Syksy on ollut pitkään mun lempivuodenaikani, mutta tänä syksynä ei juuri ole siltä tuntunut. Se, että asun nykyään omakotitalossa sekä kasvatan ja keräilen itse ruokaa, tarkoittaa aikamoista savottaa syksyisin, kun kasvatetut asiat täytyy kerätä ja jalostaa myöhempää käyttöä varten, eikä tämä ole ihan iisiä, jos voimavaroja on käytettävissä hyvin rajallisesti ja jos tämä homma ei erityisemmin edes tuota mielihyvää. Hommasta tulee vaan yksi stressinaihe muiden stressoreiden jatkoksi. Otan ruoan itse kasvattamisen ja sadonkorjuun työnä, jota teen voidakseni noudattaa terveyttäni ja toimintakykyni säilyttämistä tukevaa tulehdusta vähentävää ruokavaliota pienellä budjetilla, ja tämä työ lohkaisee syksyisin sen verran ison palasen mun käytettävissäni olevasta toimintakykyisestä ajasta, että sitä jää aika vähän asioihin, joita todella haluaisin tehdä. Aiemmin syksy on ollut mulle nimenomaan mahdollisuus keskittyä kaikessa rauhassa omiin projekteihini ja harrastuksiini, kun kesälomat ovat olleet ohi ja mieskin on palannut takaisin toimistolle töihin, mutta nykyään en jaksa syksyisin juuri tehdä omia juttujani eikä omaa aikaa yksin kotonakaan ole, koska mies on tehnyt korona-ajan alusta lähtien kaikki työt etänä. Nautin edelleen syksyn viilenevistä säistä ja oranssin ja keltaisen sävyihin pukeutuvasta luonnosta, mutta muuten syksyn taika tuntuu rauenneen. Kyseenalaistan joka syksy yhä vahvemmin sen onko tässä touhussa niin paljon järkeä, että sitä kannattaa jatkaa. 

Toki voi olla niinkin, että tämä syksy on tuntunut erityisen raskaalta ja voimat ovat olleet vähissä liittyen läheisten ja omiin terveyshuoliin ja -menoihin sekä uutismaisemaan, joka on ollut koko syksyn karmaiseva ja joka tuntuu vaan pahenevan. On jännitetty läheisten syöpäkontrollien tuloksia ja myös itselläni on ollut sairaalamenoja riittämiin - tavanomaisten neurologisen sairauteni hoitojen ja labrojen lisäksi mulla oli tänä syksynä myös kontrolli harvinaiseen perinnölliseen sydänsairauteeni liittyen. Tuntuu siltä, että olisin viimeisen kuukauden tehnyt lähes pelkästään "töitä" eli tehnyt sadonkorjuuhommia ja ravannut tutkimuksissa ja sairaalassa sekä pakkolevännyt näiden aktiviteettien aiheuttamaa huonovointisuutta pois. 

Samaan aikaan, kun olen paiskinut hommia terveyteni eteen, olen myös muistanut sen, että vaikka raataisin itseni aivan loppuun, niin aika harva varsinkaan terve tätä mun uupumustani tajuaa, sillä he vertaavat mun tekemisteni määrää omiin tekemisiinsä, ja niihin verrattuna mun tekemiseni muistuttavat kärpäsen kakkaa. Tämä johtaa mun tekemisteni vähättelyyn sen sijaan, että saisin osakseni kannustusta ja tsemppaamista, eikä tämä tee hyvää mielenterveydelle tai ihmissuhteille, joissa tätä vähättelyä harrastetaan. 

Olen yrittänyt havainnollistaa tätä asiaa puhumalla terveiden ja kroonisesti sairaiden käytettävissä olevasta toimintakykyisestä ajasta akku-metaforaa käyttäen. Sanotaan, että perusterveen ihmisen akku on aamulla hyvien yöunien jälkeen latautunut vaikkapa noin 90-prosenttisesti ja hän lähtee suorittamaan päivän askareitaan tällä 90 %:n akulla. Sillä tekee aika mukavasti hommia - käy töissä, tekee vähän kotihommia ja harrastaakin. Illalla tämä täyden päivän, johon on kuulunut myös mielekkäitä hetkiä, elänyt ihminen menee nukkumaan ja aamulla hänen akkunsa on taas mukavasti latautunut ja hän on valmis uuden päivän haasteisiin. Kroonisesti sairas taas herää hyvien yöunien jälkeenkin toteamaan, että epäkuntoinen akku ei ole latautunut kuin 30%:n verran. Noiden prosenttien on kuitenkin riitettävä koko päivän askareisiin, joten tekemiset on valittava tarkoin. Joku raskaampi pakollinen kotihomma voi jo tyhjentää akun niin tehokkaasti, ettei sille päivälle voi muuta enää suunnitella, sillä akun täydellistä tyhjentymistä on varottava, koska se tarkoittaisi sitä, että huonokuntoinen akku latautuisi seuraavana yönä vielä aiempaakin heikommin. Kroonisesti sairas voi olla ihan yhtä puhki tai pahemminkin pelkästä yhdestä kodin ulkopuolisesta menosta tai isommasta kotihommasta kuin se perusterve ihminen, joka on tehnyt ensin pitkän päivän töissä ja sen päälle paahtanut hommia kotona tai harrastusten parissa, ja tämän lisäksi kroonisesti sairas maksaa tästä ponnistelustaan veroja ainakin seuraavan päivän ellei useampia päiviä pakkolepona, terveen ihmisen jatkaessa elämäänsä. Käytännössä tämä yksi pakollinen aktiviteetti nielaisee siis useamman päivän tämän kroonisesti sairaan ihmisen elämästä eikä käteen jää kuin vitutus siitä, että elämä valuu ohi. Kuitenkin, ulkopuolisen silmin tämä kaikki tuntuu kovin usein näyttäytyvän niin, että meidän kroonisesti sairaiden elämä on mukavaa ja leppoisaa ja kadehdittavaa, sillä saammehan pötkötellä sängyssä kaiket päivät eikä meiltä odoteta juuri mitään. 

