Sisällön tarjoaa Blogger.

Pages

  • Etusivu

Pieniä otteita

    • Bloglovin'
    • Facebook
    • Instagram


    Loppuvuoden kohokohtia mulle on ehdottomasti välipäivät ja laskeutuminen kohti uutta vuotta sekä uuden vuoden rituaalien suorittaminen. Haluan kertoa nyt lyhyesti ehkä tärkeimmästä rituaalistani, jonka muistan kuuluneen elämääni ainakin vuodesta 2016 asti, ja se on Unravel Your Year -työvihkon, jossa reflektoidaan mennyttä vuotta ja asetetaan suuntaviivoja tulevalle, täyttäminen. Kyse ei ole uuden vuoden lupausten tekemisestä, vaan jostain paremmasta, joten jos olet kyllästynyt tekemään lupauksia, jotka menevät rikki aina viimeistään helmikuussa, mutta nautit silti jonkinlaisen tilinpäätöksen ja suunnitelmien tekemisestä vuoden vaihtuessa, niin jatka lukemista. Vihkon on luonut kirjailijana, valokuvaajana ja opettajana toimiva Susannah Conway, joka julkaisee vihkosta joka vuosi uuden, sille vuodelle päivitetyn version, kaikkien halukkaiden maksutta ladattavaksi ja täytettäväksi. Tämän vuoden työvihkon löydät täältä. 

    Työvihko koostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisessä osiossa käydään läpi päättyvän vuoden tapahtumia ja pohditaan oppeja, joita siitä käteen jää. Toisen osion aluksi valitaan alkavaa vuotta ajatellen sana tai sanoja, jonka tai joiden on tarkoitus toimia toiminnan ja ajattelun tsempparina, motivaattorina ja tukijana tulevan vuoden ajan. Esimerkiksi jos on jo etukäteen tiedossa, että tuleva vuosi tulee vaatimaan suurten ratkaisujen tekemistä, niin valittu sana voi olla vaikkapa ROHKEUS, tai jos toivoo hektisen vuoden jälkeen rauhallisempaa elämää, niin sanaksi voi valikoitua esimerkiksi RAUHA tai TASAPAINO. Tukisanan valitsemisen etu on se, että sitä ei voi rikkoa kuten uuden vuoden lupausten kanssa helposti käy, jolloin ei synny myöskään kokemusta epäonnistumisesta, mutta sanan mielessä pitäminen auttaa kuitenkin suuntaamaan huomiota asioihin, joita toivoo saavansa tulevan vuoden aikana aikaan, ja pitää yllä oikeanlaista mielentilaa. Tämä kaikki voi kuulostaa sekavalta, mutta on ihan yksinkertaista, kun asiaan tutustuu. Jos sanan valitseminen tuntuu hankalalta, niin Susannahilta löytyy myös työvihko nimeltä Find Your Word (joka tulee automaattisesti mukana ladattaessa Unravel-työvihko Susannahin sivuilta) sanan valitsemista avittamaan. Kun sopiva sana on löytynyt, niin työvihkossa siirrytään pohtimaan tuon sanan tai sanojen käytäntöön panoa sekä niitä toiveita ja suunnitelmia, joita kullakin alkavan vuoden suhteen on. Lopuksi vihkossa katsotaan vielä vuoden ja kahden vuoden päähän tästä hetkestä, ja viimeisiltä sivuilta löytyvät kuukausikohtaiset sivut, joille voi kirjata ajatuksiaan ja huomioitaan kuluneesta kuukaudesta aina kuukauden päätteeksi. 

    Jo se, että työvihkon täyttäminen on kuulunut mieluisimpiin loppuvuoden aktiviteetteihini ja suosikkirituaaleihini ainakin vuodesta 2016, kertoo siitä, että koen Susannahin menetelmän hyödyllisenä ja toimivana. Vuosi sitten elämäntilanteeni oli sellainen, että en päässyt työvihkon täyttämisessä alkua pidemmälle enkä jaksanut tukisanaakaan valita, ja fiilis oli vuoden vaihtuessa kummallisen tyhjä, orpo ja eksynyt. Tänä vuonna halusin ehdottomasti varata tarpeeksi toimintakykyistä aikaani vihkon täyttämiseen ennen vuoden vaihdetta ja laitoin tulostimen laulamaan heti välipäivien aluksi. Olen ollut koko tämän viikon hiukan huonossa hapessa liian tiukasti aikataulutetun jouluviikon, johon mahtui joulun lisäksi myös hoitojakso sairaalassa, jäljiltä, mutta aina kun mulla on ollut hetki jaksamista, niin olen täytellyt vihkoja ja se ensi vuoden sanakin taitaa olla jo löytynyt! Siitä sekä kaikesta siitä, mitä mennyt vuosi on opettanut ja millaisena tulevan vuoden koen, lisää toisessa postauksessa. 

    Nyt on kuitenkin aika alkaa pikku hiljaa valmistaumaan uuden vuoden viettoon. Meillä vuosi vaihtuu pihasaunassa saunoen, hyvin syöden ja ehkäpä myös naapureiden kanssa uuden vuoden kunniaksi skoolaten. Toivottavasti myös sulla on mahdollisuus juhlia vuoden vaihtumista itsellesi mieluisissa merkeissä. 



    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 


    Continue Reading
    Kun mietin etukäteen viime viikkoni ohjelmaa, niin mua hirvitti. Miten selviytyisin hoitojaksosta ja joulun vietosta saman viikon aikana? Yleensä pyrin pitämään ne viikot, joille kolmepäiväiset lääkeinfuusioni sairaalassa sijoittuvat, vapaana muista menoista taatakseni itselleni palautumisaikaa sairaalareissun jälkeen, mutta nyt otin riskin ja aikataulutin toisenkin kodin ulkopuolisen reissun vain parin päivän päähän hoitojaksosta. Uskalsin sen tehdä, koska luotin saavani sitä samaa, vain vähän sivuvaikutuksia aiheuttavaa lääkettä, jota olen saanut kesästä saakka. 




    Hoitojaksolla Tampereella  

    Maanantaiaamuna herätyskello piippaa 6.30, olo on liian lyhyiden yöunien jäljiltä aika kamala. En kykene heti nousemaan, vaan kokoan itseäni, kunnes seuraava herätys tulee 6.35, jolloin mun on pakotettava itseni ylös sängystä. Raahustan keittiöön ja silmät ristissä punnitsen kahvipavut ja kaadan ne myllyyn, joka hoitaa puolestani papujen jauhamisen. Täytän Moccamasterin vesisäiliön, kopautan jauhetut pavut suodatinpaperilla vuorattuun suodattimeen ja napsautan keittimen päälle. Kahvin tippuessa pesen ja kosteutan kasvoni ja harjaan hiukseni hokien itselleni, että kyllä tää tästä. 

