Edellinen postaukseni käsitteli vierailuamme Paimion parantolassa eli Alvar Aallon suunnittelemassa vanhassa tuberkuloosisairaalassa, jossa järjestetään nykyään opastettuja kierroksia, ja tässä postauksessani kerron laajemmin reissusta, jonka yhteydessä parantolassa poikkesimme. Reissun tarkoituksena oli parantolassa vierailun lisäksi koeajaa vaniamme, joka on vielä osin projekti ja johon mies alkukesästä teki muutoksia, sekä hoitaa asioita Turun suunnalla. Paluumatkalla suunnittelimme poikkeavamme Salon Perniössä sijaitsevassa Mathildedalin ruukkikylässä sekä tutustuvamme seudun luontoon jonkun helpon luontopolun muodossa.  

Olimme siis päättäneet tehdä yhden yön mittaisen reissun Paimioon ja Turkuun elokuun ensimmäisen viikon lopussa tai viimeistään seuraavan viikon alussa saatuamme vanin siihen kuntoon, että sillä voisi reissuun lähteä. Vahdimme tiiviisti sääennustetta, joka näytti perjantaina tulevan viikonlopun osalta sen verran hyvältä, että päätimme lyödä ajankohdan lukkoon ja buukata itsellemme opastuksen Paimion parantolaan lauantain alkuiltapäivään. Ajatuksena oli, että näin meillä jäisi hyvin aikaa myös iltaan etsiä jotain kivaa puskaparkkia Turun suunnalta, josta meidän pitäisi sunnuntaina hakea vaniin uudet vanteet, ja viettää mukava, rauhallinen ilta, akkuja seuraavan päivän seikkailuihin ladaten. No, aika moni muukin oli päättänyt haluta vierailla Paimion parantolassa lauantaina klo 13.30 ja se opastus, joka meitä kiinnosti, oli varattu jo täyteen, joten jouduimme vähän muokkaamaan suunnitelmaamme. Onneksi 16.30 alkavalla kierroksella oli vielä tilaa ja sinne ostimme netistä liput. Sunnuntain opastuksiin olisi ollut tilaa, mutta ajatuksena oli ajoittaa kulttuurimenot lauantaille, jolloin olo ei olisi vielä yhtä reissussa rähjääntynyt kuin sunnuntaina, jolloin metsäytyminen olisi sopivaa ohjelmaa. Jos aikaa ei Paimion reissun jälkeen illalla ennen pimeän tuloa olisi enää puskaparkin metsästykseen, niin Turun lähistöltä Paraisilta löytyy meille tuttu leirintäalue, jolla viihtyisimme kyllä yhden yön. 

Perjantai-ilta kului autoa lähtökuntoon laittaessa ja pakatessa, miehen huolehtiessa autosta ja mun tehdessäni listaa reissussa tarvittavista ja pakattavista asioista. Vanilla reissaaminen on meille aika uutta puuhaa eikä autossa ole vielä tavaroille paikkoja, koska sisustan rakentaminen on kesken, joten sellaisetkin tavarat, jotka normaalisti olisivat valmiina autossa, on pakattava joka kerta uudelleen. Säästääkseni ajatustyötä seuraavilla kerroilla kirjoittelin bujooni samalla listaa reissussa aina tarvittavista asioista ja täydennän listaa aina kun reissun päällä tai muuten tulee joku tarvittava juttu mieleen. 

Saatuamme auton lähtökuntoon ja tavarat pakattua taputimme itseämme olkapäille: hyvä me, huomenna ei tarvitse säätää ja päästään kerrankin ajoissa ja väljällä aikataululla reissuun! 

Vaikka kaikki oli laitettu muka valmiiksi edellisiltana, niin kummasti saatiin aamutoimiin taas hupenemaan aikaa ja tien päälle päästiin suuntaamaan tunnin suunnitellusta aikataulusta jäljessä. Mihin mustaan aukkoon aika aamuisin aina katoaa? Onneksi aikatauluissa oli tosiaan sitä väljää, joten lähdön viivästyminen ei synnyttänyt paniikkia, mutta nyt saataisiin unohtaa leppoisa matkanteko ja kiertely parantolan pihalla ennen opastetun kierroksen alkua. Meidän landelta Valkeakoskelta ajelee vanilla, jolla maksiminopeus pyritään pitämään noin kahdeksassakympissä, reilun pari tuntia Paimioon (matkan pituus noin 130 km), ja matkalla piti pysähtyä Forssassa isommassa kaupassa ruoka- ja juomaostoksilla iltaa ajatellen. Ennen Paimiota koukattiin vielä Liedossa kaverilla kompaktin kolmen vartin vierailun verran tekemässä autonosakauppaa ja sieltä kiireellä kohti Paimiota ja parantolaa. Kello oli 16.25, kun saavuttiin parantolan pihalle, ja liikkeellä oltiin aamupalan ja välipalajätskin voimin. Kylmälaukussa odotti soijajogurtti ja banaani pikaista ja erittäin myöhäistä lounasta korvaamassa, mutta sinne ne saivat jäädä odottamaan - oli tyytyminen huikkaan vissyä ennen parantolan aulaan juoksemista. Ehdittiin kuin ehdittiinkin ajallaan opastuksen alkuun eikä oltu edes viimeisiä! Siitä, millainen kierroksemme Paimion parantolassa oli ja mitä ajatuksia ja tunteita vierailu herätti, voit lukea täältä. Sen verran mainitsen asiasta tässä, että parantolavierailu opastettuine kierroksineen on lämpimien suositusten arvoinen.  

