Katselin läpi helmikuussa ottamiani valokuvia valitakseni niistä tähän postaukseen sopivia ja mietin, että kylläpä näyttää seesteiseltä viime viikkojen elämäni näiden kuvien pohjalta. Todellisuudessa olo on ollut kaikkea muuta kuin seesteinen. Huoli on kalvanut takaraivossa, mutta koska tässä vaiheessa en ole voinut tehdä asioille juuri muuta kuin odottaa ja sietää, niin olen pyrkinyt pitämään kiinni mahdollisimman normaalista arjesta, huomaamaan hyvän ja elämään eteenpäin päivän kerrallaan.  

Vaikka hoitojaksoni tammi- ja helmikuun vaihteessa sujui ongelmitta ja sain lääkettä, jota siedän hyvin, niin jouduin silti omistamaan lähes viikon päivät lepäämiselle Tampereella käymisen jälkeen. Psyykkinen stressi uuvuttaa siinä missä fyysinenkin, ja reissu oli myös psyykkisesti raskas. 

Eikä se stressi tosiaan Tampereen-reissulle jäänyt. Seuraavilla viikoilla muun muassa jännättiin läheiselle tehtävää riskialtista toimenpidettä, joka onneksi meni hyvin. Yritin myös olla läheisteni avuksi siinä missä voin ja käytin paljon energiaa esimerkiksi erään yhdelle heistä kriittisen tärkeän lääkkeen, jossa on ollut toimituskatko jo lokakuusta asti, rinnakkaisvalmisteen apteekeista metsästämiseen, sillä myös se oli loppu kaikkialta! Onnekseni onnistuin lopulta löytämään yhden apteekin, jonne lääkettä oli juuri tullut lisää myyntiin ja josta läheiseni sai sitä haettua. Ilman tätä lääkettä hänen, muutenkin iäkkään ja monisairaan ihmisen, toimintakyky romahtaa lähes täysin ja kivut ovat kovat. Nämä monille ihmisille lähes elintärkeiden lääkkeiden pitkät toimituskatkot tuntuvat vuoden 2023 Suomessa ihan käsittämättömältä asialta ja olen tosi suruissani heidän puolestaan, joilla ei itsellään ole resursseja selvitellä tällaisia asioita tai läheisiä hoitamassa asioita heidän puolestaan. Tässä muuten vinkki teille, jotka joudutte niin ikään lääkkeiden saatavuuksia selvittelemään: apteekki.fi-sivustolta löytyy hakutoiminto, jolla pystyy tekemään lääkekohtaisia hakuja esimerkiksi kaupunkikohtaisesti. Näin säästyy lääkkeen jokaisesta alueen apteekista erikseen kyselemisen vaivalta. 

Myös kissan hammashoito aiheutti helmikuussa päänvaivaa eli toiselle kissoistamme piti teettää hammaskiven poisto ja sitä varten oli jo aikakin varattuna toimenpidettä suositelleelle kunnalliselle eläinlääkärille, jolla kävimme kissamme syksyllä rokotuttamassa. Hammaskiven poisto tuntui sen verran iisiltä rutiinitoimenpiteeltä aikaa varattaessa, että olimme ottaneet annettuna sen, että tottakai homma sujuu kunnallisella puolellakin turvallisesti ja oppikirjojen mukaan. Toimenpidettä edeltävänä iltana päädyin kuitenkin lueskelemaan toimenpiteestä lisää ja törmäsin sellaisiin termeihin kuin inhalaatioanestesia, intubaatio, happilaitteet ja kissan elintoimintojen valvominen toimenpiteen aikana. Mietin kunnallisen eläinlääkärin tiloja ja henkilökuntaa ja alkoi nousta sellainen fiilis, että näinköhän siellä käytettävissä olevien resurssien puitteissa on mahdollista toteuttaa toimenpidettä näiden ohjeistusten mukaan. Ajatus tiedottomassa tilassa lojuvasta rakkaasta karvakorvastamme tukehtumassa keuhkoihin valuvaan veteen vain siksi, että valitsimme ottaa riskejä, jotka olisivat olleet vältettävissä valitsemalla hoitopaikka, jossa toimenpide on mahdollista tehdä turvallisemmin ja paremmin valvottuna, oli mulle liikaa, ja päätin, että jos seuraavana päivänä ilmenee, että resurssit homman hoitamiseksi intuboituna ja valvottuna eivät kunnallisella riitä, niin sitten jätetään hoito väliin ja etsitään toinen, hammastoimenpiteisiin paremmin varautunut hoitopaikka. 

Ja niinhän siinä kävi, että toimenpide jäi nyt tekemättä. Eläinlääkäri oli tosi fiksu ja ymmärsi ja hyväksyi heti kantamme asiaan sekä myönsi, että tiettyjä ylimääräisiä riskejä toimenpiteen hoitamiseen heillä liittyy, vaikkakin komplikaatiot ovat hyvin harvinaisia. Tästä jäi hyvä fiilis eikä mulla ole pahaa sanottavaa kunnallisesta eläinlääkäristämme, joka varmasti tekee parhaansa käytettävissään olevien resurssien puitteissa. 

Jatkoin tammikuussa aloittamaani traumapsykologiaan perehtymistä toiveenani oppia ymmärtämään omia ja vertaisteni kokemuksia sekä saada elimistöni krooninen stressitila paremmin hallintaan - asia, joka tulee todella tarpeeseen nyt, kun elämäntilanne on monin tavoin haastava. Uppouduin erityisesti kysymykseen medikaalisista traumoista eli niistä traumoista, joita itse sairaus tai kohtaamiset ja kohtaamattomuudet lääketiedeinstituution kanssa synnyttävät, ja tämä olikin sellainen kanin kolo, johon olisi ollut helppoa eksyä tuntikausiksi. Aloin ymmärtää omiakin kokemuksiani paremmin ja sain niille validaatiota lukemistani teksteistä ja tutkimuksista. Tuntui siltä, että tulen nähdyksi ja että en ole kokemusteni kanssa yksin. Tämä on aihe, josta toivon jaksavani kirjoittaa oman postauksensa. 