    Saatuani tyhjennettyä ensimmäisen kahvikupillisen puolilleen kykenen jo vähän toimimaan eli levitän kasvoilleni cc-voiteen ja huijaan kasvoilleni pirteämmän ilmeen piirtämällä itselleni kulmakarvat. Laitanpa vähän poskipunaakin, vaikka ei se tule kasvomaskin alta edes näkymään. Mies herää ja keittelee kaurapuurot itselleen ja mulle, puuro on niitä harvoja ruokia jotka onnistun saamaan liian aikaisina ja huonovointisina aamuina alas ja useimmiten vielä pysymäänkin siellä. Sitten taas lisää kahvia ja vettä iso tuopillinen, toivoen sen herättävän vatsankin toimimaan ennen kuin on aika suunnata moottoritielle, jossa ei niin vaan vessaan poiketakaan. Vielä viimeiset pakkaamiset ja hampaanpesut, mutta vatsa ei vaan ota herätäkseen. Kello lyö kahdeksan, pitäisi olla jo tien päällä, mutta sen sijaan kittaan vettä ja kävelen kengät jalassa ympäri kämppää, odotellen edelleen kutsua vessaan. Lopulta saan hoidettua hommat ja vasta varttia yli ollaan autossa valmiina starttaamaan, nyt on jo kiire. Nyt ei tarvitse niin stressata vessa-asioista, mutta veden kittaamisen seurauksena reilun puolen tunnin ajomatka menee oksennusta pidätellen. Matkalla joudutaan väistelemään ambulanssia ja sitä väisteleviä autoja ja kun lopulta kurvaamme sairaalan parkkihalliin, niin olo on melkoisen voipunut. Kiitän kyydistä, heitän repun selkään ja kassin olalle ja painelen sairaalan aulaan ilmoittautumaan, ensimmäinen hoitopäivä voi alkaa. 

    Infuusiohuoneessa mut vastaanottaa mulle uusi hoitaja sekä sairaanhoidon opiskelija, joka on hoitajan ohjauksessa suorittamassa harjoitteluaan. Kyselevät voinnit, jonka jälkeen opiskelija pistää luvallani mulle esilääkityksenä vatsaan verenohennuslääkkeen. Kysyy, josko voisi laittaa mulle myös kanyylin, ja kyllähän se mulle sopii. Kanyyli menee taitavasti ensiyrityksellä kämmenselkään paikalleen ja keittosuolaliuos lähtee tippumaan. Mitataan verenpaineet, jotka ovat ylirasituksesta ja huonosta olosta johtuen koholla, ja lämpö, joka on ihme kyllä alle 37 astetta (pitkä antibioottikuuri, is it you?). Siitä puolen tunnin päästä päästään aloittamaan itse lääkkeen tiputtaminen, minkä jälkeen annan itselleni luvan käpertyä peittoon ja vaipua horrokseen. Onneksi näissä pitkissä infuusioissa pääsee yleensä makaamaan sänkyyn, sillä lääkekin väsyttää ja käytän usein ison osan sairaalassaoloajasta nukkumiseen. Jossain vaiheessa hiippailen tippatelineen kanssa vessaan, mutta muuten noin viisituntinen infuusio kuluu torkkuessa ja neuloessa muutaman kerroksen silloin tällöin. Vanhoja tuttuja ei nyt satu samaan aikaan infuusioihin, joten juttukavereitakaan ei ole - onneksi, koska en väsymykseltäni jaksaisi juuri jutellakaan. 







    Lähempänä puolta kolmea iltapäivällä alkaa olla valmista ja hoitaja tulee ottamaan loppumittaukset sekä poistamaan kanyylin. Olen soittanut isälleni, joka tulee mua sairaalan parkkihallista hakemaan, ja hänen kyydillään pääsen mun vanhemmilleni, jossa äiti odottaa ruoan kanssa. Jano, nälkä ja hapen tarve on aikamoinen maski päällä sairaalassa vietetyn ajan jälkeen, olen syönyt ja juonut viimeksi aamukahdeksalta ennen sairaalaan lähtöä. Ilta kuluu vanhempieni sohvalla torkkuessa, seurustellessa ja pieniä askareita hoitaessa. Seuraavina kahtena aamuna herätys on 7.30, ja 9.30 alkavat infuusiot etenevät samaa rataa kuin niistä ensimmäinenkin, yöksi menen jälleen mun vanhemmilleni. Viimeisenä infuusiopäivänä mies hakee mut sairaalasta meidän landelle lepäämään. 

    Ilta ja seuraava päivä eli torstai menee taas torkkuessa ja lepäillessä ylirasitusta ja hoitojen aiheuttamaa uupeloa pois. Sitten onkin jo perjantai, aatonaatto ja kiire hoitaa meidän osuutemme tulevan joulun ruokahommista eli kinkun paistaminen (uuni on ensimmäistä kertaa päällä yli puoleentoista kuukauteen, kiitos kalliin pörssisähkön) ja kalan savustaminen. Siinä on tähän saumaan ihan riittävästi tekemistä ja siinä ovat myös kaikki tämän joulun jouluvalmistelut mun osaltani, omissa nurkissamme joulu ei näy. 


    Joulu 

    Kahden hitaamman aamun jälkeen herätyskello huutaa taas mun kroppani näkökulmasta liian aikaisin ja kampean itseni ylös sängystä väkipakolla miettien, että enää tämä ja seuraava aamu ja sitten saan taas elellä enemmän oman elimistöni rytmin ja jaksamiseni mukaan. Kahvin, kasvopesujen, pienen puuroannoksen, ripsivärin, pellavamekon ja sukkisten päälle pukemisen, kissojen ruokkimisen ja tavaroiden ja ruokien pakkaamisen jälkeen olen valmis istumaan taas autoon ja matkaamaan kohti Tamperetta, vaikka väsyttääkin ihan hurjasti. 