Koska osallistuimme Paimion parantolassa päivän viimeiseen opastukseen, joka päättyi kello 18, ja käytimme sen jälkeen yli tunnin piha-aluetta kierrellen ja parantolan julkisivua ihaillen, niin kello oli jo yli seitsemän illalla ennen kuin ehdimme uhrata ajatustakaan yöpaikan etsimiselle. Emme olleet tuossa vaiheessa myöskään syöneet kunnolla koko päivänä, joten ruokaa olisi saatava ja pian. Elokuussa illatkin hämärtyvät jo suhteellisen aikaisin, joten aikaa ei olisi liiaksi. Totesimme, että taitaa olla järkevintä vaan hakea jostain matkan varrelta gluteenittomat pizzat ja suunnata suosiolla Paraisiin leirintäalueelle. Olin katsonut etukäteen, että Sollidenin leirintäalue sulkee kahdeksalta illalla, joten otettiin soittoa sinne ja varmistetiin, että saataisiin tulla vielä vähän kahdeksan jälkeen, koska ihan kahdeksaksi ei ehdittäisi. Sitten vaan arvottiin matkan varrelta Kaarinasta joku pizzeria, josta saa gluteenitonta pizzaa, ja napattiin ruoat matkalta mukaan. 

Sollidenin leirintäalue oli meille tuttu yhdeksän vuoden takaa, jolloin yövyimme siellä teltalla palatessamme kiertämästä vanhalla Fordillamme Saariston rengasreittiä - mikä ihana reissu se olikaan! Leirintäalueella vietimme silloin iltaa mukavan nuoremman pariskunnan kanssa - moikka vaan Maija ja Jökö, jos joskus eksytte tätä tekstiä lukemaan! Muistikuvani paikasta oli se, että alue on aika iso ja että sieltä löytyy useampia metsäisiä plänttejä, joilla saa viettää aikaa aika omissa oloissaan. Alue olikin kuitenkin paljon pienempi kuin muistin ja ne muutamat rauhaisat sopukat olivat jo varattuina, joten ihan sellaista omaa rauhaa emme saaneet kuin olisin toivonut, mutta ihan kivasti saimme kuitenkin automme parkkeerattua, ei tarvinnut pysäköidä kentälle kenenkään autoon tai telttaan kiinni. Alueelta löytyy grillikatos, keittokatos sekä huoltorakennus vessoineen ja suihkuineen ja yleinen uimaranta pukukoppeineen sijaitsee ihan leirintäalueen kupeessa. Rantakallioilla voi ihailla auringonlaskua ja kalastella. Paikka on siis ihan mukava ja viihtyisä, mutta yöpymisen hinta (34 euroa kahdelta henkilöltä ja vanilta) tuntui kyllä vähän suolaiselta, etenkin kuin palveluissa oli petraamisen varaa - vessoista esimerkiksi oli puutteita vessapapereissa ja käsipyyhkeet olivat loppu ja grillikatokselta löytyi vain isoja pöllejä eikä kirvestä niiden pilkkomiseen. En tosin ole aivan tietoinen leirintäalueiden nykyisestä yleisestä hintatasosta, koska emme ole tätä ennen korona-ajan alun jälkeen leirintäalueella yöpyneet. 