Helmikuussa järjestettiin myös Trauma Super Conference -niminen webinaari, jossa tarjoiltiin viikon ajan joka päivä vaihtuva kattaus asiantuntijapuheenvuoroja, joissa traumateemaa käsiteltiin eri näkökulmista. Tällä kertaa jaksoin poimia vain muutamia esityksiä sieltä täältä kuunneltavakseni enkä tehnyt esityksistä edes muistiinpanoja, mutta paljon hyvää asiaa oli ja olisi ollut tarjolla. Webinaarin sisällöt ovat käsittääkseni lunastettavissa omaan käyttöön, jos siitä haluaa päästä nauttimaan jälkikäteen ja omaan, rauhallisempaan tahtiinsa. Tämä webinaari on järjestetty jo useampaan otteeseen ja jokunen vuosi sitten innostuin ahmimaan asiantuntijahaastatteluja niin, että makasin webinaariviikon jälkeen monta päivää kokovartalokoomassa viikon rasituksista toipuen. 

Palasin myös miettimään stressiä ja kroonisen stressin haittoja enemmän somaattisen terveyden näkökulmasta ja tein sen siksi, että tiedän, että stressin aiheuttamista terveyshaitoista lukeminen on asia, joka toivottavasti motivoi mua tekemään niitä käytännön muutoksia jäljellä olevan terveyteni pelastamiseksi, joita tilanteeni edellyttää. Krooninen stressi on erityisen haitallista muun muassa aivoterveydelle, ja aivoterveys on asia, josta viimeiseen asti kiinni pitäminen on noussut erityisen tärkeäksi nyt, kun tajuntaani on todella porautunut omia läheisiäni autellessani se, että oma loppuelämän pärjäämiseni tulee todennäköisesti riippumaan siitä miten hyvin kykenen itse lapsettomana ihmisenä ajamaan omia etujani. Myös tästä aiheesta mun on tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa. 

Helmikuun hyviä asioita oli se, että onnistuin lisäämään ulkoilua tuntuvasti verrattuna aiempiin kuukausiin. Oli jopa viikko, jolloin kävin ulkona päivittäin - jos en muuta, niin istuskelemassa pihalla kahvia juomassa. Kävelin pikku lenkkejä lumisessa lähimetsässämme ja kävinpä kerran hiihtämässäkin ja juomassa termarikahvit aurinkoisella pellolla. Happi ja pieni, omassa rasitusikkunassani pysyttelevä liike teki selkeästi hyvää. 

Myös pidempään vaivannut ruoanlaittoplääh alkoi helpottamaan ja jaksoin tehdä ja syödä taas vähän fiksumpaa ruokaa sekä kokeilla jopa joitain uusia reseptejä. Sähkön hinnat pysyttelivät maltillisina, mikä helpotti kokkailua, kun uuniakin raaskittiin lämmittää. 

Määräsin itselleni helmikuun ohjelmaksi myös neulomista, koska tiedän sen olevan hommaa, jonka koen rauhoittavana, ja parit perussukat valmistuivatkin (joista toiset olin tosin aloittanut jo syksyllä) ja kolmannet sain hyvälle alulle. Musta on tullut sukkien neuloja vasta sen jälkeen kun olen ryhtynyt kulkemaan sairaalassa hoitojaksoilla; niillä reissuilla sukat on näppärä, pieneen tilaan pakkautuva ja valmiiksi muistissa oleva helppo terapiatyö, jota on kiva tikutella torkahtelun lomassa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että neulontaterapia tulee tulemaan tarpeeseen lähikuukausina vähän enemmänkin, ja että voisin laittaa alulle jonkin isomman, yksinkertaisen neuletyön kotioloissa tehtäväksi. Tästä tulevat mieleen sairasteluni alkuajat, jolloin opettelin neulomaan YouTuben ohjevideoiden avulla ja hamstrasin isot määrät iloisenvärisiä lankoja, joista neuloin ponchoja, puseroita ja neuletakkeja saadakseni pelon ja epätietoisuuden sietämisen keskelle muuta ajateltavaa. 

Suoratoistopalveluitakin tuli taas kulutettua, mutta katsotuista sarjoista mieleen jäi suositusten arvoisena lähinnä Yle Areenasta löytyvä Münchenin ottelu (Munich Games), jota kuvaillaan Areenan sivuilla näin: "Sarja kertoo Münchenissä v. 2022 järjestettävästä jalkapallo-ottelusta, joka on ystävyysottelu israelilaisen ja saksalaisen jalkapallojoukkueen välillä. Tarkoituksena on kunnioittaa vuoden 1972 kesäolympialaisten aikana terrori-iskussa surmansa saaneita israelilaisia urheilijoita. Ottelu järjestetään Münchenin verilöylyn 50-vuotispäivänä. Poliittisesti merkittävässä tapahtumassa ilmapiiri on kireä ja yleisönä koko muu maailma. Rauha pyritään ylläpitämään kaikin keinoin, mutta hiljalleen tilanne alkaa riistäytyä käsistä." Sarja oli koukuttava ja uskottava ja synnytti jälkikäteen halun palata kertaamaan myös vuoden 1972 olympialaisten tapahtumia sekä lähi-idän historiaa. 

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä myös UMK:n finaalin, jossa valittiin Suomen edustaja tämän vuoden Euroviisuihin. Mua kiinnosti erityisesti se millainen lavashow Käärijän Cha Cha Cha -biisin, jota oli hypetetty hurjasti etukäteen, ympärille saadaan rakennettua, ja myös finaalin kokonaiskattaus vaikutti enimmäkseen mielenkiintoiselta (erityisesti Kuumaan ja Lxandran kappaleet ja esitykset kiinnostivat). Meinasin ryystää pho-keitot väärään kurkkuun, kun huomasin Kärtsärin loistavan virallisen videon nyrkkeilykehän vaihtuneen eurolavoihin ja ihme lattarisekoiluun. Arvostan luovaa hulluutta, mutta tässä esityksessä oli nyt mun mielestäni kyllä hukattu biisin tarina päättömän ja kaoottisen sinkoilun alle. Tästäkin huolimatta Cha Cha Cha oli finaalibiiseistä eniten viisukamaa ja olen iloinen, että sympaattinen Käärijä lähtee Liverpooliin Suomea edustamaan, mutta pliis, voitaisko sitä lavashowta miettiä vielä uusiksi! 