Voin kertoa, että kotona sairaana pakkomakaamisen ja jatkuvan suorittamisen sijaan tekisin aika paljon mieluummin jotain työtä, josta saisin riittävän toimeentulon ja sisältöä elämääni ja joka kerryttäisi eläkettä, sekä harrastaisin, tapaisin ihmisiä, matkustaisin, retkeilisin - eläisin. Nyt valtaosa voimavaroistani kuluu terveyttäni ja toimintakykyäni ylläpitäviin pakollisiin asioihin eikä mulla ole kovinkaan usein mahdollisuuksia esimerkiksi poistua kotoani tai harrastaa, tehdä asioita jotka tekevät elämästä mielekästä. Tämän lisäksi elän jatkuvan kaaoksen keskellä, koska jos mulla joskus on voimia tehdä jotain kivaa, niin todellakin teen sitä enkä siivoa! Pakettiin kuuluu myös jatkuva tietoisuus siitä, että diagnoositta sairastavana pienituloisena voin milloin vain pudota seurannan ja hoidon ulkopuolelle sekä syrjäytyä toden teolla. 

Onneksi sadonkorjuuhommat alkavat olla tältä syksyltä takanapäin eikä kontrollikäyntejäkään tai hoitoja ole ihan hetkeen, joten tulevina viikkoina aion järjestää aikaa ja energiaa myös asioille, joita kroppani ja mieleni nyt pyytää. Haluan ryhtyä panostamaan sujuvampaan, stressittömämpään arkeen sekä asioihin ja tekemisiin, jotka tuntuvat tavalla tai toisella merkityksellisiltä tai tuottavat mulle hyvää oloa ja iloa, olen sen työteliään syksyn jälkeen ansainnut. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin tasainen ja hidas, fiksuille rutiineille rakentuva arki on edellytys sille, että toimintakykyistä aikaa jää pakollisten arkiaskareiden ja terveysaiheisten menojen lisäksi myös harrastamiseen ja mukaviin juttuihin. Kesälomareissut ja muut kiireisemmät ajanjaksot sekoittavat arkirutiinit ja -rytmin ja hyvät toimintatavat on palautettava niiden jälkeen osaksi arkea. Nyt on taas tällainen hetki käsillä ja yritän kovasti miettiä miten saada arki rullaamaan ja mieluiten vielä aiempaa paremmin. Haasteita kun on ollut varsinkin ruokahuollon toimivaksi saamisen kanssa. 

Tulehdusta vähentävän ruokavalion noudattaminen on yksi toimintakykyni ylläpitämisen ja sairauteni hoidon peruspalikoita ja siksi ruoalla on mun arjessani todella suuri rooli (tämä on aihe, josta olen kirjoittanut blogissani paljon). Voidakseni mahdollisimman hyvin mun on syötävä hyvin ja mulle sopivan erikoisruokavalion mukaisesti, mutta tällaisen ruokavalion noudattaminen teettää paljon myös työtä. Pyrin syömään kolme kertaa päivässä tasapainoisen aterian ja nämä ateriat mun on valmistettava pääosin itse alusta asti, sillä ns. paleoruokavalion mukaisia valmisvaihtoehtoja on aika heikosti tarjolla. En myöskään asu yksin, ja koska puoliso tekee töitä kotoa käsin, syö myös hän yleensä kaikki ateriansa kotona, joten ruokaa on laitettava paljon ja usein. Ruokasuunnitelmien ja ostoslistojen tekemisen taakka lepää mun hartioillani, sillä miehellä ei riitä mielenkiintoa ja suunnitelmallisuutta ruokarumban pyörittämiseen. Mies käy sitten taas usein kaupassa hoitamassa ostokset ja ainakin osin kokataan yhdessä. Haastavin ateria organisoida käytännössä on lounas, jonka mies syö arkisin jo joskus yhdentoista pintaan mun nauttiessani siihen aikaan useimmiten vasta aamupalaa, jolloin törmäämme usein tilanteeseen, jossa mies ilmoittaa, että "mulla on puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa palaveria, mitä syödään?". No tuota, mitäs olit ajatellut ehtiä puolessa tunnissa valmistaa ja syödä ja onko sulla raaka-aineet valmiina? Tuo kysymys saa nykyään mun pääni punehtumaan ja nyt onkin aika ottaa käytäntöön se mistä on jo iät ajat puhuttu eli arkilounaiden valmistaminen etukäteen sunnuntaina niin, että kumpikin voi sitä ruokaa sitten itselleen arkilounaaksi lämmittää siihen aikaan kun se itselle sopii. 

