Katselin läpi helmikuussa ottamiani valokuvia valitakseni niistä tähän postaukseen sopivia ja mietin, että kylläpä näyttää seesteiseltä viime viikkojen elämäni näiden kuvien pohjalta. Todellisuudessa olo on ollut kaikkea muuta kuin seesteinen. Huoli on kalvanut takaraivossa, mutta koska tässä vaiheessa en ole voinut tehdä asioille juuri muuta kuin odottaa ja sietää, niin olen pyrkinyt pitämään kiinni mahdollisimman normaalista arjesta, huomaamaan hyvän ja elämään eteenpäin päivän kerrallaan.  

Vaikka hoitojaksoni tammi- ja helmikuun vaihteessa sujui ongelmitta ja sain lääkettä, jota siedän hyvin, niin jouduin silti omistamaan lähes viikon päivät lepäämiselle Tampereella käymisen jälkeen. Psyykkinen stressi uuvuttaa siinä missä fyysinenkin, ja reissu oli myös psyykkisesti raskas. 

Eikä se stressi tosiaan Tampereen-reissulle jäänyt. Seuraavilla viikoilla muun muassa jännättiin läheiselle tehtävää riskialtista toimenpidettä, joka onneksi meni hyvin. Yritin myös olla läheisteni avuksi siinä missä voin ja käytin paljon energiaa esimerkiksi erään yhdelle heistä kriittisen tärkeän lääkkeen, jossa on ollut toimituskatko jo lokakuusta asti, rinnakkaisvalmisteen apteekeista metsästämiseen, sillä myös se oli loppu kaikkialta! Onnekseni onnistuin lopulta löytämään yhden apteekin, jonne lääkettä oli juuri tullut lisää myyntiin ja josta läheiseni sai sitä haettua. Ilman tätä lääkettä hänen, muutenkin iäkkään ja monisairaan ihmisen, toimintakyky romahtaa lähes täysin ja kivut ovat kovat. Nämä monille ihmisille lähes elintärkeiden lääkkeiden pitkät toimituskatkot tuntuvat vuoden 2023 Suomessa ihan käsittämättömältä asialta ja olen tosi suruissani heidän puolestaan, joilla ei itsellään ole resursseja selvitellä tällaisia asioita tai läheisiä hoitamassa asioita heidän puolestaan. Tässä muuten vinkki teille, jotka joudutte niin ikään lääkkeiden saatavuuksia selvittelemään: apteekki.fi-sivustolta löytyy hakutoiminto, jolla pystyy tekemään lääkekohtaisia hakuja esimerkiksi kaupunkikohtaisesti. Näin säästyy lääkkeen jokaisesta alueen apteekista erikseen kyselemisen vaivalta. 

Myös kissan hammashoito aiheutti helmikuussa päänvaivaa eli toiselle kissoistamme piti teettää hammaskiven poisto ja sitä varten oli jo aikakin varattuna toimenpidettä suositelleelle kunnalliselle eläinlääkärille, jolla kävimme kissamme syksyllä rokotuttamassa. Hammaskiven poisto tuntui sen verran iisiltä rutiinitoimenpiteeltä aikaa varattaessa, että olimme ottaneet annettuna sen, että tottakai homma sujuu kunnallisella puolellakin turvallisesti ja oppikirjojen mukaan. Toimenpidettä edeltävänä iltana päädyin kuitenkin lueskelemaan toimenpiteestä lisää ja törmäsin sellaisiin termeihin kuin inhalaatioanestesia, intubaatio, happilaitteet ja kissan elintoimintojen valvominen toimenpiteen aikana. Mietin kunnallisen eläinlääkärin tiloja ja henkilökuntaa ja alkoi nousta sellainen fiilis, että näinköhän siellä käytettävissä olevien resurssien puitteissa on mahdollista toteuttaa toimenpidettä näiden ohjeistusten mukaan. Ajatus tiedottomassa tilassa lojuvasta rakkaasta karvakorvastamme tukehtumassa keuhkoihin valuvaan veteen vain siksi, että valitsimme ottaa riskejä, jotka olisivat olleet vältettävissä valitsemalla hoitopaikka, jossa toimenpide on mahdollista tehdä turvallisemmin ja paremmin valvottuna, oli mulle liikaa, ja päätin, että jos seuraavana päivänä ilmenee, että resurssit homman hoitamiseksi intuboituna ja valvottuna eivät kunnallisella riitä, niin sitten jätetään hoito väliin ja etsitään toinen, hammastoimenpiteisiin paremmin varautunut hoitopaikka. 

Ja niinhän siinä kävi, että toimenpide jäi nyt tekemättä. Eläinlääkäri oli tosi fiksu ja ymmärsi ja hyväksyi heti kantamme asiaan sekä myönsi, että tiettyjä ylimääräisiä riskejä toimenpiteen hoitamiseen heillä liittyy, vaikkakin komplikaatiot ovat hyvin harvinaisia. Tästä jäi hyvä fiilis eikä mulla ole pahaa sanottavaa kunnallisesta eläinlääkäristämme, joka varmasti tekee parhaansa käytettävissään olevien resurssien puitteissa. 