Tai sitten mä en vaan tajua asian päälle mitään ja possujunaversio viisustamme onkin just täydellinen, ainakin Brasiliassa näytetään arvostettavan:  

Jään innolla seuraamaan Käärijän rallienkun opintojen etenemistä ja maailman valloitusta sekä aion ehdottomasti olla ruudun äärellä toukokuussa, kun Käärijä pistää Liverpoolissa bileet pystyyn, mulla on tästä hommasta aika hyvä fiilis!  

Tässä tulevat helmikuun kuvani, joilla osallistun Nadinen alulle laittamaan 3 x kuukauden kuva -haasteeseen. Ideana on siis postata joka kuukausi 12 kuukauden ajan sen kuukauden arkea, huippuhetkeä ja strömssiä kuvaava kuva tarinoineen. Tammikuun haastepostaukseni löydät tämän linkin takaa. 

Helmikuun viimeinen lauantai, upean aurinkoinen kevättalven päivä. Valmistelen aineksia pho-keiton lientä varten viiksekäs assarini seuranani. Tarkoituksenani on keitellä liemi valmiiksi iltaa varten, jolloin on mukava istahtaa miehen kanssa höyryävät keittokulhot edessämme seuraamaan UMK:n finaalia. Mietin myös, että keitto tulee maistumaan mahtavalta seuraavalle päivälle suunnitelmissa olevan hiihtolenkin jälkeen. 

Talvi tuli takaisin helmikuun loppupuolella ja pääsin kuin pääsinkin vielä hiihtämään aurinkoiselle pellolle sekä syömään anorakin rintataskussa nuhjaantunutta eväsveriappelsiinia ja juomaan termarikahvia. Mielikuva tästä kaikesta oli kylläkin jonkin miellyttävämpi kuin itse todellisuus, jossa hankikannosta ei ollut tietoakaan, vaan hiihtäminen oli aikamoista rämpimistä ja viima kävi ikävästi naamaan, mutta silti: oli ihanaa päästä ulos nauttimaan auringosta ja hohtavista hangista ja vielä ihanampaa oli huomata, että pystyin ja jaksoin tuon pienen retken! Nyt mun talveni alkaa olla taputeltu ja kevät saa tulla. 

Kumpi on helpompaa: sovittaa keskeneräistä sukkaa, jotta osaa aloittaa kärkikavennukset oikeassa kohdassa, vai tehdä kokonainen sukkapari väärän kokoisena sovittamatta, todeta moka sukkien valmistuttua ja purkaa molempien sukkien kärjet ja neuloa ne uusiksi? Niinpä. Ja kumman tavan meitsi laiskuuttaan valitsi? Niinpä! Siniset polvisukat odottavat siis korjausta tai isojalkaisempaa ottajaa, harmaat havainnollistavat haluttua kokoa. Tyhmästä päästä jne...

Viime viikolla se taas tapahtui, jäin ihanaisen keskuslämmityskattilamme vaimikätäänyo kanssa vuorokaudeksi kahden. Suhteeni möhkäleeseen on viime syksyn ja kuluvan talven jäljiltä kaksijakoinen: toisaalta mahdollisuus lämmittää talousvettä ja osin myös taloa on tuonut ison helpotuksen talven korkeisiin lämmityskuluihin, mutta samalla laite herättää mussa kauhua ja pelon sekaista kunnioitusta. Ensikohtaamisemme ei näet sujunut kovinkaan sopuisissa merkeissä ja sen jälkeen masiinan kanssa asioiminen on jäänyt miehen huoleksi. 

Hommahan meni syksyllä siis niin, että etsiessämme keinoja säästää energiakuluissa tajusimme, että hei, keskuslämmityskattilaahan voi lämmittää öljyn lisäksi myös puilla, joita voi hakea ihan ilmaiseksi omasta metsästä! Eipä siis muuta kuin tuumasta toimeen ja minäkin wanna-be kätevänä emäntänä opettelin tekemään tulen kattilan tulipesään ja vääntelemään masiinan namiskat oikeisiin suuntiin, jotta pärjäisin lämmityksen kanssa myös yksin maalle jäädessäni. Muu perehdytys jäikin sitten vähän vaiheeseen, kun en osannut tarkempien ohjeiden perään kysellä eikä niitä mulle tarjottu. 

Eräänä syksyisenä iltana miehelle tuli menoa kaupunkiin ja mä jäin pitämään taloa pystyssä ja lämpimänä. Ladoin pökköä pesää ja tuuletin innoissani saadessani tulen syttymään. Lämpötila kattilassa nousi mukavasti ja lisäsin tasaisin väliajoin pesään puita, jotta tuli ei pääsisi sammumaan. Jossain vaiheessa katselin mittaria ja mietin, että nyt ei kärsi enää puita lisätä. Olin ehtinyt sinne kuitenkin heitellä jo satsin pienempää kalikkaa. Kadutti, vaan minkäs tein, kun puut siellä jo paloivat. Samaan aikaan talon lämmityksen kanssa lämmitin myös pihasaunaa, mihin mun oli tarkoitus mennä kohta peseytymään. 

Olin juuri keräilemässä saunakamppeita kasaan, kun pannuhuoneesta alkoi kuulua outoa ääntä, ihan kuin vihellystä. Menin katsomaan ja huomasin kattilan ylikuumentuneen ja yrittävän vislailla ylimääräisiä paineita pois. Otin paniikkipuhelun miehelle, joka oli sitä mieltä, että kyllä se kattila siitä viilenee, kun et enää lisää puita, ja että mene vaan saunaan. Puhelun päätyttyä ja tehdessäni uudelleen lähtöä saunaan pannuhuoneesta alkoi kuitenkin kuulua armotonta jyskytystä ja ryntäsin katsomaan mistä on kyse. Ylikuumentunut kattila se siellä yritti pyrkiä vessan seinästä läpi päästellen samalla vesiä pannuhuoneen lattialle. Pelkäsin, että kohta tuo koko paska räjähtää ja vie talon mukanaan. Kädet vapisten kaivoin puhelimen esille ja yritin saada miestä kiinni, turhaan. Paniikissa mietin kenelle soittaa. Naapurin V:lle! Vaan mitä helvettiä, numeroa ei löytynytkään mun puhelimestani. Toisen naapurin numero löytyi ja hän vielä vastasi puhelimeen, luojan kiitos! Puhelimen päästä löytyivätkin molemmat naapurin miehet, jotka olivat kaupungissa yhdessä keilaamassa, ja sekavan selitykseni jälkeen sain neuvoja antaa kattilalle ensiapua, jonka avulla kuumakalle lähtisi siitä viilenemään. Laskin ohjeiden mukaan kuumaa vettä hanasta ulos ja toistin toimenpidettä aina kun kattila lähti uudelleen ääntelemään, varmaan ainakin pari tuntia siinä säädin menemään. Hiki valui, kiitos kuumana hohkaavien pattereiden ja kauhun. Saunaan en uskaltanut ollenkaan. Lopulta tilanne näytti rauhoittuneen niin, että uskalsin kömpiä nukkumaan. Nukuin koiran unta, valpastuen kuuntelemaan jokaista rasahdusta ja vingahdusta, valmiina evakuoimaan itseni ja kissat ulos talosta tarvittaessa. 

