Bessel van der Kolk (s. 1943) on hollantilaissyntyinen, Yhdysvalloissa uransa luonut psykiatri ja yksi traumatutkimuksen uranuurtajista, joka erikoistunut erityisesti kehityksellisten traumojen ja psykopatologioiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen. Jäljet kehossa (The Body Keeps The Score, 2014) on hänen tunnetuin teoksensa ja se on käännetty 38 kielelle. 

Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, joita syystä tai toisesta kiinnostaa ymmärtää traumaattisten kokemusten syntyä ja vaikutuksia ihmisen mieleen, kehoon ja ihmissuhteisiin, sekä niitä implikaatioita, joita tällä traumojen hoitoa ajatellen on. Jo kirjan nimi, joka on suoraan englannista suomeksi käännettynä "keho pitää kirjaa", viittaa siihen, että kehollisuus on se taso, jolla traumatisoituminen keskeisesti tapahtuu ja joka myös traumojen hoitamisessa tulee huomioida. Sen lisäksi, että kirja tarjoaa kattavan käsityksen siitä mistä traumatisoitumisessa on kyse, niin se on myös katsaus traumatutkimuksen syntyyn ja historiaan sekä van der Kolkin uraan yhtenä traumatutkimuksen kehityksen keskeisimpänä nimenä. 

Van der Kolk kiinnostui lääkäriopinnoissaan traumoista työskenneltyään Vietnamin sodan veteraanien kanssa sekä havaittuaan miten vähän traumaattisia kokemuksia on tutkittu ja miten huonosti niitä ymmärretään. PTSD-diagnoosi eli posttraumaattisen stressioireyhtymän diagnoosi luotiin vasta vuonna 1980, minkä myötä sotaveteraanit ja muut traumatisoituneet alkoivat saada tarvitsemaansa apua ja tukea. Traumojen aivosairausmalli oli van der Kolkin silmissä kuitenkin ongelmallinen tehdessään traumasta yksilötasolla hoidettavan lääketieteellisen ongelman, sillä sairausmalli tuntui sivuuttavan traumaattisen kokemuksen kontekstin ja trauman kokeneen ihmisen tarinan ja kokemuksen, joka on olennainen traumoja ymmärrettäessä ja hoidettaessa. Tämä havainto vahvistui, kun van der Kolk alkoi kuulla insestin kohteeksi joutuneiden naisten tarinoissa samankaltaisia piirteitä kuin sotaveteraanien tarinoissa, ja tästä käynnistyi myös hänen kiinnostuksensa kehityksellisiä, lapsuuden kiintymyssuhteissa syntyviä psykopatologioita kohtaan. Van der Kolkin näkemys traumoista ja niiden hoidosta on hyvin kehollinen, sosiaalipsykologinen ja yhteiskunnallinen eikä hän keskity vain parantamaan yksilöitä, vaan kiinnittää huomiomme myös huono-osaisuuteen, jota traumatisoitumisen taustalta usein löytyy, sekä peräänkuuluttaa traumatietoisempaa yhteiskuntaa. 

Jäljet kehossa -kirjan rakenne ja sisältö näyttää seuraavanlaiselta: 

Tämän osan luvuissa esitellään trauma-ajattelun historiaa ja neurotieteen vallankumous, joka tulee mullistamaan käsityksen mielen ja aivojen toiminnasta. 

Traumatisoituminen anatomian näkökulmasta tarkasteltuna. Kehon ja aivojen välisestä yhteydestä. Kehon ja minuuden välisestä yhteydestä. 

Mitä kaltoinkohtelu tekee lapselle? Kehityksellinen trauma. 

Muistamisesta traumojen yhteydessä.

OSA 5: Toipumiseen johtavia teitä 

Erilaisista terapioista, joilla traumoja voidaan hoitaa. 

Kirja on erityisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää lapsuuden kiintymyssuhteissa tapahtuvaa traumatisoitumista, sillä kehitykselliset psykopatologiat ovat van der Kolkin erityisosaamisalaa ja niillä on omat erityispiirteensä verrattuna traumoihin, joiden aiheuttaja on jokin tai joku oman lähipiirin ulkopuolinen taho. Se tarjoaa kuitenkin paljon ymmärrystä ja työkaluja myös kroonisesta stressistä kärsiville ihmisille sekä heille, joiden traumatisoivat kokemukset ovat syntyneet vasta myöhemmin elämässä esimerkiksi onnettomuuden, fyysisen tai henkisen väkivallan, luonnonkatastrofin, sodan, sairastumisen tai muun syyn seurauksena. Ja vaikka olisikin saanut elää suhteellisen turvallisen, hyvän ja traumattoman lapsuuden, niin kirjan lukeminen voi avata uusia näkökulmia omaan historiaan ja siihen miksi minusta on tullut sellainen kuin olen sekä miksi myöhemmän traumatisoivan kokemuksen kohdalla reagoin tilanteeseen kuten reagoin. Kirja tarjoaa välineitä ymmärtää paremmin myös muiden, itselle tärkeiden ihmisten toimintaa. Kun itse luin kirjaa, niin mulla oli jatkuvasti muistiinpanovihko tai päiväkirja vieressäni ja raapustelin niihin ylös lukemisen aikana syntyviä oivalluksiani. 

Oma pääasiallisin syyni kirjan ottamiseen lukuun oli halu selvittää voisiko kroonisesti koholla olevien stressihormonitasojeni ja joidenkin oireideni taustalla olla somaattisen, diagnoositta jääneen tulehdussairauteni lisäksi myös jotain traumaattista, jota voisi hoitaa ja jota hoitamalla vointini ja toimintakykyni voisi jonkin verran kohentua. Tiedostin myös, että niin kauan kuin elimistööni tulvii stressihormoneja ja se on jonkinlaisessa jatkuvassa hälytystilassa, ei mun elimistölläni ole resursseja korjata itseään, ja tämä motivoi mua selvittelemään keinoja saada elimistön hälytystila katkaistua. Olen vuosia laittanut esimerkiksi heikon keskittymiskykyni ja fatiikkini lähes yksinomaan neurologisen sairauteni piikkiin, mutta myös krooninen stressi ja hoitamattomat traumat voivat näitä ongelmia aiheuttaa tai pahentaa, ja olen kiinnostunut selvittämään, josko krooninen stressi on omassa tapauksessani vahvistamassa kokemiani oireita. 