Tein meille jokin aika sitten kuuden viikon syklissä pyörivän ruokasuunnitelman, johon olen merkinnyt arkipäiville omat aamupalani sekä yhteiset lounaat ja päivälliset, ja tätä suunnitelmaa olisi tarkoitus ryhtyä nyt noudattamaan. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä isoa kattilallista jotain keittoa, jota syödään sen viikon arkipäivisin, ja iltaruoka valmistetaan yhdessä, useimmiten pariksi illaksi kerralla. Aamupalani valitsen sitten esimerkiksi sen pohjalta vaatiiko muu kokkailu uunin lämmittämistä, jolloin voin tehdä uunimunakasta neljäksi aamuksi kerralla, vai syönkö vaikkapa tuorepuuroa. Saman keittolounaan syöminen joka päivä tulee olemaan tylsää, mutta valitsen mieluummin tylsyyden jatkuvan kokkailun ja ruoasta riitelyn sijaan ja käytän kokkaamisesta vapautuvat energiani johonkin kiinnostavampaan. Viikonloppuisin on sitten kivaa tehdä jotain hyvää ruokaa, kun arkimuona on ollut vaatimattomampaa. Mietin, että torstai tai perjantai voisi olla hyvä ruokaostospäivä, ja että silloin hankitaan kerralla tulevan viikonlopun sekä seuraavan viikon arkipäivien ruoat. 

Tällaisen ruokasuunnitelman noudattaminen tulee paitsi sujuvoittamaan arkea, niin myös olemaan teko terveyteni eteen, sillä etenkin loppukesä ja kulunut syksy on ollut mulle aikamoista lipsumista itselleni sopivasta ruokavaliosta, kun jaksamista ja aikaa kokkaamiseen ja jatkuvaan keittiön siivoamiseen ei ajoittain vaan ole ollut ja silloin on tullut turvauduttua epäterveelliseen noutoruokaan sekä höttöhiilari- ja sokeriherkkuihin. Hiilaripitoinen ruoka yhdistettynä elimistön krooniseen stressitilaan, josta muun muassa jatkuvasti korkeat stressihormoni kortisolin tasot kertovat, on terveydelle tuhoisa ja vaarallista viskeraalirasvaa kasvattava yhdistelmä, kuten olen saanut huomata. Paino on noussut ennätyslukemiin ja olen ollut jatkuvasti ihan hitsin väsynyt ja voimaton. Nyt on korkea aika palata paleoruokavalioon, joka on yksi lääke elimistöni krooniseen stressitilaan.

Haluan ottaa stressinhallinnan opettelun nyt laajemminkin työn alle ja ruokavalion viilaamisen lisäksi tämä tarkoittaa myös sellaisten aktiviteettien ottamista mukaan arkeen, jotka tasapainottavat hermostoa ja aktivoivat parasympaattista hermostoa. Tämä on projekti, jota olin jo keväällä aloittelemassa ja josta kirjoittelin silloin blogiinikin (katso ainakin tämä ja tämä teksti), mutta projekti hautautui pian kesän ja muun elämän alle. Kuin tilauksesta silmiini osui nyt tarjous Karita Tykän Relax-valmennuksesta, jota myytiin viime viikolla alennushintaan, ja mietittyäni asiaa hetken tartuin tarjoukseen. Valmennus alkaa 3.11.2023 ja kestää kolme viikkoa, minkä jälkeen saatu materiaali on käytettävissä vielä toiset kolme viikkoa. Valmennus sisältää muun muassa erilaisia meditaatioita, rentoutusharjoituksia ja äänikylpyjä ja ne ovat suoritettavissa oman aikataulun mukaan, jos ei pysty syystä tai toisesta liveihin osallistumaan. En malta odottaa valmennuksen alkua! Etenkin äänimaljahoidot kiinnostavat, mulla on live-sellaisista erinomaisen hyviä kokemuksia. Toivon, että pääsen valmennuksen myötä taas kiinni myös itsenäiseen meditoimiseen ja rentoutusharjoitusten tekemiseen. 

Ruokarutiinien pyörittämisellä ja stressinhallintakeinojen opettelemisella toivon siis saavani arkeani sujuvammaksi ja vointiani sekä toimintakykyäni paremmaksi, jotta ehdin ja jaksan tehdä myös asioita, jotka tuovat elämään iloa ja merkityksen tunnetta. Mitä nämä iloa ja/tai merkityksen tunnetta tuottavat asiat sitten voisivat olla? 

Olen nyt elämäntilanteessa, jossa haluan todella pysähtyä miettimään sitä mitä haluaisin loppuelämälläni tehdä. Jos saisin järjestettyä arkeni ja kohennettua toimintakykyäni niin, että mulla olisi säännöllisesti käytettävissä toimintakykyistä aikaa johonkin mielekkääseen tekemiseen, niin mitä tekisin? Mulla ei ole tähän vielä selkeää vastausta, mutta luulen, että se voisi liittyä ainakin kirjoittamiseen. Myös kokemustoimijuus kiinnostaa. 

Jos sitten taas puhutaan sellaisista pienistä arjen iloista, joita toivoisin elämääni lisää, niin niitä ovat esimerkiksi rauhalliset kävelyretket luonnossa tai kaupungilla ilman kameraa tai kameran kanssa, kirjojen lukeminen, päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen, bujoilu, lähiretkeily, museo- ja kirjastokäynnit, neulominen, ihmisten tapaaminen ja musiikin kuunteleminen. Siivotakin haluaisin useammin, vaikken siitä hommasta tykkääkään, koska tavarakaaoksen ja sotkujen keskellä asuminen ahdistaa. Haaveilen siis ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka moni perusterve ihminen ottaa itsestäänselvyytenä. Joskus olisi kiva käydä keikoillakin kuuntelemassa livemusiikkia, sillä tämä on ollut mulle aiemmin yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksistani, mutta tämä haave saa odottaa parempia aikoja kulkutautitilanteen suhteen eli väkijoukkoihin en halua jälleen pahenevassa koronatilanteessa lähteä. 

