Pieniä otteita: viikon hyvät ja kivat

Mitä piti villasukkaelämän viikko 49 sisällään? Ainakin pesua kaipaavia villasukkia...

Kameleonttikukkijan ihmettelyä

"Eikös tämä marraskuunkaktus kukkinut niitä valkoisia kukkia..? Miksi nää kukat ovat sitten pinkkejä??"

Aina oppii uutta, kun elää saa. Viime viikolla ihmetystä aiheutti väriä vaihtava viherkasvi. Siinä se kasvi oli jo vuosia nököttänyt keittiön avohyllyn reunalla ja ilahduttanut meitä joulun alla hentoon vaaleanpunaiseen taittavilla, lähes valkoisilla kukillaan. Mutta nyt, kirkkaan pinkit kukat! Onkohan tämä joku miehen tekemä källi, onko hän vaihtanut kasvin toiseen? Tunnustusta ei tullut, joten piti ihan ryhtyä miettimään mistä moinen muutos voisi johtua.

Ainoa asia, joka on ollut kasvin ympäristössä eri lailla verrattuna aiempiin talviin on se, että huonelämpötilat on pidetty pakottavista syistä nyt ajoittain melkoisen matalina. Konsultoin googlea aiheesta marraskuunkaktus ja huonelämpötila, ja bingo: valkoinen/vaaleanpunainen marraskuunkaktus tosiaan kukkii usein pinkkinä viileissä lämpötiloissa. Mikäs siinä, upea väri ja vaihtelu virkistää. Kiitos pörssisähkö tästäkin elämyksestä!

Pyykinpesusta haaveilua

Viime viikolla alkoi vähän tuntumaan siltä, että pitäisiköhän vaihtaa blogin bannerin sloganin loppuosa muotoon "tahdittajanaan PIIP kallis pörssisähkö". Vaikka sähkön hinnat poikivatkin ihania pinkkejä kukkia, niin arki on hankaloitunut ja ankeutunut aika lailla entisestään jatkuvasti kalliin pörssisähkön, jossa yötunnitkaan eivät ole enää halpoja, takia. Pyykki- ja tiskivuoret kasautuvat, puhtaat vaatteet ja astiat loppuvat ja ruoka on päivästä toiseen sitä samaa ankeaa vetistä linssi- tai pakastekasviskeittoa, joka valmistuu nopeasti liedellä, ja jota mikrotaan sitten lounaaksi seuraavat kolme päivää. Pitkän hiuskuontalon puhtaaksi saaminen pihasaunassa on työlästä ja tekee siksi mieli lykätä peseytymistä. Ärsyttää ja oikein mikään ei huvita. Vertaistukea haetaan Facebook-ryhmästä, josta löytyy muita samankaltaisessa tilanteessa olevia, ja yritetään repiä aiheesta huumoria, jonka avulla jaksetaan odottaa sitä pyykkiyötä, joka ei koskaan tule.

Mikrottu linssikeittolounas, kolmas päivä? Palkokasvien näin isoissa määrin syöminen ei ole terveyden kannalta mun tapauksessani mitenkään järkevää, mutta tänä talvena optimaalisesti ruokaileminen ei ole mulle taloudellisesti mahdollista. Keiton päällä ravintohiivahiutaleita lisäämässä ruoan ravinteikkuutta, ravintohiivahiutaleista saa rutkasti B-vitamiineja.

Keittojen vastapainoksi iso wokpannullinen kasvis-kanahässäkkää intialaisittain maustaen.

Tälle viikolle on luvattu ennätyshintoja ja eilenkin sähköstä makseltiin jopa yli 73 sentin / kWh hintaa. Mitään en tälle asialle kuitenkaan voi, joten yritän olla tuhlaamatta voivotteluun, katkeroitumiseen ja itsesäälissä rypemiseen yhtään enempää energiaa. Hoen itselleni "nyt on näin" ja "tämäkin menee ohi" ja yritän sopeutua tilanteeseen sekä keskittää energiani niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, ja joista saan hyvää mieltä tämän tarpomisen keskellä. Tällä viikolla ei ole toimintakykyistä aikaa hukattavaksi, koska mulla on paljon asioita hoidettavana ennen seuraavan viikon hoitojaksoa ja siitä parin päivän päässä odottavaa joulua.

Kaupunkilomailua

Pitääkö olla huolissaan, jos käynti kaupungissa suuhygienistillä alkaa tuntumaan mukavalta vaihtelulta ja irtiotolta omasta arjesta? Hetken piti meikkipussia ennen kaupunkiin lähtöä etsiskellä, jotta sain piirrettyä itselleni kulmakarvat, sen verran oli edellisestä piipahduksesta ihmisten parissa aikaa.

Kyllä mua myös vähän jännitti istuutua itselleni uuden suuhygienistin tuoliin, koska taustalla on ei niin mukavasti sujuneita käyntejä muilla suuhygienisteillä, ja mietin, että minkälainen tapaus sieltä tällä kerralla kohdalle osuu. Hakusessa on ollut ammattilainen, jonka pakeille haluaisin mennä toistekin. Yllätys oli iloinen: nyt löytyi (julkiselta!) sellainen tyyppi! Hän oli ystävällinen, huomioiva, rauhallinen otteissaan ja pätevältä vaikuttava. Käynti oli siitäkin syystä mukava, että hammaskiveä oli tällä kertaa vain vähän ja sain kehuja hampaiden hoidostani. Kerroin, että hammasjuuritulehduksen triggeröimä, diagnoositta jäänyt keskushermostosairaus kummasti motivoi pitämään huolta hampaista. Aiemmin kipuillut ien oli nyt rauhallinen ja parantunut. Kaikki hyvin siis ja huhtikuussa hammastarkastuksessa hammaslääkäri tekee sitten jatkosuunnitelman. Kiitin hyvästä hoidosta ja kerroin tulevani mielelläni toistekin, aina pitää muistaa antaa positiivista palautetta silloin kun siihen on aihetta.