Jatkoin tammikuussa aloittamaani traumapsykologiaan perehtymistä toiveenani oppia ymmärtämään omia ja vertaisteni kokemuksia sekä saada elimistöni krooninen stressitila paremmin hallintaan - asia, joka tulee todella tarpeeseen nyt, kun elämäntilanne on monin tavoin haastava. Uppouduin erityisesti kysymykseen medikaalisista traumoista eli niistä traumoista, joita itse sairaus tai kohtaamiset ja kohtaamattomuudet lääketiedeinstituution kanssa synnyttävät, ja tämä olikin sellainen kanin kolo, johon olisi ollut helppoa eksyä tuntikausiksi. Aloin ymmärtää omiakin kokemuksiani paremmin ja sain niille validaatiota lukemistani teksteistä ja tutkimuksista. Tuntui siltä, että tulen nähdyksi ja että en ole kokemusteni kanssa yksin. Tämä on aihe, josta toivon jaksavani kirjoittaa oman postauksensa. 

Helmikuussa järjestettiin myös Trauma Super Conference -niminen webinaari, jossa tarjoiltiin viikon ajan joka päivä vaihtuva kattaus asiantuntijapuheenvuoroja, joissa traumateemaa käsiteltiin eri näkökulmista. Tällä kertaa jaksoin poimia vain muutamia esityksiä sieltä täältä kuunneltavakseni enkä tehnyt esityksistä edes muistiinpanoja, mutta paljon hyvää asiaa oli ja olisi ollut tarjolla. Webinaarin sisällöt ovat käsittääkseni lunastettavissa omaan käyttöön, jos siitä haluaa päästä nauttimaan jälkikäteen ja omaan, rauhallisempaan tahtiinsa. Tämä webinaari on järjestetty jo useampaan otteeseen ja jokunen vuosi sitten innostuin ahmimaan asiantuntijahaastatteluja niin, että makasin webinaariviikon jälkeen monta päivää kokovartalokoomassa viikon rasituksista toipuen. 

Palasin myös miettimään stressiä ja kroonisen stressin haittoja enemmän somaattisen terveyden näkökulmasta ja tein sen siksi, että tiedän, että stressin aiheuttamista terveyshaitoista lukeminen on asia, joka toivottavasti motivoi mua tekemään niitä käytännön muutoksia jäljellä olevan terveyteni pelastamiseksi, joita tilanteeni edellyttää. Krooninen stressi on erityisen haitallista muun muassa aivoterveydelle, ja aivoterveys on asia, josta viimeiseen asti kiinni pitäminen on noussut erityisen tärkeäksi nyt, kun tajuntaani on todella porautunut omia läheisiäni autellessani se, että oma loppuelämän pärjäämiseni tulee todennäköisesti riippumaan siitä miten hyvin kykenen itse lapsettomana ihmisenä ajamaan omia etujani. Myös tästä aiheesta mun on tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa. 

Helmikuun hyviä asioita oli se, että onnistuin lisäämään ulkoilua tuntuvasti verrattuna aiempiin kuukausiin. Oli jopa viikko, jolloin kävin ulkona päivittäin - jos en muuta, niin istuskelemassa pihalla kahvia juomassa. Kävelin pikku lenkkejä lumisessa lähimetsässämme ja kävinpä kerran hiihtämässäkin ja juomassa termarikahvit aurinkoisella pellolla. Happi ja pieni, omassa rasitusikkunassani pysyttelevä liike teki selkeästi hyvää. 

Myös pidempään vaivannut ruoanlaittoplääh alkoi helpottamaan ja jaksoin tehdä ja syödä taas vähän fiksumpaa ruokaa sekä kokeilla jopa joitain uusia reseptejä. Sähkön hinnat pysyttelivät maltillisina, mikä helpotti kokkailua, kun uuniakin raaskittiin lämmittää. 

Määräsin itselleni helmikuun ohjelmaksi myös neulomista, koska tiedän sen olevan hommaa, jonka koen rauhoittavana, ja parit perussukat valmistuivatkin (joista toiset olin tosin aloittanut jo syksyllä) ja kolmannet sain hyvälle alulle. Musta on tullut sukkien neuloja vasta sen jälkeen kun olen ryhtynyt kulkemaan sairaalassa hoitojaksoilla; niillä reissuilla sukat on näppärä, pieneen tilaan pakkautuva ja valmiiksi muistissa oleva helppo terapiatyö, jota on kiva tikutella torkahtelun lomassa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että neulontaterapia tulee tulemaan tarpeeseen lähikuukausina vähän enemmänkin, ja että voisin laittaa alulle jonkin isomman, yksinkertaisen neuletyön kotioloissa tehtäväksi. Tästä tulevat mieleen sairasteluni alkuajat, jolloin opettelin neulomaan YouTuben ohjevideoiden avulla ja hamstrasin isot määrät iloisenvärisiä lankoja, joista neuloin ponchoja, puseroita ja neuletakkeja saadakseni pelon ja epätietoisuuden sietämisen keskelle muuta ajateltavaa. 