Olen tämän kuluneen viikon aikana yrittänyt jo tsempata syömisten ja ruokahuollon pyörittämisen suhteen ja ulkonakin olen käynyt joka päivä, kerran kävelemässäkin. Eilen sain pakastettua viimeiset lehtikaalit puutarhasta, joten talvi saa nyt tulla. Olen myös elvyttänyt lukuharrastustani ja sain luettua kokonaisen romaanin, en muista milloin olisin viimeksi tehnyt niin. Kirja oli Stella Harasekin, jonka blogia olen pitkään ihaillen lukenut, hetki ilmestynyt esikoisromaani Pimeä aine, jonka tunnelmasta, kielestä ja pohdiskelevuudesta pidin kovasti, vaikka varsinkin kirjan alkuosassa oli tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut karsia. Varmasti tulen lukemaan Stellan seuraavatkin kirjat, jos häneltä sellaisia ilmestyy. Nyt mun täytyy etsiä heti joku toinen, kiinnostava romaani käsiini ja aloittaa sen lukeminen, jotta saan pidettyä kiinni hyvästä lukumoodista, joka mulle Stellan kirjaa lukiessa muodostui. 

Huomaan jo odottavani talvea. Talvi on lupa keskittyä asioihin, joista nautin: kirjoihin, kirjoittamiseen, kirjastossa luuhaamiseen. Talvella ei tarvitse hikoilla ja jaksan paremmin tehdä asioita. Lumen peittämä maisema on kaunis katsella ja valokuvata ja on ihanaa vetäistä armeijan vanhat metsäsukset jalkaan ja hiihdellä aurinkoisen pellon laitaan juomaan termarikahvia ja syömään veriappelsiinia. Eikä talvella tarvitse stressata punkeista! Olen päivittänyt viime aikoina talvivarusteitani, jotta ulkoileminen ei jäisi ainakaan vaatteista kiinni.

Huomiselle on luvattu ensilunta tänne eteläiseen Suomeenkin ja kyllä se mulle sopii! Tänä iltana on tarkoitus käydä saunassa ja tehdä ketopizzaa ja huomenna käydään ehkä naapurin laavulla istuskelemassa muutaman olusen verran. Sunnuntaina lepäilen ja maanantaina on kiva aloittaa uusi, tuore viikko. Viikon ruokaostokset on jo hoidettu, joten ennen ensi perjantaita ei tarvitse ruoka-asioita sen kummemmin pähkäillä, sen kun toteuttaa olemassa olevaa suunnitelmaa. Ja ensi viikon perjantaina alkaa sitten se mainitsemani Relax-valmennus, ihanaa! Hyvillä mielin siis viikonloppuun ja kohti uutta viikkoa. Toivotan myös sulle mukavaa viikonloppua ja toivon, että sulla on mahdollisuus tehdä viikonloppuna asioita, joita tähän hetkeen kaipaat. 

Olen viihtynyt Hämeenlinnassa ihan hyvin ja nauttinut etenkin kaupungin lähiluonnosta, mutta todennut myös, että onhan kaupunki etenkin kesäajan ulkopuolella aika hiljainen. Kaupunki ja sen ihmiset ovat myös jääneet melko vieraiksi, sillä sairauden takia olen viettänyt paljon aikaa kotona enkä ole kyennyt luontevasti tutustumaan uusiin ihmisiin tai osallistumaan aktiivisesti erilaisiin tapahtumiin. Korona on lisännyt eristäytymistä vielä entisestään, kun kirjasto-, museo- ja konserttikäynnitkin ovat jääneet ja ostokset on tehty pääosin verkossa. Nyt vielä naapurissa jylläävä massiivinen ja pitkäkestoinen rakennusprojekti on tehnyt kodista paikan, jossa on hankalaa viihtyä, joten fiilikset nykyisestä kodistani ja kotikaupungistani eivät ole olleet viime aikoina erityisen positiiviset. 

Eipä siis ihme, että kulkiessani alkukesän iltana läpi vehreän Näsinpuiston huomasin huokailevani onnesta imiessäni itseeni kaikkea sitä ihanuutta ja ihmetellessäni ihmisiä ja elämää ympärilläni. Tunsin olevani enemmän elossa ja kotona kuin aikoihin.

Tykkään siitä, että Tampere on kaupungin kokoinen kaupunki, olematta kuitenkaan liian iso. Kaupungin syke on läsnä, mutta silti liikkuminen kaupungissa on helppoa lyhyiden etäisyyksien ansiosta ja moneen paikkaan pääsee kätevästi vaikka pyörällä. Tarjolla on kaikkea mitä ihminen keksii tarvita. Vanhan tehdaskaupungin ja yliopistokaupungin yhdistelmä kiehtoo ja tuntuu kotoisalta tällaisesta duunariperheestä tulevasta yhteiskuntatieteilijästä. Kaupungissa on myös yliopistosairaala, josta löytyy monessa asiassa paras osaaminen, ja jonne munkin tieni käy vähintään kuuden viikon välein hoitoihin, koska siellä mun diagnoositta jäänyttä sairauttani osataan ja uskalletaan hoitaa. Ja Tampereen kiäli ja se sellainen pakettiin kuuluva tietty positiivinen junttius, rakastan! Tampereella asuu myös mulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. 

Sen sijaan niistä kaikista hieman megalomaanisiakin piirteitä saaneista rakennushankkeista, joihin kaupunki on viimeisen kymmenen vuoden aikana lähtenyt mukaan, en ole ihan varma, ja välillä olen miettinyt, että mitä mun Tampereelleni on tapahtunut. Hyvääkin kehitystä on kuitenkin tapahtunut, kuten vaikka se kiistelty ratikka, joka on osoittautunut varsin toimivaksi peliksi, ja kaikille avoimen rantabulevardin, jossa on mukava viettää aikaa, rakentaminen Ranta-Tampellaan. 