Olin joidenkin aiempien hampaiden puhdistuskäyntien pohjalta varautunut siihen, että poistun vastaanotolta ikenet hellinä, naama kuolassa, huimauksesta kärsien ja psyyke kolhuilla, mutta tämä reissu sujui niin mukavasti, että jaksoin suunnata hammashoitolasta vielä pariin kauppaan hakemaan muutamia pakollisia juttuja eli tarpeita joulumuistamisiin ja muutamat halvat kotipöksyt sekä alushousut pyykkäysvälin entisestään venyttämiseksi. Kirjastosta mukaan tarttui Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat, jota olin jonottanut jo pitkään, ja apteekista hain kiitollisin mielin satsin lääkettä, jonka saaminen ei tule olemaan lääkärin joskus lähitulevaisuudessa vaihtuessa itsestäänselvyys. Napattiin vielä gluteenittomat pizzat kainaloon paikallisesta kebulasta (taas...), sanottiin kaupungille heipat ja käännettiin auton nokka kohti meidän landea.

Nopeasti valmistuvat munakkaat ja sellaisenaan syötävät hedelmät ovat myöskin pörssisähkötalven vakioruokaa. Aivokirurgin muistelmissa pääsin viime viikolla hädin tuskin alkuun.

Postiasioiden hoitoa kaupunkireissun yhteydessä. Postimerkkien vuosiluvusta näkyy, että kovin usein en kustia näköjään polkemishommilla vaivaa.

Itsenäisyyspäivän ambivalentit fiilikset

Ainahan itsenäisyyspäivä on ollut tärkeä ja kiitollisuuden tunteita synnyttävä päivä, mutta kuluvan vuoden helmikuun 24. päivän jälkeisten tapahtumien myötä tämä päivä on saanut vielä syvemmän ja painavamman merkityksen. Tästä syystä olisin halunnut tämän vuoden itsenäisyyspäivää myös jotenkin juhlistaa, mutta samaan aikaan oli vähän kaikesta niin huono fiilis, että en päässyt kiinni juhlatunnelmaan. Harmitti esimerkiksi se, että he, jotka ovat sota-ajat kokeneet ja ovat vielä elossa, joutuvat todistamaan tätä nykyistä maailmantilannetta ja elämään uudelleen läpi raskaita muistoja, joita tämä nykytilanne heissä ehkä herättää. Harmitti myös oma elämäntilanne, vaikka samalla sisäinen ääni kiirehti jo sättimään itseä tällaisesta itsesäälissä rypemisestä, sillä moni asiahan on kuitenkin tosi hyvin meidän maassamme ja paljon pahemminkin voisi olla. Itsenäisyyspäivän juhliminen jäi lipun nostoon ja laskuun - juhlapäivän illallisena oli mikrolämmintä einesmaksalaatikkoa puolukoiden kanssa voisilmällä ja kyytipoikana joku huono tv-sarja, jota en jaksanut katsoa loppuun. Juhlitaan sitten ensi vuonna taas paremmalla fiiliksellä.

Huonon mielen harhauttamista

Arjen ankeus ja tulevaisuuden turvattomuus vaatii vastapainokseen asioita, joihin keskittyä niin, että muut huolet hetkeksi unohtuvat, ja tällaisia projekteja yritin itselleni viime viikolla kehitellä. Laitoin alulle kaksi neuletyötä, joissa käytän helppoa pintaneuletta, joka vaatii hiukan keskittymistä olematta kuitenkaan vaikeaa, se on juuri sopivaa hyvän mielen puuhaa tähän hetkeen.

MTV:n Katsomosta taas löytyi uudenlainen, kiinnostava tv-sarjaformaatti, jossa yhdistellään tosi-tv:tä ja rikossarjaa, eli Murder Island, jossa neljä tavallisista ihmisistä muodostettua parivaljakkoa ruotii rikoskirjailijan käsikirjoittamaa murhatapausta, rikoksen ratkaisijoille ollessa tarjolla 50000 punnan suuruinen palkinto. Rikos- ja jännityssarjoja ahkerasti seuraavalle tavikselle tämä sarja, jossa amatöörimurhatutkijat työskentelevät ihan oikeiden entisten poliisien ja syyttäjien ohjauksessa, oli kiinnostavaa seurattavaa, jossa pääsi samalla myös punnitsemaan omia vastaavia taitojaan. Toivottavasti sarjasta tehdään toinenkin kausi, odotan innolla!

Pidin kiinni myös joka toinen päivä ulkona tehtävistä pienistä kävelylenkeistä, vaikka ei olisi huvittanut yhtään, ja aina olin lenkiltä palatessani paremmalla tuulella kuin sinne lähtiessäni.

Kirjoittamalla en niinkään harhauttanut raskaita ajatuksia, vaan pyrin sen avulla prosessoimaan mieltä painavia asioita ja saavuttamaan sitä kautta paremman mielen, ja yleensä tämä toimii aina. Bloggaamisesta ja päiväkirjan sekä bujon kirjoittamisesta on tullut mulle tärkeä harrastus ja terapeuttista toimintaa.