Suoratoistopalveluitakin tuli taas kulutettua, mutta katsotuista sarjoista mieleen jäi suositusten arvoisena lähinnä Yle Areenasta löytyvä Münchenin ottelu (Munich Games), jota kuvaillaan Areenan sivuilla näin: "Sarja kertoo Münchenissä v. 2022 järjestettävästä jalkapallo-ottelusta, joka on ystävyysottelu israelilaisen ja saksalaisen jalkapallojoukkueen välillä. Tarkoituksena on kunnioittaa vuoden 1972 kesäolympialaisten aikana terrori-iskussa surmansa saaneita israelilaisia urheilijoita. Ottelu järjestetään Münchenin verilöylyn 50-vuotispäivänä. Poliittisesti merkittävässä tapahtumassa ilmapiiri on kireä ja yleisönä koko muu maailma. Rauha pyritään ylläpitämään kaikin keinoin, mutta hiljalleen tilanne alkaa riistäytyä käsistä." Sarja oli koukuttava ja uskottava ja synnytti jälkikäteen halun palata kertaamaan myös vuoden 1972 olympialaisten tapahtumia sekä lähi-idän historiaa. 

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä myös UMK:n finaalin, jossa valittiin Suomen edustaja tämän vuoden Euroviisuihin. Mua kiinnosti erityisesti se millainen lavashow Käärijän Cha Cha Cha -biisin, jota oli hypetetty hurjasti etukäteen, ympärille saadaan rakennettua, ja myös finaalin kokonaiskattaus vaikutti enimmäkseen mielenkiintoiselta (erityisesti Kuumaan ja Lxandran kappaleet ja esitykset kiinnostivat). Meinasin ryystää pho-keitot väärään kurkkuun, kun huomasin Kärtsärin loistavan virallisen videon nyrkkeilykehän vaihtuneen eurolavoihin ja ihme lattarisekoiluun. Arvostan luovaa hulluutta, mutta tässä esityksessä oli nyt mun mielestäni kyllä hukattu biisin tarina päättömän ja kaoottisen sinkoilun alle. Tästäkin huolimatta Cha Cha Cha oli finaalibiiseistä eniten viisukamaa ja olen iloinen, että sympaattinen Käärijä lähtee Liverpooliin Suomea edustamaan, mutta pliis, voitaisko sitä lavashowta miettiä vielä uusiksi! 

Tai sitten mä en vaan tajua asian päälle mitään ja possujunaversio viisustamme onkin just täydellinen, ainakin Brasiliassa näytetään arvostettavan:  

Jään innolla seuraamaan Käärijän rallienkun opintojen etenemistä ja maailman valloitusta sekä aion ehdottomasti olla ruudun äärellä toukokuussa, kun Käärijä pistää Liverpoolissa bileet pystyyn, mulla on tästä hommasta aika hyvä fiilis!  

Hitaassa villasukkaelämässäni päivät, viikot, kuukaudet ja jopa vuodet puuroutuvat mielessäni, jos en tee niistä muistiinpanoja. Siispä laitan lähes jokaisesta päivästä asioita ylös bullet journaliini sekä kirjoitan viikottaiset, kuukausittaiset ja vuosittaiset yhteenvedot. Tämä auttaa mua jäsentämään ja pitämään koossa ajatukseni sekä orientoitumaan tulevaan, ja joskus on kivaa tai tarpeellista pystyä katsomaan elämää myös taaksepäin, mikä onnistuu vanhoihin bujoihin palaamalla. Kirjoittelin syksyllä myös tänne blogin puolelle jonkinlaisia "viikkoraportteja", mutta luovuin siitä tavasta, koska siihen kului liian iso osa mun rajallisista energioistani, joita halusin säästellä muihin, tärkeämpiin asioihin. Kaipaan kuitenkin jotain tuon tyyppistä kirjoittamista ja siksipä viikkoraportit vaihtuvat nyt jonkinlaisiin kuukausikatsauksiin. Kirjoitan niitä ensisijaisesti omia ajatuksiani jäsentääkseni, kurssiani tarkistaakseni ja muistaakseni asioita, enkä tiedä onko näistä postauksista muille mitään iloa, mutta saa lukea, jos siltä tuntuu!

Tykkään tammikuusta kovasti, koska uuden vuoden käynnistyminen symboloi mulle jonkinlaista uutta alkua ja taitekohtaa, jossa on hyvä tarkistaa kurssiaan, miettiä suuntaviivat alkaneelle vuodelle ja lähteä miettimään keinoja elää enemmän toiveidensa mukaista elämää. "Kompassisanojen" valitseminen ja Unravel Your Year -työvihkon täyttäminen, jonka aloitan yleensä jo välipäivinä, ovat tärkeä osa tätä prosessia. Tänä vuonna valitsin polkuani valaiseviksi sanoiksi rauhan, turvan ja läsnäolon, ja käytin tammikuussa paljon aikaa sen pohtimiseen miten tuoda tämän vuoden aikana elämääni enemmän rauhan, turvan ja läsnäolon kokemuksia. Tulisin tarvitsemaan niitä, jotta saisin elimistöni kroonista stressitilaa rauhoitettua elämäntilanteessa, jossa tulevaisuus näyttäytyy monin tavoin epävarmana. 