Jos olisin silloin taloa etsiessämme tiennyt, että mulla tulee alkamaan säännölliset, 4-6 viikon välein toteutuvat kolmepäiväiset lääkeinfuusiot, jotka jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen, Tampereella, niin en olisi edes harkinnut kaupungista muualle muuttamista, mutta silloin tämä asia ei ollut vielä tiedossani enkä nähnyt estettä muualle muutolle, sillä harvakselta tapahtuville kontrollikäynneille sairaalassa voisin hyvin matkustaa muualtakin. Nyt tilanne kuitenkin on se mikä se on eli reissaan Tampereelle hoitoihin kuuden viikon välein ja hoitopäivien iltoina pääsen fiilistelemään kamerani kanssa kaupunkia, jos jaksamista löytyy. 

Toistaiseksi kotini on Hämeessä ja toivon, että koti tuntuu pian taas kodilta, jossa on hyvä elää ja olla. Jos mun vielä joskus pitäisi jonnekin kuitenkin muuttaa, niin taidan tietää, mihin tieni veisi...

Keskiviikkoaamupäivä Tampereen yliopistollisen sairaalan laboratoriossa. Jonotan laihanlaisen sulhaseni kanssa Nopsa-pisteelle otattamaan edellisviikolla ottamatta jäänyttä verikoetta, jolla selvitetään mahdollisia immuunipuutoksia. Käynnissä on tämän hoitojaksoni kolmas ja viimeinen lääkeinfuusiopäivä ja sen kyllä huomaa: olo alkaa olla tosi uupunut ja haaveilen jo siitä, että pääsen illalla lösähtämään tv:n eteen, rapsuttelemaan kissoja ja syömään jotain hyvää sekä nukkumaan kunnon yöunet omassa sängyssä vanhempieni kuhmuraisen vuodesohvan sijaan. Laboratorion Nopsa-piste on nimensä mukaisesti nopea ja verinäytteen otto käy mukavalta laboratoriohoitajalta käden käänteessä, minkä jälkeen pääsen palaamaan takaisin infuusiohuoneeseen ottamaan lepoa loppuinfuusion ajaksi. 

Aamu on ollut hektinen: olen herännyt puoli kahdeksalta vanhempieni luona ja juonut siellä aamukahvit sekä syönyt aamupalaa. Aamuun on mahtunut myös yllättävä puhelu, jossa olen joutunut jälleen kerran selittämään samoja asioita, jotka on moneen otteeseen läpi käyty ja Kantaankin kirjattu, läheistäni, joka kaipaa asioidensa hoidossa apuani, hoitavalle taholle, ja sen takia lähtö sairaalaan on ollut tavanomaista kiireisempi. Onneksi olen päässyt isäni kyydillä sairaalaan, mutta siitä huolimatta hiki karpaloi otsallani ja olo on ollut aika huono infuusiohuoneeseen saapuessani. Katsellessani itselleni puhdasta sänkyä infuusiohuoneen sänkyrivistä ja haaveillessani iltapäivästä taju kankaalla sairaalasängyssä kotimatkalle voimia keräten olen saanut kuulla, että sängyt onkin buukattu tälle päivälle täyteen ja että mun pitää valita tänään sängyn sijaan tuolipaikka itselleni. Siinä kohtaa on meinannut vitutus pyrkiä pintaan, sillä viisi tuntia tuolissa kolmannen lääkeinfuusiopäivän oloissa on aika pitkä aika eikä multa ole tällaista ikinä aiemmin vaadittu. Vaan minkäs teen, tuoliin käyn jos sänkyjä ei kerran ole vapaana ja jätän ne niitä vielä enemmän tarvitseville. 

Käytyäni tuoliin hoitaja ottaa multa verenpaineet, sykkeet ja lämmön. Mulla on yleensä enemmänkin matalat kuin korkeat paineet, mutta tällä hoitojaksolla on mitattu korkeimpia verenpaineita ikinä liittyen stressaavaan elämäntilanteeseen, joka mulla on nyt käynnissä. Alapaine näyttää yli sataa, pulssi huitelee jossain sadassa ja korvamittari näyttää 37.6, tunnun kuumalta ja hikiseltä. Tästä huolimatta hoitaja ehdottaa, että sairaanhoidon opiskelija laittaisi mulle kanyylin, mutta ensimmäistä kertaa ikinä kieltäydyn harjoituskappaleena olosta, sillä epäilen, että tässä tilassa se ei olisi miellyttävä kokemus kenellekään. Niinpä hoitaja laittaa kanyylin itse ja saa sen toisella yrittämällä paikalleen, ensimmäinen yritys osuu suonen mutkaan. Keittosuola lähtee tippumaan ja opiskelija pistää mulle esilääkityksenä napapiikin. Tässä kohtaa tulee tieto, että joku on sekoillut vuodepaikkojen kanssa ja itse asiassa mulle löytyykin sänky, johon voin halutessani tuolista vaihtaa. Kerään ilolla kimpsuni ja kampsuni ja siirryn vapaaseen sänkyyn jatkamaan infuusiota. 