Rennompaa arkea lääkerepertuaarin kutistuessa

Vaikka arki oli aikamoista tahkoamista, niin yhden asian suhteen oli nyt helpommin. Jatkuva syömisten aikatauluttaminen suhteessa päivittäin otettaviin lääkkeisiin helpottui, kun kuukausia kestänyt antibioottikuuri päättyi ja lääkerepertuaarista jäi siis pois aamu- ja ilta-antibiootti, joiden ottaminen oikein onkin aiheuttanut melkoista sumplimista sen suhteen milloin syödä, juoda sekä ottaa muut lääkkeet ja lisäravinteet. Arki on ollut pitkään stressaavaa tuntien laskemista ja syömisten kyttäämistä sekä pahimmillaan liian myöhään valvomista sen mahdollistamiseksi, että saan otettua kaikki lääkkeet oikeaoppisesti esimerkiksi ruokailun jostain syystä viivästyessä, ja nyt elämä tuntuu niin helpolta, kun on "vain" ne tavalliset lääkkeet ja niiden asettamista vaatimuksista huolehtiminen sumplittavana! Tämä tarkoittaa sitä, että aamupalan syömisen saa ajoittaa vapaammin eikä iltasyömisiä tarvitse enää kellon kanssa kytätä, ja että vain päivällä on syömisten ajoittamisen kanssa tarkempaa. Vapauttavaa!

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

Olipahan viikko. Kuvittelin jatkavani hyvin edellisviikolla alkuun päässyttä paremminvointiprojektiani, mutta elämä järjesti muuta puuhaa ja ajateltavaa. Sain silti pidettyä kiinni joistain alulle laittamistani hyvää tekevistä rutiineista, hyvä mä!

Perhepakkaus Buranaa

Heräsin maanantaiaamuna ärsyttävään jomotukseen, joka oli alkanut jo sunnuntaina ja joka paikantui vasempaan yläleukaan. Syytin kivusta hankalaa hammasväliä, joka kerää itseensä ruokaa ja jota olin lauantai-iltana joutunut rassaamaan kunnolla hammaslangalla ruokailun jälkeen. Ajattelin, että eiköhän ien siitä itsestään rauhoitu pikku hiljaa ja lähdin hakemaan keittiöstä Buranaa. Keittiöreissulla bongasin hämärässä huoneessa vaakatasossa kesken työpäivää pötköttelevän puolisoni, joka kertoi selän napsahtaneen jumiin niinkin hurjassa urheilusuorituksessa kuin kissojen ruokakuppien täyttämisessä. Että sellainen maanantai meillä, mietin mielessäni - "montakos Buranaa sulle laitetaan?".

Suukipu pysyi maanantaina särkylääkkeen voimin hallinnassa, mutta heti tiistaiaamuna herätessä se oli taas vahvasti läsnä ja tuntui säteilevän myös alaleukaan. Tässä kohtaa alkoi vähän huolestuttaa, sillä pelkään hammasongelmia kuin ruttoa, koska mun diagnoositta jäänyt neurologinen sairauteni puhkesi aikanaan juurikin hammasjuuritulehduksen ja epäonnistuneen juurihoidon seurauksena. Kävin tiedustelemassa mieheltä, että miltäs se sun selkäsi tänään vaikuttaa, oisko saumaa lähteä hammaslääkärissä käymään jos tulee tarve? Eipä ollut ja siinä kohtaa alkoi hieman kuumottaa, mies kun on tämän talouden ainoa kuski tällä hetkellä ja maalta on matkaa palvelujen äärelle. No ei muuta kuin Buranaa huuleen ja pohtimaan asiaa, sitä ennen ajatukset hetkeksi johonkin mukavampaan Instagramia selaamalla... tai niinhän mä luulin.

Uutinen, jota kukaan ei halua kuulla

Kas, vertaiskaverini J on tänään hoidoissa meidän infuusiohuoneessa ja kertoo, että hänellä hoidot toimivat hyvin, onpas mahtava juttu! Mutta huonojakin uutisia on saanut... luottolääkäri on jäämässä eläkkeelle ja nyt on huoli jatkosta. Siis hetkinen, onkos kyseessä nyt se meidän yhteinen luottolääkärimme??

Ja kyllä, mun lääkäristänihän hän puhui. Kivut unohtuivat, kun piti keskittyä hengittämiseen ja uutisen tajuamiseen. Nyt se sitten tapahtuisi, se mitä olen pelännyt jo pitkään. Tiesin tämän tiedon pian tulevan, koska tiesin lääkärini täyttävän tänä vuonna 65 vuotta, mutta en halunnut myöntää asiaa itselleni, koska sillä voi olla mun jatkohoitoni kannalta katastrofaaliset seuraukset. Oksetti ja heikotti ja vatsaa väänsi, tuntui raskaalta hengittää. En tiennyt miten päin olisin, joten lähdin lämmittämään pihasaunaa ja heittämään lähimetsässä pikku lenkin saunan lämpeämistä odottaessa, johonkin oli saatava ahdistusta purettua. Suuhun sattui ja mietin, että pakko päästä pesulle, jos tulee akuutti lähtö hammaslääkäriin tämän kivun takia. Mieli poukkoili erilaisten hampaisiin ja lääkärin vaihdokseen liittyvien kauhuskenaarioiden välillä ja pelkäsin, että pää leviää.