Lähdin ratkomaan tätä kysymystä palaamalla lukemaan uudestaan vuosien tauon jälkeen traumapsykologi Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa, jonka tiesin tarjoavan välineitä ymmärtää kroonisen stressin ja traumojen luonnetta sekä palauttaa kroonisesti stressaantunut tai traumatisoitunut elimistö jatkuvasta hälytystilasta takaisin tasapainoon. Sain luettua kirjan ajatuksella läpi ja luetun sulatteluprosessi on mulla edelleen kesken, jatkan sitä heti kun olen toipunut tämän viikkoisesta hoitojaksostani ja Tampereen-reissustani. Toivon, että mulla on pian käsissäni ihan konkreettisia työkaluja, joiden avulla pääsen stressiä työstämään. Nautin ihan hurjan paljon tämän tyyppisen kirjallisuuden lukemisesta ja siitä, miten luettu saa oivaltamaan asioita itsestä ja muista ihmisistä. Kynä lentää paperilla, kun ajatuskelat pitää saada äkkiä purettua sanoiksi paperille, ja kirjoittaessa syntyy uusia oivalluksia, jotka poikivat taas lisää tekstiä. Ihan parasta!

Tammikuu oli mulle ennen kaikkea opiskelu- ja kirjoittamiskuukausi ja tietoisesti priorisoin näitä hommia, sillä tiedossa oli, että kevään edetessä mulla ei ehkä olisi yhtä hyvää tilaisuutta keskittyä ajattelutyöhön, kun puutarhan kevättyöt kutsuvat ja kun lähitulevaisuudessa on edessä tapahtumia, jotka tulevat hajottamaan keskittymiskykyä ja haastamaan mielenrauhaa. Vähän oli sellainen fiilis, että keräilen tässä tyynemmässä hetkessä välineitä pysyä pinnalla sitten, kun myrsky puhkeaa, mutta onneksi pystyin silti nauttimaan tekemisistäni. Lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja ajatteleminen on sitä hommaa, jota rakastan ja jonka äärellä tunnen olevani eniten oma itseni. 

Tammikuussa myös arki helpottui verrattuna vuoden viimeisiin kuukausiin, kiitos enimmäkseen kohtuullisina pysyttelevien pörssisähkön hintojen, mikä tarkoitti sitä, että Tuntisähkö-sovelluksen tuntikohtaiset sähkön hinnat eivät enää juuri sanelleet aikatauluja ja raameja kotitöiden tekemiselle ja ruoanlaitolle, vaan niitä oli mahdollista tehdä enemmän voinnin ja fiiliksen mukaan. Tiski- ja pyykkikone pyörivät edelleen enimmäkseen yöllä tai myöhään illalla ja samoin laitteet ladattiin öisin aina kun se oli mahdollista, mutta ruoanlaitto oli vapaampaa ja uunikin lämpesi silloin tällöin. 

Elelimme edelleen enimmäkseen maalla, sillä naapuritontilla melskaava megalomaaninen rakennusprojekti jatkui eikä kotona pystynyt lepäämään tai keskittymään mihinkään. Kävimme katsomassa kaihtimia makuuhuoneen ja keittiön ikkunoihin ja surin jo etukäteen oman rauhan menetystä. Kävin myös kampaajalla leikkauttamassa pitkäksi venähtäneen leijonanharjani hartiamittaan, jotta hiukset olisi helpompaa pestä pihasaunassa vadissa. 

Rentouduin tammikuussa katselemalla paljon sarjoja. Niistä kiinnostavin oli ehkä Ruudusta löytyvä Mädät omenat, jonka tapahtumat sijoittuvat syrjäisessä saaressa sijaitsevaan naisten mielisairaalaan, jonne lähetetään hankaliksi koettuja naisia ja jossa harjoitetaan varsin kyseenalaisia hoitomenetelmiä. Tykkäsin myös ruotsalaisesta Missing People -draamasarjasta, jonka yhden päärooleista tekee Ville Virtanen ja jonka teemana on ihmissalakuljetus. Sin Límites - Maailman ääriin taas on espanjalainen draamasarja, joka kertoo portugalilaisen merenkävijä ja kartografi Ferñao de Magalhãesin pyrkimyksestä löytää meritie Intiaan ja siitä vaarallisesta merimatkasta, jolta vain 18 ihmistä matkaan lähteneestä 237 hengestä palasi kotiin. Toinen hyvä kotimainen sarja oli Hautalehto - Kylmä syli, jossa selvitellään Porvoon jokeen hukkuneiden nuorten miesten kohtaloita Mikko Leppilammen esittämän poliisi Antti Hautalehdon johdolla. 

Katsoin tammikuussa myös yhden dokumentin, josta mua vielä enemmän innostui toinen kissamme, josta on tämän katselukokemuksen jälkeen kuoriutunut oikein kunnon vidiootti, joka seuraa telkkaria silmä kovana, vaikka tätä ennen ruudun tapahtumat eivät olisi voineet tyyppiä vähempää kiinnostaa! Eli kyseessä oli Kimmo Ohtosen Naalin paluu, josta jo kirjoittelinkin arkikuvapostaukseni yhteydessä. 

Tammikuussa julkaistiin myös paljon uutta musiikkia ja 20.1.2023 oli The Day, kun ulos uudet albumit peräti kolmelta mulle mieluisalta yhtyeeltä. Puolalainen, hiukan raskaampaa progea soittava Riverside julkaisi ID.Entity-nimisen albumin, jota olen ehtinyt nyt jonkin verran kuuntelemaan ja joka on taattua Riversidea, joskin hiukan uudella twistillä, tykkään! Hiukan kutkuttelisi lähteä katsastamaan myös yhtyeen nykyinen keikkakunto vappuna Tampereelle, mutta en ole ihan varma olenko vielä valmis palaamaan ihmisjoukkoihin, sillä haluaisin monestakin syystä pysytellä niin terveenä kuin mahdollista. Aiemmat pari yhtyeen keikkaa, joille mulla on ollut ilo osallistua, ovat olleen ihan mahtavia. 