Saatuamme auton parkkiin vanielämän helppous kirkastui: ai nytkö on aika korkata olut ja pizza? Ja siis, jääkaappikylmä olut! Vuosikymmeniä kestäneen telttailun, jossa ekan lämpimästä oluesta otetun huikan jälkeen täytyy ryhtyä ähräämään majaa pystyyn, jälkeen tällainen elämän helppous on hämmentävää. Nappasimme pizzalaatikot ja oluet kainaloon ja kävelimme rantakallioille ottamaan talteen illan viimeiset auringonsäteet. Ruokailun päälle keittelimme vanissa reteästi vielä kahvit matkavedenkeittimellä ja pressopannulla nyt, kun tällainen luksusasia kuin sähkö, jonka saimme hupiakusta, johon myös jääkaappi oli kiinnitettynä, käytettävissä oli. Illan jo hämärtyessä kävelimme vielä punaviinipullon kanssa rantaan istuskelemaan ja nauttimaan veden yli kantautuvasta musiikista. Parfest-festivaali siellä ilmeisesti raikasi ja viihdytti meitä muun muassa jonkun coverbändin vetämillä loistavilla 80- ja 90-luvun hittibiiseillä. Puolenyön jälkeen musiikki lakkasi ja vilu alkoi tulla, joten oli aika kömpiä vaniin nukkumaan. 

Vanissa nukutti oikein makeasti, vaikka sänkykin vielä puuttuu ja nukkuminen tapahtuu patjoilla lattialla. Olisi nukuttanut pidempäänkin kuin yhdeksään, mutta noustava oli, jotta ehdittäisiin sunnuntainakin tekemään asioita ja ajelemaan vielä takaisin maalle ennen pimeän tuloa. Kropassa tuntuivat edellispäivän liian pitkät ruokailuvälit, huonot syömiset ja juomiset sekä liian tiukaksi vedetty aikataulu, joka ei sallinut lepotaukoja. Keittelimme aamupalaksi puurot trangialla, jolla kokkailemme auton keittiön odottaessa vielä rakentamista. 

Leirielämässä asiat ottavat aina aikansa, vaikka yrittäisi toimia ripeästikin - päivä alkoi olla puolessa, kun starttasimme auton nokan Sollidenistä kohti Turkua. Lähtiessämme liikkeelle nuuhkin ilmaa, ei haise palaneelle. Edelliskerralla lähtiessämme Paraisista silloin yhdeksän vuotta sitten nenäämme alkoi kantautumaan palaneen käryä ja mietin jo, että onko Paraisten piparitehtaalla piparisatsi kärähtänyt, kunnes tajusimme, että se käry nousee meidän 1930-luvun Fordistamme... Tuolloin reissu jatkui vielä yhdeksi yöksi Turkuun Ruissalon leirintäalueelle auton akkulaturia fiksaamaan, mutta tällä kertaa pääsimme ongelmitta jatkamaan matkaa. Tai no, olihan auton toinen eturengas pitänyt kummaa kahnausääntä jo edellispäivästä asti ja nopeusmittari ilmoitteli irtisanoutuvansa palveluksesta ihan pian, mutta muuten auto tuntui toimivan mitä mainioimmin.

Harvassa ovat meillä ne reissut, joihin ei sisälly jonkin sortin autonosabisneksiä, koska mies harrastaa vanhoja autoja, ja näistä bisneksistä idea tähänkin reissuun oikeastaan lähti - mies oli luvannut jo aikaa sitten noutaa renkaat vaniimme Turun maaseudulta sitten kun tulee ajoa länsirannikon suuntaan, ja nyt sitten kehittelimme sitä menoa, kun keksimme vierailla Turun lähistöllä sijaitsevassa Paimion parantolassa. Tulipahan siinä ajellessa todettua, että Turku on muuten aika iso kaupunki pinta-alaltaan. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja mittari näytti hellelukemia ja meidän 1970-luvun vanissamme ilmastointi on mallia ikkuna auki, joten hiki alkoi tulla ja väsyttää, väsyttää ihan julmetusti. Matkalla keskustasta kohti Hirvensaloa bongattiin uimaranta, jonne pysähdyttiin kylmälle limpparille (hehkutinko jo vanin luksusominaisuutta, jääkaappia?), ja taas jaksettiin ajella. 

Hirvensalossa nosteltiin patjat sivuun ja renkaat auton perään (siinä menivät mahdollisuudet kömpiä loppureissun aikana auton perään päikkäreille) ja lähdettiin ajelemaan Salon suuntaan, päämääränä Mathildedalin ruukkikylä ja joku kiva pikku luontopolku siellä. Kun kello oli kuitenkin jo jotain kolme iltapäivällä ja olimme yhä tien päällä matkalla Mathildedaliin emmekä olleet aamupalan jälkeen ehtineet syömään muuta kuin jäätelöt, niin aloin aavistaa, että eipä tällä reissulla luontopolulle ehditä eikä jakseta. Auton nopeusmittari luovutti tässä kohtaa ja mä torkuin istuen, unipaine päässä oli valtava eivätkä silmät pysyneet auki. Halikon K-Marketista haettiin einessalaatit ja kaurajogurtit ja jatkettiin posottamista kohti Mathildedalia, matkan varrella pysähdyttiin sopivaan puskaan eväitä syömään ja kahvia keittelemään. Olin niiiiin väsynyt ja kuumissani, mutta onneksi ruoka ja kahvit piristivät vähän. 