Asetuttuani sänkyyn ja saatuani vedettyä villasukat jalkaani kuulen jonkun kysyvän mua ja kohta sänkyäni lähestyy tuttu sosiaalityöntekijä, jonka kanssa lääkärini on edellispäivän vastaanoton yhteydessä järjestänyt mulle treffit sairastamiseen liittyvistä toimeentuloasioista keskustelemista varten. Otan villasukat pois, ryhdyn vetämään kenkiä jalkaan ja odottelen, että hoitaja saa lääkkeen tippumaan. Hoitaja on ystävällisesti katsonut meille vapaan huoneen ja sinne siirrymme sosiaalityöntekijän ja laihan pyörillä kulkevan kaverini kanssa palaveeraamaan. Keskustellessa kuluu puoli tuntia tai enemmänkin ja saan moniin mielessäni pyöriviin tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin vastauksia sekä tunnen tulevani kuulluksi ja validoiduksi, se tuntuu hyvältä. Palaverin jälkeen alan olla ihan poikki, mutta kunhan vielä jaksan laboratoriossa poiketa, niin sen jälkeen saan laota loppuinfuusion ajaksi sänkyyn ja vajota suloiseen tajuttomuuden tilaan. 

Maanantaiaamu sairaalassa, tosin kuva voisi olla myös tiistailta tai keskiviikolta. Pötköttelen sairaalasängyssä infuusiohuoneessa, josta löytyy kuusi sänkyä ja useampia tuoleja potilaita varten, ja olen purkanut kassistani infuusion aikana tarvitsemiani tavaroita sänkyni vieressä pöydän virkaa toimittavan sairaalakärryn päälle. Viidestä kuuteen tuntiin kestävien ja kolme peräkkäistä päivää jatkuvien infuusioiden aikana ehtii puuhailla kaikenlaista, jos vaan jaksamista riittää, joten ajanvietettä on hyvä olla mukana. Tällä kertaan mukaani tarttui harmaata villalankaa ja sukkapuikot, vastamelukuulokkeet musiikin kuuntelemista varten ja Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -kirja sekä muistiinpanovälineet. Omenamehun tarjosi talo. 

Niinhän siinä kuitenkin taas kävi, että lääke, reissaaminen ja stressi väsyttivät ja suurin osa ajasta kului silmät kiinni lepäillessä ja torkahdellessa. Välillä jaksoin pienen hetken neuloa ja harmaa pintaneulesukka eteni reissun aikana kantalappuun asti. Kirja oli tavalliseen tapaan turhaan mukana - milloinkohan uskon, ettei jaksamista ja keskittymiskykyä vaan riitä infuusioiden aikana ajattelua ja keskittymistä vaativaan tekemiseen? Luulen, että se on se toipuva suorittaja mussa, joka pakkaa "töitä" mukaan sairaalaankin, koska ahdistuu ajatuksesta olla kolme päivää tekemättä "mitään" - ikään kuin raskaissa hoidoissa käyminen olisi ei-mitään ja ei kävisi työstä! Sehän on nyt tärkeimpiä asioita, joita voin terveyteni ja toimintakykyni eteen tehdä, ja yritänkin oppia ajattelemaan asiaa näin sekä antamaan itselleni luvan ottaa hoitopäivinä mahdollisimman rennosti, jotta elimistö saa kaiken mahdollisen hyödyn irti raskaista ja kalliista hoidoista. Hoidoissa saan antautua hoidettavaksi ja jättää huolehtimisen ja kaikenlaisen säätämisen muille, ottaa tietyllä tapaa lomaa omista arkirutiineistani ja -velvollisuuksistani.

Parasta hoitopäivissä on se hetki, kun kanyyli on saatu paikalleen sekä esilääkitykset ja alkumittaukset hoidettua ja lääke lähtee tippumaan, jolloin voin vetäytyä halutessani omaan kuplaani, vetää peiton korviin, laittaa mieluisaa kuunneltavaa kuulokkeisiin ja uppoutua musiikin kyllästämään suloiseen, pehmeään horrokseen. Kotioloissa mun tulee kuunneltua musiikkia nykyään harmillisen vähän, sillä en pysty esimerkiksi lukemaan tai kirjoittamaan kuin täydessä hiljaisuudessa, joten sairaalareissut ovat loistava mahdollisuus nauttia musiikin kuuntelemisesta. Tällä reissulla mulle seuraa piti erityisesti yksi lempiyhtyeistäni eli puolalainen Riverside ja heidän uutukainen ID.Entity-albuminsa, johon aloin päästä jo mukavasti sisään ja joka sai mut haaveilemaan yhtyeen Tampereen-keikalle osallistumisesta vappuna. Katsellaan.  

Hitaassa villasukkaelämässäni päivät, viikot, kuukaudet ja jopa vuodet puuroutuvat mielessäni, jos en tee niistä muistiinpanoja. Siispä laitan lähes jokaisesta päivästä asioita ylös bullet journaliini sekä kirjoitan viikottaiset, kuukausittaiset ja vuosittaiset yhteenvedot. Tämä auttaa mua jäsentämään ja pitämään koossa ajatukseni sekä orientoitumaan tulevaan, ja joskus on kivaa tai tarpeellista pystyä katsomaan elämää myös taaksepäin, mikä onnistuu vanhoihin bujoihin palaamalla. Kirjoittelin syksyllä myös tänne blogin puolelle jonkinlaisia "viikkoraportteja", mutta luovuin siitä tavasta, koska siihen kului liian iso osa mun rajallisista energioistani, joita halusin säästellä muihin, tärkeämpiin asioihin. Kaipaan kuitenkin jotain tuon tyyppistä kirjoittamista ja siksipä viikkoraportit vaihtuvat nyt jonkinlaisiin kuukausikatsauksiin. Kirjoitan niitä ensisijaisesti omia ajatuksiani jäsentääkseni, kurssiani tarkistaakseni ja muistaakseni asioita, enkä tiedä onko näistä postauksista muille mitään iloa, mutta saa lukea, jos siltä tuntuu!