Kipuileminen ja stressaaminen uuvuttaa

Onneksi näistä krempoista selvittiin ilman lääkärireissuja ja lääkärinvaihdosuutiseen liittyvä ahdistuskin helpotti vähän, kun sain prosessoitua asiaa kirjoittamalla (voit lukea aihetta käsittelevän blogipostaukseni täältä). Loppuviikon olinkin sitten tosi uupunut eikä mikään määrä unta tuntunut riittävän, joka päivä piti pitkien yöunien päälle ottaa ainakin yhdet päikkärit. Vaikka olenkin 15 vuoden sairastamisen aikana oppinut jo sen, että lepääminen elimistön lepoa pyytäessä on ainoa tapa toipua ylirasituksesta mahdollisimman nopeasti toimintakuntoon, ja että liika aktiivisuus rasittuneena pahentaa elimistön tulehdustilaa ja oireita, niin kyllä monien päivien mittainen pakkolepo silti ottaa mielen päälle ja tuntuu elämän tuhlaamiselta. Armollisuuden opetteleminen itseä kohtaan taitaa olla läpi elämän jatkuva projekti.

Oman kuplan ulkopuolella?

Vaikka aika tiukasti omassa kuplassani tämänkin viikon vietin, niin some tarjosi ikkunan ihmetellä maailman menoa oman kuplani ulkopuolella, ja kyllä sitä ihmetystä riittikin. Ihmiset tuntuvat jakautuneen heihin, jotka elävät kuin mitään koronaa, ilmasto- tai talouden kriisiä ei olisikaan, ja meihin, jotka elämme pienesti omissa ympyröissämme siksi, että koemme, että meillä ei ole terveydellisesti, omatunnon puolesta ja taloudellisesti varaa viettää sosiaalista elämää, matkustella ja pitää hauskaa kuten ennen.

Omalla kohdallani vallitseva tunne noita tarinoita katsoessa on JOMO, joy of missing out, vaikka kaipaankin esimerkiksi livemusiikkia - minkään bändin keikka ei ole mulle kuitenkaan sen arvoinen, että olisin valmis lähtemään vapaaehtoisesti maskittomien ja potentiaalisesti kipeänä keikalle tulevien ihmisten joukkoon hakemaan itselleni tartuntaa, joka toisesta koronarokotteesta saamani reaktion pohjalta arvioiden voisi olla mulle suhteellisen paha rasti. Kun on elänyt vuosien ajan elävän kuolleen elämää ja saa sitten taistelun jälkeen osan toimintakyvystään ja taidostaan nauttia elämästä takaisin, niin siitä ei halua ihan hevillä luopua. Mun elämäni ei tarvitse välttämättä sisältää koko ajan isoja elämyksiä, vaan saan nautintoa ja merkitystä elämääni myös ihan pienistä, itselleni tärkeistä jutuista - tätä tuntuu monien, jotka syyttävät mua siitä, että jätän pelon takia elämäni elämättä, olevan vaikeaa ymmärtää. Eipä kyllä tunnu nyt taloudellisestikaan järkevältä rillutella, kun ne tulevat jättimäiset energia- ja ruokalaskutkin pitää pystyä maksamaan.

Viikon 48 hyvät & kivat

Kaikesta huolimatta tai juuri siksi kirjasin kuluneella viikollakin bujooni kunkin päivän positiivisia asioita:

Lempipaperikauppaani Paperimurulle oli pitkään kestäneiden toimitusvaikeuksien jälkeen tullut myyntiin lempparitäytekynäni mustesäiliöitä ja tilasin niitä kerralla neljä pakettia enkä malta odottaa, että pääsen taas nauttimaan siitä tunteesta, jonka täydellisen kynän ja paperin kombo synnyttää. Muut kynä- ja paperifriikit tietävät mitä tarkoitan!
Bloggaaminen auttoi mua hurjasti prosessoimaan ajatuksiani.
Suu- ja selkäsäryistä selvittiin ilman lääkärireissuja.
Jaksoin käydä useamman kerran kävelyllä. Lumiset peltomaisemat ja metsä ilahduttivat.

Sain lusittua loppuun kolme kuukautta kestäneen antibioottikuurin, joka jo kertaalleen keskeytyi nokkosrokkoon ja joka nytkin aiheutti ajoittain sen verran hankalia sivuvaikutuksia, että usko kuurin loppuun viemisen onnistumiseen oli koetuksella. Taputan itseäni olalle ja aloitan ankaran maitohappobakteerien tankkaamisen sekä toivon, että kuuri tuo mulle pysyviä hyötyjä.

Innostuin pitkästä aikaa katsomaan Masterchef Australian uusinta kautta ja siinä mennään nyt jo top 10:ssä, mikä tekee ohjelman seuraamisesta jännää, kiinnostavaa ja koukuttavaa. Ihanan Alvinin Drunken Chicken 2.0 kuulosti niin tajunnan räjäyttävältä, että ohje lähtee testiin, kunhan saan hankittua reseptin ja raaka-aineet käsiini! En uskalla googlata reseptiä vielä, jotten saa vahingossa kuulla kilpailun lopputulosta etukäteen.
Nautin neulomisesta ja opin uuden tavan tehdä kantapään kavennukset nätimmin. Sinisistä polvisukista ensimmäinen valmistui.
Paistettiin valurautapannulla voissa itse syksyllä kalastettua haukea ja syötiin sitä juuresmuusin ja höyrytetyn kukkakaalin kanssa, oli hitsin herkullista!