Myös pitkäaikainen lempparini, ruotsalainen, melankolista metallia soittava Katatonia julkaisi uuden albumin nimeltä Sky Void of Stars, mutta olen ehtinyt kuuntelemaan sen vasta kerran läpi, joten en osaa sanoa muuta kuin että Katatonialta se kuulostaa, mikä on aina hyvä! Heillä on oma soundinsa, jonka tunnistaa heti. 

   

Euroviisut vuonna 2021 voittaneen italialaisen rockbändi Måneskinin uusi levy Rush! taas on mukava energiapläjäys, jonka parissa olen viihtynyt silloin kun olen kaivannut vireystilan buustausta, levyltä löytyy sekä loistavia että keskinkertaisempia biisejä.

   

Säät eivät tammikuussa juuri suosineet, vaan räntä- ja pääkallokelit vuorottelivat ja aurinko pysytteli enimmäkseen piilossa. Ulkoileminen jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka muutamia kertoja onnistuinkin pakottamaan itseni lenkille räntäsateeseen. Onneksi meidän landen pihalta löytyy oma laavu, jonka suojissa oli mukava istuskella kurjemmallakin säällä ja ainakin sai happea haukattua, vaikka liikuntaa ei olisikaan tullut. Virittelimme laavulle tulet tammikuun jokaisena viikonloppuna ja useimpina niistä kokkasimme tulella lauantailounaaksi kalaa jossain muodossa. 

Loppukuusta mulla oli taas hoitosuunnitelman mukaisten verikokeiden ja hoitojakson aika. Kolmepäiväinen hoitojakso Tampereella sujui ongelmitta eikä käyttämäni lääkkeen saatavuudessa ollut onnekseni ongelmia (tämä on asia, jota joudun jokaisen hoitojakson kohdalla jännittämään), joten sain edelleen pitää mulle parhaiten sopivan lääkevalmisteen, jolloin säästyin lähes täysin sivuvaikutuksilta. Pientä päänsärkyä oli ajoittain, mutta sitä todennäköisesti provosoi maskin käyttö pitkän, viitisen tuntia kestävän infuusion ajan sekä se stressi, jota koin hoitopäivinä muihin syihin liittyen. 

Sain tavata hoitojakson yhteydessä myös luottolääkärini ja sain lopultakin varmistuksen mua useamman kuukauden huolettaneeseen kysymykseen: kyllä, saan jatkaa lääkärini hoidossa hänen osittaisesta eläköitymisestään huolimatta! Tämä tieto oli mulle helpotus, vaikka kyllähän mä sisimmässäni olin tiennyt, ettei hän mua tässä vaiheessa toisen lääkärin hoitoon siirrä, koska diagnoosin puuttuminen hankaloittaisi liikaa asioita - helpompaa on siirtää niitä selkeämpiä keissejä eteenpäin. Asiat siis jatkuvat mun kannaltani ennallaan ja olen tästä valtavan iloinen ja kiitollinen! 

Asuin hoitojakson ajan mun vanhemmillani ja se oli mukavaa, mutta myös tosi raskasta, sillä iäkkäät vanhempani sairastelevat ja paljon on nyt meneillään asioita, joihin liittyy epävarmuutta ja ahdistusta. Tekisi mieli purkaa ajatuksia ja tunteita tähän liittyen enemmänkin, mutta kyse on toisten ihmisten terveysasioista, joten ne ajatuskelat kuuluvat mielestäni yksityisen päiväkirjani sivuille eivätkä julkiseen blogiin. 

Helmikuu on alkanut toipumisella Tampereen-reissusta ja huomenna pääsen toivottavasti jo palaamaan enemmän omaan normaaliin arkeeni. Huoli läheisistä painaa mieltä ja lähiviikkoina tulee tapahtumaan asioita, jotka voivat ratkaista useamman ihmisen tulevaisuuden. Yritän hengitellä rauhallisesti ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan, itsestäni ja toisista huolta pitäen. Ensi viikolla mulla on ehkä vielä mahdollisuus palata van der Kolkin pariin, jos keskittymiskykyä riittää, loppukuukautta en jaksa edes ajatella. Se on kuitenkin varmaa, että tulen ainakin neulomaan paljon, sillä se rauhoittaa ja rentouttaa. 

Aloitellessani viikkopostausten kirjoittamista alkusyksystä vannotin itselleni, että tästä hommasta en sitten ota paineita ja että ei haittaa, vaikka postauksia jää kirjoittamatta. Tämä alkuviikko meni sairaalassa lääkeinfuusioissa eikä voimia viime viikon tekstin tuottamiseen ole ennen tätä päivää ollut, mutta näköjään näiden postausten kirjoittamisesta on tullut mulle niin tärkeä arjessa kiinni pitävä rutiini, että haluan kirjoittaa viiveestä huolimatta. Tuskinpa juuri ketään kiinnostaa joulun aatonaattona lukea jonkun rändöm bloggaajan horinoita viime viikostaan, mutta kirjoitankin näitä postauksia ensisijaisesti itseäni varten, muistaakseni ja reflektoidakseni asioita. 