Tykkään tammikuusta kovasti, koska uuden vuoden käynnistyminen symboloi mulle jonkinlaista uutta alkua ja taitekohtaa, jossa on hyvä tarkistaa kurssiaan, miettiä suuntaviivat alkaneelle vuodelle ja lähteä miettimään keinoja elää enemmän toiveidensa mukaista elämää. "Kompassisanojen" valitseminen ja Unravel Your Year -työvihkon täyttäminen, jonka aloitan yleensä jo välipäivinä, ovat tärkeä osa tätä prosessia. Tänä vuonna valitsin polkuani valaiseviksi sanoiksi rauhan, turvan ja läsnäolon, ja käytin tammikuussa paljon aikaa sen pohtimiseen miten tuoda tämän vuoden aikana elämääni enemmän rauhan, turvan ja läsnäolon kokemuksia. Tulisin tarvitsemaan niitä, jotta saisin elimistöni kroonista stressitilaa rauhoitettua elämäntilanteessa, jossa tulevaisuus näyttäytyy monin tavoin epävarmana. 

Lähdin ratkomaan tätä kysymystä palaamalla lukemaan uudestaan vuosien tauon jälkeen traumapsykologi Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa, jonka tiesin tarjoavan välineitä ymmärtää kroonisen stressin ja traumojen luonnetta sekä palauttaa kroonisesti stressaantunut tai traumatisoitunut elimistö jatkuvasta hälytystilasta takaisin tasapainoon. Sain luettua kirjan ajatuksella läpi ja luetun sulatteluprosessi on mulla edelleen kesken, jatkan sitä heti kun olen toipunut tämän viikkoisesta hoitojaksostani ja Tampereen-reissustani. Toivon, että mulla on pian käsissäni ihan konkreettisia työkaluja, joiden avulla pääsen stressiä työstämään. Nautin ihan hurjan paljon tämän tyyppisen kirjallisuuden lukemisesta ja siitä, miten luettu saa oivaltamaan asioita itsestä ja muista ihmisistä. Kynä lentää paperilla, kun ajatuskelat pitää saada äkkiä purettua sanoiksi paperille, ja kirjoittaessa syntyy uusia oivalluksia, jotka poikivat taas lisää tekstiä. Ihan parasta!

Tammikuu oli mulle ennen kaikkea opiskelu- ja kirjoittamiskuukausi ja tietoisesti priorisoin näitä hommia, sillä tiedossa oli, että kevään edetessä mulla ei ehkä olisi yhtä hyvää tilaisuutta keskittyä ajattelutyöhön, kun puutarhan kevättyöt kutsuvat ja kun lähitulevaisuudessa on edessä tapahtumia, jotka tulevat hajottamaan keskittymiskykyä ja haastamaan mielenrauhaa. Vähän oli sellainen fiilis, että keräilen tässä tyynemmässä hetkessä välineitä pysyä pinnalla sitten, kun myrsky puhkeaa, mutta onneksi pystyin silti nauttimaan tekemisistäni. Lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja ajatteleminen on sitä hommaa, jota rakastan ja jonka äärellä tunnen olevani eniten oma itseni. 

Tammikuussa myös arki helpottui verrattuna vuoden viimeisiin kuukausiin, kiitos enimmäkseen kohtuullisina pysyttelevien pörssisähkön hintojen, mikä tarkoitti sitä, että Tuntisähkö-sovelluksen tuntikohtaiset sähkön hinnat eivät enää juuri sanelleet aikatauluja ja raameja kotitöiden tekemiselle ja ruoanlaitolle, vaan niitä oli mahdollista tehdä enemmän voinnin ja fiiliksen mukaan. Tiski- ja pyykkikone pyörivät edelleen enimmäkseen yöllä tai myöhään illalla ja samoin laitteet ladattiin öisin aina kun se oli mahdollista, mutta ruoanlaitto oli vapaampaa ja uunikin lämpesi silloin tällöin. 

Elelimme edelleen enimmäkseen maalla, sillä naapuritontilla melskaava megalomaaninen rakennusprojekti jatkui eikä kotona pystynyt lepäämään tai keskittymään mihinkään. Kävimme katsomassa kaihtimia makuuhuoneen ja keittiön ikkunoihin ja surin jo etukäteen oman rauhan menetystä. Kävin myös kampaajalla leikkauttamassa pitkäksi venähtäneen leijonanharjani hartiamittaan, jotta hiukset olisi helpompaa pestä pihasaunassa vadissa. 

Rentouduin tammikuussa katselemalla paljon sarjoja. Niistä kiinnostavin oli ehkä Ruudusta löytyvä Mädät omenat, jonka tapahtumat sijoittuvat syrjäisessä saaressa sijaitsevaan naisten mielisairaalaan, jonne lähetetään hankaliksi koettuja naisia ja jossa harjoitetaan varsin kyseenalaisia hoitomenetelmiä. Tykkäsin myös ruotsalaisesta Missing People -draamasarjasta, jonka yhden päärooleista tekee Ville Virtanen ja jonka teemana on ihmissalakuljetus. Sin Límites - Maailman ääriin taas on espanjalainen draamasarja, joka kertoo portugalilaisen merenkävijä ja kartografi Ferñao de Magalhãesin pyrkimyksestä löytää meritie Intiaan ja siitä vaarallisesta merimatkasta, jolta vain 18 ihmistä matkaan lähteneestä 237 hengestä palasi kotiin. Toinen hyvä kotimainen sarja oli Hautalehto - Kylmä syli, jossa selvitellään Porvoon jokeen hukkuneiden nuorten miesten kohtaloita Mikko Leppilammen esittämän poliisi Antti Hautalehdon johdolla. 