    Aatto etenee suurin piirtein tutun kaavan mukaan, paitsi että useimmat joulunviettoon osallistujista ovat aiempaa väsyneempiä ja sairaampia ja Tampereen jouluvaloja ihailemaan jaksamme lähteä vain me miehen kanssa. Syödään perinteisiä jouluruokia ja juodaan kahvit sekä istuskellaan ja seurustellaan. Välillä käyn ottamassa parit välikuolemat. Kenelläkään ei ole ollut oikein jaksamista ja innostusta joulun laittoon, joten minimeillä mennään ruokien ja joulukoristeiden suhteen ja lahjatkin on päätetty jättää tänä vuonna antamatta. Ruoka on hyvää ja yhdessäolo tuntuu tärkeältä, mutta joulutunnelmaa en tavoita enkä taida olla ainoa. On liikaa kärsimystä ja huolia, jotka vievät voimavaroja ja pakottavat keskittymään selviytymiseen tilanteesta nauttimisen sijaan. Vuodesohva kutsuu yöunille puolilta öin, mutta samanaikaisesti kuolemanväsynyt ja ylikierroksilla oleva kroppa sekä päässä pyörivät ajatukset valvottavat mua aamukolmeen asti. Sen jälkeen nukun koiran unta noin yhdeksään asti, heräten uupuneena ja posket ylirasituksesta punoittaen. 









    Aamukahvin ja aikaisen lounaan jälkeen on aika pakata jälleen tavarat, lähtöhalata mun vanhempani ja suunnata auton keula kohti etelää. Mies tipauttaa mut matkan varrelle meidän landelle ja jatkaa kohti Espoota tapaamaan omaa perhettään, itse kaadun kissat rapsuteltuani sänkyyn ja nukun sikeästi mistään mitään tietämättä parin, kolmen tunnin päikkärit. Herättyäni mietin helpottuneena, että tein sen! Selvisin tästä viikosta! Leikkaan äidin mukaan pakkaamasta kinkun palasta viipaleen ja syön sen rosollin kanssa sekä keitän päälle hyvät kahvit, jotka nautin gluteenittomien ostopipareiden kanssa, ja tunnen, miten elämä alkaa pikku hiljaa voittaa. Mies palaa reissuiltaan iltakympiltä mukanaan siipiä paikallisesta kebulastamme ja loppuilta menee töllön äärellä, katsoen loppuun hauskan tanskalaisen Carmen-kiharat -sarjan Areenasta. Mun jouluni on siinä, tapaninpäivä tulee olemaan ihan tavallinen arkipäivä. 





    Lahjattoman joulun parhaat lahjat

    Kerroin, että meidän perheessämme päätettiin tänä vuonna, että joululahjoja ei anneta. Sain jouluviikolla yhteisen ajan läheisteni kanssa lisäksi kuitenkin kaksi parasta mahdollista lahjaa: tiedon siitä, että en mitä suurimmalla todennäköisyydellä joudu sittenkään vielä luopumaan luottolääkäristäni, jonka eläköityminen koskee lähinnä vain hänen työnsä hallinnollista puolta, ja hyviä uutisia läheiseni syöpäkontrollista. Lahjan saamisena koen joka kerta myös sairaalassa saamani lääkeinfuusiot, joita ei olisi olemassa ilman verenluovuttajia, jotka vertaan luovuttamalla antavat lukuisille ihmisille elämän ja kohentuneen toimintakyvyn lahjan. 



    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 

    Continue Reading
    Aloitellessani viikkopostausten kirjoittamista alkusyksystä vannotin itselleni, että tästä hommasta en sitten ota paineita ja että ei haittaa, vaikka postauksia jää kirjoittamatta. Tämä alkuviikko meni sairaalassa lääkeinfuusioissa eikä voimia viime viikon tekstin tuottamiseen ole ennen tätä päivää ollut, mutta näköjään näiden postausten kirjoittamisesta on tullut mulle niin tärkeä arjessa kiinni pitävä rutiini, että haluan kirjoittaa viiveestä huolimatta. Tuskinpa juuri ketään kiinnostaa joulun aatonaattona lukea jonkun rändöm bloggaajan horinoita viime viikostaan, mutta kirjoitankin näitä postauksia ensisijaisesti itseäni varten, muistaakseni ja reflektoidakseni asioita. 


    Tyvivärin pesua kylmässä suihkussa, osa 2 

    Naapurissa melskaavaa raksatyömaata maalla paossa elävän metsäläisenkin on kiva silloin tällöin poiketa kotona suihkussa peseytymässä kunnolla, sheivaamassa ja värjäämässä hiusten tyvikasvu piiloon. Tai kiva ja kiva, koska kotiutuessa odottaa näin talvella sellainen +12 asteen rapsakka huonelämpötila, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Tällainen reissu oli ohjelmassa viime viikolla. 

    Edelliskertainen vastaavanlainen reissu kuutta viikkoa aiemmin ei mennyt niinkuin Strömsössä ja oli vielä tuoreena muistissani, ja onnellisena mietin, että onneksi nyt homma toimii. Öljypoltin oli edelliskerralla temppuillut ja sammunut juuri kun olin levittämässä tyviväriä päähäni, ja sitä väriä oli sitten hirmuisen mukavaa pestä päästä pois viileässä kämpässä suihkussa, josta tulee hädin tuskin haaleaa vettä. Ei koskaan enää! Kun menin tämänkertaisella reissulla pesemään illalla hiukset seuraavan päivän värioperaatiota varten, niin tuntui ihan luksukselta saada seistä kuumana höyryävän vesisuihkun alla. 


    Kropan lämmittämistä ennen suihkuun menoa viileässä kämpässä peiton alla noutonepalilaista nauttien. Eipä tiennyt tyttö tuossa vaiheessa kuinka tarpeeseen tuo etukäteislämmittely tuleekaan.  

    Kun sitten olin saanut värin päähäni ja istuin odottamassa sen vaikutusajan päättymistä, niin mies ryntää kertomaan, että naapuri sanoo piippumme savuttavan ja että se perkeleen öljypoltin on taas mennyt pois päältä. Toimittuaan nämä kuusi viikkoa tässä välissä aivan hyvin ja moitteettomasti. Menin epäuskoisena pannuhuoneen ovelle haistelemaan ja totta se oli, haistoin öljyn käryn. Suustani purkautui ttu kele stna, kun menin laskemaan hanasta vettä ja kokeilemaan veden lämpötilaa. Lähes jääkylmää! Siinä sitten mietin, että mitähän hittoa mä nyt teen, väri on pakko päästä pesemään pois viiden minuutin päästä. Pyydänkö päästä naapuriin suihkuun, vai onko mun todella mentävä kylmässä kämpässä kylmään suihkuun palelemaan? 