Oma krooninen stressini liittyy ennen kaikkea diagnoositta sairastamiseen ja kaikkeen siihen epätietoisuuteen, epävarmuuteen, kuoleman ja vammautumisen pelkoon sekä leimatuksi ja kaltoinkohdelluksi tulemiseen, jota olen saanut ja saan sairauteni takia kokea. Tällaisessa elämäntilanteessa on kaikki ainekset olemassa lääketieteellisten ja sairauden aiheuttamien traumojen synnylle. Tunnistan omaksi keskeiseksi ongelmakseni tietynlaisen alivireyden, tyhjyyden ja aloitekyvyttömyyden tunteen, enkä näitä tuntemuksia kyllä yhtään ihmettele, sillä kyllähän tällaiseen elämäntilanteeseen jumittuminen muistuttaa elinkautista vankilassa, josta ei pääse pois pakenemalla tai taistelemalla, jolloin elimistöllä on selviytymiskeinoista käytettävissään enää tietynlainen lamaantuminen ja energiansäästötilaan vaipuminen. Vaikka tilanteeni on terveyden ja saamani hoidon osalta tällä hetkellä hyvällä tolalla verrattuna sairastumiseni alkuvuosiin ja tiedostan sen, että voin tässä hetkessä elää näiltä osin suhteellisen rauhallisin mielin, niin tämä tietoisuuden tasolta lähtevä viesti ei tavoita kehoa, joka kokee yhä hätää, johon reagoi pääsääntöisesti putoamalla alivireyteen. Luulen, että erityisesti erilaiset keholliset terapiat, joilla herätellään alivireydestä kärsivää kehoa takaisin eloon ja turvan tunteeseen, voisivat olla se asia, josta voisin nyt itse omassa tilanteessani eniten hyötyä, samoin kuin toiminnasta, joka kutsuu tunnistamaan omia kehollisia tuntemuksia ja tunteita. 

Tämä kaikki on pelkkää mutuilua, jota harjoitan luettuani van der Kolkin Jäljet kehossa -kirjan, ja olisi tosi mielenkiintoista päästä keskustelemaan näistä ajatuksista jonkun aiheen asiantuntijan kanssa. Vielä en tiedä miten tästä etenen. Reppuni on joka tapauksessa nyt täynnä eväitä, joiden turvin jatkaa toipumismatkallani eteenpäin. 

Maanantaiaamu sairaalassa, tosin kuva voisi olla myös tiistailta tai keskiviikolta. Pötköttelen sairaalasängyssä infuusiohuoneessa, josta löytyy kuusi sänkyä ja useampia tuoleja potilaita varten, ja olen purkanut kassistani infuusion aikana tarvitsemiani tavaroita sänkyni vieressä pöydän virkaa toimittavan sairaalakärryn päälle. Viidestä kuuteen tuntiin kestävien ja kolme peräkkäistä päivää jatkuvien infuusioiden aikana ehtii puuhailla kaikenlaista, jos vaan jaksamista riittää, joten ajanvietettä on hyvä olla mukana. Tällä kertaan mukaani tarttui harmaata villalankaa ja sukkapuikot, vastamelukuulokkeet musiikin kuuntelemista varten ja Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -kirja sekä muistiinpanovälineet. Omenamehun tarjosi talo. 

Niinhän siinä kuitenkin taas kävi, että lääke, reissaaminen ja stressi väsyttivät ja suurin osa ajasta kului silmät kiinni lepäillessä ja torkahdellessa. Välillä jaksoin pienen hetken neuloa ja harmaa pintaneulesukka eteni reissun aikana kantalappuun asti. Kirja oli tavalliseen tapaan turhaan mukana - milloinkohan uskon, ettei jaksamista ja keskittymiskykyä vaan riitä infuusioiden aikana ajattelua ja keskittymistä vaativaan tekemiseen? Luulen, että se on se toipuva suorittaja mussa, joka pakkaa "töitä" mukaan sairaalaankin, koska ahdistuu ajatuksesta olla kolme päivää tekemättä "mitään" - ikään kuin raskaissa hoidoissa käyminen olisi ei-mitään ja ei kävisi työstä! Sehän on nyt tärkeimpiä asioita, joita voin terveyteni ja toimintakykyni eteen tehdä, ja yritänkin oppia ajattelemaan asiaa näin sekä antamaan itselleni luvan ottaa hoitopäivinä mahdollisimman rennosti, jotta elimistö saa kaiken mahdollisen hyödyn irti raskaista ja kalliista hoidoista. Hoidoissa saan antautua hoidettavaksi ja jättää huolehtimisen ja kaikenlaisen säätämisen muille, ottaa tietyllä tapaa lomaa omista arkirutiineistani ja -velvollisuuksistani.

Parasta hoitopäivissä on se hetki, kun kanyyli on saatu paikalleen sekä esilääkitykset ja alkumittaukset hoidettua ja lääke lähtee tippumaan, jolloin voin vetäytyä halutessani omaan kuplaani, vetää peiton korviin, laittaa mieluisaa kuunneltavaa kuulokkeisiin ja uppoutua musiikin kyllästämään suloiseen, pehmeään horrokseen. Kotioloissa mun tulee kuunneltua musiikkia nykyään harmillisen vähän, sillä en pysty esimerkiksi lukemaan tai kirjoittamaan kuin täydessä hiljaisuudessa, joten sairaalareissut ovat loistava mahdollisuus nauttia musiikin kuuntelemisesta. Tällä reissulla mulle seuraa piti erityisesti yksi lempiyhtyeistäni eli puolalainen Riverside ja heidän uutukainen ID.Entity-albuminsa, johon aloin päästä jo mukavasti sisään ja joka sai mut haaveilemaan yhtyeen Tampereen-keikalle osallistumisesta vappuna. Katsellaan.  

Aloitellessani viikkopostausten kirjoittamista alkusyksystä vannotin itselleni, että tästä hommasta en sitten ota paineita ja että ei haittaa, vaikka postauksia jää kirjoittamatta. Tämä alkuviikko meni sairaalassa lääkeinfuusioissa eikä voimia viime viikon tekstin tuottamiseen ole ennen tätä päivää ollut, mutta näköjään näiden postausten kirjoittamisesta on tullut mulle niin tärkeä arjessa kiinni pitävä rutiini, että haluan kirjoittaa viiveestä huolimatta. Tuskinpa juuri ketään kiinnostaa joulun aatonaattona lukea jonkun rändöm bloggaajan horinoita viime viikostaan, mutta kirjoitankin näitä postauksia ensisijaisesti itseäni varten, muistaakseni ja reflektoidakseni asioita. 

Naapurissa melskaavaa raksatyömaata maalla paossa elävän metsäläisenkin on kiva silloin tällöin poiketa kotona suihkussa peseytymässä kunnolla, sheivaamassa ja värjäämässä hiusten tyvikasvu piiloon. Tai kiva ja kiva, koska kotiutuessa odottaa näin talvella sellainen +12 asteen rapsakka huonelämpötila, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Tällainen reissu oli ohjelmassa viime viikolla. 