Naapurissa melskaavaa raksatyömaata maalla paossa elävän metsäläisenkin on kiva silloin tällöin poiketa kotona suihkussa peseytymässä kunnolla, sheivaamassa ja värjäämässä hiusten tyvikasvu piiloon. Tai kiva ja kiva, koska kotiutuessa odottaa näin talvella sellainen +12 asteen rapsakka huonelämpötila, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Tällainen reissu oli ohjelmassa viime viikolla. 

Edelliskertainen vastaavanlainen reissu kuutta viikkoa aiemmin ei mennyt niinkuin Strömsössä ja oli vielä tuoreena muistissani, ja onnellisena mietin, että onneksi nyt homma toimii. Öljypoltin oli edelliskerralla temppuillut ja sammunut juuri kun olin levittämässä tyviväriä päähäni, ja sitä väriä oli sitten hirmuisen mukavaa pestä päästä pois viileässä kämpässä suihkussa, josta tulee hädin tuskin haaleaa vettä. Ei koskaan enää! Kun menin tämänkertaisella reissulla pesemään illalla hiukset seuraavan päivän värioperaatiota varten, niin tuntui ihan luksukselta saada seistä kuumana höyryävän vesisuihkun alla. 

Kun sitten olin saanut värin päähäni ja istuin odottamassa sen vaikutusajan päättymistä, niin mies ryntää kertomaan, että naapuri sanoo piippumme savuttavan ja että se perkeleen öljypoltin on taas mennyt pois päältä. Toimittuaan nämä kuusi viikkoa tässä välissä aivan hyvin ja moitteettomasti. Menin epäuskoisena pannuhuoneen ovelle haistelemaan ja totta se oli, haistoin öljyn käryn. Suustani purkautui ttu kele stna, kun menin laskemaan hanasta vettä ja kokeilemaan veden lämpötilaa. Lähes jääkylmää! Siinä sitten mietin, että mitähän hittoa mä nyt teen, väri on pakko päästä pesemään pois viiden minuutin päästä. Pyydänkö päästä naapuriin suihkuun, vai onko mun todella mentävä kylmässä kämpässä kylmään suihkuun palelemaan? 

Pokka ei riittänyt kysellä naapurilta suihkumahdollisuutta, joten ei muuta kuin nautiskelemaan virkistävästä kylmästä vedestä! Mietin, että menenkö nakuna vai vaatteet päällä, lämmittäisivätkö vaatteet vähän? Kokeilin vettä varpaillani, en pysty... Vedin muovihanskat käsiini ja pusero päälläni, päätäni alaspäin roikottaen, yritin huuhtoa väriä parhaani mukaan päästäni pois, kiittäen itseäni samalla siitä, että olin laittanut värin vain tyveen enkä koko päähän, sillä siinä sitä vasta olisi riittänyt kylmällä vedellä hinkkaamista! Välillä huutelin mieheltä väliaikatietoja sen suhteen, että mahtaako hän saada polttimen lähitunteina pelittämään sen verran, että pääsen sitten kunnolla suihkuun ja pesemään myös ihoni, vai pitääkö mun oikeasti mennä tuonne jääkylmään veteen peseytymään. Mies ähräsi pannuhuoneessa aikansa sillä aikaa kun mä hytisin enimmät värit pois pestyäni pyyhe päässä kahden peiton alla. Illan viimeisinä tunteina poltin hörähti käymään ja pääsin lopultakin kunnolla pesulle. Siinä välissä ehdin monta kertaa miettiä, että oman värinen siilitukka ja kerrostaloasunto eivät kuulostaisi yhtään paskemmilta vaihtoehdoilta. 

Ei varmaan yllätys, että seuraavat pari päivää menivät lähinnä tästä reissusta ja sen rasituksista toipuessa. Mies sai hälyytettyä loppuviikolle paikalle öljypoltinhuoltajan, joka laittoi säädöt kohdilleen niin, että nyt pitäisi poltinogelmien olla historiaa ja seuraavalla kerralla sen suihkussa käymisenkin pitäisi olla ihan miellyttävää. Sitä toivon. Sitä todella toivon. 

Usein mietin, että onko muidenkin ihmisten elämä tällaista jatkuvaa sekoilua ja säätämistä, vai onko meillä tässä suhteessa joku erikoislahja? 

Löysin itseni viime viikolla myös haikailemasta sellaisen yhteisöllisyyden perään, joka blogiyhteisössä vallitsi bloggaamisen alkuaikoina. Samantyyppisestä yhteisöllisyydestä ja yhteyden kokemisesta pääsin nauttimaan myös valokuvien jakamiseen tarkoitetussa Flickrissä, jonne päädyin blogiystävien vanavedessä ja jonne postasin ottamiani valokuvia lähes päivittäin.

Tämä kaipuu syttyi, kun kirjauduin Flickriin ajatuksenani lopettaa käyttämättömäksi jäänyt maksullinen tilini ja päätyessäni pläräämään vanhoja kuviani sekä kuvatekstejä, joihin olin vuodattanut sydänvertani. Kyynel silmässä luin niitä ihania kommentteja, joita Flickr-ystäväni olivat mulle jättäneet, ja nuo ajat muistuivat elävinä mieleeni. Aktiivisin flickrausvaiheeni sattui juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa sairastuin ja elin aivokasvaimen pelon kanssa lähes puolentoista vuoden ajan, ja se tuki, mitä omalta yhteisöltäni tuossa palvelussa sain, oli korvaamatonta. 