    Pokka ei riittänyt kysellä naapurilta suihkumahdollisuutta, joten ei muuta kuin nautiskelemaan virkistävästä kylmästä vedestä! Mietin, että menenkö nakuna vai vaatteet päällä, lämmittäisivätkö vaatteet vähän? Kokeilin vettä varpaillani, en pysty... Vedin muovihanskat käsiini ja pusero päälläni, päätäni alaspäin roikottaen, yritin huuhtoa väriä parhaani mukaan päästäni pois, kiittäen itseäni samalla siitä, että olin laittanut värin vain tyveen enkä koko päähän, sillä siinä sitä vasta olisi riittänyt kylmällä vedellä hinkkaamista! Välillä huutelin mieheltä väliaikatietoja sen suhteen, että mahtaako hän saada polttimen lähitunteina pelittämään sen verran, että pääsen sitten kunnolla suihkuun ja pesemään myös ihoni, vai pitääkö mun oikeasti mennä tuonne jääkylmään veteen peseytymään. Mies ähräsi pannuhuoneessa aikansa sillä aikaa kun mä hytisin enimmät värit pois pestyäni pyyhe päässä kahden peiton alla. Illan viimeisinä tunteina poltin hörähti käymään ja pääsin lopultakin kunnolla pesulle. Siinä välissä ehdin monta kertaa miettiä, että oman värinen siilitukka ja kerrostaloasunto eivät kuulostaisi yhtään paskemmilta vaihtoehdoilta. 

    Ei varmaan yllätys, että seuraavat pari päivää menivät lähinnä tästä reissusta ja sen rasituksista toipuessa. Mies sai hälyytettyä loppuviikolle paikalle öljypoltinhuoltajan, joka laittoi säädöt kohdilleen niin, että nyt pitäisi poltinogelmien olla historiaa ja seuraavalla kerralla sen suihkussa käymisenkin pitäisi olla ihan miellyttävää. Sitä toivon. Sitä todella toivon. 

    Usein mietin, että onko muidenkin ihmisten elämä tällaista jatkuvaa sekoilua ja säätämistä, vai onko meillä tässä suhteessa joku erikoislahja? 


    Nostalgiaa ja yhteisöllisyyden kaipuuta 

    Löysin itseni viime viikolla myös haikailemasta sellaisen yhteisöllisyyden perään, joka blogiyhteisössä vallitsi bloggaamisen alkuaikoina. Samantyyppisestä yhteisöllisyydestä ja yhteyden kokemisesta pääsin nauttimaan myös valokuvien jakamiseen tarkoitetussa Flickrissä, jonne päädyin blogiystävien vanavedessä ja jonne postasin ottamiani valokuvia lähes päivittäin.

    Tämä kaipuu syttyi, kun kirjauduin Flickriin ajatuksenani lopettaa käyttämättömäksi jäänyt maksullinen tilini ja päätyessäni pläräämään vanhoja kuviani sekä kuvatekstejä, joihin olin vuodattanut sydänvertani. Kyynel silmässä luin niitä ihania kommentteja, joita Flickr-ystäväni olivat mulle jättäneet, ja nuo ajat muistuivat elävinä mieleeni. Aktiivisin flickrausvaiheeni sattui juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa sairastuin ja elin aivokasvaimen pelon kanssa lähes puolentoista vuoden ajan, ja se tuki, mitä omalta yhteisöltäni tuossa palvelussa sain, oli korvaamatonta. 

    Myös blogiyhteisöllä oli tärkeä paikka mun elämässäni ja sydämessäni. Tuolloin kirjoittaminen oli paljolti päiväkirjamaista, pohdiskelevaa ja syviä tuntoja jakavaa, ja tekstejä kommentoitiin ahkerasti puolin ja toisin ja blogiystävyyssuhteita syntyi. Bloggaaminen tapahtui sisältö, jakaminen, keskustelu ja hauskuus edellä ja blogit olivat ihanan kotikutoisia. Useimmilta löytyi bloginsa sivupalkista listaus omista lempiblogeista, mikä helpotti uusien mieluisien blogien löytämistä. Blogien kaupallistuminen ja aikakausilehtimäisyys, joka muutti bloggaamisen luonnetta suuresti ja sai monet vanhoista blogeista kuolemaan, oli vielä edessäpäin. 

    Ikävöin vanhan tyylistä bloggaamista ja yhteisöllisyyttä ja tämä ikävä on korostunut nyt myös somealustojen, joilta olen etsinyt jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta, muututtua mielestäni huonompaan suuntaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että en ole ainoa ihminen, joka on vähän väsähtänyt Instagramin ja muiden somealustojen algoritmeihin, nopeatahtisuuteen ja lyhytsanaisuuteen ja kaipaa hitaampaa ja pohdiskelevampaa tapaa viestiä ja olla yhteydessä. Esimerkiksi Karkkipäivä-blogin Sanni ja Susannah Conway, joka on aloittanut uuden blogin ink on my fingers Substack-palvelussa, ovat lähiaikoina kirjoittaneet kaipuustaan vanhaa kunnon bloggaamista kohtaan. Olen viime aikoina myös törmännyt blogeihin, jotka ovat jatkaneet olemassaoloaan kaikki nämä vuodet ja pysyneet omina itsenään, viis veisaten blogeille viime vuosina asetetuista odotuksista. Niitä lukiessa on tuntunut siltä kuin tulisin kotiin, vaikka en olekaan suurinta osaa näistä blogeista silloin aikanaan lukenut. Tämä on tuntunut ihanalta ja toivon todella, että bloggaaminen, jossa avataan omaa sydäntä ja mennään jakaminen, kommunikaatio ja sisältö muodon ja kaupallisuuden edellä, kokee vielä toisen tulemisen. Nämä havainnot ovat saaneet mut pohtimaan myös sitä miten haluan itse jatkossa blogata ja pohdinnat jatkuvat. Ensi töikseni lisäsin blogini sivupalkkiin päivittyvän listan eli vanhan kunnon blog rollin niistä blogeista, joita tykkään tällä hetkellä lukea. Käy kurkkaamassa löytyisikö sieltä sullekin jotain uutta, mieluisaa luettavaa! 


    Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat

    Aika moni suomalainen on varmaankin joskus kuullut maailmankuulusta, pitkän uran HYKS:n neurokirurgian ylilääkärinä tehneestä neurokirurgi Juha Hernesniemestä, ja moni on ehtinyt Hernesniemen tekemän pitkän uran aikana olla hänen potilaanaankin. Myös hänen tarinansa kiinnostaa monia päätellen siitä, että jouduin jonottamaan hänen tuoreita muistelmiaan kirjastosta aika pitkään ja palauttaessani kirjan jono oli edelleen pitkä. 