Kattilaepisodi traumatisoi mut niin, että tarkkailin talossa pitkään jokaista ylimääräistä ääntä ja olin ihan varma, että masiina oli ottanut tapahtuneesta itseensä, enkä uskaltanut jättää sitä yöksi edes öljyllä käymään. Ihme kyllä kone pysyi höykytyksestä huolimatta ehjänä ja on toiminut hyvin sekä päässyt viime aikoinakin jatkuvasti tositoimiin toisen ilmalämpöpumppummekin ollessa pimeänä. Itse en ole kattilaan tosiaan kuitenkaan koskenut ennen kuin viime viikolla, kun oli vähän niinkuin pakko. Ja hyvinhän se meni, kun tällä kertaa kaupunkilaistollolla oli käytettävissään ihan toimintaohjeetkin: polta vain isompaa puuta, jolloin lämpötila pysyy maltillisempana, äläkä anna lämmön nousta yli 80 asteen. Ollaan taas Jämän kanssa väleissä, mutta luulenpa, ettei meistä enää parhaita ystäviä tule.  

Loskaisen tammikuun jälkeen tuore, auringossa kimaltava lumipeite ilahdutti ja houkutti mut laavulle nauttimaan päiväkahvista ja jäätelöstä sekä haaveilemaan hiihtämisestä aurinkoisella pellolla, kunhan ensin toipuisin edellisviikon Tampereen-reissusta. Aurinko lämmitti ihoa ja hanki kantoi kulkijaa, se jos mikä on tulevan kevään merkki. 

Plussakelit veivät kuitenkin lumet ennen kuin ehdin suksille ja pelkäänpä, että tämän talven hiihtämiset jäävät kahteen kertaan. Elättelen silti toivetta takatalvesta, joka peittäisi pellot uudelleen valkeaan vaippaan ja mahdollistaisi vielä yhden hiihtoretken. En ole valmis luopumaan talvesta ennen kuin olen saanut kiitää suksilla maaliskuisella hankikannolla ja syödä auringon lämmittämällä kivellä istuen anorakin etutaskussa lämmennyttä nuhjaantunutta appelsiinia sormet mehusta tahmaisina. 

Meillä kokataan lauantaisin nykyään tulella aina kuin mahdollista. Tähän on useampikin syy: ensinnäkin se on kivaa, ja toiseksi siinä säästyy sähköä, joka on nykyään ajoittain varsin kallista. Oma laavu mahdollistaa tämän ja sellaisen rakentaminen on ollut parhaita juttuja, joita korona-aika on mukanaan tuonut. Lauantai on meillä usein myös kalapäivä eli tykkäämme savustaa isompia kaloja savustuspöntössä tai paistaa pienempiä kaloja muurikalla. 

Viime lauantaina jatkoimme tätä mainiota perinnettä. Sihisevän kuumalla muurikalla valmistuivat tällä kertaa voissa paistetut muikut, valmiit röstiperunat (yleensä paistamme oman maan perunoita, mutta nyt emme olleet muistaneet esikeittää niitä ajoissa) ja parsakaalin kukinnot. Keitin meille ennen ulos menoa myös  jägerteet, joita oli mukava siemailla ulkona savun tuoksussa ruoan valmistumista odotellessa.  Harmaahkon päivän lämpötilat olivat nollan tuntumassa, joten hyvin tarkenimme myös syödä ulkona. Osa muikuista ja parsakaaleista ehti paistua vähän turhan pitkään ja pientä tuhkakupin makua oli niitä syödessä havaittavissa, tulella kokkaaminen on tarkkaa hommaa. Ruokahommien ohessa tuli hoidettua naapurisuhteitakin, kun naapurin mies tai ehkäpä hänen koiransa haistoi meidän puuhamme ja poikkesi  laavulle vaihtamaan kuulumiset. 

Päivän jo hämärtyessä kokosimme tavaramme, sammutimme nuotion ja siirryimme sisätiloihin lauantai-illan viettoon. Mun oli pitänyt käydä lauantaina myös kävelyllä, mutta en ehtinyt sinne valoisan aikaan eikä maaseudun pimeydessä otsalampun valossa lenkkeily ole mun suosikkihommiani - vaan eikös kuuman rommin nauttiminen laavullakin voida laskea ulkoiluksi? 

Aloitellessani viikkopostausten kirjoittamista alkusyksystä vannotin itselleni, että tästä hommasta en sitten ota paineita ja että ei haittaa, vaikka postauksia jää kirjoittamatta. Tämä alkuviikko meni sairaalassa lääkeinfuusioissa eikä voimia viime viikon tekstin tuottamiseen ole ennen tätä päivää ollut, mutta näköjään näiden postausten kirjoittamisesta on tullut mulle niin tärkeä arjessa kiinni pitävä rutiini, että haluan kirjoittaa viiveestä huolimatta. Tuskinpa juuri ketään kiinnostaa joulun aatonaattona lukea jonkun rändöm bloggaajan horinoita viime viikostaan, mutta kirjoitankin näitä postauksia ensisijaisesti itseäni varten, muistaakseni ja reflektoidakseni asioita. 

Naapurissa melskaavaa raksatyömaata maalla paossa elävän metsäläisenkin on kiva silloin tällöin poiketa kotona suihkussa peseytymässä kunnolla, sheivaamassa ja värjäämässä hiusten tyvikasvu piiloon. Tai kiva ja kiva, koska kotiutuessa odottaa näin talvella sellainen +12 asteen rapsakka huonelämpötila, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Tällainen reissu oli ohjelmassa viime viikolla. 

