Meillä kokataan lauantaisin nykyään tulella aina kuin mahdollista. Tähän on useampikin syy: ensinnäkin se on kivaa, ja toiseksi siinä säästyy sähköä, joka on nykyään ajoittain varsin kallista. Oma laavu mahdollistaa tämän ja sellaisen rakentaminen on ollut parhaita juttuja, joita korona-aika on mukanaan tuonut. Lauantai on meillä usein myös kalapäivä eli tykkäämme savustaa isompia kaloja savustuspöntössä tai paistaa pienempiä kaloja muurikalla. 

Viime lauantaina jatkoimme tätä mainiota perinnettä. Sihisevän kuumalla muurikalla valmistuivat tällä kertaa voissa paistetut muikut, valmiit röstiperunat (yleensä paistamme oman maan perunoita, mutta nyt emme olleet muistaneet esikeittää niitä ajoissa) ja parsakaalin kukinnot. Keitin meille ennen ulos menoa myös  jägerteet, joita oli mukava siemailla ulkona savun tuoksussa ruoan valmistumista odotellessa.  Harmaahkon päivän lämpötilat olivat nollan tuntumassa, joten hyvin tarkenimme myös syödä ulkona. Osa muikuista ja parsakaaleista ehti paistua vähän turhan pitkään ja pientä tuhkakupin makua oli niitä syödessä havaittavissa, tulella kokkaaminen on tarkkaa hommaa. Ruokahommien ohessa tuli hoidettua naapurisuhteitakin, kun naapurin mies tai ehkäpä hänen koiransa haistoi meidän puuhamme ja poikkesi  laavulle vaihtamaan kuulumiset. 

Päivän jo hämärtyessä kokosimme tavaramme, sammutimme nuotion ja siirryimme sisätiloihin lauantai-illan viettoon. Mun oli pitänyt käydä lauantaina myös kävelyllä, mutta en ehtinyt sinne valoisan aikaan eikä maaseudun pimeydessä otsalampun valossa lenkkeily ole mun suosikkihommiani - vaan eikös kuuman rommin nauttiminen laavullakin voida laskea ulkoiluksi? 

En voinut valita viime viikon arkikuvaksi mitään muuta kuvaa kuin tämän otoksen, vaikka kuvan laatu onkin kehno. Se kuvaa hetkeä, jolloin kissaneitomme ihastui tulenpalavasti. Tämän yksipuolisen rakkaustarinan kohteena olivat Lapissa elävät naalit, joiden pesimätouhuja toimittaja Kimmo Ohtonen oli onnistunut kameransa muistikortille tallentamaan ja joiden seuraamisesta pääsimme nauttimaan Ylen Areenasta löytyvän Naalin paluu -dokumentin muodossa. Itsehän en tosin ehtinyt naalien puuhia kovinkaan tarkasti seuraamaan, sillä jäin tuijottamaan kissaa, joka silmät ruutuun nauliutuneina eläytyi näiden sirojen nelijalkaisten touhuihin kallistellen päätään, tapaillen ilmaa etutassullaan ja nousten takatassuille mangustiasentoon tähyämään tapahtumia tarkemmin. Välillä piti kiivetä tv-tasolle kokeilemaan tassulla ruudussa painiskelevia tyyppejä, ja kun ohjelma päättyi ja näyttö pimeni, niin naalien katoaminen jäi askarruttamaan niin suuresti, että piti käydä telkkarin takaa kurkkaamassa, josko ne olisivat siellä jemmassa. Loppuviikon ajan kissakamumme ilmaantui tv:n ääreen välittömästi aina kun laitoimme jonkun sarjan pyörimään ja istui siinä silmä kovana tarkkailemassa, josko ruudussa näkyisi taas tuttuja hahmoja. Pakkohan meidän oli se naalidokkari useampaankin otteeseen Areenasta esille kaivaa ja laittaa pyörimään, että toinen näkee kaverinsa! Tämä oli hassua ja suloista, sillä sen kahdeksan vuoden aikana, jonka olemme tämän kissan kanssa sarjoja katselleet, tyyppi kiinnostuu ensimmäistä kertaa millään tasolla ruudulla näkyvistä tapahtumista. 

Kissamme mielestä Kimmo Ohtosen Naalin paluu on siis paras ohjelma ikinä, ja tykkäsin kyllä itsekin kovasti. Dokumentti kertoo Suomessa uhanalaisen naalin ensimmäisestä Suomen maaperällä onnistuneesta pesinnästä lähes 30 vuoteen sekä niistä karuistakin toimista, joita pesinnän mahdollistuminen on vaatinut. Bonuksena dokkarin kautta pääsee nauttimaan upeista Lapin maisemista ja luonnon rauhasta. Suosittelemme lämpimästi! 

Kirjoitin aiemmassa postauksessani, että haluan tänä vuonna oppia tuntemaan enemmän sisäistä rauhaa ja turvallisuuden tunnetta sekä olemaan täydemmin läsnä elämässäni monien melko stressaavien vuosien jälkeen. Näiden vuosien jäljiltä elimistöni on kroonisessa stressitilassa, mikä ilmenee muun muassa kroonisesti koholla olevina stressihormoni kortisolin tasoina. Olen yrittänyt nämä vuoden ensimmäiset päivät saada kiinni siitä miten lähteä tätä "projektiani" eteen päin viemään, ja kuvio on selkiytynyt mielessäni niin, että olen päättänyt lähteä jäsentämään kysymystä rauhan, turvan ja läsnäolon lisäämisestä pohtimalla ensin stressiä ja stressin hallintaa. Mietin tässä postauksessani sekä yleisemmällä että henkilökohtaisemmalla tasolla sitä, minkälaiset tekijät voivat aiheuttaa ja ylläpitää stressiä sekä pitkäaikaisesti että akuutimmin, pitäen kortisolitasot jatkuvasti korkeina ja ajaen elimistön ja hermoston jatkuvaan hälytystilaan, ja sitä, mitä niille olisi tehtävissä, jotta kortisolitasot saataisiin laskemaan ja elimistön toiminta näiltä osin normalisoitumaan. 