    Hernesniemen maine loistavana aivokirurgina oli kantautunut munkin korviini siinä vaiheessa kun itse sairastuin, kävin pään magneettikuvissa, sain tuomion mahdollisesta aivokasvaimesta ja kuulin kuviani arvioitavan röntgenmiitingissä, jossa myös Juha Hernesniemi olisi läsnä. Aivoistani löytyneestä kasvainmaisesta muutoksesta olisi pitänyt saada otettua koepala diagnoosin varmistamiseksi, mutta Hernesniemi oli sitä mieltä, että koepalan ottoon ei voida toimenpiteen sisältämien liian suurien riskien takia näin nuoren ihmisen kohdalla ryhtyä. Jos joku muu lääkäri olisi kieltäytynyt hommasta, tuomiten mut sen myötä epätietoisuudessa elämiseen pitkäksi aikaa tai jopa pysyvästi, niin olisin luultavasti lähtenyt metsästämään asiasta toista mielipidettä, mutta koska tätä mieltä oli juuri Juha Hernesniemi, jonka leikkaustaidot tiesin, niin hyväksyin tilanteen ja tyydyin kohtalooni. Hän jos kuka on lääkäri, jonka olisin tarvittaessa myöskin antanut avata kalloni.




    Kun sitten kuulin hänen muistelmiensa ilmestyneen, niin kiiruhdin saman tien kirjaston varausjonoon ja odottelun jälkeen sain tuon 580-sivuisen järkäleen käsiini. Hernesniemen kasvutarina on upea. Köyhällä Keski-Pohjanmaalla syntynyt ja myöhemmin Pirkanmaan Ruovedellä kasvanut Juha kiinnostui aikanaan lääketieteestä Ruoveden pitkäaikaisen kunnanlääkärin esimerkin innostamana ja haki lääketieteelliseen tiedekuntaan lääkäriksi opiskelemaan, mutta ei päässyt sisään. Päätöksensä lääkäriksi ryhtymisestä tehneenä hän päätyi sitten Sveitsin Zürichin lääkikseen opiskelemaan, ja se oli lopulta onni, koska opetus Zürichissa oli korkeatasoista ja siellä Juhassa syntyi kipinä neurokirurgin uran tavoittelemiseksi. Myös neurokirurginen osaaminen oli tuohon aikaan Sveitsissä ihan eri tasolla kuin Suomessa, joten aikanaan Juha palaisi Suomeen tuoreena lääkärinä uusin neurokirurginen tietämys mukanaan. Mutta sitä ennen oli valmistuttava lääkäriksi, ja lopputenttiin valmistautuminen vaati Juhalta 18-tuntisia opiskelupäiviä, jotka hän tarpoi läpi kahvin, tupakan (2-3 askia per päivä), sämpylöiden, silavan, munien, Aromatin ja paprikan voimin. 

    Opiskelujen päätyttyä Hernesniemi palasi Suomeen luomaan uraa ja päätyi monien käänteiden jälkeen töihin ensin pidemmäksi ajaksi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja lopulta vuonna 1997 Hyks:n neurokirurgian ylilääkärin pestiin, mistä oli pitkään haaveillut. Samaan aikaan hän reissasi ahkerasti ympäri maailmassa leikkaamassa ja oppimassa lisää paremmiltaan sekä kouluttamassa muita alan ihmisiä. Siinä sivussa hän perusti myös perheen ja sai kolme lasta, mutta perheelle oli työlleen täysin omistautuvalla miehellä hyvin rajallisesti aikaa ja lopulta avioliitto kariutui. Eläkepäivät Hyks:n palveluksesta koittivat 68-vuotiaalle Hernesniemelle vuonna 2015, minkä jälkeen hän siirtyi ulkomaille jatkamaan leikkaustyötään. Vasta koronapandemia keskeytti nyt 75-vuotiaan Hernesniemen työn leikkaavana neurokirurgina. 

    Lukiessani Hernesniemen tarinaa tunsin samanaikaisesti suurta kunnioitusta ja ihailua sekä toisaalta surua. Miten mielenkiintoisen elämän hän onkaan saanut elää ja miten kiitollisia me potilaat saamme olla Hernesniemestä ja hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka omistavat elämänsä yhä paremmaksi lääkäriksi kehittymiselle ja tekevät työtään suurella sydämellä. Ja sitten taas toisaalta, miten yksinäiseltä tuollaisen työn, jossa ollaan jatkuvasti tekemisissä elämän ja kuoleman kysymysten kanssa, ja jossa vastuu hoidettavista ihmisistä on aivan valtava, täytyykään ajoittain tuntua. 

    Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat on kirja, jonka lukemista suosittelen kaikille lämpimästi. Sen lisäksi, että siinä piirtyy esiin mielenkiintoinen elämäntarina, niin kirja kuvaa oivallisesti länsimaisen ja suomalaisen lääketieteen kehitystä sekä neurokirurgian kehitystä lääketieteen erityisalana aina 1960-luvun loppupuolelta näihin päiviin asti. Muistelmat sisältävät runsaasti leikkauskuvauksia sekä potilaskeissejä, jotka voivat ehkä olla joillekin lukijoille lääketieteellisen sanastonsa takia raskasta luettavaa, mutta itse ainakin lääketieteestä ja aivojen toiminnasta kiinnostuneena luin myös näitä kuvauksia suurella mielenkiinnolla. 

    Samalla kun luin Hernesniemen sankarilääkärin tarinaa ihaillen, niin huomasin pysähtyväni välillä miettimään sitä, että olisipa hienoa saada lukea myös sellaisten lääkäreiden muistelmia, joiden työnkuvan keskiössä ei ole niinkään ihmishenkien pelastaminen hienoin lääketieteellisin toimenpitein, vaan jotka puurtavat sitkeästi, pitkäjänteisesti ja empatiakykyään menettämättä meitä pitkäaikaissairaita, jotka emme parane, vaan sinnittelemme päivästä toiseen saadaksemme pitää edes nykyisen toimintakykymme, auttaakseen. Heitä ja heidän työtään kunnioitan vähintään yhtä paljon kuin taitavia leikkauksia tekeviä kirurgeja, mutta heille harvoin sankarin viittaa tarjotaan eivätkä heidän tarinansakaan taitaisi olla suuren lukijakunnan mielestä kovin kiinnostavia. 


    Talven ensimmäinen hiihtoretki 

    Enpä muista talvea, jolloin Etelä-Suomeen olisi jo ennen joulua saatu niin paljon lunta, että hiihtäminen olisi mukavasti onnistunut. Tänä talvena lunta on kuitenkin jo riittänyt ja viime viikonloppuna upea aurinkoinen talvisää houkutteli ulkoiluttamaan metsäsuksia. Lähipeltoja pidemmälle en upottavassa umpihangessa jaksanut tarpoa, ja hyvä niin, siinä oli talven ensimmäiseksi hiihtoretkeksi mun kuntotasollani ihan riittävästi. 




