä mielekästä. Tämän lisäksi elän jatkuvan kaaoksen keskellä, koska jos mulla joskus on voimia tehdä jotain kivaa, niin todellakin teen sitä enkä siivoa! Pakettiin kuuluu myös jatkuva tietoisuus siitä, että diagnoositta sairastavana pienituloisena voin milloin vain pudota seurannan ja hoidon ulkopuolelle sekä syrjäytyä toden teolla. 

Onneksi sadonkorjuuhommat alkavat olla tältä syksyltä takanapäin eikä kontrollikäyntejäkään tai hoitoja ole ihan hetkeen, joten tulevina viikkoina aion järjestää aikaa ja energiaa myös asioille, joita kroppani ja mieleni nyt pyytää. Haluan ryhtyä panostamaan sujuvampaan, stressittömämpään arkeen sekä asioihin ja tekemisiin, jotka tuntuvat tavalla tai toisella merkityksellisiltä tai tuottavat mulle hyvää oloa ja iloa, olen sen työteliään syksyn jälkeen ansainnut. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin tasainen ja hidas, fiksuille rutiineille rakentuva arki on edellytys sille, että toimintakykyistä aikaa jää pakollisten arkiaskareiden ja terveysaiheisten menojen lisäksi myös harrastamiseen ja mukaviin juttuihin. Kesälomareissut ja muut kiireisemmät ajanjaksot sekoittavat arkirutiinit ja -rytmin ja hyvät toimintatavat on palautettava niiden jälkeen osaksi arkea. Nyt on taas tällainen hetki käsillä ja yritän kovasti miettiä miten saada arki rullaamaan ja mieluiten vielä aiempaa paremmin. Haasteita kun on ollut varsinkin ruokahuollon toimivaksi saamisen kanssa. 

Tulehdusta vähentävän ruokavalion noudattaminen on yksi toimintakykyni ylläpitämisen ja sairauteni hoidon peruspalikoita ja siksi ruoalla on mun arjessani todella suuri rooli (tämä on aihe, josta olen kirjoittanut blogissani paljon). Voidakseni mahdollisimman hyvin mun on syötävä hyvin ja mulle sopivan erikoisruokavalion mukaisesti, mutta tällaisen ruokavalion noudattaminen teettää paljon myös työtä. Pyrin syömään kolme kertaa päivässä tasapainoisen aterian ja nämä ateriat mun on valmistettava pääosin itse alusta asti, sillä ns. paleoruokavalion mukaisia valmisvaihtoehtoja on aika heikosti tarjolla. En myöskään asu yksin, ja koska puoliso tekee töitä kotoa käsin, syö myös hän yleensä kaikki ateriansa kotona, joten ruokaa on laitettava paljon ja usein. Ruokasuunnitelmien ja ostoslistojen tekemisen taakka lepää mun hartioillani, sillä miehellä ei riitä mielenkiintoa ja suunnitelmallisuutta ruokarumban pyörittämiseen. Mies käy sitten taas usein kaupassa hoitamassa ostokset ja ainakin osin kokataan yhdessä. Haastavin ateria organisoida käytännössä on lounas, jonka mies syö arkisin jo joskus yhdentoista pintaan mun nauttiessani siihen aikaan useimmiten vasta aamupalaa, jolloin törmäämme usein tilanteeseen, jossa mies ilmoittaa, että "mulla on puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa palaveria, mitä syödään?". No tuota, mitäs olit ajatellut ehtiä puolessa tunnissa valmistaa ja syödä ja onko sulla raaka-aineet valmiina? Tuo kysymys saa nykyään mun pääni punehtumaan ja nyt onkin aika ottaa käytäntöön se mistä on jo iät ajat puhuttu eli arkilounaiden valmistaminen etukäteen sunnuntaina niin, että kumpikin voi sitä ruokaa sitten itselleen arkilounaaksi lämmittää siihen aikaan kun se itselle sopii. 

Tein meille jokin aika sitten kuuden viikon syklissä pyörivän ruokasuunnitelman, johon olen merkinnyt arkipäiville omat aamupalani sekä yhteiset lounaat ja päivälliset, ja tätä suunnitelmaa olisi tarkoitus ryhtyä nyt noudattamaan. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä isoa kattilallista jotain keittoa, jota syödään sen viikon arkipäivisin, ja iltaruoka valmistetaan yhdessä, useimmiten pariksi illaksi kerralla. Aamupalani valitsen sitten esimerkiksi sen pohjalta vaatiiko muu kokkailu uunin lämmittämistä, jolloin voin tehdä uunimunakasta neljäksi aamuksi kerralla, vai syönkö vaikkapa tuorepuuroa. Saman keittolounaan syöminen joka päivä tulee olemaan tylsää, mutta valitsen mieluummin tylsyyden jatkuvan kokkailun ja ruoasta riitelyn sijaan ja käytän kokkaamisesta vapautuvat energiani johonkin kiinnostavampaan. Viikonloppuisin on sitten kivaa tehdä jotain hyvää ruokaa, kun arkimuona on ollut vaatimattomampaa. Mietin, että torstai tai perjantai voisi olla hyvä ruokaostospäivä, ja että silloin hankitaan kerralla tulevan viikonlopun sekä seuraavan viikon arkipäivien ruoat. 