Myös blogiyhteisöllä oli tärkeä paikka mun elämässäni ja sydämessäni. Tuolloin kirjoittaminen oli paljolti päiväkirjamaista, pohdiskelevaa ja syviä tuntoja jakavaa, ja tekstejä kommentoitiin ahkerasti puolin ja toisin ja blogiystävyyssuhteita syntyi. Bloggaaminen tapahtui sisältö, jakaminen, keskustelu ja hauskuus edellä ja blogit olivat ihanan kotikutoisia. Useimmilta löytyi bloginsa sivupalkista listaus omista lempiblogeista, mikä helpotti uusien mieluisien blogien löytämistä. Blogien kaupallistuminen ja aikakausilehtimäisyys, joka muutti bloggaamisen luonnetta suuresti ja sai monet vanhoista blogeista kuolemaan, oli vielä edessäpäin. 

Ikävöin vanhan tyylistä bloggaamista ja yhteisöllisyyttä ja tämä ikävä on korostunut nyt myös somealustojen, joilta olen etsinyt jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta, muututtua mielestäni huonompaan suuntaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että en ole ainoa ihminen, joka on vähän väsähtänyt Instagramin ja muiden somealustojen algoritmeihin, nopeatahtisuuteen ja lyhytsanaisuuteen ja kaipaa hitaampaa ja pohdiskelevampaa tapaa viestiä ja olla yhteydessä. Esimerkiksi Karkkipäivä-blogin Sanni ja Susannah Conway, joka on aloittanut uuden blogin ink on my fingers Substack-palvelussa, ovat lähiaikoina kirjoittaneet kaipuustaan vanhaa kunnon bloggaamista kohtaan. Olen viime aikoina myös törmännyt blogeihin, jotka ovat jatkaneet olemassaoloaan kaikki nämä vuodet ja pysyneet omina itsenään, viis veisaten blogeille viime vuosina asetetuista odotuksista. Niitä lukiessa on tuntunut siltä kuin tulisin kotiin, vaikka en olekaan suurinta osaa näistä blogeista silloin aikanaan lukenut. Tämä on tuntunut ihanalta ja toivon todella, että bloggaaminen, jossa avataan omaa sydäntä ja mennään jakaminen, kommunikaatio ja sisältö muodon ja kaupallisuuden edellä, kokee vielä toisen tulemisen. Nämä havainnot ovat saaneet mut pohtimaan myös sitä miten haluan itse jatkossa blogata ja pohdinnat jatkuvat. Ensi töikseni lisäsin blogini sivupalkkiin päivittyvän listan eli vanhan kunnon blog rollin niistä blogeista, joita tykkään tällä hetkellä lukea. Käy kurkkaamassa löytyisikö sieltä sullekin jotain uutta, mieluisaa luettavaa! 

Aika moni suomalainen on varmaankin joskus kuullut maailmankuulusta, pitkän uran HYKS:n neurokirurgian ylilääkärinä tehneestä neurokirurgi Juha Hernesniemestä, ja moni on ehtinyt Hernesniemen tekemän pitkän uran aikana olla hänen potilaanaankin. Myös hänen tarinansa kiinnostaa monia päätellen siitä, että jouduin jonottamaan hänen tuoreita muistelmiaan kirjastosta aika pitkään ja palauttaessani kirjan jono oli edelleen pitkä. 

Hernesniemen maine loistavana aivokirurgina oli kantautunut munkin korviini siinä vaiheessa kun itse sairastuin, kävin pään magneettikuvissa, sain tuomion mahdollisesta aivokasvaimesta ja kuulin kuviani arvioitavan röntgenmiitingissä, jossa myös Juha Hernesniemi olisi läsnä. Aivoistani löytyneestä kasvainmaisesta muutoksesta olisi pitänyt saada otettua koepala diagnoosin varmistamiseksi, mutta Hernesniemi oli sitä mieltä, että koepalan ottoon ei voida toimenpiteen sisältämien liian suurien riskien takia näin nuoren ihmisen kohdalla ryhtyä. Jos joku muu lääkäri olisi kieltäytynyt hommasta, tuomiten mut sen myötä epätietoisuudessa elämiseen pitkäksi aikaa tai jopa pysyvästi, niin olisin luultavasti lähtenyt metsästämään asiasta toista mielipidettä, mutta koska tätä mieltä oli juuri Juha Hernesniemi, jonka leikkaustaidot tiesin, niin hyväksyin tilanteen ja tyydyin kohtalooni. Hän jos kuka on lääkäri, jonka olisin tarvittaessa myöskin antanut avata kalloni.