Edelliskertainen vastaavanlainen reissu kuutta viikkoa aiemmin ei mennyt niinkuin Strömsössä ja oli vielä tuoreena muistissani, ja onnellisena mietin, että onneksi nyt homma toimii. Öljypoltin oli edelliskerralla temppuillut ja sammunut juuri kun olin levittämässä tyviväriä päähäni, ja sitä väriä oli sitten hirmuisen mukavaa pestä päästä pois viileässä kämpässä suihkussa, josta tulee hädin tuskin haaleaa vettä. Ei koskaan enää! Kun menin tämänkertaisella reissulla pesemään illalla hiukset seuraavan päivän värioperaatiota varten, niin tuntui ihan luksukselta saada seistä kuumana höyryävän vesisuihkun alla. 

Kun sitten olin saanut värin päähäni ja istuin odottamassa sen vaikutusajan päättymistä, niin mies ryntää kertomaan, että naapuri sanoo piippumme savuttavan ja että se perkeleen öljypoltin on taas mennyt pois päältä. Toimittuaan nämä kuusi viikkoa tässä välissä aivan hyvin ja moitteettomasti. Menin epäuskoisena pannuhuoneen ovelle haistelemaan ja totta se oli, haistoin öljyn käryn. Suustani purkautui ttu kele stna, kun menin laskemaan hanasta vettä ja kokeilemaan veden lämpötilaa. Lähes jääkylmää! Siinä sitten mietin, että mitähän hittoa mä nyt teen, väri on pakko päästä pesemään pois viiden minuutin päästä. Pyydänkö päästä naapuriin suihkuun, vai onko mun todella mentävä kylmässä kämpässä kylmään suihkuun palelemaan? 

Pokka ei riittänyt kysellä naapurilta suihkumahdollisuutta, joten ei muuta kuin nautiskelemaan virkistävästä kylmästä vedestä! Mietin, että menenkö nakuna vai vaatteet päällä, lämmittäisivätkö vaatteet vähän? Kokeilin vettä varpaillani, en pysty... Vedin muovihanskat käsiini ja pusero päälläni, päätäni alaspäin roikottaen, yritin huuhtoa väriä parhaani mukaan päästäni pois, kiittäen itseäni samalla siitä, että olin laittanut värin vain tyveen enkä koko päähän, sillä siinä sitä vasta olisi riittänyt kylmällä vedellä hinkkaamista! Välillä huutelin mieheltä väliaikatietoja sen suhteen, että mahtaako hän saada polttimen lähitunteina pelittämään sen verran, että pääsen sitten kunnolla suihkuun ja pesemään myös ihoni, vai pitääkö mun oikeasti mennä tuonne jääkylmään veteen peseytymään. Mies ähräsi pannuhuoneessa aikansa sillä aikaa kun mä hytisin enimmät värit pois pestyäni pyyhe päässä kahden peiton alla. Illan viimeisinä tunteina poltin hörähti käymään ja pääsin lopultakin kunnolla pesulle. Siinä välissä ehdin monta kertaa miettiä, että oman värinen siilitukka ja kerrostaloasunto eivät kuulostaisi yhtään paskemmilta vaihtoehdoilta. 

Ei varmaan yllätys, että seuraavat pari päivää menivät lähinnä tästä reissusta ja sen rasituksista toipuessa. Mies sai hälyytettyä loppuviikolle paikalle öljypoltinhuoltajan, joka laittoi säädöt kohdilleen niin, että nyt pitäisi poltinogelmien olla historiaa ja seuraavalla kerralla sen suihkussa käymisenkin pitäisi olla ihan miellyttävää. Sitä toivon. Sitä todella toivon. 

Usein mietin, että onko muidenkin ihmisten elämä tällaista jatkuvaa sekoilua ja säätämistä, vai onko meillä tässä suhteessa joku erikoislahja? 

Löysin itseni viime viikolla myös haikailemasta sellaisen yhteisöllisyyden perään, joka blogiyhteisössä vallitsi bloggaamisen alkuaikoina. Samantyyppisestä yhteisöllisyydestä ja yhteyden kokemisesta pääsin nauttimaan myös valokuvien jakamiseen tarkoitetussa Flickrissä, jonne päädyin blogiystävien vanavedessä ja jonne postasin ottamiani valokuvia lähes päivittäin.

Tämä kaipuu syttyi, kun kirjauduin Flickriin ajatuksenani lopettaa käyttämättömäksi jäänyt maksullinen tilini ja päätyessäni pläräämään vanhoja kuviani sekä kuvatekstejä, joihin olin vuodattanut sydänvertani. Kyynel silmässä luin niitä ihania kommentteja, joita Flickr-ystäväni olivat mulle jättäneet, ja nuo ajat muistuivat elävinä mieleeni. Aktiivisin flickrausvaiheeni sattui juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa sairastuin ja elin aivokasvaimen pelon kanssa lähes puolentoista vuoden ajan, ja se tuki, mitä omalta yhteisöltäni tuossa palvelussa sain, oli korvaamatonta. 

Myös blogiyhteisöllä oli tärkeä paikka mun elämässäni ja sydämessäni. Tuolloin kirjoittaminen oli paljolti päiväkirjamaista, pohdiskelevaa ja syviä tuntoja jakavaa, ja tekstejä kommentoitiin ahkerasti puolin ja toisin ja blogiystävyyssuhteita syntyi. Bloggaaminen tapahtui sisältö, jakaminen, keskustelu ja hauskuus edellä ja blogit olivat ihanan kotikutoisia. Useimmilta löytyi bloginsa sivupalkista listaus omista lempiblogeista, mikä helpotti uusien mieluisien blogien löytämistä. Blogien kaupallistuminen ja aikakausilehtimäisyys, joka muutti bloggaamisen luonnetta suuresti ja sai monet vanhoista blogeista kuolemaan, oli vielä edessäpäin. 

Ikävöin vanhan tyylistä bloggaamista ja yhteisöllisyyttä ja tämä ikävä on korostunut nyt myös somealustojen, joilta olen etsinyt jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta, muututtua mielestäni huonompaan suuntaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että en ole ainoa ihminen, joka on vähän väsähtänyt Instagramin ja muiden somealustojen algoritmeihin, nopeatahtisuuteen ja lyhytsanaisuuteen ja kaipaa hitaampaa ja pohdiskelevampaa tapaa viestiä ja olla yhteydessä. Esimerkiksi Karkkipäivä-blogin Sanni ja Susannah Conway, joka on aloittanut uuden blogin ink on my fingers Substack-palvelussa, ovat lähiaikoina kirjoittaneet kaipuustaan vanhaa kunnon bloggaamista kohtaan. Olen viime aikoina myös törmännyt blogeihin, jotka ovat jatkaneet olemassaoloaan kaikki nämä vuodet ja pysyneet omina itsenään, viis veisaten blogeille viime vuosina asetetuista odotuksista. Niitä lukiessa on tuntunut siltä kuin tulisin kotiin, vaikka en olekaan suurinta osaa näistä blogeista silloin aikanaan lukenut. Tämä on tuntunut ihanalta ja toivon todella, että bloggaaminen, jossa avataan omaa sydäntä ja mennään jakaminen, kommunikaatio ja sisältö muodon ja kaupallisuuden edellä, kokee vielä toisen tulemisen. Nämä havainnot ovat saaneet mut pohtimaan myös sitä miten haluan itse jatkossa blogata ja pohdinnat jatkuvat. Ensi töikseni lisäsin blogini sivupalkkiin päivittyvän listan eli vanhan kunnon blog rollin niistä blogeista, joita tykkään tällä hetkellä lukea. Käy kurkkaamassa löytyisikö sieltä sullekin jotain uutta, mieluisaa luettavaa! 