Tällaisen ruokasuunnitelman noudattaminen tulee paitsi sujuvoittamaan arkea, niin myös olemaan teko terveyteni eteen, sillä etenkin loppukesä ja kulunut syksy on ollut mulle aikamoista lipsumista itselleni sopivasta ruokavaliosta, kun jaksamista ja aikaa kokkaamiseen ja jatkuvaan keittiön siivoamiseen ei ajoittain vaan ole ollut ja silloin on tullut turvauduttua epäterveelliseen noutoruokaan sekä höttöhiilari- ja sokeriherkkuihin. Hiilaripitoinen ruoka yhdistettynä elimistön krooniseen stressitilaan, josta muun muassa jatkuvasti korkeat stressihormoni kortisolin tasot kertovat, on terveydelle tuhoisa ja vaarallista viskeraalirasvaa kasvattava yhdistelmä, kuten olen saanut huomata. Paino on noussut ennätyslukemiin ja olen ollut jatkuvasti ihan hitsin väsynyt ja voimaton. Nyt on korkea aika palata paleoruokavalioon, joka on yksi lääke elimistöni krooniseen stressitilaan.

Haluan ottaa stressinhallinnan opettelun nyt laajemminkin työn alle ja ruokavalion viilaamisen lisäksi tämä tarkoittaa myös sellaisten aktiviteettien ottamista mukaan arkeen, jotka tasapainottavat hermostoa ja aktivoivat parasympaattista hermostoa. Tämä on projekti, jota olin jo keväällä aloittelemassa ja josta kirjoittelin silloin blogiinikin (katso ainakin tämä ja tämä teksti), mutta projekti hautautui pian kesän ja muun elämän alle. Kuin tilauksesta silmiini osui nyt tarjous Karita Tykän Relax-valmennuksesta, jota myytiin viime viikolla alennushintaan, ja mietittyäni asiaa hetken tartuin tarjoukseen. Valmennus alkaa 3.11.2023 ja kestää kolme viikkoa, minkä jälkeen saatu materiaali on käytettävissä vielä toiset kolme viikkoa. Valmennus sisältää muun muassa erilaisia meditaatioita, rentoutusharjoituksia ja äänikylpyjä ja ne ovat suoritettavissa oman aikataulun mukaan, jos ei pysty syystä tai toisesta liveihin osallistumaan. En malta odottaa valmennuksen alkua! Etenkin äänimaljahoidot kiinnostavat, mulla on live-sellaisista erinomaisen hyviä kokemuksia. Toivon, että pääsen valmennuksen myötä taas kiinni myös itsenäiseen meditoimiseen ja rentoutusharjoitusten tekemiseen. 

Ruokarutiinien pyörittämisellä ja stressinhallintakeinojen opettelemisella toivon siis saavani arkeani sujuvammaksi ja vointiani sekä toimintakykyäni paremmaksi, jotta ehdin ja jaksan tehdä myös asioita, jotka tuovat elämään iloa ja merkityksen tunnetta. Mitä nämä iloa ja/tai merkityksen tunnetta tuottavat asiat sitten voisivat olla? 

Olen nyt elämäntilanteessa, jossa haluan todella pysähtyä miettimään sitä mitä haluaisin loppuelämälläni tehdä. Jos saisin järjestettyä arkeni ja kohennettua toimintakykyäni niin, että mulla olisi säännöllisesti käytettävissä toimintakykyistä aikaa johonkin mielekkääseen tekemiseen, niin mitä tekisin? Mulla ei ole tähän vielä selkeää vastausta, mutta luulen, että se voisi liittyä ainakin kirjoittamiseen. Myös kokemustoimijuus kiinnostaa. 

Jos sitten taas puhutaan sellaisista pienistä arjen iloista, joita toivoisin elämääni lisää, niin niitä ovat esimerkiksi rauhalliset kävelyretket luonnossa tai kaupungilla ilman kameraa tai kameran kanssa, kirjojen lukeminen, päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen, bujoilu, lähiretkeily, museo- ja kirjastokäynnit, neulominen, ihmisten tapaaminen ja musiikin kuunteleminen. Siivotakin haluaisin useammin, vaikken siitä hommasta tykkääkään, koska tavarakaaoksen ja sotkujen keskellä asuminen ahdistaa. Haaveilen siis ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka moni perusterve ihminen ottaa itsestäänselvyytenä. Joskus olisi kiva käydä keikoillakin kuuntelemassa livemusiikkia, sillä tämä on ollut mulle aiemmin yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksistani, mutta tämä haave saa odottaa parempia aikoja kulkutautitilanteen suhteen eli väkijoukkoihin en halua jälleen pahenevassa koronatilanteessa lähteä. 

Olen tämän kuluneen viikon aikana yrittänyt jo tsempata syömisten ja ruokahuollon pyörittämisen suhteen ja ulkonakin olen käynyt joka päivä, kerran kävelemässäkin. Eilen sain pakastettua viimeiset lehtikaalit puutarhasta, joten talvi saa nyt tulla. Olen myös elvyttänyt lukuharrastustani ja sain luettua kokonaisen romaanin, en muista milloin olisin viimeksi tehnyt niin. Kirja oli Stella Harasekin, jonka blogia olen pitkään ihaillen lukenut, hetki ilmestynyt esikoisromaani Pimeä aine, jonka tunnelmasta, kielestä ja pohdiskelevuudesta pidin kovasti, vaikka varsinkin kirjan alkuosassa oli tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut karsia. Varmasti tulen lukemaan Stellan seuraavatkin kirjat, jos häneltä sellaisia ilmestyy. Nyt mun täytyy etsiä heti joku toinen, kiinnostava romaani käsiini ja aloittaa sen lukeminen, jotta saan pidettyä kiinni hyvästä lukumoodista, joka mulle Stellan kirjaa lukiessa muodostui. 