Muistutan, että en ole terveysalan ammattilainen, ja että tämän postauksen pohdinnat ovat ihan vaan omaa ajatuksenjuoksuani, jonka tarkoituksena on selkiyttää ennen kaikkea mulle itselleni sitä miten ehkä voisin lähteä tätä elimistöni kroonista stressitilaa purkamaan. Selvittelen asiaa itse, koska en ole apua ja neuvoja tilanteeseeni muualtakaan saanut, vaikka jatkuvasti korkeat kortisolitasot on todettu verikokeissa lääkärin toimesta. Sellaiset elimelliset, kortisolitasoja nostavat sairaudet kuin vaikkapa Cushingin syndrooma, on endokrinologin toimesta määrätyillä laboratoriokokeilla pois suljettu. 

Jaan stressihormonitasoja nostavat asiat kahteen ryhmään:

1. Elintavat, jotka voivat nostaa ja ylläpitää korkeita kortisolitasoja, esimerkiksi: 

Vaikka tämä blogeissa pyörinyt arkikuvahaaste, jossa joka viikko jaetaan yksi realistinen kuva omasta arjesta taustoituksen kera, taitaakin olla jo vähän menneen talven lumia, niin olen itse tykännyt näitä kuvia katsella ja on ollut mielessäni osallistua itsekin. Olin jo kuitenkin autuaasti unohtanut koko homman, kunnes bongasin vuoden ensimmäisen arkikuvan BMH-Jennin blogista ja muistin, että nyt on aika ja että vielä ehdin hypätä mukaan kelkkaan, jos pidän kiirettä. Nämä postaukset tulevat korvaamaan aiempia viikkopostauksiani.

Vuoden ensimmäisen viikon arkikuvan olen siis napannut kiireessä sunnuntain viimeisinä tunteina, jolloin muistin haasteen olemassaolon. Käytin kuluneella viikolla paljon aikaa ja energiaa menneen vuoden summaamiseen ja alkaneen vuoden näkymien tähyämiseen ja tummansinisissä Traveler's Notebookin nahkakansissa asuva bullet journalini oli kovassa käytössä kirjatessani sinne havaintojani ja ajatuksiani. Tämän homman parissa vietin myös sunnuntai-iltaani - sängyssä kahden peiton alla, koska pakkanen oli viilentänyt vanhan talon ja koska palelin herkästi toipuessani yhä edellispäivän pienestä peltohiihtolenkistä. Mun bujoilutyylini on aika minimalistinen, mutta erilaisia kuukausi- ja vuosiyhteenvetoja kirjoittaessani tykkään koristella sivuja washiteipeillä ja tarroilla, siksi vanhassa suklaarasiassa majaileva teippikokoelmanikin löytyy sänkybyroostani. Kuluneen vuoden katsaus tuli eilen valmiiksi ja vanha insertti täyttyi sopivasti niin, että nyt pääsen aloittamaan uuden vuoden suunnittelua uuteen, puhtaaseen vihkoseen. Vähän kuin aloittaisi jotain taas puhtaalta pöydältä, tykkään tästä tunteesta. 

Kerroin aiemmassa postauksessani tärkeimmästä uuden vuoden rutiinistani eli Unravel Your Year -työvihkon täyttämisestä sekä tavastani valita alkavaa vuotta ajatellen sellainen sana tai sanat, jonka tai joiden toivon toimivan valonani ja tsempparinani vuoden varrella. Luulin jo tehneeni valintani tälle vuodelle eli rohkeus ja luottamus olivat ne sanat, joita ajattelin elämässäni nyt tarvitsevani, mutta kun sitten ryhdyin kirjoittamaan tätä postausta ja ajatuksiani auki näihin valintoihin liittyen, niin huomasin, että ei tämä ole sittenkään se tie, jota haluan kulkea. Näinhän usein tapahtuu, kirjoittaessa ajatukset selkiytyvät ja jäsentyvät lisää. Oikeiden sanojen hakeminen sai siis vielä jatkua. 

Ennen kuin kerron mitä sanoja lopulta valitsin, niin avaan hiukan läpi käymääni ajatusprosessia. Kun tein ensimmäisiä sanavalintojani ja mietin millaisena alkanut vuosi mun silmissäni näyttäytyy, niin ensimmäinen mieleeni tuleva sana oli epävarmuus. Monenlaisia epävarmuustekijöitä on ainakin nyt alkuvuodesta elämässäni ilmassa ja mun on vaikeaa uskaltaa suunnitella elämää eteenpäin pidemmälle kuin kuukauden tai pari kerrallaan. Tunsin, että rohkeus (mennä eteenpäin) ja luottamus (siihen, että elämä kantaa) olisivat niitä sanoja, joiden mielessä pitäminen auttaisi mua tsemppaamaan epävarmojen aikojen läpi. Perustellessani valintojani itselleni huomasin kuitenkin, että sana rohkeus vie mun ajatuksiani urille, joille en toivo niiden nyt lähtevän. En kaipaa elämääni lisää sellaista rohkeutta, jollaista olen jo joutunut oppimaan sairastuttuani diagnoositta jääneeseen sairauteen ja jouduttuani taistelemaan tutkimuksista, hoidoista ja paikastani osana yhteiskuntaa. Mulle olisi luontaista lähestyä epävarmana näyttäytyvää tulevaisuutta hyppäämällä sisukkaan yksin pärjääjän rooliin, mutta tämä on juuri se tapa, jolla en halua tätä vuotta elää. Toki rohkeus olisi mahdollista määritellä toisinkin, mutta se ei ole nyt se tie, jonka haluan valita. 

Ajatus, joka kirkastui päässäni ensimmäistä tekstiversiota kirjoittaessani, oli: en halua enää taistella ja selviytyä, vaan haluan elää. Se, että olen joutunut elämään pitkään epävarmuudessa ja pitämään rohkeasti puoliani, on saattanut elimistöni krooniseen stressitilaan eli elimistöni on jatkuvasti eräänlaisessa hälytystilassa, mikä on terveyden kannalta todella kuluttavaa ja tekee nykyhetkessä elämisestä haastavampaa. Liian monta vuotta elämästäni on kulunut jatkuvassa selviytymismoodissa elämiseen ja nyt mun on lopultakin aika opetella tekemään asioita, joiden avulla saan elimistöni kroonisen stressitilan katkaistua ja opin olemaan kotonani omassa kehossani, mikä taas mahdollistaa sen, että voin kokea olevani syvemmin läsnä hetkessä ja omassa elämässäni sekä ihmissuhteissani. Tämä on mulle tärkeää paitsi terveyssyistä ja siksi, että mulla on ikävä sitä minua, joka oikeasti olen, niin myös ja erityisesti siksi, että monet tämän vuoden epävarmuuksista liittyvät pelkoon tärkeiden ihmisten menettämisestä ja haluan käyttää tämän jäljellä olevan ajan mahdollisimman hyvin. 