Edelliskertainen vastaavanlainen reissu kuutta viikkoa aiemmin ei mennyt niinkuin Strömsössä ja oli vielä tuoreena muistissani, ja onnellisena mietin, että onneksi nyt homma toimii. Öljypoltin oli edelliskerralla temppuillut ja sammunut juuri kun olin levittämässä tyviväriä päähäni, ja sitä väriä oli sitten hirmuisen mukavaa pestä päästä pois viileässä kämpässä suihkussa, josta tulee hädin tuskin haaleaa vettä. Ei koskaan enää! Kun menin tämänkertaisella reissulla pesemään illalla hiukset seuraavan päivän värioperaatiota varten, niin tuntui ihan luksukselta saada seistä kuumana höyryävän vesisuihkun alla. 

Kun sitten olin saanut värin päähäni ja istuin odottamassa sen vaikutusajan päättymistä, niin mies ryntää kertomaan, että naapuri sanoo piippumme savuttavan ja että se perkeleen öljypoltin on taas mennyt pois päältä. Toimittuaan nämä kuusi viikkoa tässä välissä aivan hyvin ja moitteettomasti. Menin epäuskoisena pannuhuoneen ovelle haistelemaan ja totta se oli, haistoin öljyn käryn. Suustani purkautui ttu kele stna, kun menin laskemaan hanasta vettä ja kokeilemaan veden lämpötilaa. Lähes jääkylmää! Siinä sitten mietin, että mitähän hittoa mä nyt teen, väri on pakko päästä pesemään pois viiden minuutin päästä. Pyydänkö päästä naapuriin suihkuun, vai onko mun todella mentävä kylmässä kämpässä kylmään suihkuun palelemaan? 

Pokka ei riittänyt kysellä naapurilta suihkumahdollisuutta, joten ei muuta kuin nautiskelemaan virkistävästä kylmästä vedestä! Mietin, että menenkö nakuna vai vaatteet päällä, lämmittäisivätkö vaatteet vähän? Kokeilin vettä varpaillani, en pysty... Vedin muovihanskat käsiini ja pusero päälläni, päätäni alaspäin roikottaen, yritin huuhtoa väriä parhaani mukaan päästäni pois, kiittäen itseäni samalla siitä, että olin laittanut värin vain tyveen enkä koko päähän, sillä siinä sitä vasta olisi riittänyt kylmällä vedellä hinkkaamista! Välillä huutelin mieheltä väliaikatietoja sen suhteen, että mahtaako hän saada polttimen lähitunteina pelittämään sen verran, että pääsen sitten kunnolla suihkuun ja pesemään myös ihoni, vai pitääkö mun oikeasti mennä tuonne jääkylmään veteen peseytymään. Mies ähräsi pannuhuoneessa aikansa sillä aikaa kun mä hytisin enimmät värit pois pestyäni pyyhe päässä kahden peiton alla. Illan viimeisinä tunteina poltin hörähti käymään ja pääsin lopultakin kunnolla pesulle. Siinä välissä ehdin monta kertaa miettiä, että oman värinen siilitukka ja kerrostaloasunto eivät kuulostaisi yhtään paskemmilta vaihtoehdoilta. 

Ei varmaan yllätys, että seuraavat pari päivää menivät lähinnä tästä reissusta ja sen rasituksista toipuessa. Mies sai hälyytettyä loppuviikolle paikalle öljypoltinhuoltajan, joka laittoi säädöt kohdilleen niin, että nyt pitäisi poltinogelmien olla historiaa ja seuraavalla kerralla sen suihkussa käymisenkin pitäisi olla ihan miellyttävää. Sitä toivon. Sitä todella toivon. 

Usein mietin, että onko muidenkin ihmisten elämä tällaista jatkuvaa sekoilua ja säätämistä, vai onko meillä tässä suhteessa joku erikoislahja? 

Löysin itseni viime viikolla myös haikailemasta sellaisen yhteisöllisyyden perään, joka blogiyhteisössä vallitsi bloggaamisen alkuaikoina. Samantyyppisestä yhteisöllisyydestä ja yhteyden kokemisesta pääsin nauttimaan myös valokuvien jakamiseen tarkoitetussa Flickrissä, jonne päädyin blogiystävien vanavedessä ja jonne postasin ottamiani valokuvia lähes päivittäin.

Tämä kaipuu syttyi, kun kirjauduin Flickriin ajatuksenani lopettaa käyttämättömäksi jäänyt maksullinen tilini ja päätyessäni pläräämään vanhoja kuviani sekä kuvatekstejä, joihin olin vuodattanut sydänvertani. Kyynel silmässä luin niitä ihania kommentteja, joita Flickr-ystäväni olivat mulle jättäneet, ja nuo ajat muistuivat elävinä mieleeni. Aktiivisin flickrausvaiheeni sattui juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa sairastuin ja elin aivokasvaimen pelon kanssa lähes puolentoista vuoden ajan, ja se tuki, mitä omalta yhteisöltäni tuossa palvelussa sain, oli korvaamatonta. 

Myös blogiyhteisöllä oli tärkeä paikka mun elämässäni ja sydämessäni. Tuolloin kirjoittaminen oli paljolti päiväkirjamaista, pohdiskelevaa ja syviä tuntoja jakavaa, ja tekstejä kommentoitiin ahkerasti puolin ja toisin ja blogiystävyyssuhteita syntyi. Bloggaaminen tapahtui sisältö, jakaminen, keskustelu ja hauskuus edellä ja blogit olivat ihanan kotikutoisia. Useimmilta löytyi bloginsa sivupalkista listaus omista lempiblogeista, mikä helpotti uusien mieluisien blogien löytämistä. Blogien kaupallistuminen ja aikakausilehtimäisyys, joka muutti bloggaamisen luonnetta suuresti ja sai monet vanhoista blogeista kuolemaan, oli vielä edessäpäin. 