Huomaan jo odottavani talvea. Talvi on lupa keskittyä asioihin, joista nautin: kirjoihin, kirjoittamiseen, kirjastossa luuhaamiseen. Talvella ei tarvitse hikoilla ja jaksan paremmin tehdä asioita. Lumen peittämä maisema on kaunis katsella ja valokuvata ja on ihanaa vetäistä armeijan vanhat metsäsukset jalkaan ja hiihdellä aurinkoisen pellon laitaan juomaan termarikahvia ja syömään veriappelsiinia. Eikä talvella tarvitse stressata punkeista! Olen päivittänyt viime aikoina talvivarusteitani, jotta ulkoileminen ei jäisi ainakaan vaatteista kiinni.

Huomiselle on luvattu ensilunta tänne eteläiseen Suomeenkin ja kyllä se mulle sopii! Tänä iltana on tarkoitus käydä saunassa ja tehdä ketopizzaa ja huomenna käydään ehkä naapurin laavulla istuskelemassa muutaman olusen verran. Sunnuntaina lepäilen ja maanantaina on kiva aloittaa uusi, tuore viikko. Viikon ruokaostokset on jo hoidettu, joten ennen ensi perjantaita ei tarvitse ruoka-asioita sen kummemmin pähkäillä, sen kun toteuttaa olemassa olevaa suunnitelmaa. Ja ensi viikon perjantaina alkaa sitten se mainitsemani Relax-valmennus, ihanaa! Hyvillä mielin siis viikonloppuun ja kohti uutta viikkoa. Toivotan myös sulle mukavaa viikonloppua ja toivon, että sulla on mahdollisuus tehdä viikonloppuna asioita, joita tähän hetkeen kaipaat. 

Rakastan Pauliina Vanhatalon (s. 1979) tapaa kirjoittaa sekä kuvata henkilöidensä sielunelämää, eikä Vanhatalon uusin romaani Vastuulliset ole poikkeus. Vastuulliset on myös ainoa kirja, jonka olen tämän vuoden aikana saanut lukujumistani ja jaksamisongelmistani huolimatta luettua kokonaan, mikä osoittaa, että tarina kiinnostaa ja vie mukanaan. Olen aiemmin lukenut Vanhatalolta hänen romaaninsa Pitkä valotusaika, johon ihastuin kovasti, ja myös hänen autofiktiivisen trilogiansa kaksi viimeistä osaa (Toinen elämä, Tuntemani maailma) olivat mieluisia ja monin kohdin samastuttavia. 

Vastuulliset kertoo ihmisistä, jotka kokevat kantavansa vastuuta ja tuntevansa syyllisyyttä asioista ja teoista, joihin heidän läheisensä ovat päätyneet ja joita he ovat joutuneet sivusta todistamaan. Koulupoika Lenni kantaa huolta vanhempiensa raha-asioista ja perheensä koossa pysymisestä, tehdastyöläinen Pasi taas kokee olevansa osin syyllinen ystävänsä toteuttamaan perhesurmaan ja itsemurhaan ja rankaisee itseään majoittumalla autiotaloon, josta käsin voi pitää silmällä kuolleen ystävänsä taloa, johon Lenni perheineen perheen talousvaikeuksista johtuen muuttaa. Autiotalossa majaansa pitää myös huumeita käyttävä parikymppinen Valo, josta huolta kantaa hänen opettajana työskentelevä äitinsä Niina. Päähenkilöt Lenni, Pasi ja Niina eivät tunne toisiaan, mutta heidän tarinansa nivoutuvat toisiinsa heidän läheistensä tekojen, joiden taakkaa he kantavat mukanaan, kautta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen terästeollisuuskaupunki Raaheen eli Vanhatalon kotikaupunkiin, vaikka kaupunkia ei nimeltä mainitakaan kirjan sivuilla. 

Kustantaja Tammen sivuilla Vanhatalon kirjaa kuvataan seuraavasti: "Piinaavan kaunis romaani syyllisyydestä, valinnoista ja ihmisistä, jotka uhraavat itsensä kannatellakseen toisia, korjatakseen muiden tekemät virheet." Sitä se todella on ja suosittelen kirjan lukemista sullekin. 

Vertaiseni vinkkasi viime viikolla Facebookissa webinaarista, jossa käsiteltäisiin muakin diagnoosittomana kiinnostavaa teemaa eli niin sanottuja "lääketieteellisesti selittämättömiä oireita" sekä niihin liittyvien lääketieteellisten tutkimusten tieteellisiä ja eettisiä ongelmia. Kuulin webinaarista päivän myöhässä, mutta mun onnekseni puheen nauhoittaminen oli ensimmäisellä kerralla epäonnistunut ja niinpä se otettiin seuraavana päivänä uusiksi, jolloin mäkin ehdin linjoille kuuntelemaan. Tämä luento, jossa kansanterveyden ja journalismin asiantuntija David Tuller (DrPH) Berkeleyn yliopistosta ruotii erityisesti ME/CFS:aan, long Covidiin ja POTS:aan liittyviä tutkimuksia, löytyy nyt myös netistä vapaasti kuunneltavana ja suosittelenkin sitä kaikille, joita tämä tematiikka koskettaa ja joilta englannin kieli taittuu. Mulla ei nyt itselläni ole valitettavasti tähän hätään voimia referoida Tullerin puheen pääpointteja tähän, mutta sen sanon, että silmänkääntötemppuja tällä tutkimusalalla tehdään ja että on ihan mahtavaa, että on ihmisiä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen niiden näkyväksi tekemisen. Tämä luo toivoa sen suhteen, että myös kiisteltyjä sairauksia sairastavat voisivat jonain päivänä saada sellaista apua ja kohtelua, jota he ansaitsevat. Etenkin ME/CFS-potilaita saattaa kiinnostaa myös Tullerin Trial By Error -sarja, joka löytyy Virology Blog:sta ja jossa hän käsittelee tähän sairauteen liittyvien tutkimusten tieteellisiä, metodologisia ja eettisiä ongelmia. 