    Hiihtovermeet viimeisen päälle! Metsäsukset vuosimallia 1978 on hankittu armeijan kaupasta ja anorakki on ysäriltä ja luultavasti kirppikseltä peräisin. Anorakkiin sointuvat villasukat ovat miehen edesmenneen sukulaisen käsialaa ja punaiset monot löysin meidän landen kätköistä, ties kenelle aikanaan kuuluneet. Sauvat ovat omani jostain 1980-luvun lopulta, luulisin. Viime kesänä Zalandolta hankitut pöksyt rikkovat tylsästi tämän upean historiallisen kokonaisuuden. 

    Hiihtelyn jälkeen oli lähes jokalauantaisen tulella kokkailun aika ja tälläkin kertaa savustettiin lohta. Siitä tuli nyt ihan täydellinen!







    Karen Pirie Yle Areenassa

    Rikossarjojahan maailmassa riittää ja usein ne tuntuvat olevan vain toistensa toistoa, joten on ilo löytää sarja, joka tuntuu jollain tavalla freesiltä verrattuna kaikkiin niihin aiemmin katsottuihin tarinoihin. Brittiläinen rikosdraama Karen Pirie oli tällainen virkistävä uutuus, se on katsottavissa nyt kokonaisuudessaan Yle Areenassa. En osaa ihan edes eritellä sitä mikä tässä sarjassa viehätti - sen lisäksi siis, että siinä nuori naispoliisi, jota sedät aliarvioivat, pääsee näyttämään kaikille närhen munat ratkoessaan rikosta, joka on jäänyt 25 vuotta aiemmin ratkaisematta. Sanoisin, että sarjassa on rankasta aiheesta huolimatta tietynlaista kepeyttä, mikä tekee katsomiskokemuksesta hiukan erilaisen verrattuna monien muiden rikossarjojen katsomiseen. Klikkaa tästä sarjan pariin. 


    Satunnaisia kuvamuistoja viikon varrelta


    Talvisen metsän graafisuus hivelee silmiä. 

    Kerran jaksoin viikon aikana käydä kävelemässäkin ja päädyin metsään ja pellolle, jossa lunta oli parhaimmillaan lähes keskimittaisen naisihmisen haaruksiin asti. 









    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 


    Continue Reading
    Mitä piti villasukkaelämän viikko 49 sisällään? Ainakin pesua kaipaavia villasukkia... 


    Kameleonttikukkijan ihmettelyä 




    "Eikös tämä marraskuunkaktus kukkinut niitä valkoisia kukkia..? Miksi nää kukat ovat sitten pinkkejä??" 

    Aina oppii uutta, kun elää saa. Viime viikolla ihmetystä aiheutti väriä vaihtava viherkasvi. Siinä se kasvi oli jo vuosia nököttänyt keittiön avohyllyn reunalla ja ilahduttanut meitä joulun alla hentoon vaaleanpunaiseen taittavilla, lähes valkoisilla kukillaan. Mutta nyt, kirkkaan pinkit kukat! Onkohan tämä joku miehen tekemä källi, onko hän vaihtanut kasvin toiseen? Tunnustusta ei tullut, joten piti ihan ryhtyä miettimään mistä moinen muutos voisi johtua. 

    Ainoa asia, joka on ollut kasvin ympäristössä eri lailla verrattuna aiempiin talviin on se, että huonelämpötilat on pidetty pakottavista syistä nyt ajoittain melkoisen matalina. Konsultoin googlea aiheesta marraskuunkaktus ja huonelämpötila, ja bingo: valkoinen/vaaleanpunainen marraskuunkaktus tosiaan kukkii usein pinkkinä viileissä lämpötiloissa. Mikäs siinä, upea väri ja vaihtelu virkistää. Kiitos pörssisähkö tästäkin elämyksestä! 


    Pyykinpesusta haaveilua 

    Viime viikolla alkoi vähän tuntumaan siltä, että pitäisiköhän vaihtaa blogin bannerin sloganin loppuosa muotoon "tahdittajanaan PIIP kallis pörssisähkö". Vaikka sähkön hinnat poikivatkin ihania pinkkejä kukkia, niin arki on hankaloitunut ja ankeutunut aika lailla entisestään jatkuvasti kalliin pörssisähkön, jossa yötunnitkaan eivät ole enää halpoja, takia. Pyykki- ja tiskivuoret kasautuvat, puhtaat vaatteet ja astiat loppuvat ja ruoka on päivästä toiseen sitä samaa ankeaa vetistä linssi- tai pakastekasviskeittoa, joka valmistuu nopeasti liedellä, ja jota mikrotaan sitten lounaaksi seuraavat kolme päivää. Pitkän hiuskuontalon puhtaaksi saaminen pihasaunassa on työlästä ja tekee siksi mieli lykätä peseytymistä. Ärsyttää ja oikein mikään ei huvita. Vertaistukea haetaan Facebook-ryhmästä, josta löytyy muita samankaltaisessa tilanteessa olevia, ja yritetään repiä aiheesta huumoria, jonka avulla jaksetaan odottaa sitä pyykkiyötä, joka ei koskaan tule.


    Mikrottu linssikeittolounas, kolmas päivä? Palkokasvien näin isoissa määrin syöminen ei ole terveyden kannalta mun tapauksessani mitenkään järkevää, mutta tänä talvena optimaalisesti ruokaileminen ei ole mulle taloudellisesti mahdollista. Keiton päällä ravintohiivahiutaleita lisäämässä ruoan ravinteikkuutta, ravintohiivahiutaleista saa rutkasti B-vitamiineja. 

    Keittojen vastapainoksi iso wokpannullinen kasvis-kanahässäkkää intialaisittain maustaen. 


    Tälle viikolle on luvattu ennätyshintoja ja eilenkin sähköstä makseltiin jopa yli 73 sentin / kWh hintaa. Mitään en tälle asialle kuitenkaan voi, joten yritän olla tuhlaamatta voivotteluun, katkeroitumiseen ja itsesäälissä rypemiseen yhtään enempää energiaa. Hoen itselleni "nyt on näin" ja "tämäkin menee ohi" ja yritän sopeutua tilanteeseen sekä keskittää energiani niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, ja joista saan hyvää mieltä tämän tarpomisen keskellä. Tällä viikolla ei ole toimintakykyistä aikaa hukattavaksi, koska mulla on paljon asioita hoidettavana ennen seuraavan viikon hoitojaksoa ja siitä parin päivän päässä odottavaa joulua. 