Ikävöin vanhan tyylistä bloggaamista ja yhteisöllisyyttä ja tämä ikävä on korostunut nyt myös somealustojen, joilta olen etsinyt jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta, muututtua mielestäni huonompaan suuntaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että en ole ainoa ihminen, joka on vähän väsähtänyt Instagramin ja muiden somealustojen algoritmeihin, nopeatahtisuuteen ja lyhytsanaisuuteen ja kaipaa hitaampaa ja pohdiskelevampaa tapaa viestiä ja olla yhteydessä. Esimerkiksi Karkkipäivä-blogin Sanni ja Susannah Conway, joka on aloittanut uuden blogin ink on my fingers Substack-palvelussa, ovat lähiaikoina kirjoittaneet kaipuustaan vanhaa kunnon bloggaamista kohtaan. Olen viime aikoina myös törmännyt blogeihin, jotka ovat jatkaneet olemassaoloaan kaikki nämä vuodet ja pysyneet omina itsenään, viis veisaten blogeille viime vuosina asetetuista odotuksista. Niitä lukiessa on tuntunut siltä kuin tulisin kotiin, vaikka en olekaan suurinta osaa näistä blogeista silloin aikanaan lukenut. Tämä on tuntunut ihanalta ja toivon todella, että bloggaaminen, jossa avataan omaa sydäntä ja mennään jakaminen, kommunikaatio ja sisältö muodon ja kaupallisuuden edellä, kokee vielä toisen tulemisen. Nämä havainnot ovat saaneet mut pohtimaan myös sitä miten haluan itse jatkossa blogata ja pohdinnat jatkuvat. Ensi töikseni lisäsin blogini sivupalkkiin päivittyvän listan eli vanhan kunnon blog rollin niistä blogeista, joita tykkään tällä hetkellä lukea. Käy kurkkaamassa löytyisikö sieltä sullekin jotain uutta, mieluisaa luettavaa! 

Aika moni suomalainen on varmaankin joskus kuullut maailmankuulusta, pitkän uran HYKS:n neurokirurgian ylilääkärinä tehneestä neurokirurgi Juha Hernesniemestä, ja moni on ehtinyt Hernesniemen tekemän pitkän uran aikana olla hänen potilaanaankin. Myös hänen tarinansa kiinnostaa monia päätellen siitä, että jouduin jonottamaan hänen tuoreita muistelmiaan kirjastosta aika pitkään ja palauttaessani kirjan jono oli edelleen pitkä. 

Hernesniemen maine loistavana aivokirurgina oli kantautunut munkin korviini siinä vaiheessa kun itse sairastuin, kävin pään magneettikuvissa, sain tuomion mahdollisesta aivokasvaimesta ja kuulin kuviani arvioitavan röntgenmiitingissä, jossa myös Juha Hernesniemi olisi läsnä. Aivoistani löytyneestä kasvainmaisesta muutoksesta olisi pitänyt saada otettua koepala diagnoosin varmistamiseksi, mutta Hernesniemi oli sitä mieltä, että koepalan ottoon ei voida toimenpiteen sisältämien liian suurien riskien takia näin nuoren ihmisen kohdalla ryhtyä. Jos joku muu lääkäri olisi kieltäytynyt hommasta, tuomiten mut sen myötä epätietoisuudessa elämiseen pitkäksi aikaa tai jopa pysyvästi, niin olisin luultavasti lähtenyt metsästämään asiasta toista mielipidettä, mutta koska tätä mieltä oli juuri Juha Hernesniemi, jonka leikkaustaidot tiesin, niin hyväksyin tilanteen ja tyydyin kohtalooni. Hän jos kuka on lääkäri, jonka olisin tarvittaessa myöskin antanut avata kalloni.

Kun sitten kuulin hänen muistelmiensa ilmestyneen, niin kiiruhdin saman tien kirjaston varausjonoon ja odottelun jälkeen sain tuon 580-sivuisen järkäleen käsiini. Hernesniemen kasvutarina on upea. Köyhällä Keski-Pohjanmaalla syntynyt ja myöhemmin Pirkanmaan Ruovedellä kasvanut Juha kiinnostui aikanaan lääketieteestä Ruoveden pitkäaikaisen kunnanlääkärin esimerkin innostamana ja haki lääketieteelliseen tiedekuntaan lääkäriksi opiskelemaan, mutta ei päässyt sisään. Päätöksensä lääkäriksi ryhtymisestä tehneenä hän päätyi sitten Sveitsin Zürichin lääkikseen opiskelemaan, ja se oli lopulta onni, koska opetus Zürichissa oli korkeatasoista ja siellä Juhassa syntyi kipinä neurokirurgin uran tavoittelemiseksi. Myös neurokirurginen osaaminen oli tuohon aikaan Sveitsissä ihan eri tasolla kuin Suomessa, joten aikanaan Juha palaisi Suomeen tuoreena lääkärinä uusin neurokirurginen tietämys mukanaan. Mutta sitä ennen oli valmistuttava lääkäriksi, ja lopputenttiin valmistautuminen vaati Juhalta 18-tuntisia opiskelupäiviä, jotka hän tarpoi läpi kahvin, tupakan (2-3 askia per päivä), sämpylöiden, silavan, munien, Aromatin ja paprikan voimin. 

Opiskelujen päätyttyä Hernesniemi palasi Suomeen luomaan uraa ja päätyi monien käänteiden jälkeen töihin ensin pidemmäksi ajaksi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja lopulta vuonna 1997 Hyks:n neurokirurgian ylilääkärin pestiin, mistä oli pitkään haaveillut. Samaan aikaan hän reissasi ahkerasti ympäri maailmassa leikkaamassa ja oppimassa lisää paremmiltaan sekä kouluttamassa muita alan ihmisiä. Siinä sivussa hän perusti myös perheen ja sai kolme lasta, mutta perheelle oli työlleen täysin omistautuvalla miehellä hyvin rajallisesti aikaa ja lopulta avioliitto kariutui. Eläkepäivät Hyks:n palveluksesta koittivat 68-vuotiaalle Hernesniemelle vuonna 2015, minkä jälkeen hän siirtyi ulkomaille jatkamaan leikkaustyötään. Vasta koronapandemia keskeytti nyt 75-vuotiaan Hernesniemen työn leikkaavana neurokirurgina. 