Kun mietin mitä tarvitsen saavuttaakseni tuon tavoitteen, niin mieleeni nousevat sanat RAUHA, TURVA ja LÄSNÄOLO. Nyt jos koskaan, kun maailman myrskyt ja oman elämän epävarmuustekijät kutsuvat esille sitä vanhaa selviytyjäminääni, on itseni ja kehoni rauhoittamisen ja sille turvan tunteen kokemuksen rakentamisen tapojen opetteleminen mulle todella tärkeää. Tämä ei tule olemaan helppoa etenkään, kun se keho, jonka kanssa pitäisi oppia turvallisessa suhteessa elämään, on sairauden rikkoma epäluotettava keho, mutta otan itselleni asettamani haasteen vastaan. Ne keinot, joiden avulla lähden kehollisia rauhan ja turvan sekä läsnäolon kokemuksia hakemaan ovat vielä osin hakusessa, mutta tiedän, että tulen löytämään eväitä matkalleni ainakin psykiatri ja trauma-asiantuntija Bessel van der Kolkin upeasta Jäljet kehossa -kirjasta, jonka luin vuosia sitten ja jonka pariin aion nyt uudelleen palata. 

Toivon tänä vuonna oppivani paremmaksi myös sen hyväksymisessä, mitä en voi muuttaa, ja siitä nauttimisessa, mitä on. Taisteluitakin on varmasti tiedossa, mutta opiskelemalla stressin hallintaa opin toivottavasti rauhoittamaan taistelumoodissa olevan kehoni niin, ettei stressireaktio jää päälle. 

Jarkko Martikainen laulaa: "Kun kerran elää, kai elääkin vois?", ja mietin, että siinäpä mulle motto tälle vuodelle. Vaikka epävarmuus verhoaa horisonttia, niin sen tiedän, että ensi vuonna tähän aikaan haluan pystyä toteamaan, että ainakin olen ollut omassa elämässäni läsnä enkä vain selviytynyt. 

Hyvää alkanutta uutta vuotta! Toivottavasti vuodenvaihteesi sujui mukavissa merkeissä. Meillä saunottiin, syötiin itse tehtyä gluteenitonta pizzaa ja käytiin moikkaamassa rakkaita naapureita erään heistä laavulla, oli oikein leppoisa ja kiva ilta. Nyt tekisi jo mieli jättää vanha vuosi toden teolla taakse ja ryhtyä pohdiskelemaan sitä minkälaisia näkymiä uusi vuosi tarjoaa, mutta palaan kuitenkin vielä hetkeksi vanhaan vuoteen jonkinlaisen tilinpäätöksen merkeissä, ilman sellaisen kirjoittamista musta tuntuu hankalalta siirtyä eteenpäin. 

Paluu arkeen alkoi rytinällä, sillä mulla oli sairaalassa hoitojakso lääkärin vastaanottoineen heti vuoden vaihduttua. Uutiset vastaanotolla eivät olleet hyviä: lääkärini kertoi olevansa huolissaan mun tulehdusarvoistani, jotka ovat hoidoista huolimatta jatkaneet ilman selkeää selittävää syytä jo pitkään tasaista nousuaan, ja sanoi haluavansa lähettää mut PET-TT -tutkimukseen, jossa mut kuvattaisiin päästä varpaisiin sekä radioaktiivista ainetta että varjoainetta käyttäen mahdollisten tulehduspesäkkeiden tai muiden patologisten löydösten kartoittamiseksi. Hän ei ole usein tämän yli vuosikymmenen kestäneen hoitosuhteemme aikana sanonut olevansa mun tilanteestani huolissaan, joten olihan hänen sanojensa kuuleminen kuumottavaa. Suostuin tietysti ehdotettuun tutkimukseen, joten lähete lähti kuvantamiseen ja jäin hermoilemaan kuvausajan saapumista. 

Hoitojakso toipumisineen, jonka yhteydessä tuo keskustelu käytiin, nielaisi tammikuun alusta kokonaisuudessaan lähes pari viikkoa, joten elettiin jo tammikuun puoliväliä, kun vasta aloin kunnolla heräillä uuteen vuoteen. Ajatukset askaroivat jatkuvasti tulevassa tutkimuksessa ja sen lisäksi myös ensimmäisessä koronarokotuksessa, jonka olin päättänyt lopulta uskaltautua ottamaan koronatilanteen kiihdyttyä vuoden vaihteessa sen verran pahaksi, että osuman väistely alkaisi olla vaikeaa, vaikka en kodin ulkopuolella liikkuisikaan kuin aivan välttämättömimpien menojen verran. Rokottautuminen sujui hyvin ja ilman komplikaatioita. 

Loppukuusta käytin paljon energiaa muun muassa ruokavalioasioiden opiskelemiseen, sillä olin aiemmin saanut tulehdusarvoni mukavasti laskuun noudattamalla paleotyyppistä ruokavaliota, ja nyt olin kiinnostunut selvittämään sitä voisinko hyötyä niin sanotusta Wahlsin protokollan mukaisesta ruokavaliosta, josta moni neurologisia tulehdussairauksia sairastava on saanut vointiinsa suurta apua. Tein ruokavaliooni jo pieniä muutoksia, jotka veivät sitä enemmän Wahlsin prokotollan perustason mukaiseen suuntaan. 