    Kaupunkilomailua

    Pitääkö olla huolissaan, jos käynti kaupungissa suuhygienistillä alkaa tuntumaan mukavalta vaihtelulta ja irtiotolta omasta arjesta? Hetken piti meikkipussia ennen kaupunkiin lähtöä etsiskellä, jotta sain piirrettyä itselleni kulmakarvat, sen verran oli edellisestä piipahduksesta ihmisten parissa aikaa. 

    Kyllä mua myös vähän jännitti istuutua itselleni uuden suuhygienistin tuoliin, koska taustalla on ei niin mukavasti sujuneita käyntejä muilla suuhygienisteillä, ja mietin, että minkälainen tapaus sieltä tällä kerralla kohdalle osuu. Hakusessa on ollut ammattilainen, jonka pakeille haluaisin mennä toistekin. Yllätys oli iloinen: nyt löytyi (julkiselta!) sellainen tyyppi! Hän oli ystävällinen, huomioiva, rauhallinen otteissaan ja pätevältä vaikuttava. Käynti oli siitäkin syystä mukava, että hammaskiveä oli tällä kertaa vain vähän ja sain kehuja hampaiden hoidostani. Kerroin, että hammasjuuritulehduksen triggeröimä, diagnoositta jäänyt keskushermostosairaus kummasti motivoi pitämään huolta hampaista. Aiemmin kipuillut ien oli nyt rauhallinen ja parantunut. Kaikki hyvin siis ja huhtikuussa hammastarkastuksessa hammaslääkäri tekee sitten jatkosuunnitelman. Kiitin hyvästä hoidosta ja kerroin tulevani mielelläni toistekin, aina pitää muistaa antaa positiivista palautetta silloin kun siihen on aihetta. 

    Olin joidenkin aiempien hampaiden puhdistuskäyntien pohjalta varautunut siihen, että poistun vastaanotolta ikenet hellinä, naama kuolassa, huimauksesta kärsien ja psyyke kolhuilla, mutta tämä reissu sujui niin mukavasti, että jaksoin suunnata hammashoitolasta vielä pariin kauppaan hakemaan muutamia pakollisia juttuja eli tarpeita joulumuistamisiin ja muutamat halvat kotipöksyt sekä alushousut pyykkäysvälin entisestään venyttämiseksi. Kirjastosta mukaan tarttui Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat, jota olin jonottanut jo pitkään, ja apteekista hain kiitollisin mielin satsin lääkettä, jonka saaminen ei tule olemaan lääkärin joskus lähitulevaisuudessa vaihtuessa itsestäänselvyys. Napattiin vielä gluteenittomat pizzat kainaloon paikallisesta kebulasta (taas...), sanottiin kaupungille heipat ja käännettiin auton nokka kohti meidän landea. 


    Nopeasti valmistuvat munakkaat ja sellaisenaan syötävät hedelmät ovat myöskin pörssisähkötalven vakioruokaa. Aivokirurgin muistelmissa pääsin viime viikolla hädin tuskin alkuun. 

    Postiasioiden hoitoa kaupunkireissun yhteydessä. Postimerkkien vuosiluvusta näkyy, että kovin usein en kustia näköjään polkemishommilla vaivaa. 


    Itsenäisyyspäivän ambivalentit fiilikset

    Ainahan itsenäisyyspäivä on ollut tärkeä ja kiitollisuuden tunteita synnyttävä päivä, mutta kuluvan vuoden helmikuun 24. päivän jälkeisten tapahtumien myötä tämä päivä on saanut vielä syvemmän ja painavamman merkityksen. Tästä syystä olisin halunnut tämän vuoden itsenäisyyspäivää myös jotenkin juhlistaa, mutta samaan aikaan oli vähän kaikesta niin huono fiilis, että en päässyt kiinni juhlatunnelmaan. Harmitti esimerkiksi se, että he, jotka ovat sota-ajat kokeneet ja ovat vielä elossa, joutuvat todistamaan tätä nykyistä maailmantilannetta ja elämään uudelleen läpi raskaita muistoja, joita tämä nykytilanne heissä ehkä herättää. Harmitti myös oma elämäntilanne, vaikka samalla sisäinen ääni kiirehti jo sättimään itseä tällaisesta itsesäälissä rypemisestä, sillä moni asiahan on kuitenkin tosi hyvin meidän maassamme ja paljon pahemminkin voisi olla. Itsenäisyyspäivän juhliminen jäi lipun nostoon ja laskuun - juhlapäivän illallisena oli mikrolämmintä einesmaksalaatikkoa puolukoiden kanssa voisilmällä ja kyytipoikana joku huono tv-sarja, jota en jaksanut katsoa loppuun. Juhlitaan sitten ensi vuonna taas paremmalla fiiliksellä. 




    Huonon mielen harhauttamista 

    Arjen ankeus ja tulevaisuuden turvattomuus vaatii vastapainokseen asioita, joihin keskittyä niin, että muut huolet hetkeksi unohtuvat, ja tällaisia projekteja yritin itselleni viime viikolla kehitellä. Laitoin alulle kaksi neuletyötä, joissa käytän helppoa pintaneuletta, joka vaatii hiukan keskittymistä olematta kuitenkaan vaikeaa, se on juuri sopivaa hyvän mielen puuhaa tähän hetkeen. 




    MTV:n Katsomosta taas löytyi uudenlainen, kiinnostava tv-sarjaformaatti, jossa yhdistellään tosi-tv:tä ja rikossarjaa, eli Murder Island, jossa neljä tavallisista ihmisistä muodostettua parivaljakkoa ruotii rikoskirjailijan käsikirjoittamaa murhatapausta, rikoksen ratkaisijoille ollessa tarjolla 50000 punnan suuruinen palkinto. Rikos- ja jännityssarjoja ahkerasti seuraavalle tavikselle tämä sarja, jossa amatöörimurhatutkijat työskentelevät ihan oikeiden entisten poliisien ja syyttäjien ohjauksessa, oli kiinnostavaa seurattavaa, jossa pääsi samalla myös punnitsemaan omia vastaavia taitojaan. Toivottavasti sarjasta tehdään toinenkin kausi, odotan innolla! 

    Pidin kiinni myös joka toinen päivä ulkona tehtävistä pienistä kävelylenkeistä, vaikka ei olisi huvittanut yhtään, ja aina olin lenkiltä palatessani paremmalla tuulella kuin sinne lähtiessäni. 