Aika moni suomalainen on varmaankin joskus kuullut maailmankuulusta, pitkän uran HYKS:n neurokirurgian ylilääkärinä tehneestä neurokirurgi Juha Hernesniemestä, ja moni on ehtinyt Hernesniemen tekemän pitkän uran aikana olla hänen potilaanaankin. Myös hänen tarinansa kiinnostaa monia päätellen siitä, että jouduin jonottamaan hänen tuoreita muistelmiaan kirjastosta aika pitkään ja palauttaessani kirjan jono oli edelleen pitkä. 

Hernesniemen maine loistavana aivokirurgina oli kantautunut munkin korviini siinä vaiheessa kun itse sairastuin, kävin pään magneettikuvissa, sain tuomion mahdollisesta aivokasvaimesta ja kuulin kuviani arvioitavan röntgenmiitingissä, jossa myös Juha Hernesniemi olisi läsnä. Aivoistani löytyneestä kasvainmaisesta muutoksesta olisi pitänyt saada otettua koepala diagnoosin varmistamiseksi, mutta Hernesniemi oli sitä mieltä, että koepalan ottoon ei voida toimenpiteen sisältämien liian suurien riskien takia näin nuoren ihmisen kohdalla ryhtyä. Jos joku muu lääkäri olisi kieltäytynyt hommasta, tuomiten mut sen myötä epätietoisuudessa elämiseen pitkäksi aikaa tai jopa pysyvästi, niin olisin luultavasti lähtenyt metsästämään asiasta toista mielipidettä, mutta koska tätä mieltä oli juuri Juha Hernesniemi, jonka leikkaustaidot tiesin, niin hyväksyin tilanteen ja tyydyin kohtalooni. Hän jos kuka on lääkäri, jonka olisin tarvittaessa myöskin antanut avata kalloni.

Kun sitten kuulin hänen muistelmiensa ilmestyneen, niin kiiruhdin saman tien kirjaston varausjonoon ja odottelun jälkeen sain tuon 580-sivuisen järkäleen käsiini. Hernesniemen kasvutarina on upea. Köyhällä Keski-Pohjanmaalla syntynyt ja myöhemmin Pirkanmaan Ruovedellä kasvanut Juha kiinnostui aikanaan lääketieteestä Ruoveden pitkäaikaisen kunnanlääkärin esimerkin innostamana ja haki lääketieteelliseen tiedekuntaan lääkäriksi opiskelemaan, mutta ei päässyt sisään. Päätöksensä lääkäriksi ryhtymisestä tehneenä hän päätyi sitten Sveitsin Zürichin lääkikseen opiskelemaan, ja se oli lopulta onni, koska opetus Zürichissa oli korkeatasoista ja siellä Juhassa syntyi kipinä neurokirurgin uran tavoittelemiseksi. Myös neurokirurginen osaaminen oli tuohon aikaan Sveitsissä ihan eri tasolla kuin Suomessa, joten aikanaan Juha palaisi Suomeen tuoreena lääkärinä uusin neurokirurginen tietämys mukanaan. Mutta sitä ennen oli valmistuttava lääkäriksi, ja lopputenttiin valmistautuminen vaati Juhalta 18-tuntisia opiskelupäiviä, jotka hän tarpoi läpi kahvin, tupakan (2-3 askia per päivä), sämpylöiden, silavan, munien, Aromatin ja paprikan voimin. 

Opiskelujen päätyttyä Hernesniemi palasi Suomeen luomaan uraa ja päätyi monien käänteiden jälkeen töihin ensin pidemmäksi ajaksi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja lopulta vuonna 1997 Hyks:n neurokirurgian ylilääkärin pestiin, mistä oli pitkään haaveillut. Samaan aikaan hän reissasi ahkerasti ympäri maailmassa leikkaamassa ja oppimassa lisää paremmiltaan sekä kouluttamassa muita alan ihmisiä. Siinä sivussa hän perusti myös perheen ja sai kolme lasta, mutta perheelle oli työlleen täysin omistautuvalla miehellä hyvin rajallisesti aikaa ja lopulta avioliitto kariutui. Eläkepäivät Hyks:n palveluksesta koittivat 68-vuotiaalle Hernesniemelle vuonna 2015, minkä jälkeen hän siirtyi ulkomaille jatkamaan leikkaustyötään. Vasta koronapandemia keskeytti nyt 75-vuotiaan Hernesniemen työn leikkaavana neurokirurgina. 

Lukiessani Hernesniemen tarinaa tunsin samanaikaisesti suurta kunnioitusta ja ihailua sekä toisaalta surua. Miten mielenkiintoisen elämän hän onkaan saanut elää ja miten kiitollisia me potilaat saamme olla Hernesniemestä ja hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka omistavat elämänsä yhä paremmaksi lääkäriksi kehittymiselle ja tekevät työtään suurella sydämellä. Ja sitten taas toisaalta, miten yksinäiseltä tuollaisen työn, jossa ollaan jatkuvasti tekemisissä elämän ja kuoleman kysymysten kanssa, ja jossa vastuu hoidettavista ihmisistä on aivan valtava, täytyykään ajoittain tuntua. 

Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat on kirja, jonka lukemista suosittelen kaikille lämpimästi. Sen lisäksi, että siinä piirtyy esiin mielenkiintoinen elämäntarina, niin kirja kuvaa oivallisesti länsimaisen ja suomalaisen lääketieteen kehitystä sekä neurokirurgian kehitystä lääketieteen erityisalana aina 1960-luvun loppupuolelta näihin päiviin asti. Muistelmat sisältävät runsaasti leikkauskuvauksia sekä potilaskeissejä, jotka voivat ehkä olla joillekin lukijoille lääketieteellisen sanastonsa takia raskasta luettavaa, mutta itse ainakin lääketieteestä ja aivojen toiminnasta kiinnostuneena luin myös näitä kuvauksia suurella mielenkiinnolla. 