Kuukauden päivät kuvausaikaa odoteltuani aloin jo hiukan hermostua ja lähdin soittelemaan lähetteen perään. Kävi ilmi, että kuvantamisessa lähetteen läpi käyvä lääkäri ei ollut lähetettä vielä edes katsonut, vaan se makasi hänen pöydällään. Soittoni jälkeen hän otti lähetteen käsittelyyn ja mulle tuli postissa aika kuvantamiseen - mutta, vääränlaiseen sellaiseen. Soittelin taas kuvantamisen sihteerille ja kerroin, että sieltä on nähdäkseni laitettu mulle nyt täysin väärän tyyppinen tutkimus virheellisine valmistautumisohjeineen, ja pyysin, että hän ystävällisesti pyytäisi heidän lääkäriään tsekkaamaan uudelleen saamansa lähetetekstin ja sen millaista tutkimusta on pyydetty. Tästä ei ollut kuitenkaan apua, vaan asian etenemistä tarkistaessani huomasin, että mulla oli edelleen ohjelmoituna sydäntutkimus koko kropan PET-TT:n sijaan! Laitoin omalle lääkärilleni viestiä, jossa kerroin tästä sekoilusta ja kysyin voisiko hän hoitaa asian kuntoon, jotta en joutuisi matkustamaan 70 kilometriä suuntaansa sairaalaan vain toteamaan, että tarvittavaa tutkimusta ei voida tehdä, koska lähetteessä on virhe ja koska olen sen takia valmistautunut tutkimukseen väärin. Lääkärini otti asian hoitaakseen ja homman piti olla kunnossa - mutta arvatkaapa, mikä tutkimus tiedoissani näkyi, kun lopulta menin kuvaukseen? No se hemmetin sydänsarkoidoositutkimus! Oikea tutkimus saatiin lopulta onneksi otettua, mutta en voi edelleenkään lakata ihmettelemästä sitä miten asian hoitaminen saattoi olla näin hankalaa. Koska hermoilin tutkimusta ja etenkin sen tulosten odottamista todella paljon etukäteen, niin olisin mielelläni käyttänyt ne pari kuukautta, jotka jouduin kuvausta odottamaan, kaikkeen sellaiseen tekemiseen, minkä avulla saisin ajatukseni pois stressaavasta tilanteesta, mutta sen sijaan jouduin käyttämään ihan hitosti aikaani ja energiaani siihen, että soittelen sairaalaan ja varmistelen, että ihmiset siellä hoitavat hommansa. 

Helmikuun puoliväliin osui myös jälleen kolmepäiväinen hoitojakso, joka sisälsi tällä kertaa yllätyssektorin: sain kuulla kesken hoitojaksoani ilmoitusluontoisena asiana hoitajalta, että mun saamani lääke tultaisiin vaihtamaan LENNOSSA. Siis niin, että tänään olin saanut biologista valmistetta A ja huomenna saisinkin mulle ennalta outoa biologista valmistetta B. Olin äimän käkenä, koska olin ymmärtänyt, ettei näitä valmisteita suositella vaihdettavan kuin hyvin painavista syistä, enkä ollut koskaan kuullut kenenkään joutuneen vaihtamaan valmistetta kesken hoitojakson. Tällainen määräys, josta ei edes keskusteltu potilaan kanssa, kuulosti erikoiselta, sillä olin tottunut siihen, että tällä polilla potilasta pyritään hoitamaan yhteistyössä hänen kanssaan ja asioista etukäteen keskustellen. Se synnytti myös pelkoa: vanha valmisteenikin oli aiheuttanut ikäviä sivuvaikutuksia eikä musta tuntunut turvalliselta yhdistää sitä toiseen biologiseen valmisteeseen, jonka mahdollisista vakavistakin sivuvaikutuksista mulla ei ole tietoa. Kerroin hoitajalle näistä ajatuksistani ja pettymyksestäni siihen, että mulle sanellaan tällainen hoitoratkaisu ilman, että olen tietoinen syistä ratkaisun taustalla tai siitä onko lääkärini ehtinyt miettiä tekemänsä ratkaisun myös yksilöllisesti mun tapauksessani loppuun asti, ja hän ilmeisesti viesti asiasta lääkärilleni, koska kohta lääkärini jo poikkesi kiireisen oloisena kertomaan, että nyt on pakkorako vaihdolle, koska näissä lääkkeissä on vaikeita saatavuusongelmia ilmeisesti koronaan liittyen, ja että periaatteessa ihan samaa tavaraa se uusi lääkekin on verrattuna vanhaan valmisteeseen, älä nyt tästä stressaa. Tämä väite valmisteiden samanlaisuudesta ja siis helposta vaihdettavuudesta kuulosti oudolta, koska aiemmin en pyynnöistäni huolimatta ollut kuitenkaan saanut kokeilla rinnakkaisvalmistetta, mitä olisin toivonut sillä ajatuksella, että joku toinen valmiste aiheuttaisi vähemmän sivuvaikutuksia. 

Seuraavana yönä en juuri saanut nukuttua, vaan tutkin vaihtoasiaa lääketieteellisistä julkaisuista ja keskustelin aiheesta samoja hoitoja saavien vertaisteni kanssa, päätyen lopulta vetämään sen johtopäätöksen, että tällainen menettely ei tunnu musta turvalliselta enkä mä siksi halua tällaiseen hommaan lähteä. Olin jo kerran aiemmin suostunut hoitotoimenpiteeseen, jota lääkäri ei ollut mielestäni miettinyt ihan loppuun asti ja johon lähteminen oli arveluttanut mua, ja joka romahdutti vointini ja sai tulehdussairauteni roihahtamaan pitkäksi aikaa, joten en halunnut tämän kaltaisen tilanteen toistuvan. Kerroin hoitajalle, että haluan tällä kertaa jättää väliin viimeisen päivän lääkeinfuusioni, jos mun ei ole mahdollista saada vanhaa lääkettäni. Seuraavalla hoitojaksolle mulle olisi täysin ok vaihtaa valmistetta, mutta lennossa en vaihtoon lähde. Hoitaja soitti lääkärilleni, jonka kuulin hermostuvan puhelimessa siitä, että tarjottu hoito ei mulle kelpaa, ja ymmärsin hänen sanovan hoitajalle, että mun ei tarvitse tulla sitten enää jatkossakaan hoitoihin, jos näin on. Ikävä tilanne eli lääkkeen loppuminen ja pakotetut lääkevaihdot oli tullut lääkärillenikin ihan nurkan takaa yllättäen, joten hän oli varmasti asiasta stressaantunut, ja lienee puhelimessa purkanut turhautumistaan tilanteeseen ilman että ehkä edes tajuaa, että mä ymmärrän mitä hän hoitajalle puhuu. Ymmärrän täysin tarpeen päästellä ulos höyryjä, mutta mulle potilaana tuo tilanne oli karmaiseva, koska se ainoa lääkäri, joka oli halunnut ja jaksanut vuosikausien ajan tutkia ja hoitaa mua kunnollisen diagnoosin puuttumisesta huolimatta muiden lääkäreiden hankkiuduttua tällaisesta "hankalasta tapauksesta" eroon, uhkasi hoitojen lopettamisella siksi, etten ilman kunnollista keskustelua uskalla lähteä mukaan toimenpiteeseen, jota en koe turvallisena ja joka ei ole käsittääkseni yleisten suositusten mukainen. Tilanne ratkesi lopulta niin, että sain viimeisenä hoitopäivänänikin vanhaa lääkettäni ja sovimme vaihdon toiseen valmisteeseen tapahtuvan seuraavalla hoitojaksolla, mutta sen päivän tiputus meni mulla itkua nieleskellessä, suljettujen silmäluomien alta valuvia kyyneliä salaa pyyhkiessä ja rytmihäiriöistä kärsiessä, välikohtauksen nostaessa pintaan vanhoja lääketieteellisiä traumojani ja hylkäämisen kokemuksiani. 