Mun on pitänyt jo ainakin vuoden päivät lopettaa vanha Flickr-tilini, jota en enää käytä ja josta silti maksan turhaan ihan liian isoa kuukausimaksua, ja sain laitettua tämän projektin alulle. Tämä tili oli mulle sairastumiseni alkuaikoina yksi tärkeimmistä henkirei'istäni ja tuetuksi tulemisen paikoista, joten siksi siitä luopuminen on tuntunut raskaalta. Mutta, kaikella on aikansa ja nyt on aika sulkea tämä sivu kirjastani. Sitä ennen otan kuitenkin tärkeimmät kuvat ja keskustelut itselleni talteen.
Käytin suutarilla hyväkuntoiset Vagabondin talvinilkkurini, joista olivat pohjat irronneet, liimauksessa, ja ne olivat noudettaessa kuin uudet (komeasti lankatutkin) eikä homma maksanut kuin 20 euroa. Vanhan, käyttökelpoisen korjauttamisesta tulee hyvä fiilis ja rahapussikin tykkää.

Purkitin kuivumassa olleet suppilovahverot ja niitä tuli 3 hyvän kokoista lasipurkillista, pärjäilen niillä hienosti ainakin tämän talven yli.

Suolavedessä jälkisuolattu savulohi onnistui tälläkin kertaa varsin mainiosti. Savustettiin kalaa tällä kertaa kovemmalla liekillä noin 25 minuuttia ja jälkisuolattiin 10% suolavedessä 10 minuutin ajan. Ensi kerralla isolla liekillä 20 minuuttia ja samanlainen suolaus ja tulee ihan täydellinen!

Aloitettiin katsomaan Suomi koomikoiden silmin -sarjaa Yle Areenassa. Siinä kolme naiskoomikkoa Intiasta, Etelä-Afrikasta ja Yhdysvalloista matkustaa Suomeen selvittämään "maailman onnellisimman kansan" onnellisuuden salaisuutta perehtymättä suomalaisuuteen etukäteen eli havainnoinnin tapahtuessa enemmän tai vähemmän puhtaalta pöydältä. Olemme katsoneet nyt kaksi jaksoa kuudesta, ensimmäisessä osassa koomikot vierailevat erilaisissa työpaikoissa ja toisessa osassa he perehtyvät suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Seuraa tarkkoja havaintoja ja hulvatonta tilannekomiikkaa, joita naiset sitten päivän päätteeksi ruotivat keskenään päivällispöydän ääressä. Ainakin kahden ensimmäisen jakson pohjalta uskallan suositella.

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

Elämässäni on ollut viime aikoina sen verran paljon kaikenlaista meneillään, että omaa paremminvointiani rakentavat palikat ovat olleet vähän kateissa tai vähintäänkin sekaisin, ja kun viime viikolle sitten sattui rauhallinen ajankohta, jolloin mulla oli mahdollisuus keskittyä ihan vaan omaan itseeni ja oman hyvinvointini pohtimiseen, niin tartuin tilaisuuteen käpertyä omaan kuplaani työstämään tätä asiaa. Toiveenani ja tavoitteenani on sellainen niin fyysistä kuin henkistä hyvinvointiakin tukeva arki, josta käsin on helpompaa vastaanottaa sitten myös ne vähemmän mukavat asiat, joita elämä eteen heittelee.

Kuplautuminen kannatti, sillä kuplasta tuli ulos ihminen, joka on aloittanut kävelylenkkien tekemisen raittiissa ilmassa joka toinen päivä, syö enimmäkseen terveyttä tukevalla tavalla, huolehtii riittävästä levosta ja järjestää toimintakykyistä aikaa myös henkistä hyvinvointia ylläpitävien asioiden tekemiselle. Hintana tästä muutoksesta tosin on entistä kaoottisempi koti sekä varsin vinksahtanut vuorokausirytmi, mutta sellaista se sairauden rajoittamalla toimintakyvyllä toimiessa on, kaikkea ei voi saada ja valintoja täytyy tehdä.

Niinpä viime viikon saldoksi voin kirjata muun muassa neljä pientä kävelylenkkiä raittiissa ilmassa, läjäpäin syötyä salaattia ja kalaa, yhden valmistuneen ja toisen aloitetun neuletyön, sivukaupalla käsinkirjoitettua päiväkirjaa, kaksi julkaistua blogitekstiä ja vähintään yhdet päiväunet päivää kohti. Fyysinen vointi on omalla mittapuulla aika jees ja mieli aiempaa paljon pirteämpi ja tasapainoisempi. Hyvä viikko siis takana!

Mitäs sieltä radanvarsitieltä kävelylenkillämme miehen kanssa bongasimmekaan? Kiitos VR:n tukkikuljetukset ilmaisista sytykkeistä! Ei muuta kuin köyhäilyn seuraavalle tasolle ja jatkossa lenkille pussi mukaan!

Toki pikku harmejakin kuluneeseen viikkoon mahtui: kylmässä temppuileva auto, toisten omaisuudesta viis veisaava naapurin raksayrittäjä, kipuileva hammas ja törkykorkeat, arkielämää rajoittavat sähkönhinnat. Aika pieniä huolenaiheita kuitenkin nuo lopulta eikä ole mitään järkeä antaa niiden pilata muuten hyvää meininkiä.