Samalla kun luin Hernesniemen sankarilääkärin tarinaa ihaillen, niin huomasin pysähtyväni välillä miettimään sitä, että olisipa hienoa saada lukea myös sellaisten lääkäreiden muistelmia, joiden työnkuvan keskiössä ei ole niinkään ihmishenkien pelastaminen hienoin lääketieteellisin toimenpitein, vaan jotka puurtavat sitkeästi, pitkäjänteisesti ja empatiakykyään menettämättä meitä pitkäaikaissairaita, jotka emme parane, vaan sinnittelemme päivästä toiseen saadaksemme pitää edes nykyisen toimintakykymme, auttaakseen. Heitä ja heidän työtään kunnioitan vähintään yhtä paljon kuin taitavia leikkauksia tekeviä kirurgeja, mutta heille harvoin sankarin viittaa tarjotaan eivätkä heidän tarinansakaan taitaisi olla suuren lukijakunnan mielestä kovin kiinnostavia. 

Enpä muista talvea, jolloin Etelä-Suomeen olisi jo ennen joulua saatu niin paljon lunta, että hiihtäminen olisi mukavasti onnistunut. Tänä talvena lunta on kuitenkin jo riittänyt ja viime viikonloppuna upea aurinkoinen talvisää houkutteli ulkoiluttamaan metsäsuksia. Lähipeltoja pidemmälle en upottavassa umpihangessa jaksanut tarpoa, ja hyvä niin, siinä oli talven ensimmäiseksi hiihtoretkeksi mun kuntotasollani ihan riittävästi. 

Hiihtelyn jälkeen oli lähes jokalauantaisen tulella kokkailun aika ja tälläkin kertaa savustettiin lohta. Siitä tuli nyt ihan täydellinen!

"Työt" haittaavat harrastuksia eli alkuviikkoon ajoittuneen hoitosuunnitelman mukaisen kolmepäiväisen sairaalajakson takia viime viikon hyvät & kivat ilmestyvät vasta nyt. Viime viikko oli aika raskas, koska muun muassa pitkän antibioottikuurin sivuvaikutukset söivät voimia, mutta pieniä ilon aiheita löytyi silti. 

En osaa enää kuvitella elämää ilman bujoilua eli bullet journalin pitämistä. Bujoilu on mulle tärkeimpiä arjen hallinnan ja ajatusten prosessoimisen välineitä. Tummansininen Traveler's Notebookini toimii kalenterina, muistikirjana ja jonkinlaisena suppeana päiväkirjana. Sieltä löytyvät kuukausikalenterit kunkin kuukauden suunnitelmineen ja yhteenvetoineen, viikkoaukeamat viikkojen suunnittelemista varten, päiväkohtaiset tehtävälistat ja muistiinpanot, viikkoyhteenvedot sekä tilaa erilaisille aihekohtaisille listoille ja muistiinpanojen sekä "brain dumpien" kirjoittamiselle. 

Bujoilu on asia, joka auttaa mua pysymään kärryillä omasta itsestäni ja elämästäni. Kodin ulkopuolisia menoja mulla on nykyään vain vähän, joten kalenteriruudukot pysyvät yleensä melko tyhjinä, mutta viikottainen ja päivittäinen tehtävien listaaminen auttaa mua suunnittelemaan paremmin aikani ja rajallisten energiavarojeni käyttöä, ja muistiinpanot kuluneen päivän ja viikon tapahtumista ja oivalluksista auttavat prosessoimaan tapahtunutta ja suunnittelemaan tulevaa. Näiden viikkoyhteenvetojen pohjalta kirjoitan sitten kuukausittaiset yhteenvedot kunkin kuukauden tärkeimmistä tapahtumista ja oivalluksista ja asetan fokuksen seuraavalle kuukaudelle. Erityisesti nyt, kun elämäni ei ulkoisesti arvioiden "tapahdu juuri mitään", mutta sisäisesti on paljonkin menossa, niin tällaiselle kirjoittamalla prosessoimiselle ja dokumentoimiselle on tarvetta. Luulen, että ilman bujoilua tuntisin olevani aika hukassa ja tuuliajolla ja menneet viikot ja kuukaudet puuroutuisivat mielessä. 

Välillä tulee aikoja, jolloin en vaan jaksa täyttää bujoani, vaikka tiedän sen olevan mulle hyödyllistä, ja silloin sallin itselleni tauon siitä hommasta. Jälkikäteen tulee yleensä kuitenkin tarve täyttää tästä jääneet aukot edes jollain tapaa, jonkinlaisia muistiinpanoja ulkomuistista tehden. Kun saan saatettua bujoni taas ajan tasalle, niin mulle tulee fiilis siitä, että olen paremmin arkeni päällä ja kartalla oman itseni ja toiveideni sekä tavoitteideni suhteen. Viime viikolla tuli jälleen aika kiriä kiinni tyhjät kohdat ja piirtää suuntaviivat alkaneelle marraskuulle, ja kun sain sen tehtyä, niin siitä tuli heti levollisempi ja hallitumpi olo. 

 

Sain luettua loppuun kirjan, jota jo hehkutin edellisviikon hyvät & kivat -postauksessani, ja se oli jo itsessään saavutus, sillä tämä oli vasta toinen kirja tänä vuonna, jonka jaksoin lukea kokonaan. Oli ilo lukea tekstejä tutkijoilta, joiden sydämen asiana on tehdä tunnistetuksi ja tunnustetuksi yhteiskuntamme haavoittuvimpien ihmisryhmien kokemuksia jaetun maailman katvealueille joutumisesta, vaikka näistä kokemuksista lukeminen olikin ahdistavaa ja aiheutti surun ja vihan tunteita. Se hyvinvointiyhteiskunta, joka joskus oli meille kunnia-asia, on enää muisto vain, ja kaikkein haavoittuvimmille on tilaa enää sen reunoilla, jos sielläkään, tässä meidän nyky-yhteiskunnassamme, jota yhdessä artikkelissa kuvattiin termillä desibelidemokratia ja joka on rakennettu heitä, jotka pärjäävät ja osaavat vaatia ja tehdä valintoja, varten. Mulla tulee olemaan tästä kirjasta paljon sanottavaa, kunhan ehdin käydä läpi siitä kirjoittamiani muistiinpanoja ja prosessoida lukemaani ja ajatuksiani aiheesta. 

Tykkään yleensä syödä hedelmät hedelminä ja marjat marjoina, enkä vähiten niiden sisältämien kuitujen takia, joten mehujen juominen ei ole osa arkeani. On kuitenkin yksi mehu, jolle en sano ei, ja se on puolison itse oman puutarhan omenoista tuorepuristama omenamehu. Jestas miten hyvää se on! Ja se on vielä suhteellisen terveellistäkin, koska lisättyä sokeria siihen ei tule. Vain herkullisia omenoita, mehulinko, aikaa ja vaivannäköä, ja tämä jumalainen juoma on valmis. Aika työlästähän mehun itse puristaminen on, joten mehu on meillä harvinaista herkkua, ja hyvä niin. 