Lukiessani Hernesniemen tarinaa tunsin samanaikaisesti suurta kunnioitusta ja ihailua sekä toisaalta surua. Miten mielenkiintoisen elämän hän onkaan saanut elää ja miten kiitollisia me potilaat saamme olla Hernesniemestä ja hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka omistavat elämänsä yhä paremmaksi lääkäriksi kehittymiselle ja tekevät työtään suurella sydämellä. Ja sitten taas toisaalta, miten yksinäiseltä tuollaisen työn, jossa ollaan jatkuvasti tekemisissä elämän ja kuoleman kysymysten kanssa, ja jossa vastuu hoidettavista ihmisistä on aivan valtava, täytyykään ajoittain tuntua. 

Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat on kirja, jonka lukemista suosittelen kaikille lämpimästi. Sen lisäksi, että siinä piirtyy esiin mielenkiintoinen elämäntarina, niin kirja kuvaa oivallisesti länsimaisen ja suomalaisen lääketieteen kehitystä sekä neurokirurgian kehitystä lääketieteen erityisalana aina 1960-luvun loppupuolelta näihin päiviin asti. Muistelmat sisältävät runsaasti leikkauskuvauksia sekä potilaskeissejä, jotka voivat ehkä olla joillekin lukijoille lääketieteellisen sanastonsa takia raskasta luettavaa, mutta itse ainakin lääketieteestä ja aivojen toiminnasta kiinnostuneena luin myös näitä kuvauksia suurella mielenkiinnolla. 

Samalla kun luin Hernesniemen sankarilääkärin tarinaa ihaillen, niin huomasin pysähtyväni välillä miettimään sitä, että olisipa hienoa saada lukea myös sellaisten lääkäreiden muistelmia, joiden työnkuvan keskiössä ei ole niinkään ihmishenkien pelastaminen hienoin lääketieteellisin toimenpitein, vaan jotka puurtavat sitkeästi, pitkäjänteisesti ja empatiakykyään menettämättä meitä pitkäaikaissairaita, jotka emme parane, vaan sinnittelemme päivästä toiseen saadaksemme pitää edes nykyisen toimintakykymme, auttaakseen. Heitä ja heidän työtään kunnioitan vähintään yhtä paljon kuin taitavia leikkauksia tekeviä kirurgeja, mutta heille harvoin sankarin viittaa tarjotaan eivätkä heidän tarinansakaan taitaisi olla suuren lukijakunnan mielestä kovin kiinnostavia. 

Enpä muista talvea, jolloin Etelä-Suomeen olisi jo ennen joulua saatu niin paljon lunta, että hiihtäminen olisi mukavasti onnistunut. Tänä talvena lunta on kuitenkin jo riittänyt ja viime viikonloppuna upea aurinkoinen talvisää houkutteli ulkoiluttamaan metsäsuksia. Lähipeltoja pidemmälle en upottavassa umpihangessa jaksanut tarpoa, ja hyvä niin, siinä oli talven ensimmäiseksi hiihtoretkeksi mun kuntotasollani ihan riittävästi. 

Hiihtelyn jälkeen oli lähes jokalauantaisen tulella kokkailun aika ja tälläkin kertaa savustettiin lohta. Siitä tuli nyt ihan täydellinen!

Mitä piti villasukkaelämän viikko 49 sisällään? Ainakin pesua kaipaavia villasukkia... 

Viime viikolla alkoi vähän tuntumaan siltä, että pitäisiköhän vaihtaa blogin bannerin sloganin loppuosa muotoon "tahdittajanaan PIIP kallis pörssisähkö". Vaikka sähkön hinnat poikivatkin ihania pinkkejä kukkia, niin arki on hankaloitunut ja ankeutunut aika lailla entisestään jatkuvasti kalliin pörssisähkön, jossa yötunnitkaan eivät ole enää halpoja, takia. Pyykki- ja tiskivuoret kasautuvat, puhtaat vaatteet ja astiat loppuvat ja ruoka on päivästä toiseen sitä samaa ankeaa vetistä linssi- tai pakastekasviskeittoa, joka valmistuu nopeasti liedellä, ja jota mikrotaan sitten lounaaksi seuraavat kolme päivää. Pitkän hiuskuontalon puhtaaksi saaminen pihasaunassa on työlästä ja tekee siksi mieli lykätä peseytymistä. Ärsyttää ja oikein mikään ei huvita. Vertaistukea haetaan Facebook-ryhmästä, josta löytyy muita samankaltaisessa tilanteessa olevia, ja yritetään repiä aiheesta huumoria, jonka avulla jaksetaan odottaa sitä pyykkiyötä, joka ei koskaan tule.

Tälle viikolle on luvattu ennätyshintoja ja eilenkin sähköstä makseltiin jopa yli 73 sentin / kWh hintaa. Mitään en tälle asialle kuitenkaan voi, joten yritän olla tuhlaamatta voivotteluun, katkeroitumiseen ja itsesäälissä rypemiseen yhtään enempää energiaa. Hoen itselleni "nyt on näin" ja "tämäkin menee ohi" ja yritän sopeutua tilanteeseen sekä keskittää energiani niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, ja joista saan hyvää mieltä tämän tarpomisen keskellä. Tällä viikolla ei ole toimintakykyistä aikaa hukattavaksi, koska mulla on paljon asioita hoidettavana ennen seuraavan viikon hoitojaksoa ja siitä parin päivän päässä odottavaa joulua. 

Pitääkö olla huolissaan, jos käynti kaupungissa suuhygienistillä alkaa tuntumaan mukavalta vaihtelulta ja irtiotolta omasta arjesta? Hetken piti meikkipussia ennen kaupunkiin lähtöä etsiskellä, jotta sain piirrettyä itselleni kulmakarvat, sen verran oli edellisestä piipahduksesta ihmisten parissa aikaa. 

Kyllä mua myös vähän jännitti istuutua itselleni uuden suuhygienistin tuoliin, koska taustalla on ei niin mukavasti sujuneita käyntejä muilla suuhygienisteillä, ja mietin, että minkälainen tapaus sieltä tällä kerralla kohdalle osuu. Hakusessa on ollut ammattilainen, jonka pakeille haluaisin mennä toistekin. Yllätys oli iloinen: nyt löytyi (julkiselta!) sellainen tyyppi! Hän oli ystävällinen, huomioiva, rauhallinen otteissaan ja pätevältä vaikuttava. Käynti oli siitäkin syystä mukava, että hammaskiveä oli tällä kertaa vain vähän ja sain kehuja hampaiden hoidostani. Kerroin, että hammasjuuritulehduksen triggeröimä, diagnoositta jäänyt keskushermostosairaus kummasti motivoi pitämään huolta hampaista. Aiemmin kipuillut ien oli nyt rauhallinen ja parantunut. Kaikki hyvin siis ja huhtikuussa hammastarkastuksessa hammaslääkäri tekee sitten jatkosuunnitelman. Kiitin hyvästä hoidosta ja kerroin tulevani mielelläni toistekin, aina pitää muistaa antaa positiivista palautetta silloin kun siihen on aihetta. 