Aina syksyisin, kun mulla on maalla ollessani parempi vointi, niin karkaan lähimetsään ratsaamaan vakiosienipaikkojeni kantarelli- ja suppistilanteen. Vaikka suppilovahverotilanne on ollut tänä vuonna heikohko, niin silti jotain tarttui ämpärin pohjalle tälläkin kerralla. Ja vaikka ei olisi tarttunutkaan, niin ei se olisi haitannut, metsän mieltä ja kroppaa hoitavassa vaikutuksessa on tarpeeksi syytä mennä metsään kävelemään. Se vaan harmittaa, että iso osa läheisistä metsistä on laitettu viime aikoina aika karulla tavalla mataliksi, mikä on huono asia sekä luonnon ja ilmaston että meidän lähiluonnossa liikkumisesta nauttivien kannalta. 

Juuri kun löysin itseni miettimästä, että parin viikon päässä siintävä hoitojakso sairaalassakin tuntuu piristykseltä mun nykyiseen itseeni käpertyneeseen normiarkeeni verrattuna, niin naapurista kantautui kutsu tulla lauantai-iltana istumaan iltaa heidän laavulleen. Olen saattanut hehkuttaa landenaapureitamme aiemminkin, mutta totta se vaan on ja sanon silti: meille on täällä naapurilotossa osunut täysi kymppi enkä voisi olla onnellisempi siitä millaiset ihmiset meitä täällä ympäröivät ja millaisen yhteisön osaksi olemme päässeet. Varsinkin nyt, kun yhteisöllisyyden kokemukset ovat kotona sairastaessa ja ilman varsinaista vertaistukiyhteisöäkään diagnoosin puuttuessa vähissä, niin se, että saa kuulua osaksi jotain porukkaa, tuntuu tosi tärkeältä. 

Omenasesonki on jatkunut jo pitkään ja uudet omenareseptit tulevat tarpeeseen, jotta satoa saa hyödynnettyä ilman, että tämä kyseinen sinänsä herkullinen hedelmä alkaa pursuamaan korvista. Onneksi muistin, että palsternakka ja omenahan ovat mitä toimivin makupari, ja keittelin niistä vuohenjuustolla ryyditettynä ison kattilallisen keittoa. Tuli hyvää ja vielä parempaa olisi tullut, jos pinnalle olisi heitellyt rapsakaksi paistettua pekonia murustettuna, mutta tällä kertaa mentiin kasvisversiolla. 

On taas viime viikon hyvien & kivojen asioiden aika!

Siellä se rauhassa istuskeli pellon laidalla mun mennessäni pihasaunaa lämmittämään. Katsahdin pellon suuntaan ja kiinnitin huomioni matalahkoon hahmoon vaaleiden koivunrunkojen välissä, ei siinä pitäisi ainakaan mitään katkennutta puun runkoa olla. Siristin silmiäni ja otin muutamia askelia hahmoa kohti, kyllä se jokin eläin on... Olisiko kettu, tai nuori peuran vasa? Mietin, että peurat ovat kyllä tähän aikaan vuodesta jo isompia, eikä hahmo ihan ketultakaan näytä. Kävelin rauhallisesti lähemmäksi ja zuumasin samalla kännykän kameralla hahmoa kohti, josko kuvan perusteella saisin kulkijasta varmuuden. Mun ei tarvinnut kuitenkaan katsoa kuviakaan, kun silmäni alkoivat hahmottaa lihaksikkaan kissamaisen hahmon ja korvat, joista ilves tunnetaan. Teki mieli kiljahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja lähdin hiipimään lähemmäs vierailijaa. Tyyppi ei ollut moksiskaan meikäläisen läsnäolosta tai tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun, vaan seisoimme siinä pitkään katselemassa toisiamme. Räpsin kännykkäkameralla menemään ja kirosin zoomattujen kuvien heikkoa laatua - minkä mielettömän kuvausmahdollisuuden menetänkään! Lähestyin eläintä vielä hieman, kunnes olin kuulevinani matalaa murinaa ja mietin että ok, ehkäpä mun on aika mennä lämmittämään sitä saunaa ja jättää iso kissa hoitamaan omia hommiaan. Otin muutaman askelen takaisin päin ja käännyin katsomaan taakseni, tupsukorva katseli valppaan ja kiinnostuneen näköisenä mun perääni. Sinne se jäi istuskelemaan mun poistuessani paikalta. Menin saunalle fiilistelemään näkemääni, yksi unelmistani oli täyttynyt - luonnonvaraisen ilveksen näkeminen on ollut mun haaveeni jo vuosien ajan. Moni naapureista oli kertonut nähneensä ja kuulleensa tuon ison kissan, mutta mun kohdalleni onni osui vasta nyt. Olin aiemmin kuullut ilveksen olevan hyvin ihmisarka olento, mutta tämä tai nämä täällä meidän landen nurkilla liikkuvat ilvekset eivät näytä ihan pienestä hätkähtävän.  