Kun sairastaa toimintakykyä heikentävää ja toimintakyvyn aaltoilua aiheuttavaa kroonista sairautta, niin on tarpeen huolehtia siitä, että huonojen päivien varalle löytyy kotoa valmista tai helposti valmistettavaa ruokaa - ellei sitten löydy läheisiä tai avustajia, jotka ovat valmiita ottamaan kokkausvastuun näinä huonoina päivinä. Meillä syödään lähinnä einesmaksalaatikkoa tai -hernekeittoa tai riisiä jossain muodossa, jos en itse kokkaa, joten pyrin varautumaan esimerkiksi hoitojaksoa mahdollisesti seuraaviin huonoihin oloihin laittamalla ruokaa etukäteen ja pakastamalla ylimääräiset annokset. Viime viikonloppuna otettiin ilo irti halvasta pörssisähköstä ja lämmitettiin uuni, jossa tehtiin muun ruoan lisäksi tuplasatsi janssoninkiusausta, josta puolet meni pakkaseen tulevan (eli tämän) viikon hoitojakson jälkeisiä päiviä ajatellen. Eihän tuo perunapainotteinen laatikko mitään maailman fiksuinta tai ruokaisinta ruokaa ole, mutta se on helppo ja nopea valmistaa ja taltuttaa hyvien lisukkeiden kanssa nautittuna sen kaikkein kiljuvimman nälän, joka kolmepäiväiseltä sairaalajaksolta kotiin palatessa yleensä vaivaa. 

Mulla on mennyt syyskuun alusta asti taas pitkä antibioottikuuri, jota pitäisi jaksaa jatkaa vielä kuukauden päivät, ja kroppa on ollut jo useamman viikon sen suhteen melkoisen kovilla. Nokkosrokolta olen ainakin toistaiseksi tällä kertaa välttynyt, mutta mahalaukku ja ruokatorvi ovat panneet lääkkeen syömiselle hanttiin ja etenkin polte ruokatorvessa on ollut välillä aikamoinen. On pitänyt panna mietintämyssy päähän sen suhteen miten saada elimistö jaksamaan tämä kuuri loppuun ja kysyä vinkkejä myös "potilaskollegoilta". Lääkkeen oton ajankohtia ja ajoitusta suhteessa ruokailuihin rukkaamalla sekä ruokailutottumuksia hiukan muokkaamalla elimistö on tuntunut nyt sietävän antibioottia paremmin eikä uusia lisäravinteitakaan ole tarvinnut hankkia kuurin tueksi, vaikka lista sellaisista onkin jo hahmottunut mielessä. Ehkäpä tämä tästä! Olen päättänyt viedä rankan kuurin tällä kertaa loppuun vaikka mikä olisi, kunhan vaan ei allergisia reaktioita ilmene, jotka ovat tietysti pakottava syy lopettaa lääkkeiden syöminen. Kuurista näyttäisi olevan apua siihen ongelmaan, johon sitä syön, joten tämä motivoi sinnittelemään kuurin loppuun. 

Tein Yle Areenan sarjatarjonnasta piristävän löydön: Pandore - pahalle pikkusormi on tuore belgialainen, 10-osainen sarja, joka yhdistelee rikos- ja poliittista draamaa ja on juoneltaan ihan hitsin koukuttava ja sopivasti, vaan ei liian, kiemurainen. Feministiaktivistin joukkoraiskaus on tapahtuma, jonka ympärille sarjan muut tapahtumat kietoutuvat. Avautuu Pandoran lipas, josta vyöryy ulos seksismiä, rasismia, populismia ja opportunismia. Tarinan hahmot ja tapahtumat ovat uskottavia ja sarjan ranskankielisyys on piristävää sekä antaa mulle mahdollisuuden verestää umpiruosteessa olevaa ranskan kielen taitoani, mikä on mukavaa. Areenan sivuilla sarjaa kuvataan näin: 

Suosittelen!

On taas kuluneen viikon hyvien ja kivojen juttujen läpi käymisen aika. Vointini on ollut parempikin ja iso osa rajallisista energioista meni ihan vaan arjen pakollisista askareista selviytymiseen, mutta sain ilokseni pitkästä aikaa myös toteuttaa omaa yhteiskuntatieteilijäpuoltani lukemalla itselleni mieluista uunituoretta artikkelikokoelmaa, tuntui siltä kuin olisin kotiin tullut! 

Lokakuussa tilanne puutarhahommien suhteen on yleensä se, että puutarhurointiväsymys vaivaa ja ajatus ensilumesta tuntuu tervetulleelta - niin tänäkin vuonna. Viimeisiä voimankoetuksia ennen puutarhan talviunille saattelemista on talvivalkosipuleiden istuttaminen ja katteen levittäminen, sen jälkeen on lupa kääriytyä viltin sisään ja unohtaa hyötypuutarhan olemassaolo seuraavaan kevääseen asti. Iloksemme saimme tämän homman hoidettua viime viikolla loppuun. Mies ajoi viikonloppuna traktorilla pellon kuohkeaksi ja sekoitti mullan sekaan naapurilta saatua hevon peetä, minkä jälkeen osa tämän kesän sadon kynsistä pääsi möyhittyyn maahan vedettyihin vakoihin muhimaan ja sai päälleen multa- ja olkipeiton, jonka alla on hyvä viettää talvea. 

Kerran talvivalkosipulin kasvatusta kokeilleena paluuta keväällä istutettavaan pienempään valkosipuliin ei ole enää ollut: talvivalkosipuli on lajikkeena ylivertainen ja kateviljely viljelytapana vaivaton, koska siinä säästyy rikkaruohojen nyppimiseltäkin. Valkosipulit laitetaan syksyllä maahan ja keväällä ja kesällä heitetään lannoitetta niiden niskaan ja siinä se, ei muuta kuin satoa nauttimaan. Suosittelen ehdottomasti talvivalkosipulin valitsemista kasvatettavaksi lajikkeeksi, jos valkosipulin itse kasvattaminen kiinnostaa!   

Kotikissojen nykyinen rokotusväli on 3 vuotta, mikä aiheuttaa välillä haasteita seuraavan rokotuksen ajankohdan muistamisen suhteen. Rokotusten väli pääsi tällä kertaa vähän venähtämään, mutta onneksi asia muistui mieleen ja saatiin homma hoidettua. 

Karvaisten ystävien käyttäminen eläinlääkärillä on aina vähän kuumottavaa hommaa, vaikka tyypit vaikuttaisivat kuinka terveiltä, sillä kissathan ovat tunnetusti mestareita huonon olonsa peittämisessä ja ennen lääkärireissua mieleen hiipii se mahdollisuus, että entäs jos jotain on sittenkin vialla... Kaikki vaikuttaisi olevan kuitenkin ihan kunnossa meidän kissoilla lukuunottamatta hammaskiveä, joka toiselta pitäisi talven aikana putsauttaa pois. Iso helpotus! Saimme kunnallisella eläinlääkärillä hyvää hoitoa, eläinlääkärillä oli hyvä tatsi niin eläinten kuin ihmistenkin suhteen. Ja kissat olivat taas uskomattoman reippaita ja rauhallisia, näiden tyyppien kanssa on helppo lähteä mihin vaan! 