Jatkoin myös hyvän mielen rutiiniani eli hyvien ja kivojen juttujen listaamista bujooni aina päivän päätteeksi. Kuluneen viikon listalta löytyi jo mainittujen positiivisten juttujen lisäksi muun muassa seuraavanlaisia asioita:

Puhtaiden lakanoiden väliin pujahtaminen saunan jälkeen.
Lukeminen ja kirjoittaminen. Ne hetket, joissa ajatus juoksee ja assosiaatioita syntyy ja tajuaa jotain itsestään ja maailmasta.
Itsestäänselvyyksien uudella tavoin arvostaminen: miten ihana asia ovatkaan puhtaat pyykit, kun pesukonetta ei ole voinut sähkön hintojen takia pitkään aikaan pyörittää! Ja miten lämpimältä 19 astetta talossa tuntuu, kun on herännyt aamulla 14 asteen lämpöön.
Herkulliset, gluteenittomat perjantaipizzat Kimene Kebabin uudelta pizzalistalta ja itselleni antamani lupa höllätä hetkeksi ruokavaliostani.
Täydellisesti suolattu, itse kotilaavulla savustettu lohi. Onnistuneen suolauksen salaisuus oli savustetun lohen suolaaminen vasta jälkikäteen 10%:ssa suolavedessä 10 minuutin ajan. Suosittelen sullekin!

Mikä olisi parempaa kuin itse savustettu kala?

Täydellisesti suolattu lohi ja salaatti viimeisistä tuoreista oman maan lehtikaaleista.

Spotify-löytö: Beardfish. 1960-1970 -lukujen progeviboja ja kauniita melodioita. Miksi, oi miksi löysin tämän bändin vasta nyt, sen ehdittyä jo lopettaa uransa? En ollut yllättynyt, että kyseessä on ruotsalainen yhtye, heiltä nämä hommat sujuvat.

Rakkaat lapset -sarja Yle Areenassa. Ei tämä nyt ihan suosikkisarjakseni muodostunut, mutta oli siinä hyvät hetkensä. Kyseessä on siis loistavan Siskonpeti-sketsisarjan tekijöiden uusi 8-osainen komediasarja, jonka teemana ovat äiti- ja sisaruussuhteet. Miitta Sorvali esittää aivoinfarktista toipuvaa ja "hieman" erikoista perheenäitiä, jonka toipumista silmällä pitämään saapuu nelihenkinen siskosparvi (Niina Lahtinen, Pirjo Heikkilä, Krisse Salminen, Sanna Stellan), joka tuo lapsuudenkotiinsa mukanaan omat keski-iän kriisinsä.
Neulomisen imuun pääseminen. Yksi neulelahja valmistui ja aloitin uutena projektina itselleni polvimittaiset villasukat. Neulominen rauhoittaa ja rentouttaa, joten yritän tehdä siitä itselleni taas tavan.

Lisää tällaisia viikkoja, kiitos!

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

Viime viikosta iso osa meni melko syvissä vesissä kahlaten. Syksyn pimeys ei ole mulle ongelma ja oikeastaan pidän marraskuusta ja siitä, miten luonnon lepoon vaipuminen antaa mullekin luvan käpertyä viltin alle tekemään itselleni mieluisia asioita eli lukemaan, kirjoittamaan, neulomaan ja ajattelemaan. Marraskuitani leimaa nykyään kuitenkin myös suru liittyen seitsemän vuoden takaiseen menetykseen ja huoli läheisestäni, jolle tapahtuneen taakka on edelleen hurjan raskas kantaa. Lisäksi tämä marraskuu on tuonut mukanaan paljon huolta läheisteni terveydestä ja saanut pelkäämään dominoefektiä, jonka yhden kortin kaatuminen saisi aikaan.

Olen huomannut, että mua harvoin enää nykyään ahdistaa niin, että menen ylikierroksille ja koen selkeitä pelkotiloja, mutta tällä viikolla olen muistanut miten epämiellyttävältä tällainen hälytystila kropassa ja mielessä tuntuu. Puhelimen sointiääni on aiheuttanut säpsähtelyä ja tunnelma on ollut pahaenteinen, aistien skannatessa ympäristöä uhkien varalta. Nämä fiilikset ovat liittyneet uutisten odotteluun läheisen terveyteen liittyen sekä mainitsemieni seitsemän vuoden takaisten surullisten tapahtumien vuosipäivään ja muistoihin, jotka se herättää. Yhteinen nimittäjä näille tapahtumille ja peloille on pelko pahojen asioiden tapahtumisesta siksi, että he, joiden tehtävä on ihmisiä auttaa, eivät sitä tee.

On raskasta sairastaa itse tai kulkea vakavasti sairaan läheisen rinnalla, jos vallitsee sellainen tunne, että lähtökohtaisesti lääkäreiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin ei voi luottaa, vaan täytyy jatkuvasti pystyä pysyttelemään kartalla suhteessa omaan ja läheistensä hoitoon havaitakseen ajoissa mahdolliset laiminlyönnit ja virheet sekä puuttuakseen niihin. Tämä on kuitenkin tilanne kaiken sen jälkeen, mitä lähipiirissäni on jouduttu vuosien varrella kokemaan ja mitä itsekin olen joutunut ennen nykyiseen hyvään hoitosuhteeseeni päätymistä läpi käymään. On ollut diagnoosin viivästymisestä johtuvaa pysyvää invalidisoitumista, syöpäkasvaimien toistuvaa huomaamatta jäämistä, tarvittavien tutkimusten tekemättä jättämistä ja nuoren läheiseni aivan turha kuolema. Nykyään ainoa tapa selviytyä tilanteen synnyttämän ahdistuksen kanssa on olla potilaana ja omaisena aktiivinen ja pitää kaikin mahdollisin tavoin huolta siitä, että tarvittavat tutkimukset ja hoidot toteutuvat.