Tämän kohtaamisen jälkeen mun teki mieli googlata perustietoja ilveksestä muistini virkistämiseksi. Ilves on maamme ainoa luonnonvarainen kissaeläin ja se on nykyään lajina elinvoimainen (Suomesta löytyy noin 2200 yksilöä) kannan toivuttua 1900-luvun alun liikametsästyksestä 1960-luvun lopulla tapahtuneen rauhoituksen myötä. Se on lihansyöjä, jonka ruokavalio kattaa muun muassa pienet jyrsijät, jänikset, metsäkanalinnut, peurat ja porot. Ilves on yksi maamme neljästä suurpedosta (muut ovat karhu, susi ja ahma) ja sillä on tärkeä rooli muiden nisäkäskantojen koon hallinnassa ja elinvoimaisina pitämisessä. Nykyään ilvestä metsästetään taas runsaammin ja siitä käydään keskustelua, että myönnetäänkö metsästyslupia jo liikaakin. Toivottavasti nyt ei toisteta samoja virheitä kuin 100 vuotta sitten. 

Nyt kun menen maalla ulos, niin silmät hakeutuvat pellon laitaan, josko... mutta sen verran harvinaisia nämä ilveksen ja ihmisen kohtaamiset taitavat yleisesti ottaen olla, että täytyy iloita tästä yhdestäkin kerrasta. Itse kännykällä ottamani eläinotokset osoittautuivat sen verran hähmäisiksi, että lainasin Pixabaysta paremman ilveksen kuvan tämän postauksen kuvitukseksi, suunnilleen tämän näköinen se munkin kohtaamani kaveri oli. 

Ilman Spotifya jumittaisin varmaan aina vaan samoissa vanhoissa suosikkilevyissä, mutta tuon palvelun viikon suositusten ja Release Radarin ansiosta onnistun välillä bongaamaan mieluista uutta kuunneltavaa. Kuluneen viikon löytö oli uuden levyn kahdeksan vuoden tauon jälkeen julkaisseen Regina Spektorin Home, Before and After, joka on taattua Reginaa. Löysin Spektorin musiikin joskus 2000-luvun alkupuolella Soviet Kitsch-levyn myötä ja rakastuin tuon levyn biisien omituisuuteen, äkkivääryyteen ja kauniisiin melodioihin. Sen jälkeen seurasin tiukasti Spektorin tekemisiä, kunnes jossain vaiheessa en enää muistanut kuunnella hänen musiikkiaan. Nyt kun laitoin uuden levyn soimaan niin on kuin olisi kotiin palannut ja tuntuu ihanalta huomata, että Regina on pysynyt omana upeana ja hulvattomana itsenään. En malta odottaa, että pääsen syventymään hänen uuteen musiikkiinsa vielä paremmin! 

Olipas kivaa löytää laatikon kätköistä päättelyä valmiit raitasukat ja saada uudet, freesit villasukat viidessä minuutissa jalkaan!

Kasvisruoat eivät ole mulle tulehdussairauteni takia optimaalisinta ruokaa niissä käytettävien proteiinin lähteiden takia, sillä palkokasvit, viljat ja lehmänmaitotuotteet pitävät elimistössäni tulehdusta yllä, mutta ruokalaskuja on saatava nyt pienennettyä, joten olen päättänyt ryhtyä valmistamaan silloin tällöin kasvisruokaa, jossa proteiinina on palkokasveja, joita tunnun sietävän pienissä määrin. Bongasin Kasvisannos-blogissa afrikkalaisen maapähkinäpadan ohjeen, joka kuulosti mausteisuudessaan niin herkulliselta, että sitä piti päästä kokeilemaan. Tein pataa sunnuntaina ison kattilallisen ja keitin sen kaveriksi riisiä ja voi kyllä, olipahan herkullista! Ja ruokaisaakin se oli toisin kuin kasvisruoat usein ovat ja saa siksikin hyväksyntäni - koska syön vain kolmesti päivässä, niin haluan jokaisen aterian sisältävän hiilihydraatin lisäksi myös proteiinia ja rasvaa. Bataatti, kidneypavut ja lämmittävät mausteet keskustelevat ruoassa suloisesti keskenään, ja ruokaan tulee paljon myös terveyden kannalta hyviä raaka-aineita kuten sipulia, valkosipulia, tuoretta inkivääriä ja lehtikaalta. Tästä satsista syödään pari kertaa ja loput padasta menee kerta-annoksina pakkaseen tulevia kasvisruokapäiviä odottamaan. Aion tulevaisuudessa kokeilla tätä ruokaa myös ainakin kurpitsasta valmistettuna, resepti on helposti varioitavissa. Kiitos Kasvisannos-blogin Anita mainiosta reseptistä! 

Jokaisen päivän ilostuttajia ja sulostuttajia.

 

Meillä on puolison kanssa yleensä aina yksi tai useampi sarja kesken ja kuluneella viikolla katsoimme tämän ruotsalaisen komediasarjan, joka osoittautui ihan viihdyttäväksi. Siinä 26-vuotias Lontoossa asuva Alice on selvinnyt hengissä gynekologisesta syövästä, mutta samalla koko hänen elämänsä menee uusiksi eron ja työttömyyden takia ja hän joutuu muuttamaan takaisin lapsuudenkotiinsa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin rakentamaan uusiksi elämäänsä ja identiteettiään. Kotikotonaan Alice joutuu jakamaan huoneen pikkuveljensä kanssa, kestämään gynesyöpätietoisuuden levittämisen airueksi ryhtyvän äitinsä tempauksia, selvittelemään välejä menneisyytensä ihmisten kanssa ja keksimään miten saada selville se, toimiiko alakerta syöpäleikkauksen jälkeen kuten kuuluukin. 