Idea Mathildedalissa poikkeamiseen tuli siitä, että mietin ennen reissua mahdollisia helppoja luontokohteita jostain paluureittimme läheisyydestä ja kaveri ehdotti Mathildedalia, mistä innostuin, sillä muistin ruukkikylän hämärästi kivana paikkana jo 90-luvun lopulta, jolloin vierailin siellä vanhempieni ja eksäni kanssa ollessamme Teijossa mökkeilemässä. Olin myös kiinnittänyt huomioni viimeisen parin vuoden aikana ilmestyneisiin blogikirjoituksiin, joissa Mathildedalia hehkutettiin. Google tiesi kertoa, että kylän lähistöltä löytyisi myös helppoja, päiväretkikohteeksi sopivia luontopolkuja. 

Olisimmepa saapuneet Mathildedaliin vähän aiemmin ja miettineet etukäteen mahdollisuuksia siellä ruokailemiseen, sillä ravintola- ja kahvilatarjontaa kylässä riittää. Me ehdimme kylälle vasta kun ruokapaikat ja putiikit olivat jo sulkeneet tai sulkemassa. Niinpä oli tyydyttävä fiilistelemään paikkaa sen ihmisistä hiljenevillä kaduilla ja kujilla kuljeskellen.  

Mathildedal on siis Salon Perniössä sijaitseva, 1600-luvun lopulla alkunsa saanut ja 1800-luvun puolivälistä lähtien loistoonsa kasvanut ruukkikylä. Vuonna 1852 valmistunut rautaruukki tuotti aikanaan muun muassa työkaluja ja maatalouskoneita, ja omistajavaihdosten jälkeen siellä toimi esimerkiksi laivatelakka ja -purkaamo. Teollinen toiminta ruukissa loppui vuonna 1978, minkä jälkeen alueesta alettiin vaihtelevalla aktiivisuudella kehittää matkailukohdetta, kylän vaipuessa välillä enemmän tai vähemmän hiljaiseloon. Vuonna 2003 paikan ostivat Tuula ja Harri Gustafsson, jotka ryhtyivät kunnostamaan ruukin rakennuksia ja perustivat Mathildedalin kulttuuriyhdistys ry:n, ajatuksenaan kehittää aktiivisesti alueen kulttuurimatkailua. Viimeisten vuosien aikana kylä on kokenut nousun varteenotettavana kotimaanmatkailukohteena ja Helsingin Sanomien kuvattua kylää vuonna 2018 julkaistussa jutussaan "Suomen hipstereimpänä paikkana" Mathildedaliin alkoi vyöryä vierailijoita ja bloggareita, jotka lisäsivät kohteen näkyvyyttä entisestään. Muistan aiemmasta, 90-luvun lopussa tapahtuneesta kylävisiitistäni vain sen, että kylä näytti päällisin puolin aika lailla samanlaiselta kuin nykyään, mutta erilaista toimintaa tiloissa oli paljon vähemmän ja kylä vaikutti hiljaisemmalta. Nyt kylä vaikuttaa ainakin kesäaikaan hyvin aktiiviselta, vireältä ja kyllä, hipsterihenkiseltä ja trendikkäältä matkailukohteelta. Ehkä vähän liiankin trendikkäältä ja "laitetulta"? Makuasioitahan nämä tietysti ovat. 

Ruukkikylä on pinta-alaltaan melko pieni ja kylän tutkiminen onnistuu hyvin kävellen, ellei ole suuria kävelemistä vaikeuttavia terveyshaasteita. Auton voi parkkeerata vaikkapa "alakylälle" Ruukinrannan pysäköintialueelle, sataman kupeeseen. Alueelta löytyy useampia ravintoloita ja kahviloita, joissa on tarjolla artesaaniruokia ja -juomia joka lähtöön. Majoituspalveluita löytyy hotelleista laavuun. Ruukin historiaa esitellään vanhassa valimo- ja putlausrakennuksessa olevassa pysyvässä näyttelyssä. Alueella toimii myös esimerkiksi kesäteatteri ja siellä laiduntaa lauma alpakoita, joiden villoista valmistettuja lankoja ja vaatteita on mahdollista ostaa Ruukin kehräämöltä. Kylän putiikeissa on tarjolla myös ainakin käsin tehtyä suklaata, luonnonmukaisista materiaaleista käsin tehtyjä harjoja, vastuullisesti tuotettuja vaatteita sekä antiikkia ja muuta vanhaa tavaraa. Tarkempia tietoja löytyy kylän omilta sivuilta.