Kun sitten kuulin hänen muistelmiensa ilmestyneen, niin kiiruhdin saman tien kirjaston varausjonoon ja odottelun jälkeen sain tuon 580-sivuisen järkäleen käsiini. Hernesniemen kasvutarina on upea. Köyhällä Keski-Pohjanmaalla syntynyt ja myöhemmin Pirkanmaan Ruovedellä kasvanut Juha kiinnostui aikanaan lääketieteestä Ruoveden pitkäaikaisen kunnanlääkärin esimerkin innostamana ja haki lääketieteelliseen tiedekuntaan lääkäriksi opiskelemaan, mutta ei päässyt sisään. Päätöksensä lääkäriksi ryhtymisestä tehneenä hän päätyi sitten Sveitsin Zürichin lääkikseen opiskelemaan, ja se oli lopulta onni, koska opetus Zürichissa oli korkeatasoista ja siellä Juhassa syntyi kipinä neurokirurgin uran tavoittelemiseksi. Myös neurokirurginen osaaminen oli tuohon aikaan Sveitsissä ihan eri tasolla kuin Suomessa, joten aikanaan Juha palaisi Suomeen tuoreena lääkärinä uusin neurokirurginen tietämys mukanaan. Mutta sitä ennen oli valmistuttava lääkäriksi, ja lopputenttiin valmistautuminen vaati Juhalta 18-tuntisia opiskelupäiviä, jotka hän tarpoi läpi kahvin, tupakan (2-3 askia per päivä), sämpylöiden, silavan, munien, Aromatin ja paprikan voimin. 

Opiskelujen päätyttyä Hernesniemi palasi Suomeen luomaan uraa ja päätyi monien käänteiden jälkeen töihin ensin pidemmäksi ajaksi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja lopulta vuonna 1997 Hyks:n neurokirurgian ylilääkärin pestiin, mistä oli pitkään haaveillut. Samaan aikaan hän reissasi ahkerasti ympäri maailmassa leikkaamassa ja oppimassa lisää paremmiltaan sekä kouluttamassa muita alan ihmisiä. Siinä sivussa hän perusti myös perheen ja sai kolme lasta, mutta perheelle oli työlleen täysin omistautuvalla miehellä hyvin rajallisesti aikaa ja lopulta avioliitto kariutui. Eläkepäivät Hyks:n palveluksesta koittivat 68-vuotiaalle Hernesniemelle vuonna 2015, minkä jälkeen hän siirtyi ulkomaille jatkamaan leikkaustyötään. Vasta koronapandemia keskeytti nyt 75-vuotiaan Hernesniemen työn leikkaavana neurokirurgina. 

Lukiessani Hernesniemen tarinaa tunsin samanaikaisesti suurta kunnioitusta ja ihailua sekä toisaalta surua. Miten mielenkiintoisen elämän hän onkaan saanut elää ja miten kiitollisia me potilaat saamme olla Hernesniemestä ja hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka omistavat elämänsä yhä paremmaksi lääkäriksi kehittymiselle ja tekevät työtään suurella sydämellä. Ja sitten taas toisaalta, miten yksinäiseltä tuollaisen työn, jossa ollaan jatkuvasti tekemisissä elämän ja kuoleman kysymysten kanssa, ja jossa vastuu hoidettavista ihmisistä on aivan valtava, täytyykään ajoittain tuntua. 

Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat on kirja, jonka lukemista suosittelen kaikille lämpimästi. Sen lisäksi, että siinä piirtyy esiin mielenkiintoinen elämäntarina, niin kirja kuvaa oivallisesti länsimaisen ja suomalaisen lääketieteen kehitystä sekä neurokirurgian kehitystä lääketieteen erityisalana aina 1960-luvun loppupuolelta näihin päiviin asti. Muistelmat sisältävät runsaasti leikkauskuvauksia sekä potilaskeissejä, jotka voivat ehkä olla joillekin lukijoille lääketieteellisen sanastonsa takia raskasta luettavaa, mutta itse ainakin lääketieteestä ja aivojen toiminnasta kiinnostuneena luin myös näitä kuvauksia suurella mielenkiinnolla. 

Samalla kun luin Hernesniemen sankarilääkärin tarinaa ihaillen, niin huomasin pysähtyväni välillä miettimään sitä, että olisipa hienoa saada lukea myös sellaisten lääkäreiden muistelmia, joiden työnkuvan keskiössä ei ole niinkään ihmishenkien pelastaminen hienoin lääketieteellisin toimenpitein, vaan jotka puurtavat sitkeästi, pitkäjänteisesti ja empatiakykyään menettämättä meitä pitkäaikaissairaita, jotka emme parane, vaan sinnittelemme päivästä toiseen saadaksemme pitää edes nykyisen toimintakykymme, auttaakseen. Heitä ja heidän työtään kunnioitan vähintään yhtä paljon kuin taitavia leikkauksia tekeviä kirurgeja, mutta heille harvoin sankarin viittaa tarjotaan eivätkä heidän tarinansakaan taitaisi olla suuren lukijakunnan mielestä kovin kiinnostavia. 

Enpä muista talvea, jolloin Etelä-Suomeen olisi jo ennen joulua saatu niin paljon lunta, että hiihtäminen olisi mukavasti onnistunut. Tänä talvena lunta on kuitenkin jo riittänyt ja viime viikonloppuna upea aurinkoinen talvisää houkutteli ulkoiluttamaan metsäsuksia. Lähipeltoja pidemmälle en upottavassa umpihangessa jaksanut tarpoa, ja hyvä niin, siinä oli talven ensimmäiseksi hiihtoretkeksi mun kuntotasollani ihan riittävästi. 

Hiihtelyn jälkeen oli lähes jokalauantaisen tulella kokkailun aika ja tälläkin kertaa savustettiin lohta. Siitä tuli nyt ihan täydellinen!