Olin joidenkin aiempien hampaiden puhdistuskäyntien pohjalta varautunut siihen, että poistun vastaanotolta ikenet hellinä, naama kuolassa, huimauksesta kärsien ja psyyke kolhuilla, mutta tämä reissu sujui niin mukavasti, että jaksoin suunnata hammashoitolasta vielä pariin kauppaan hakemaan muutamia pakollisia juttuja eli tarpeita joulumuistamisiin ja muutamat halvat kotipöksyt sekä alushousut pyykkäysvälin entisestään venyttämiseksi. Kirjastosta mukaan tarttui Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat, jota olin jonottanut jo pitkään, ja apteekista hain kiitollisin mielin satsin lääkettä, jonka saaminen ei tule olemaan lääkärin joskus lähitulevaisuudessa vaihtuessa itsestäänselvyys. Napattiin vielä gluteenittomat pizzat kainaloon paikallisesta kebulasta (taas...), sanottiin kaupungille heipat ja käännettiin auton nokka kohti meidän landea. 

Ainahan itsenäisyyspäivä on ollut tärkeä ja kiitollisuuden tunteita synnyttävä päivä, mutta kuluvan vuoden helmikuun 24. päivän jälkeisten tapahtumien myötä tämä päivä on saanut vielä syvemmän ja painavamman merkityksen. Tästä syystä olisin halunnut tämän vuoden itsenäisyyspäivää myös jotenkin juhlistaa, mutta samaan aikaan oli vähän kaikesta niin huono fiilis, että en päässyt kiinni juhlatunnelmaan. Harmitti esimerkiksi se, että he, jotka ovat sota-ajat kokeneet ja ovat vielä elossa, joutuvat todistamaan tätä nykyistä maailmantilannetta ja elämään uudelleen läpi raskaita muistoja, joita tämä nykytilanne heissä ehkä herättää. Harmitti myös oma elämäntilanne, vaikka samalla sisäinen ääni kiirehti jo sättimään itseä tällaisesta itsesäälissä rypemisestä, sillä moni asiahan on kuitenkin tosi hyvin meidän maassamme ja paljon pahemminkin voisi olla. Itsenäisyyspäivän juhliminen jäi lipun nostoon ja laskuun - juhlapäivän illallisena oli mikrolämmintä einesmaksalaatikkoa puolukoiden kanssa voisilmällä ja kyytipoikana joku huono tv-sarja, jota en jaksanut katsoa loppuun. Juhlitaan sitten ensi vuonna taas paremmalla fiiliksellä. 

Arjen ankeus ja tulevaisuuden turvattomuus vaatii vastapainokseen asioita, joihin keskittyä niin, että muut huolet hetkeksi unohtuvat, ja tällaisia projekteja yritin itselleni viime viikolla kehitellä. Laitoin alulle kaksi neuletyötä, joissa käytän helppoa pintaneuletta, joka vaatii hiukan keskittymistä olematta kuitenkaan vaikeaa, se on juuri sopivaa hyvän mielen puuhaa tähän hetkeen. 

MTV:n Katsomosta taas löytyi uudenlainen, kiinnostava tv-sarjaformaatti, jossa yhdistellään tosi-tv:tä ja rikossarjaa, eli Murder Island, jossa neljä tavallisista ihmisistä muodostettua parivaljakkoa ruotii rikoskirjailijan käsikirjoittamaa murhatapausta, rikoksen ratkaisijoille ollessa tarjolla 50000 punnan suuruinen palkinto. Rikos- ja jännityssarjoja ahkerasti seuraavalle tavikselle tämä sarja, jossa amatöörimurhatutkijat työskentelevät ihan oikeiden entisten poliisien ja syyttäjien ohjauksessa, oli kiinnostavaa seurattavaa, jossa pääsi samalla myös punnitsemaan omia vastaavia taitojaan. Toivottavasti sarjasta tehdään toinenkin kausi, odotan innolla! 

Pidin kiinni myös joka toinen päivä ulkona tehtävistä pienistä kävelylenkeistä, vaikka ei olisi huvittanut yhtään, ja aina olin lenkiltä palatessani paremmalla tuulella kuin sinne lähtiessäni. 

Kirjoittamalla en niinkään harhauttanut raskaita ajatuksia, vaan pyrin sen avulla prosessoimaan mieltä painavia asioita ja saavuttamaan sitä kautta paremman mielen, ja yleensä tämä toimii aina. Bloggaamisesta ja päiväkirjan sekä bujon kirjoittamisesta on tullut mulle tärkeä harrastus ja terapeuttista toimintaa. 

Vaikka arki oli aikamoista tahkoamista, niin yhden asian suhteen oli nyt helpommin. Jatkuva syömisten aikatauluttaminen suhteessa päivittäin otettaviin lääkkeisiin helpottui, kun kuukausia kestänyt antibioottikuuri päättyi ja lääkerepertuaarista jäi siis pois aamu- ja ilta-antibiootti, joiden ottaminen oikein onkin aiheuttanut melkoista sumplimista sen suhteen milloin syödä, juoda sekä ottaa muut lääkkeet ja lisäravinteet. Arki on ollut pitkään stressaavaa tuntien laskemista ja syömisten kyttäämistä sekä pahimmillaan liian myöhään valvomista sen mahdollistamiseksi, että saan otettua kaikki lääkkeet oikeaoppisesti esimerkiksi ruokailun jostain syystä viivästyessä, ja nyt elämä tuntuu niin helpolta, kun on "vain" ne tavalliset lääkkeet ja niiden asettamista vaatimuksista huolehtiminen sumplittavana! Tämä tarkoittaa sitä, että aamupalan syömisen saa ajoittaa vapaammin eikä iltasyömisiä tarvitse enää kellon kanssa kytätä, ja että vain päivällä on syömisten ajoittamisen kanssa tarkempaa. Vapauttavaa!