Kaikki kaalit ovat mun lemppareitani ja osa lähes jokapäiväistä ruokavaliotani niiden terveyttä tukevien ominaisuuksien takia, ja kokeilen aina mielelläni uusia kaaliruokia. Savoijinkaalta on ollut kai vähän huonosti tarjolla, koska siitä ei ole juuri tullut kokkailua, mutta nyt kaupan tarjouksesta tarttui mukaan kauniin vihreä kaalinpää ja keksin valmistaa sen puolikkaasta kokeeksi satsin coleslaw'ta, jonka olen tavallisesti tehnyt keräkaalista. Toimii! Lisäksi tästä kauniista kaalista kokkaaminen tuottaa visuaalista iloa. Monet kaalit ovat edelleen myös hinnaltaan edullisia muiden raaka-aineiden hintojen noustessa, joten myös tulevana talvena meillä tullaan suosimaan kaaliruokia. 

Vielä saatiin nauttia aurinkoisistakin päivistä. 

 

Rajoittuneen ruokavalioni noudattaminen teettää mulla päivittäin niin paljon hommia keittiössä ja hotkaisee niin ison osan voimavaroistani, että on taivaallista saada lössähtää välillä sohvalle syömään jonkun muun valmistamaa ruokaa. Niitä noutoruokia, jotka sopivat mun ruokavaliooni, on aika rajallisesti, ja joskus täytyy tehdä kompromisseja, jos aikoo syödä ravintolaruokaa. Pizza on yksi tällainen ruoka, jota vain harvasta paikasta saa vegejuustolla, vaikka gluteenitonta versiota onkin jo aika hyvin tarjolla. Lehmänmaito pieninä määrinä silloin tällöin nautittuna ei näytä tuottavan isompia ongelmia, joten välillä annan mennä ja tilaan gluteenitonta pizzaa normijuustolla. Tämä Hämeenlinnan TopCapin Marinara oli varsin kelpo esitys valmispohjaa käyttäväksi gluteenittomaksi pizzaksi, varsinkin valkosipulia oli juuri passelisti! Haaveilen silti edelleen kunnollisesta gluteenittomasta pizzasta, joka olisi pohjaa myöten valmistettu ravintolassa paikan päällä, en ole tainnut sellaista vielä yli 10 gluteenittoman vuoteni aikana syödä. 

Sähköä säästettiin tämänkin viikon viikonloppuna herkullisesti kokkaamalla muikkuja ja oman maan perunoita muurikalla. 

Olenkin jo kirjoittanut toisaalla siitä, miten meidän landen tavarakaaos käy mun hermoilleni eikä maalla oleminen ole siksi kovin rentouttavaa etenkään sitten, kun säät tai vointi pakottavat viettämään pitkiä aikoja sisätiloissa. Talosta löytyy edelleen useiden meitä edeltävien sukupolvien omistamia tavaroita ja suuri osa niistä on dumpattu katseilta piiloon talon ehkä isoimpaan ja viihtyisimpään huoneeseen eli takkahuoneeseen, joka olisi kiva saada käyttöön. Kuluneena viikonloppuna saimme lopultakin aloitettua huoneen raivaamisen ja ai vitsi miten kiva on, kun tila alkaa selkiytymään ja tavaroita lähtee kierrätykseen ja myyntiin, ehkäpä urakka poikii mielenrauhan lisäksi vähän rahaakin. Kohta meillä on tila, jossa kuunnella musiikkia sohvalla makoillen ja takkaa poltellen sekä iso pöytä, jonka ääreen mahdun puuhaamaan omia projektejani, tällainen tila multa on maalla puuttunut. 

Lempi-ihmisiäni somessa on jo pitkään ollut ukrainalainen eläinlääkäripariskunta Valentina ja Leonid Stoyanov, joka pyörittää eläinlääkäripalvelua nimeltä Vet Crew Ukrainan Odessassa ja tekee kaikkensa pelastaakseen ja hoitaakseen sodasta kärsiviä eläimiä. Jos mun pitäisi antaa esimerkki resilienssistä, niin mainitsisin Valentinan ja Leon. Pariskunta on tullut somessa alun perin suosituksi Valentinan ja Tosya-apinan, jonka he pelastivat reilu vuosi sitten huonokuntoisena huonoista oloista ja ottivat osaksi perhettään, yhteisistä ruokailuvideoista, ja tämän näkyvyyden ansiosta he ovat saaneet myös sodan aikana paljon tukijoita, joiden avun ansiosta heidän on ollut mahdollista jatkaa työtään kriisin keskellä. Mun iltarutiineihini on kuulunut koko sodan ajan käydä ennen nukkumaan menoa katsomassa Vet Crew'n stooreista, että siellä ollaan hengissä ja kunnossa. Valilla ja Leolla on jatkuvasti hoidettavanaan noin 200 eläimen vaihtuva joukko, uusien potilaiden tullessa parantuneiden tai uuden kodin löytäneiden eläinten tilalle, ja viime aikoina heidän hoidossaan on ollut muun muassa sodassa vahingoittuneita pöllöjä, orvoksi jäänyt leijonapesue ja erilaisia matelijoita. Jos ja kun usko ihmisiin joutuu välillä koetukselle, niin Valin ja Leon stoorien katsominen luo uskoa hyvään. Toivon sydämestäni, että sota päättyy pian ja että tämä upea pariskunta pääsee toteuttamaan unelmaansa villieläinten suojelualueen perustamisesta. 

   

Eipä ole tullut kirjoitettua kuulumisia tänne blogiin sitten kesän alkupuoliskon, jollei viikoittaisia hyvät & kivat -postauksia lasketa, joten nyt voisi olla "missä mennään" -aiheisen postauksen aika. Mieli on tehnyt monesti kirjoittaa, mutta voimia tällaisen postauksen tuottamiseen ei ole ollut, etenkään kun olen halunnut saada kesän reissupostaukset kirjoitettua ja ulos mahdollisimman pian ja olen siksi priorisoinut niiden työstämistä (ja tästä huolimatta osa reissupostauksistakin edelleen odottaa kirjoittamista ja julkaisemista). Myös viikon hyvät & kivat -postausten kirjoittamiseen menee yllättävän paljon aikaa ja energiaa, vaikka noiden postausten kirjoittaminen onkin samalla tietyllä tavalla energisoivaa. 