Kaikki mitä lääkäri, kulttuuriantropologi Marja-Liisa Honkasalo tekee, kiinnostaa mua, ja hankin yleensä käsiini hänen uudet julkaisunsa. Hän on tutkimustyössään kiinnostunut yhteiskunnan katvealueille luisuneiden tai sysättyjen ihmisten kokemuksista sekä tavoista, joilla heidän toimijuutensa toteutuu hankalissa elämäntilanteissa. Honkasalo on aikanaan tutkinut muun muassa diagnosoimattomien kipupotilaiden sairauskokemuksia, mikä on erityisen kiinnostavaa näin itsekin diagnoositta sairastavan näkökulmasta. En ole tainnut aiemmin mainita, että myös blogini nimi on Honkasalon ajattelun inspiroima! Hän on kirjoittanut useissa yhteyksissä "pienestä toimijuudesta", jota ihmiset toteuttavat tilanteissa, joissa elämää määrittää aktiivisen ja eteenpäin menevän toimijuuden sijaan enemmänkin tilanteen sietäminen ja sinnitteleminen. Hän kirjoittaa niistä pienistä otteista, joilla pidetään kiinni yhteisen maailman reunasta silloin, kun maailma ei enää pidä ihmisestä kiinni kuten ennen. Honkasalon ajatus pienistä otteista ja pienestä toimijuudesta tavoittaa jotain olennaista omasta diagnoositta sairastamisen kokemuksestani ja koska blogini punainen lanka on diagnoosittomuus, niin blogini nimi valikoitui aikanaan tältä pohjalta. Mun on pitkään pitänyt avata blogini nimen taustoja, mutta se on tähän asti jäänyt tekemättä - parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Tästä voisin kirjoittaa joskus lisääkin. 

Mutta palatakseni tämän postauksen aiheeseen: viikon kivoimpia juttuja oli se, että sain kirjastosta käsiini artikkelikokoelman Haavoittuva toimijuus, jota Marja-Liisa Honkasalo on ollut toimittamassa ja joka koostuu artikkeleista, joissa pohditaan kysymystä toimijuuden rajoista ja mahdollisuuksista hauraissa ja vaikeissa elämäntilanteissa elävien ihmisten kuten vaikeista mielenterveyden häiriöistä kärsivien, korvaushoidoissa olevien huumeriippuvaisten, hoivakodin asukkaiden, muistisairaiden ja omaishoitajien kohdalla. Tämä kirja kiinnostaa mua monestakin syystä ja luen sitä useammasta näkövinkkelistä käsin - toisaalta itsekin diagnoositta jääneen sairauteni takia toimijuudeltani haavoittuvana, ja toisaalta yhteiskuntatieteilijänä, jota kiinnostaa se, miten näitä yhteiskunnan katvealueita ja pienen toimijuuden muotoja onnistutaan tavoittamaan ja valottamaan tieteellisen tutkimuksen keinoin. Honkasalo tutkimusryhmineen tekee hurjan tärkeää työtä ja toivon sydämestäni tämän kirjan päätyvän sosiaali- ja terveysalan asioista päättävien ihmisten käsiin. Kirjoittelen lisää ajatuksiani kirjasta, kunhan saan luettua sen loppuun ja jäsenneltyäni ajatuksiani lukemaani liittyen. Kirjan koko nimi on Haavoittuva toimijuus - sairastaminen ja hoiva hyvinvointivaltion laitamilla ja sen ovat toimittaneet Marja-Liisa Honkasalo, Leila Jylhänkangas ja Anna Leppo, tarkemmat tiedot löytyvät kustantajan sivuilta. 

Meillä "nautitaan" tätä nykyä pörssisähköstä, mikä tarkoittaa sitä, että aina alkuillasta tutkimme hartaudella Tuntihinta-sovelluksesta seuraavan yön ja vuorokauden tuntikohtaisia sähkön hintoja ja teemme sen pohjalta suunnitelmia tiski- ja pyykkikoneen pyörittämisen sekä ruoanlaiton suhteen. Koneiden pyörittämiset pyritään ajoittamaan halvemman sähkön ajankohtaan, joka tarkoittaa usein vuorokauden ensimmäisiä tunteja tai viikonloppua, ja tuolloin pyritään myös kokkaamaan kerralla isompia satseja ruokaa kalliimmilla tunneilla mikrottavaksi. Myös kaikkien mahdollisten akkukäyttöisten härveleiden akut ladataan aina täyteen halvempien tuntien aikana. Onhan tämä aikamoista säätämistä, joka hankaloittaa arjen pyörittämistä aikalailla, mutta ainakin vielä olen jaksanut suhtautua asiaan enimmäkseen huumorilla ja naureskellen. 

Pari isompaa huushollausrupeamaa saimme pidettyä viime viikolla, joka tuotti muun muassa kasapäin puhdasta pyykkiä, kaksi isoa kattilallista omenasosetta pakkaseen oman sadon ompuista, useamman litran kalakeittoa, kaksi vuoallista inkivääristä kurpitsa-possupataa, ison jauhelihamurekkeen, uunimunakasta neljän aamun aamupalaksi ja omenapiirakan. Mulle näiden rupeamien toteuttaminen tarkoitti sitä, että niitä ennen ja niiden jälkeen piti varata runsaasti aikaa levolle, sillä isomman kaliiberin kokkaaminen tarkoittaa sitä, että joudun ylittämään oman rasitusikkunani rajat, joka sitten kostautuu olossa. Motivaatiota hommaan antaa kuitenkin sähkönkulutuskäppyröiden niiaaminen, olemme onnistuneet viime aikoina vähentämään sähkönkulutustamme ihan merkittävissä määrin! Uuni huutaa siis jatkossakin vain halvemmilla tunneilla ja niin, että siellä kokataan isoja satseja ruokaa kerralla, ja ilmalämpöpumput laitetaan päälle vasta kun on aivan pakko ja mieluiten vain edullisimpien tuntien aikana. 

Hommasin viime syksynä itselleni merinovillapitkikset ja merinovillapaidan talven ulkoilujen lämmikkeeksi ja rakastuin niihin, ei tule montaa mukavampaa materiaalia mieleen. Merino tuntuu ihanalta iholla ja se lämmittää olematta raskas tai tukala. Nyt kun täytyy säästää talon lämmityksessä ja sisälämpömittari näyttää välillä 16 astettakin, niin mun ei tarvinnut montaa kertaa miettiä kerraston yläosan hankintaa sellaisen tullessa hyvään alennukseen erään urheilukamppeita myyvän verkkokaupan synttärialessa. Ja ai vitsit miten mukavalta tämä kerrasto tuntuu päällä, luulen että tulen asumaan siinä tulevan talven ajan!