Helmikuun loppupuoli kului sitten tuosta hoitojaksosta, sen aiheuttamasta järkytyksestä ja lääkkeen sivuvaikutuksista toipuessa sekä kuvausajan kanssa säätäessä ja kuvausta odotellessa. Ja, jotta elämä ei olisi ollut liian leppoisaa, niin sainpa minäkin tiedon kuplaani, jossa en uutisia juuri mielenterveyssyistä ollut viime aikoina seurannut, itänaapurimme aloittamasta täysimittaisesta sodasta Ukrainassa. Sitä päivää ja pelon tunnetta, joka valahti vatsaani uutisen kuullessani, en unohda koskaan. Seuraavina päivinä en jaksanut omaa tilannettani stressata, kun kaikki energiani meni uutisten seuraamiseen ja tapahtuneen tajuamiseen. 

PET-TT -kuvaukseni oli muutamien päivien päästä sodan alkamisen jälkeen ja aika automaattiohjauksella  taisin itseni Tampereelle järjestää ja kuvauksen läpi käydä. Kuvantamistutkimuksissa mulle pahinta on aina tulosten odottelu ja se, etten osaa päättää, pelkääkö enemmän sitä mahdollista pahaa mitä kuvista löytyy vai sitä, että mitään selittävää ja siten hoidettavaa ei löydy, joten jäin toivomaan, että lääkärini informoisi mua tuloksistani mahdollisimman pian ne nähtyään. 

Puhelin pirahti heti kuvantamistutkimusta seuraavana päivänä ja sopersin luuriin hermostuneena nimeni, sillä näin puhelun tulevan lääkärini numerosta. Olisiko hän vielä mulle vihainen edellisen hoitojakson välikohtauksesta ja mitä hänellä olisi kuvista kerrottavanaan? Helpotus oli suuri, kun puhelimen toisessa päässä oli taas lääkärini sellaisena kuin hänet olen hänet oppinut tuntemaan ja kun uutiset olivat siinä suhteessa hyviä, että mitään hälyyttävää ei kuvista ollut löytynyt. Olin tietysti ehtinyt pyöritellä mielessäni jo kaikki pahimmat mahdolliset skenaariotkin, joten olin näistä uutisista onnellinen, vaikka selittäjää tulehdusarvojen nousulle ei nyt löytynytkään. 

Maaliskuun alkupuolella oli myös toisen koronarokotteen ottamisen aika ja ihan hyvillä mielillä menin sen ottamaan, koska ensimmäisen piikin kanssa mulla ei ollut ollut ongelmia. Tämän toisen rokotteen suhteen en kuitenkaan ollutkaan yhtä onnekas. Taisin kuumeilla parisen viikkoa piikin ottamisen jälkeen ja sen jälkeenkin olin tavanomaista paljon uupuneempi. Samalla seurasin uutisia aktiivisesti ja ihmettelin, miten Venäjän hyökkäys Ukrainaan näytti meillä kokonaan lopettaneen koronapandemian. Vaikka tartuntoja todettiin edelleen hurjia määriä, niin koronasta ei enää juuri uutisoitu ja esimerkiksi yleinen maskisuositus poistettiin, jolloin kasvava osa ihmisistä alkoi käyttäytyä kuin tautitilanne olisi ohi. Ukrainasta taas kantautui karmaisevia uutisia ja oma olotila oli jatkuvasti todella pelokas ja ahdistunut. Myös Nato-keskustelu alkoi käydä kuumana ja itänaapurimme alkoi heitellä uhkauksia Natoon hakeutumista harkitseville naapureilleen, ei tuntunut mukavalta. Samaan aikaan piti vielä stressailla läheisen syöpäkontrollin tuloksia ja toisen läheisen epäselviä oireita ja lääketieteellistä löydöstä, jolle lääkärit tuntuivat kovin laiskasti etsivän selitystä, ja lisäksi kotimme naapuritontin ostanut rakennusyrittäjä vielä ilmoitti vastoin aiempia puheitaan rakentavansa rivitalon makuuhuoneen ikkunoidemme taakse lähes kiinni rajalla sijaitsevaan kuusiaitaamme, mikä ei fiiliksiä ainakaan parantanut.  Onneksi maaliskuussa aurinko sentään paisteli ja saatoin istua meidän landen laavulla neulomassa ja lukemassa, se rauhoitti ja piristi mieltä ja kroppaa. Aloitin myös uudelleen tämän blogin kirjoittamisen. Ja läheiseni sai lopulta hyviä uutisia liittyen parantumattomaan syöpäänsä, luojan kiitos! 

Ihan maaliskuun lopussa mulla oli myöskin se hoitojakso, jolla vanha lääkkeeni vaihdettaisiin korvaavaan valmisteeseen, ja jännitin vaihtoa jonkin verran etukäteen, etenkin kun olo ei etukäteenkään ollut mitenkään mainioin. Hoidot menivät kuitenkin tavanomaiseen tapaan ja sivuvaikutuksetkin olivat saman kaltaisia kuin edellisessä valmisteessa eli arki tulisi jatkumaan samanlaisena kuin millaista se oli vanhan lääkkeeni kanssa ollut. 

Huhtikuussa olo oli edelleen jatkuvasti tavanomaista nuutuneempi ja voimattomampi ja liitin tämän olotilani saamaani rokotteeseen, koska muutakaan selitystä vointini notkahdukselle en löytänyt (joskin toki myös kaikella kokemallani stressillä oli varmasti jossain määrin osuutta asiaan). En halunnut jäädä vain voivottelemaan asiaa, vaan päätin, että nyt on aika jatkaa Wahlsin protokollan opiskelua ja kokeilemista, projektin jäätyä välillä vähän muiden murheiden ja elämän jalkoihin. Käytin paljon aikaa protokollan tutkimiseen ja sen mukaisten ruokien tekemiseen ja syömiseen. Tämä tuntui tärkeältä ja merkitykselliseltä ja samalla sain kokemuksen toimijuudesta suhteessa omaan terveyteeni enkä ehtinyt ja jaksanut seurata kovin intensiivisesti sotauutisia, mikä teki stressitasoille hyvää. 