Edellä kirjoittamastani käykin siis jo ilmi, että voimia on ollut rajallisesti, ja että niitä on ollut käytettävissä kirjoittamiseen vähemmän kuin olisin toivonut. Mutta vaikka voimia on ollut edelleen rajallisesti, niin niitä on onneksi ollut nyt paljon enemmän esimerkiksi vuoden alkupuoliskoon verrattuna, jolloin kärsin sairauteni aiheuttaman fatiikin ja saamieni hoitojen pitkäkestoisten sivuvaikutusten lisäksi myös oletettavasti rokotusten aiheuttamasta, kuukausia jatkuneesta voimattomuudesta. Joskus kesän puolivälissä olo alkoi olla onnekseni palautunut omaksi normaalikseni, ja kun sitten onnekkaan sattuman kautta sain vielä vaihdettua saamani lääkkeen toiseen, sivuvaikutuksettomaan, niin olin onneni kukkuloilla: elämä voittaa ja ehkäpä jaksan hiukan taas elääkin! Näin myös elokuun alkupuoliskolle kaavaillut pienet kesäreissut vanilla pääsivät toteutumaan ja jaksoin varsinkin toisen, pidemmän näistä reissuista varsin hyvin. Olen saanut nyt myös kesän jälkeen jatkaa tällä uudella, mulle parhaiten sopivalla lääkkeellä, ja olen säästynyt niiltä koomailuviikoilta, joita hoitojaksot ovat mulle aiemmin aiheuttaneet. Koomailua on kyllä sen sijaan aiheutunut välillä siitä, että olen kohentuneen vointini huumassa innostunut taas ylittämään rasitusikkunani rajoja niin että paukkuu sillä seurauksella, että vointi on romahtanut ja sen palautuminen omaksi normaalikseni on ottanut aikaa. 

Jaksaminen on siis ollut kaiken kaikkiaan parempaa verrattuna esimerkiksi kevättalveen, mutta tämä kuluva syksy on ollut sellainen, että se on teettänyt paljon sellaista hommaa, joka on nielaissut valtaosan käytettävissä olevista voimavaroista ja jättänyt niitä vain vähän esimerkiksi harrastuksille, kuten bloggaamiselle. Onneksi ehdin elokuussa vähän elämään ja nauttimaan elämästä, koska syksy on tuonut mukanaan sellaisen todellisuuden, johon ei ole tätä ennen onneksi ollut tarvetta tutustua. Tiedossa oli toki jo keväällä, että sotahinnat tulevat kurittamaan meistä monia ja tuomaan arkeen monenlaista kurjuutta, mutta silti nykyiset ruoan ja varsinkin energian hinnat ovat olleet isku päin pläsiä. Kun syksy on ollut aiemmin mun lempivuodenaikani, josta olen nauttinut kuljeskelemalla järjestelmäkameran kanssa luonnossa syksyn värejä muistikortille tallentaen sekä käyden esimerkiksi museokierroksilla ja kuuntelemassa livemusiikkia (näitä kahta viimeistä en tosin ole harrastanut korona-aikana), niin tämä syksy on mennyt miettiessä sitä miten saisi pitkän talven yli elettyä niin, että kuluttaa mahdollisimman vähän rahaa mihinkään. Syyniin ovat päässeet niin talon lämmitysmenetelmät, sähkönkulutustavat kuin kokkailu- ja syömistottumuksetkin eli ne pakolliset asiat, joita ei voi laittaa tauolle, vaan jotka on hoidettava jotenkin. Muihin kuin pakollisiin asioihin ei tunnu nyt mahdolliselta kuluttaa rahaa, koska on tiedossa, että eleleepä esimerkiksi sähkön kulutuksen suhteen miten niukasti tahansa, niin talven sähkölaskut tulevat silti olemaan valtavat. 

Niinpä viimeiset puolitoista kuukautta ovat tarkoittaneet meidän yhden palkansaajan taloudessamme muun muassa opettelemista lämmittämään taloa ja talousvettä puilla öljyn ja sähkön sijaan (tai palelemista tai kylmää vettä, jos ei jaksa tehdä ja ylläpitää tulta), polttopuiden tekoa, puusaunassa saunomista ja vatipesuja kaivovedellä, kokkaus- ja pyykkäysmaratoneja "halvan" sähkön aikana ja sen jälkeen uunin laittamista käyttökieltoon kalliin sähkön aikana, itselle terveellisimmästä ruokavaliosta tinkimistä taloudellisista syistä, sähköä säästävien kokkailutapojen selvittelyä, samojen vaatteiden käyttämistä pidempään pyykkäysvälin kasvattamiseksi, kasvimaan antimien jalostamista pakkaseen ihan urakalla sekä karpaloiden sekä puolukoiden poimimista talvea varten. Kroonisesti sairaalle vajaakuntoiselle tässä on ollut savottaa ihan riittävästi ja touhuaminen on vaatinut vastapainokseen paljon lepoa, joten vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut. En ole jaksanut koko syksynä edes kaivaa järkkäriä kamerarepusta esille. 