Katsoin tammikuussa myös yhden dokumentin, josta mua vielä enemmän innostui toinen kissamme, josta on tämän katselukokemuksen jälkeen kuoriutunut oikein kunnon vidiootti, joka seuraa telkkaria silmä kovana, vaikka tätä ennen ruudun tapahtumat eivät olisi voineet tyyppiä vähempää kiinnostaa! Eli kyseessä oli Kimmo Ohtosen Naalin paluu, josta jo kirjoittelinkin arkikuvapostaukseni yhteydessä. 

Tammikuussa julkaistiin myös paljon uutta musiikkia ja 20.1.2023 oli The Day, kun ulos uudet albumit peräti kolmelta mulle mieluisalta yhtyeeltä. Puolalainen, hiukan raskaampaa progea soittava Riverside julkaisi ID.Entity-nimisen albumin, jota olen ehtinyt nyt jonkin verran kuuntelemaan ja joka on taattua Riversidea, joskin hiukan uudella twistillä, tykkään! Hiukan kutkuttelisi lähteä katsastamaan myös yhtyeen nykyinen keikkakunto vappuna Tampereelle, mutta en ole ihan varma olenko vielä valmis palaamaan ihmisjoukkoihin, sillä haluaisin monestakin syystä pysytellä niin terveenä kuin mahdollista. Aiemmat pari yhtyeen keikkaa, joille mulla on ollut ilo osallistua, ovat olleen ihan mahtavia. 

Myös pitkäaikainen lempparini, ruotsalainen, melankolista metallia soittava Katatonia julkaisi uuden albumin nimeltä Sky Void of Stars, mutta olen ehtinyt kuuntelemaan sen vasta kerran läpi, joten en osaa sanoa muuta kuin että Katatonialta se kuulostaa, mikä on aina hyvä! Heillä on oma soundinsa, jonka tunnistaa heti. 

   

Euroviisut vuonna 2021 voittaneen italialaisen rockbändi Måneskinin uusi levy Rush! taas on mukava energiapläjäys, jonka parissa olen viihtynyt silloin kun olen kaivannut vireystilan buustausta, levyltä löytyy sekä loistavia että keskinkertaisempia biisejä.

   

Säät eivät tammikuussa juuri suosineet, vaan räntä- ja pääkallokelit vuorottelivat ja aurinko pysytteli enimmäkseen piilossa. Ulkoileminen jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka muutamia kertoja onnistuinkin pakottamaan itseni lenkille räntäsateeseen. Onneksi meidän landen pihalta löytyy oma laavu, jonka suojissa oli mukava istuskella kurjemmallakin säällä ja ainakin sai happea haukattua, vaikka liikuntaa ei olisikaan tullut. Virittelimme laavulle tulet tammikuun jokaisena viikonloppuna ja useimpina niistä kokkasimme tulella lauantailounaaksi kalaa jossain muodossa. 

Loppukuusta mulla oli taas hoitosuunnitelman mukaisten verikokeiden ja hoitojakson aika. Kolmepäiväinen hoitojakso Tampereella sujui ongelmitta eikä käyttämäni lääkkeen saatavuudessa ollut onnekseni ongelmia (tämä on asia, jota joudun jokaisen hoitojakson kohdalla jännittämään), joten sain edelleen pitää mulle parhaiten sopivan lääkevalmisteen, jolloin säästyin lähes täysin sivuvaikutuksilta. Pientä päänsärkyä oli ajoittain, mutta sitä todennäköisesti provosoi maskin käyttö pitkän, viitisen tuntia kestävän infuusion ajan sekä se stressi, jota koin hoitopäivinä muihin syihin liittyen. 

Sain tavata hoitojakson yhteydessä myös luottolääkärini ja sain lopultakin varmistuksen mua useamman kuukauden huolettaneeseen kysymykseen: kyllä, saan jatkaa lääkärini hoidossa hänen osittaisesta eläköitymisestään huolimatta! Tämä tieto oli mulle helpotus, vaikka kyllähän mä sisimmässäni olin tiennyt, ettei hän mua tässä vaiheessa toisen lääkärin hoitoon siirrä, koska diagnoosin puuttuminen hankaloittaisi liikaa asioita - helpompaa on siirtää niitä selkeämpiä keissejä eteenpäin. Asiat siis jatkuvat mun kannaltani ennallaan ja olen tästä valtavan iloinen ja kiitollinen! 

Asuin hoitojakson ajan mun vanhemmillani ja se oli mukavaa, mutta myös tosi raskasta, sillä iäkkäät vanhempani sairastelevat ja paljon on nyt meneillään asioita, joihin liittyy epävarmuutta ja ahdistusta. Tekisi mieli purkaa ajatuksia ja tunteita tähän liittyen enemmänkin, mutta kyse on toisten ihmisten terveysasioista, joten ne ajatuskelat kuuluvat mielestäni yksityisen päiväkirjani sivuille eivätkä julkiseen blogiin. 

Helmikuu on alkanut toipumisella Tampereen-reissusta ja huomenna pääsen toivottavasti jo palaamaan enemmän omaan normaaliin arkeeni. Huoli läheisistä painaa mieltä ja lähiviikkoina tulee tapahtumaan asioita, jotka voivat ratkaista useamman ihmisen tulevaisuuden. Yritän hengitellä rauhallisesti ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan, itsestäni ja toisista huolta pitäen. Ensi viikolla mulla on ehkä vielä mahdollisuus palata van der Kolkin pariin, jos keskittymiskykyä riittää, loppukuukautta en jaksa edes ajatella. Se on kuitenkin varmaa, että tulen ainakin neulomaan paljon, sillä se rauhoittaa ja rentouttaa.