Rakastan Pauliina Vanhatalon (s. 1979) tapaa kirjoittaa sekä kuvata henkilöidensä sielunelämää, eikä Vanhatalon uusin romaani Vastuulliset ole poikkeus. Vastuulliset on myös ainoa kirja, jonka olen tämän vuoden aikana saanut lukujumistani ja jaksamisongelmistani huolimatta luettua kokonaan, mikä osoittaa, että tarina kiinnostaa ja vie mukanaan. Olen aiemmin lukenut Vanhatalolta hänen romaaninsa Pitkä valotusaika, johon ihastuin kovasti, ja myös hänen autofiktiivisen trilogiansa kaksi viimeistä osaa (Toinen elämä, Tuntemani maailma) olivat mieluisia ja monin kohdin samastuttavia. 

Vastuulliset kertoo ihmisistä, jotka kokevat kantavansa vastuuta ja tuntevansa syyllisyyttä asioista ja teoista, joihin heidän läheisensä ovat päätyneet ja joita he ovat joutuneet sivusta todistamaan. Koulupoika Lenni kantaa huolta vanhempiensa raha-asioista ja perheensä koossa pysymisestä, tehdastyöläinen Pasi taas kokee olevansa osin syyllinen ystävänsä toteuttamaan perhesurmaan ja itsemurhaan ja rankaisee itseään majoittumalla autiotaloon, josta käsin voi pitää silmällä kuolleen ystävänsä taloa, johon Lenni perheineen perheen talousvaikeuksista johtuen muuttaa. Autiotalossa majaansa pitää myös huumeita käyttävä parikymppinen Valo, josta huolta kantaa hänen opettajana työskentelevä äitinsä Niina. Päähenkilöt Lenni, Pasi ja Niina eivät tunne toisiaan, mutta heidän tarinansa nivoutuvat toisiinsa heidän läheistensä tekojen, joiden taakkaa he kantavat mukanaan, kautta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen terästeollisuuskaupunki Raaheen eli Vanhatalon kotikaupunkiin, vaikka kaupunkia ei nimeltä mainitakaan kirjan sivuilla. 

Kustantaja Tammen sivuilla Vanhatalon kirjaa kuvataan seuraavasti: "Piinaavan kaunis romaani syyllisyydestä, valinnoista ja ihmisistä, jotka uhraavat itsensä kannatellakseen toisia, korjatakseen muiden tekemät virheet." Sitä se todella on ja suosittelen kirjan lukemista sullekin. 

Vertaiseni vinkkasi viime viikolla Facebookissa webinaarista, jossa käsiteltäisiin muakin diagnoosittomana kiinnostavaa teemaa eli niin sanottuja "lääketieteellisesti selittämättömiä oireita" sekä niihin liittyvien lääketieteellisten tutkimusten tieteellisiä ja eettisiä ongelmia. Kuulin webinaarista päivän myöhässä, mutta mun onnekseni puheen nauhoittaminen oli ensimmäisellä kerralla epäonnistunut ja niinpä se otettiin seuraavana päivänä uusiksi, jolloin mäkin ehdin linjoille kuuntelemaan. Tämä luento, jossa kansanterveyden ja journalismin asiantuntija David Tuller (DrPH) Berkeleyn yliopistosta ruotii erityisesti ME/CFS:aan, long Covidiin ja POTS:aan liittyviä tutkimuksia, löytyy nyt myös netistä vapaasti kuunneltavana ja suosittelenkin sitä kaikille, joita tämä tematiikka koskettaa ja joilta englannin kieli taittuu. Mulla ei nyt itselläni ole valitettavasti tähän hätään voimia referoida Tullerin puheen pääpointteja tähän, mutta sen sanon, että silmänkääntötemppuja tällä tutkimusalalla tehdään ja että on ihan mahtavaa, että on ihmisiä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen niiden näkyväksi tekemisen. Tämä luo toivoa sen suhteen, että myös kiisteltyjä sairauksia sairastavat voisivat jonain päivänä saada sellaista apua ja kohtelua, jota he ansaitsevat. Etenkin ME/CFS-potilaita saattaa kiinnostaa myös Tullerin Trial By Error -sarja, joka löytyy Virology Blog:sta ja jossa hän käsittelee tähän sairauteen liittyvien tutkimusten tieteellisiä, metodologisia ja eettisiä ongelmia. 

Aina syksyisin, kun mulla on maalla ollessani parempi vointi, niin karkaan lähimetsään ratsaamaan vakiosienipaikkojeni kantarelli- ja suppistilanteen. Vaikka suppilovahverotilanne on ollut tänä vuonna heikohko, niin silti jotain tarttui ämpärin pohjalle tälläkin kerralla. Ja vaikka ei olisi tarttunutkaan, niin ei se olisi haitannut, metsän mieltä ja kroppaa hoitavassa vaikutuksessa on tarpeeksi syytä mennä metsään kävelemään. Se vaan harmittaa, että iso osa läheisistä metsistä on laitettu viime aikoina aika karulla tavalla mataliksi, mikä on huono asia sekä luonnon ja ilmaston että meidän lähiluonnossa liikkumisesta nauttivien kannalta. 

Juuri kun löysin itseni miettimästä, että parin viikon päässä siintävä hoitojakso sairaalassakin tuntuu piristykseltä mun nykyiseen itseeni käpertyneeseen normiarkeeni verrattuna, niin naapurista kantautui kutsu tulla lauantai-iltana istumaan iltaa heidän laavulleen. Olen saattanut hehkuttaa landenaapureitamme aiemminkin, mutta totta se vaan on ja sanon silti: meille on täällä naapurilotossa osunut täysi kymppi enkä voisi olla onnellisempi siitä millaiset ihmiset meitä täällä ympäröivät ja millaisen yhteisön osaksi olemme päässeet. Varsinkin nyt, kun yhteisöllisyyden kokemukset ovat kotona sairastaessa ja ilman varsinaista vertaistukiyhteisöäkään diagnoosin puuttuessa vähissä, niin se, että saa kuulua osaksi jotain porukkaa, tuntuu tosi tärkeältä. 

Omenasesonki on jatkunut jo pitkään ja uudet omenareseptit tulevat tarpeeseen, jotta satoa saa hyödynnettyä ilman, että tämä kyseinen sinänsä herkullinen hedelmä alkaa pursuamaan korvista. Onneksi muistin, että palsternakka ja omenahan ovat mitä toimivin makupari, ja keittelin niistä vuohenjuustolla ryyditettynä ison kattilallisen keittoa. Tuli hyvää ja vielä parempaa olisi tullut, jos pinnalle olisi heitellyt rapsakaksi paistettua pekonia murustettuna, mutta tällä kertaa mentiin kasvisversiolla.