Viime viikon keskiviikkona olleen läheiseni kuoleman vuosipäivän mentyä ohi oloni on ollut rauhallisempi ja olen pystynyt ottamaan aikaa ajatusteni prosessoimiselle sekä loppuvuoden selviytymis- ja toimintasuunnitelman tekemiselle. Syksyyn on kuulunut niin paljon kaikkea arkista säätämistä ja vääntämistä, että se laajempi horisontti, jota kohti olen elämässä halunnut mennä, on vähän kadonnut näköpiiristä. Päiväkirjaa kirjoittamalla asioista tulee hallittavampia ja fokuskin taas löytyy. Uutta viikkoa kohti lähdettäessä olo on seesteisempi ja keskittyneempi.

Onneksi raskassoutuiseen viikkoon mahtui hyviä ja kivoja asioitakin:

Tein älyttömän hyvää salaattia viimeisistä tuoreista oman maan lehtikaaleista leikkaamalla ne suikaleiksi, öljyämällä ne oliiviöljyllä ja pehmentämällä sormien välissä hieroen sekä maustamalla hyvällä suolalla ja mustapippurilla. Tämän salaattipohjan päälle laitoin pannulla rapsakaksi paistettua pekonia, kuutioiksi leikattua persimonia (ah, persimonkausi on täällä!), suikaloitua punasipulia, vuohenmaitofetamurua, paahdettuja auringonkukansiemeniä ja balsamicoa. Makean persimonin ja suolaisen pekonin yhdistelmä on taivaallinen ja öljytty lehtikaali tuo salaattiin ruokaisuutta ja ihanan syvää vihreyttä, salaatti on kaunis ja herkullinen. Eikä sen valmistamiseen vaadita sähköä kuin pekonin paistamisen ja auringonkukansiementen paahtamisen verran, loistavaa!
Tyhjä tiskipöytä! Oikein Vimillä puhtaaksi kiillotettu! Milloin viimeksi meillä on nähty vastaavaa? Mun ruokavaliollani, jolla syödään vain ns. oikeaa ruokaa, keittiö on jatkuvassa kaaoksen tilassa, kun energiaa ei riitä kokkaamisen jälkeen enää tiskaamiseen, ja tyhjäksi raivattu tiskipöytä on asia, jonka edessä joutuu melkein tirauttamaan ilon kyyneleitä!
Läheiseni kohdalle sattui lopultakin lääkäri, jonka toimesta asiat etenevät.
Ensilumi satoi ja sai maailman näyttämään kauniilta.
Kävin kolmesti viikon aikana kävelemässä pikku lenkin ja näin kahdesti hirviä sekä kerran 11 joutsenen lauman kokoontumassa läheisellä pellolla.

Kirjoitin päiväkirjaa ja blogia ja tunsin pääseväni paremmin kosketuksiin itseni kanssa sekä saavani paremman otteen arjestani.
Kuuntelin pitkästä aikaa kunnolla musiikkia ja Spotifyn viikon suositukset -lista oli jälleen loistava.
Tartuin kesken olleeseen neuletyöhön ja sain selätettyä siitä hankalan kohdan, joka on estänyt työn valmistumisen.
Muistin, miten onnekas olen saadessani olla elossa ja välillä vähän elääkin, tämä ei ole itsestäänselvää. Ei kenellekään meistä eikä mulle, joka kannan perinnöllistä geenivirhettä, jonka ensimmäinen oire voi olla äkkikuolema.

Tämä oli ensimmäinen viikkopostaus, jonka koostin niin, että pohdiskelin viikolla vallinneita yleisempiäkin fiiliksiä ja ajatuskeloja viikon hyvien ja kivojen juttujen lisäksi. Tarvitsen nyt tällaista kirjoittamista ja tulen jatkamaan tällä linjalla jatkossakin.

Valoisammin ajatuksin uuteen viikkoon!

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

Viime viikon alkupuoli vierähti Tampereella lääkeinfuusioissa ja loppuviikon toivuin ja touhuilin meidän landella - tässä tulevat viikon 45 hyvät & kivat jutut.

Sain taas käydä verovaroin kustannetussa sairaalassa tankkaamassa sarjahoitomaksujen hinnalla suoneni täyteen nestemäistä kultaa, jonka avulla mun immuunijärjestelmältään rikkinäisen elimistöni on mahdollista toimia tasapainoisemmin ja mahdollistaa mulle parempi toimintakyky sekä sen myötä enemmän elämää päiviini. Nämä kolmepäiväiset hoitojaksot eivät ole mitään lomareissuja ja herättävät ristiriitaisiakin tunteita, mutta päällimmäisenä tunnen silti suurta kiitollisuutta siitä, että mulle on annettu mahdollisuus näihin hoitoihin, ja että se hoito, jota mua hoitavalla polilla saan, on parasta mitä tiedän. Tiedän kuulostavani rikkinäiseltä levysoittimelta toistellessani tätä asiaa lähes joka hoitojakson jälkeen, mutta totta se vaan on! Aina infuusioissa käydessäni kiitän mielessäni myös verenluovuttajia, joiden antama lahja tämänkin lääkkeen valmistamisen mahdollistaa.

Sain nauttia myös erinomaisesta kanyloinnista, neula osui kaikkina kolmena päivänä ekalla yrityksellä maaliin.

Ensimmäinen infuusiopäivä meni lähinnä nukkuessa, toisena päivänä jaksoin vähän myös lueskella läpi muistiinpanojani prosessoinnin alla olevaan kirjaan liittyen. Luureissa soi Jazz Sabbath, joka on mitä parhainta työskentelymusaa.