Tunsin myös stressin keskellä tarvitsevani paljon omaa aikaa ja tilaa ja vietinkin paljon aikaa yksin kotona miehen ollessa maalla autoharrastuksensa parissa, tämän tullessa varmasti molemmille tarpeeseen. Olin todella kiitollinen siitä, että meillä on kaksi paikkaa, joihin meidän on mahdollista jakautua, kun tarvitsemme omaa aikaa. Kävin kävelyllä, kirjoittelin blogia ja harrastelin omia juttujani sekä nautin aurinkoisista huhtikuun päivistä sen verran kun jaksoin. Maalla ollessani tein ensimmäiset hyötypuutarhaistutukset ja herkuttelin ensimmäisillä maasta puskevilla villivihanneksilla. Mieli oli maailmantilanteeseen ja Suomen Nato-hakemukseen liittyen jatkuvasti levoton, mutta yritin rajoittaa uutisten seuraamiseen käyttämääni aikaa ja keskittyä parantamaan omaa vointiani. 

Koronarokotuksen sivuvaikutukset tuntuivat edelleen ja jaksaminen oli tavanomaista huonompaa, niinpä valtaosa ajasta meni lepäämiseen ja pakollisista arkiaskareista selviytymiseen. Ja kun en jaksanut paljon muuta kuin maata, niin siinähän oli helppo samalla doomscrollata puhelimella sotauutisia. Onneksi säät suosivat ja saatoin makoilla myös meidän landen pihakeinussa ja laavulla auringonsäteitä metsästämässä sekä lukemassa, juomassa kahvia ja tekemässä käsitöitä. Iloa elämään tarjosi myös välikattoon majoittunut oravapesue, jonka kiipeilyharjoituksia ja pieniä retkiä suureen maailmaan sain läheltä seurata, sekä muut pihapiirissä liikkuvat metsän eläimet. Laitoin myös hyötypuutarhaa aina kun jaksoin. Naapurimme rakennustyömaalla alkoi aina aamuseitsemältä sellainen metakka, että käytännössä jouduin muuttamaan maalle meteliä pakoon, jotta saisin levättyä tarpeeksi. 

Korona jylläsi edelleen, mutta valtaosa ihmisistä käyttäytyi kuin pandemia olisi ohi, ja se vähensi mun halujani liikkua ihmisten ilmoilla entisestään, vaikka enpä olisi vointinikaan takia jaksanut juuri mihinkään sosiaalisiin menoihin osallistua. Toukokuussa mun piti myös matkustaa Ouluun serkkutapaamiseen, joka järjestettäisiin ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta ei mulla ollut jaksamista ja halua lähteä reissuun sillä voinnillani siinä koronatilanteessa, rankan hoitojakson vielä odottaessa mua tapaamista seuraavalla viikolla ja suunnitellessani yöpymistä iäkkäiden vanhempieni, joille en haluaisi viedä tuliaisina koronaa, luona. Tuli aika huonot fiilikset siitä, että jouduin tämänkin kivan menon vointini takia skippaamaan, mutta toisaalta olin ylpeä siitä, että osasin tiedostaa jaksamiseni rajat ja pitää niistä kiinni. Loppukuu meni taas hoitojen sivuvaikutuksia pois lepäillessä.

Elelin kesäkuun käytännössä maalla, koska kotona ei ollut naapurin rakennusprojektin takia olemista. Mies tosin vietti kaupungissakin aikaa, koska naapurin raksa poiki pienen rakennusprojektin myös meidän takapihallemme, mikä vaati miehen paikalla olemista, ja sehän mulle sopi, koska kaipasin omaa aikaa kevään aika tiiviin ja jatkuvan yhdessäolon jälkeen. Jaksamiseni oli edelleen omaan normaaliini verrattuna heikompaa, joten lepäilin paljon ja hoitelin arkiaskareita verkkaiseen tahtiin. Tein ruokaa, lämmitin puusaunaa, kävin kävelemässä lähimetsässä ja istuskelin laavulla ja pihakeinussa kirjoittamassa, lukemassa ja neulomassa. Juhannuksena nostimme vanhan Busterimme venetrailerin päälle ja ajelimme Amazonillamme Sääksmäen sillan kupeeseen, jossa laskimme veneen vesille ja ajelimme läheiseen saareen eväitä nauttimaan ja kalastamaan. Illalla jaksoin lähteä käymään vielä naapurin kokolla ja toisen naapurin terassilla parantamassa maailmaa, se oli kiva päivä. Tuntui hyvältä jaksaa nauttia kesäasioista ja olla sosiaalinen. 

Juhannuksen jälkeen oli taas hoitojakson aika ja leukani loksahti, kun sain heti infuusiohuoneeseen astuttuani kuulla, että sehän olisi mulla taas lääkevalmisteen vaihto tänään edessä! En jaksanut edes hermostua, koska tilanne oli mikä oli, vaan mietin vaan, että okei, antaa tulla, ja että ainahan se on mahdollista, että tämä valmiste toimii aiempia paremmin ja hyvällä tuurilla saatan jopa säästyä viikon, puolentoista jälkikoomalta hoitojen jälkeen. Alku vaikuttikin todella lupaavalta: ei päänsärkyä tai muita epämukavia sivuvaikutuksia, joita toiset valmisteet ovat usein jo infuusiopäivien aikana aiheuttaneet. Ei oireita myöskään toisena tai kolmantena infuusiopäivänä, nyt teki mieli jo vähän tuulettaa! Kesäkuu päättyi toiveikkaissa merkeissä - olisiko mulle nyt löytynyt lääke joka mahdollistaa paluun omaan normaaliini heti hoitojakson päättymisen jälkeen? 

En meinannut uskoa sitä, mutta totta se oli: uusi biologinen lääkkeeni ei aiheuttanut mulle ensimmäisellä hoitokerralla minkäänlaisia havaittavia sivuvaikutuksia! Olin onneni kukkuloilla tästä havainnosta ja iloitsin siitä, että ehkäpä loppukesästä voisi sittenkin tulla mulle hyvä. Koronarokotteen aiheuttama uupumuskin tuntui lopulta väistyneen ja toimintakykyinen aikani oli lisääntynyt. Ja kun jaksoin tehdä vähän muutakin kuin maata ja selviytyä pakollisista arkiaskareista, niin mielikin alkoi voida paremmin. 