Olen huomannut, että haastavassa tilanteessa musta kuoriutuu jälleen kerran se reipas pärjääjä, joka laittaa tunteet ja ahdistuksen sivuun ja ryhtyy hihat heiluen analysoimaan tilannetta ja ratkomaan asiaan liittyviä ongelmia. Samalla ärsyynnyt siitä, jos muut tilanteessa jäävätkin vellomaan negatiivisissa tunteissa ongelmanratkaisuun keskittymisen sijaan, enkä jaksa ja kykene ottamaan vastaan heidän ahdistustaan. Se, että ei lamaannu, vaan kykenee hankalassa tilanteessa toimimaan tilanteen korjaamiseksi, on hyvä piirre, mutta tällaisen toimintatavan kääntöpuolena on tunteiden tukahduttaminen sekä tietynlainen sisäänpäin kääntyminen, millä voi olla negatiivisiakin seurauksia, jos niitä tunteita ei jossain vaiheessa käsittele tai jos se johtaa selän kääntämiseen heille, joille on luonteenomaista toimia tilanteessa toisin. Onneksi nykyään tiedostan tämän asian ja voin yrittää tehdä jotain asian eteen. 

Kun luen blogeja, selailen somea, seuraan uutisia ja kuuntelen tuttujen juttuja, niin huomaan taas miten eri todellisuuksissa me ihmiset elämmekään tätäkin erikoista syksyä ja tulevaa talvea. Monet ovat pakotettuja minimoimaan kaiken kulutuksen ja elämisen menot selvitäkseen ilman luottotietojen menetystä tulevasta talvesta, kun taas osa ihmisistä tuntuu elävän "koronan jälkeisen" (vaikka korona on kaikkea muuta kuin ohi) ajan huumaa reissaten, shoppaillen ja harrastaen kuten "vanhoina hyvinä aikoina". Itselläni olo on nyt ehkä ulkopuolisempi kuin koskaan suhteessa muuhun yhteiskuntaan, vaikka jossain siellä reunalla on diagnoosittoman sairastamisen ja kaiken siitä seuraavan takia tullutkin elettyä jo pienen ikuisuuden ajan. Samalla tiedostan, että sopeutuminen tähänkin tilanteeseen on mulla ehkä helpompaa kuin monilla muilla tavallisesti osallisuutta enemmän kokevilla, koska olen tottunut tietyllä tapaa ulkopuolisuuden kokemiseen. Ja samalla kun kirjoitan reunalla elämisestä muistan, että suhteessa moniin muihin ihmisiin olen sittenkin monin tavoin etuoikeutettu ja että musta pidetään edelleen erilaisin säikein kiinni eikä mun ole annettu pudota yhteiskunnan ulkopuolelle, tämän asian ajatteleminen synnyttää kiitollisuuden tunteita. Lisäksi on niin, että ne ongelmat, joiden kanssa meidän taloudessamme tullaan tulevana talvena taistelemaan, johtuvat paljolti siitä, että meillä on niin paljon neliöitä ylläpidettävänä. Eipä siis tee hirveästi mieli valittaa, vaan kestää tilanne ja lähteä ratkomaan sitä käytännön teoin. 

Nyt eletään lokakuun puoltaväliä, jolloin ensilumi on joskus satanut näillekin korkeuksille, joten sadonkorjuuhommien kanssa ollaan jo loppusuoralla. Omenasosetta pitäisi jaksaa vielä vääntää oman sadon ompuista, joita riittää, ja lehtikaali ja osa mangoldista odottaa vielä pakastamista. Talvivalkosipulit ovat istuttamatta, ne pitäisi saada pian maahan. Puita tarvitaan lisää, se on miehen hommia. Mun tehtävälistallani on miettiä sitä miten saamme talven aikana kokattua suhteellisen fiksua ja edullisempaa ruokaa mahdollisimman vähällä sähköllä sekä selvitellä mahdollisia hankintoja tähän liittyen, reunallinen muurikkapannu tulella käytettäväksi ja slowcookerin hankinta ainakin kiinnostavat. Kohta siirrymme pörssisähkön käyttäjäksi, joten slowcookerista olisi hyötyä silloin sikälikin, että sitä voisi käyttää myös halvemman yösähkön aikana. Myös tiski- ja pyykkikonetta tullaan kohta pyörittämään mahdollisuuksien mukaan yöllä. Tilasin itselleni myös merinovillakerraston yläosan urheilukaupan alesta ja toivon, että se auttaa sietämään matalampia huonelämpötiloja, alaosa löytyy jo viime syksyltä ja se on ehkä mukavin ja lämpimin vaatekappale, jonka olen koskaan omistanut. Talveen ja ylläreihin, joita voimme itänaapurimme odottaa meille järjestävän, on valmistauduttu laittamalla kotivara kuntoon, mikä tuo tietynlaista mielenrauhaa. Uutisten lukeminen laittaa omat ongelmat mittakaavaan ja tulee tunne, että ei tässä ole mitään hätää ja että tästä kyllä selvitään. 

Tänään korjaillaan lämmityskattilaa, joka otti hieman osumaa mun jäätyäni lämmittämään sitä yksin puilla ja saatuani kattilan ylikuumenemaan, koska en ollut saanut hommaan kunnollisia ohjeita - voin kertoa, että se oli pelottava episodi, jonka aiheuttamasta stressistä ja rasituksesta toivuin monta päivää. Myöhäiseksi lauantailounaaksi valmistetaan muikkuja ja oman maan perunoita muurikalla, ja illalla lämpeää puusauna. Ehkäpä jaksan laittaa myös satsin omenasosetta tulemaan, toivotaan. Toiveissa olisi myös metsäytyminen viikonlopun aikana ja samalla poimin mahdolliset suppilovahverot talteen. 

Toivotan myös sulle mukavaa syksyistä viikonloppua!