Huvitun huomatessani, että lähes kaikki ne kuvat, joissa itse esiinnyn, on otettu sairaalaympäristössä tai potilashotellissa. Tähän on ihan looginen selitys: vierailen nykyään useammastakin syystä johtuen vain harvoin kodin tai meidän landen ulkopuolella ja sairaala on niitä harvoja paikkoja, joihin mennessäni puen päälle kunnolliset vaatteet ja katson peiliin, mikä tekee linssin tällä puolella vierailemisen miellyttävämmäksi. Tämä kotioloihin sulkeutuminen on vähän surullista, olisi mukavaa päästä jo pikku hiljaa palaamaan vähän normaalimpaan elämään.

Heipat sateiselle Tampereelle kolmannen päivän päätteeksi, nähdään taas!

Sain olla yhdessä vanhempieni kanssa viettäessäni heillä kolmepäiväisen hoitojaksoni illat ja yöt. Tämä on asia, jota arvostan joka hetki enemmän. Helppoja ja kevyitä nämä reissut ja visiitit eivät monestakaan syystä ole, mutta sitäkin merkityksellisempiä ja tärkeämpiä.

Hoidoista ei tullut tälläkään kertaa juurikaan sivuvaikutuksia, sillä sain jälleen onnekseni mulle parhaiten sopivaa lääkettä. Jo kolmantena hoitojakson jälkeisenä päivänä olin metsässä poimimassa sieniä, mikä olisi ollut aiempien lääkevalmisteiden kohdalla aika lailla mahdoton ajatus hoidoista toipumisen ottaessa tuolloin yleensä vähintään viikon.

Nautin taas niin paljon ensimmäisestä hitaasta hoitojakson jälkeisestä aamusta, kun ei ollut kiire minnekään, vaan sain rauhassa hörppiä sängyssä kahvia kissa kainalossa ja töllöttää läpi viikon aikana rästiin jääneet Huippumalli haussa -sarjan sekä Sykkeen jaksot.

Katsottiin miehen kanssa loppuun belgialainen Pandore-sarja, josta kirjoittelin viime viikon postauksessani ja jonka loppuratkaisua olin jäänyt jännäämään Tampereen-reissun ajaksi. Tarina piti loppuun asti otteessaan.

Huomasin, että pörssisähköön siirtyminen ja pakko hyödyntää halvemman sähkön tunnit huushollaamiseen ja kokkaamiseen ovat lisänneet meillä yhteen hiileen puhaltamista, mitä tulee kotitöiden tekemiseen. Kotihommia on tehty enemmän yhdessä ja niistä on riidelty vähemmän, kun on ollut tietty aikaikkuna, jonka puitteissa hommat on täytynyt saada hoidettua. Aika loistava sähkön kallistumisen sivuvaikutus!

Hyödynnettiin perjantain puoli-ilmainen sähkö laittamalla uunissa hyvää ruokaa, josta nautiskeltiin koko viikonloppu ja jota jäi vielä maanantaillekin: peuran sisäpaistia itse tehtyjen lohkoperunoiden ja uunissa paahdettujen ruusukaalien sekä konjakkisen kastikkeen kera, paahdettua inkivääristä kurpitsa-kanakeittoa, uuniomenoita riisimaitojäätelän kanssa sekä uunimunakasta, johon laitoin muun muassa pikkelöityjä mausteisia kantarelleja.

Peuran sisäpaistia riitti useammaksi päiväksi - tässä se nautittiin keitettyjen perunoiden, konjakkisen kastikkeen (jonka pohjana soijaruokakerma) ja lehtikaalisalaatin kanssa.

Keittoon tulevat kasvikset uunista tulon jälkeen.

Valmiina soseutettavaksi.

Mies bongasi mulle metsäretkellään uuden sienipaikan, josta kävimme lauantaina hakemassa suppilovahveroita kymmenen litran ämpärin täyteen. Osa vanhoista sienipaikoistani on jäänyt hakkuiden alle, joten uuden aarreaitan löytyminen oli iloinen yllätys. Nyt mulla on suppiksia kuivumassa hyvinkin tulevan talven tarpeiksi. Tajusin myös kerrankin perkata sienet jo paikan päällä metsässä, jotta sain ne heti kuivumaan eivätkä ne jääneet ämpäreihin mätänemään, kuten niille on useamman kerran käynyt, kun en olekaan jaksanut niitä tarpeeksi pian metsäretken jälkeen putsata.

Säät suosivat koko viikonlopun ajan ja jaksoin nopean toipumisen ansiosta nauttia aurinkoisista päivistä ja ulkonaolosta kokonaan sisätiloissa vietetyn alkuviikon jälkeen, teki niin hyvää!

Lauantaiöinen tähtitaivas oli upea.

Sain otettua viimeiset kasvimaan antimet (lehtikaalit) tulevien lumien alta talteen ja nyt saan olla ihan lomalla puutarha-asioista monta kuukautta ja keskittyä enemmän juttuihin, jotka mua todella kiinnostavat!

Isäni luopui polkupyörästä, jota aina teininäkin lainailin, koska se vaan rullasi kevyemmin kuin yksikään muu kokeilemani fillari, ja sain sen maalle omaan käyttööni. Pyörä on juuri niin hyvä ajaa kuin muistinkin, mutta tuli silti suru siitä, että sitä ajan nyt minä eikä isä, jonka heikentyvä kunto vaatii häntä luopumaan asioista yksi toisensa jälkeen.

Yle Areenan Pause, jossa kuusi somevaikuttajaa jää kahdeksi viikoksi sometauolle ja pohtii somen ja siitä tauon ottamisen vaikutusta elämäänsä, oli kiinnostava ja ajatuksia herättävä sarja tällaiselle itsekin somessa liikaa roikkuvalle ihmiselle. Suosittelen sullekin, jos on haasteita tämän asian kanssa.