Heinäkuukin kului paljolti maalla, jossa olin osan ajasta yksin ja osan miehen kanssa. Miehellä oli kotona raksahommia ja maalla vanimme laittoa reissukuntoon ja mun energioistani iso osa meni arkisten asioiden hoitamiseen, lomailuun ei juuri ollut mahdollisuuksia. Lähiretkeily olisi kiinnostanut, mutta en koe olevani tällä hetkellä ajokykyinen, joten en päässyt itsekseni liikkumaan minnekään kauemmas. Piti luottaa siihen, että elokuuksi reissuauto valmistuu ja pääsemme yhdessä sitä testaamaan jonkun pienen kivan reissun tai parin verran. Yritin keskittyä nauttimaan kesän mukavista pienistä jutuista ja siitä, että mulla ei ole enää jatkuvasti paha olo. 

Odotus palkittiin: mies sai vanin sellaiseen kuntoon, että sillä pystyi ajamaan ja siinä oli mahdollista yöpyä, vaikka kalusteet autosta edelleen puuttuivatkin ja nukkua piti patjoilla auton lattialla. Mulla oli ollut pitkään haaveena tehdä vierailu Paimion vanhaan tuberkuloosiparantolaan, ja kun kuulin jostain, että siellä järjestetään elokuussa opastettuja kierroksia, niin päätimme, että eka minikesälomareissumme suuntautuu siis keuhkoparantolaan! Se oli kiva ja kiinnostava retki, johon yhdistimme paluumatkalla myös käynnin Mathildedalin ruukkikylässä. 

Auto toimi niin mukavasti, että uskalsimme lähteä suunnittelemaan seuraavaa retkeä, joka suuntautuisi jo seuraavana viikonloppuna Mikkelin Puumalaan Hayride Jamboree -höntsäilykiihdytysajotapahtumaan. Se reissu oli kokonaisuudessaan ihana ja tuli niin tarpeeseen (mulla on edelleen reissukertomus kirjoittamatta, mutta yritän kaivaa siihen aikaa ja energiaa)! Ehkä ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana mulla oli sellainen olo, että olen elossa ja pystyn elämästä nauttimaan. Annoin itselleni luvan unohtaa hetkeksi kaikki murheet ja vaan nauttia kaikesta siitä ihanasta, mitä reissu ja Puumalan upeat kirkasvetiset maisemat tarjoavat. Toki sairaus oli reissussakin mukana ja läsnä ja sen ehdoilla piti mennä, mutta siihen olen tottunut ja se oli ok. 

Reissun jälkeen ei sitten ollutkaan yhtään niin mukavaa, sillä hoitojakso Tampereella odotti ihan kulman takana ja saavuin sairaalaan reissusta rättipoikkiväsyneenä, mutta selvisin hoidoista ihan hyvin, enkä varmaankaan vähiten uuden sivuvaikutuksettoman lääkkeeni ansiosta! Pystyin siis ottamaan ilon irti vielä elokuun viimeisistä viikoistakin ja ihan kuun loppuun saimme vielä mahdutettua päiväretken Ruoveden Siikanevalle ihmettelemään suomaiseman kauneutta. Elokuu oli kaikkineen hienoa aikaa ja kirkkaasti lempikuukauteni kuluneena vuonna. 

Onneksi pohjalla oli ihana elokuu, koska elokuun vaihtuessa syyskuuksi syksy tuntui alkavan rytinällä ja huumoria ja pitkää pinnaa vaadittiin. Ensinnäkin, sää tuntui yhdessä yössä viilentyvän kymmenellä asteella. Se ei mua sinänsä haitannut yhtään, koska kesäkuumat ovat mulle mun sairauteni takia tuskaa ja viihdyn paremmin viileämmissä lämpötiloissa. Syyskuussa alkoi kuitenkin arki myös siinä mielessä, että sotahinnat alkoivat nyt näkyä ja tuntua kaikessa ja se muovasi arkea. Sähkön, öljyn ja ruoan hinnat nousivat kohisten säiden samalla viilentyessä ja oli ryhdyttävä säästämään kaikessa. Samaan aikaan oli muita isoja rahareikiä ja välillä piti todella sumplia sitä mistä rahat saadaan laskujen maksuun. Kun lämmitys oli aiemmin hoidettu öljyllä ja/tai ilmalämpöpumpuilla, niin nyt piti tehdä laskelmia siitä millä menetelmällä kannattaisi lämmittää ja puulämmitystä suosittiin aina kun se oli mahdollista. Sitä varten miehen piti tietysti hääriä metsässä tekemässä puita ja mä opettelin keskuslämmityskattilan lämmittämistä puilla, puusaunan lämmitys multa jo sujuikin. Huonelämpötilaa tiputettiin tuntuvasti aiemmasta ja paleleminen söi valmiiksi rajallisia voimia. Ruokavalio, johon olin pyrkinyt alkuvuoden panostamaan, muuttui huonompaan suuntaan, kun kokkaaminen tapahtui raha edellä. Vielä onneksi jaksoin lähinnä naureskella tälle touhulle ja saada kiksejä siitä toimijuuden tunteesta, jota kätevänä emäntänä hääriminen mulle tuotti, vaikka välillä ottikin päähän. 

Onneksi kivojakin asioita tapahtui. Syyskuun piristys oli neljäpäiväinen, jo perinteinen karpaloreissu appiukon mökille. Oli mukavaa saada irtautua hetkeksi tutuista kuvioista ja nauttia suon tuoksusta ja väreistä sekä rentoutua romaania lukien (kirja oli Pauliina Vanhatalon Vastuulliset ja se oli ensimmäinen ja viimeinen romaani, jonka sain gerbiilin keskittymiskyvylläni koko vuoden aikana luettua kokonaisuudessaan loppuun). Aikataulutin menoni vähän tyhmästi ja siirryin mökiltä lähes suoraan hoitojaksolle sairaalaan, mikä oli kropalleni ihan liian rankkaa, mutta sain jälleen sitä mulle parhaiten sopivaa lääkevalmistetta ja selvisin tästäkin hoitojaksosta kunnialla ja ilman isompia jälkiseuraamuksia.

Lokakuussa huumori alkoi olemaan koetuksella, kun siirryimme pörssisähköön ja sähkön tuntihinnat alkoivat määrätä tekemistemme tahdin ja aikataulut. Arki tuntui raskaalta ja ankealta. Syksy on lempivuodenaikani ja olisin halunnut ottaa järjestelmäkameran ja lähteä johonkin kauniiseen ruskamaisemaan kuvaamaan, mutta olin jumissa maalla ja kamera pysyi repussa. Ärsytti ja vitutti jatkuvasti eikä oikein mikään huvittanut. Asuimme maalla useammastakin syystä: siksi, että kovaääninen rakentaminen jatkui edelleen naapuritontillamme, ja siksi, että maalla on halvempaa asua, koska siellä esimerkiksi peseytyminen puusaunassa kaivovedellä vatipesuna säästää rahaa verrattuna kuumiin suihkuihin kaupungissa ja taloakin on mahdollista lämmittää maalla osin puilla. Nyt kun säät alkoivat olla niin viileät, että valtaosa ajasta kului sisätiloissa, niin myös talossa vallitseva tavarakaaos aiheutti enenevissä määrin stressiä. Olisin kaivannut myös yksin oloa, johon ei juuri ollut mahdollisuuksia. 

Pitääkseni pääni pinnalla kirjoittelin bujooni päivittäin listoja niistä hyvistä ja kivoista asioista, joita päivä oli pitänyt sisällään, enkä suostunut menemään nukkumaan ennen kuin olin keksinyt ainakin yhden hyvän tai kivan asian kyseisestä päivästä. Etsin iloa tv-sarjoista, musiikista, neulomisesta, lukemisesta, päiväkirjan ja blogin kirjoittamisesta sekä kissojen kanssa hengaamisesta. Lokakuun pelastus taisi olla kirjastosta lainaan saamaani Haavoittuva toimijuus -artikkelikokoelmaan, jota lukiessani tunsin tulleeni kotiin ja saaneeni kosketuksen omaan pieneen yhteiskuntatieteilijäminääni, uppoutuminen. Toinen lokakuun kohokohta oli se, että näin elämäni ensimmäistä kertaa elävän luonnonvaraisen ilveksen, upea hetki josta olen haaveillut vuosikaudet. 

Jos luulin lokakuussa, että nyt on arki ankeaa, niin enpä tiennyt vielä paljon mitään. Tein ennen marraskuun alussa ollutta hoitojaksoani uunissa ruokaa pakkaseen, koska sähkö oli silloin "halpaa", tietämättä, että seuraavan kerran tulisin lämmittämään uunin vasta joulun aatonaattona äidin joulupöytään toivomaa kinkkua varten. Sähkön hinnat olivat lähes koko marraskuun jatkuvasti korkeat eikä halvempia tunteja ollut enää edes öisin, joten kaikki kotihommat piti miettiä niin, että ne saataisiin hoidettua mahdollisimman vähällä sähköllä ja halvimpien, jotka olivat siis nekin kalliita, tuntien aikana. Pyykkivuori kasaantui kasaantumistaan ja samoja vaatteita käytettiin koko ajan pidempään. Jos pyykkiä pestiin, niin se tapahtui öisin, mikä tarkoitti valvomista tai pitkään koneessa vettyneitä haisevia pyykkejä aamulla. Tiskikone pyöri vain öisin ja silloinkin oli huono omatunto siitä, että käyttää konetta eikä pese käsin. Ruokahuolto piti miettiä ihan uusiksi, kun uuni oli poissa pelistä. Ruoat olivat vetisiä pakastekasviskeittoja, kastikkeita ja riisinuudeleita, jotka kypsyvät, kun päälle kaataa vedenkeittimellä keitettyä kuumaa vettä, säästöä sekin esimerkiksi perunoiden keittoon verrattuna, nääs. Ei olisi kiinnostanut käyttää toimintakykyistä aikaa ruoanlaittoon, kun se ruoka, mitä pystyi laittamaan, ei ollut maistuvaa. Kirjoittelin edelleen bujooni päivittäin listoja kunkin päivän sisällään pitämistä hyvistä ja kivoista jutuista, koska muuten pääni olisi hajonnut. 

Elämä koostui pakollisista kotihommista, levosta (fatiikki tuntui jylläävän aika pahana, mistä koholla olevat tulehdusarvotkin kertoivat) ja niistä samoista harrastuksista, joihin olin turvautunut jo lokakuussakin. Aika paljon oli stressiä myös läheisten terveyteen ja pärjäämiseen liittyen ja Ukrainan sota sekä muut raskaat maailman tapahtumat pyörivät jatkuvasti mielessä. Kirsikkana kakun päällä sain kuulla vertaiseltani, että yhteinen luottolääkärimme olisi jäämässä keväällä eläkkeelle, ja se oli mulle kova isku, ottaen huomioon historiani, jossa juuri tämä lääkäri on ollut se ainoa henkilö, joka on halunnut ja osannut mua diagnoosin puuttumisesta huolimatta hoitaa. 

Sama meno jatkui joulukuussa ja huomasin sortuvani ajoittain aikamoiseen itsesäälissä rypemiseen - kunnes jokin mun päässäni naksahti ja osasin lähteä kampeamaan itseäni ylös kuopasta, johon olin jo osittain pudonnut. Muistin, että vaikka en juuri pystyisikään tilannettani muuttamaan, niin asennettani voisin aina muuttaa parempaan suuntaan. Helpotusta elämäntilanteeseen ei ole ihan hetkeen näköpiirissä, joten tämä on asia, jonka työstäminen jatkuu. 

Jouluviikko oli raskas, kun samalle viikolle osui hoitojakso, läheisen syöpäkontrolli, toisen läheisen diagnostisten selvittelyjen jatkuminen ja joulun vietto, jotka yhdessä imivät naisesta aika tehokkaasti mehut myös seuraavan viikon ajaksi. Onneksi syöpäkontrolliuutiset olivat positiivisia, ja vertaiseltani kuulemani uutinen luottolääkärini eläköitymisestäkin osoittautui osittaiseksi uutisankaksi, mikä tarkoittaa sitä, että saan mitä suurimmalla todennäköisyydellä pitää lääkärini vielä toistaiseksi - parempia joululahjoja en olisi osannut toivoa! Myös joulukuun viimeiset päivät olivat mulle mieluisia, kun sain uppoutua uuden vuoden rituaaleihini ja vanhan vuoden pois pakkaamiseen. 

---

Sellainen oli mun vuoteni 2022. Se oli aika paljon kaikkea ja vaikka siinä oli hyvätkin hetkensä, niin en jää sitä ikävöimään. 

Tervetuloa siis 2023! Siitä, millaisin ajatuksin ja eväin suuntaan tähän tuoreeseen vuoteen, tulen kirjoittamaan toisen postauksen.