    Kirjoittamalla en niinkään harhauttanut raskaita ajatuksia, vaan pyrin sen avulla prosessoimaan mieltä painavia asioita ja saavuttamaan sitä kautta paremman mielen, ja yleensä tämä toimii aina. Bloggaamisesta ja päiväkirjan sekä bujon kirjoittamisesta on tullut mulle tärkeä harrastus ja terapeuttista toimintaa. 


    Rennompaa arkea lääkerepertuaarin kutistuessa

    Vaikka arki oli aikamoista tahkoamista, niin yhden asian suhteen oli nyt helpommin. Jatkuva syömisten aikatauluttaminen suhteessa päivittäin otettaviin lääkkeisiin helpottui, kun kuukausia kestänyt antibioottikuuri päättyi ja lääkerepertuaarista jäi siis pois aamu- ja ilta-antibiootti, joiden ottaminen oikein onkin aiheuttanut melkoista sumplimista sen suhteen milloin syödä, juoda sekä ottaa muut lääkkeet ja lisäravinteet. Arki on ollut pitkään stressaavaa tuntien laskemista ja syömisten kyttäämistä sekä pahimmillaan liian myöhään valvomista sen mahdollistamiseksi, että saan otettua kaikki lääkkeet oikeaoppisesti esimerkiksi ruokailun jostain syystä viivästyessä, ja nyt elämä tuntuu niin helpolta, kun on "vain" ne tavalliset lääkkeet ja niiden asettamista vaatimuksista huolehtiminen sumplittavana! Tämä tarkoittaa sitä, että aamupalan syömisen saa ajoittaa vapaammin eikä iltasyömisiä tarvitse enää kellon kanssa kytätä, ja että vain päivällä on syömisten ajoittamisen kanssa tarkempaa. Vapauttavaa! 



    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 


    Continue Reading
    On joulukuun kahdeksas päivä ja joka tuutista tulvii joulua ja joulun odotusta. Mulle jouluun on jo  pidempään liittynyt ambivalentteja tunteita ja ajatuksia enkä tänäkään vuonna erityisemmin fiilistele sen tuloa etukäteen (sen sijaan ämyreistä raikaavat Michael Bublén ja Mariah Careyn jouluhitit saavat mut poistumaan paikalta tai hiljentämään laitteen välittömästi). Musta on mukavaa saada viettää aattona aikaa tärkeimpien läheisteni kanssa pienimuotoisten jouluperinteiden äärellä, mutta sen syvempää merkitystä joululla ei mun elämässäni ole. Lapsena ja nuorena tykkäsin joulusta kovasti, joten ambivalenssi näitä pyhiä kohtaan on tainnut hiipiä muhun oikeastaan vasta sairastumiseni myötä. 

    Olen kirjoittanut blogissani useaan otteeseen siitä, miten elämä kroonisen, toimintakykyä heikentävän ja aaltoilevan sairauden kanssa on jatkuvaa suunnittelemista, aikatauluttamista, priorisoimista, rajaamista ja tauottamista. Jotta toimintakyky pysyy mahdollisimman hyvänä, on saatava tehdä, mennä ja levätä oman kropan ehdoilla ja sen asettaman rytmin mukaan. Ulkopuolelta käsin asetetut aikataulut, jotka sotivat omaa rytmiä vastaan, ja joissa ei ole riittävästi "löysää" omiin tarpeisiin, ovat kroonisesti sairaalle myrkkyä ja toimintakyky saattaa romahtaa nopeastikin, jos joutuu niiden mukaan toimimaan. Juurikin joulu on monille perheen, sukulaisten ja ystävien tapaamisen aikaa, mikä usein tarkoittaa enemmän tai vähemmän tiukasti aikataulutettua suhaamista paikasta toiseen, jolloin ei ehkä ole mahdollisuuksia kuunnella ja kunnioittaa riittävästi oman kroppansa jaksamisen rajoja, mikä asettaa yhteisen joulun vietossa mukana pysymiselle haasteita tai voi tehdä sen jopa mahdottomaksi. 


    Jonain joulupäivänä tien päällä. 


    Meillä joulua on perinteisesti vietetty kahdessa osassa. Aattoaamupäivänä olemme matkustaneet miehen kanssa mun vanhempieni luo Tampereelle, jossa olemme viettäneet jouluaattoa ja myös yöpyneet. Miehen perhe taas on yleensä halunnut kokoontua ensimmäisenä joulupäivänä Espoossa tai muualla Etelä-Suomessa, mikä on tarkoittanut sitä, että meidän on täytynyt lähteä jo joulupäivän aamupäivästä ajelemaan etelää kohti. Mun toimintakyvylleni ja voinnilleni näin tiukasti aikataulutettu ohjelma on liian raskas, joten mun on täytynyt valita ne tapaamiset, joihin osallistun. Omat iäkkäät vanhempani ovat mulle tärkeimpiä ja valitsen tietysti yhteisen ajan heidän kanssaan. Tämä on tarkoittanut sitä, että miehen perheen joulunvietto on jäänyt multa useimmiten väliin (vain joskus harvoin, jolloin kokoontuminen on ollut vasta tapaninpäivänä, olen ollut mukana). Olen hypännyt autosta ulos kodin kohdalla ja kömpinyt omaan sänkyyn nukkumaan pois Tampereen-reissun aiheuttamaa rasitusta miehen jatkaessa matkaa perheensä joululounaalle. Koin tästä pois jäämisestä vuosien ajan raskasta syyllisyyttä ja häpeää ja mua harmitti etenkin miehen puolesta, että hän joutuu menemään yksin ja selittelemään mun poissaoloani perheelleen. Enää en tätä asiaa häpeä tai kanna tästä syyllisyyden taakkaa, koska enhän sairaudelleni tai aikatauluille, jotka on suunniteltu enemmistön toiveiden pohjalta, mitään voi. Silti joulujani leimaa usein tietty ulkopuolisuuden ja kelpaamattomuuden kokemus ja tapaninpäivän koittaessa päällimmäinen tunne on helpotus: nyt ei tarvitse taas lähes vuoteen ajatella joulua.   

    Tänä vuonna joulun viettoon liittyy vielä yksi ylimääräinen jännitysmomentti eli mun hoitojaksoni ajoittuminen jouluviikon alkuun. Hengailen maanantaista keskiviikkoon Tampereella sairaalassa tippapullon kanssa, minkä jälkeen menen kotiin toipumaan, jotta selviän taas lauantaiaamupäiväksi takaisin Tampereelle joulun viettoon. Biologinen lääke, jota sairaalassa saan, on jo itsessään aine, jonka jokainen erä on uniikki enkä koskaan voi etukäteen tietää selviänkö tästä jaksosta ilman sivuvaikutuksia vai iskevätkö kunnon olot päälle. Lisäksi hoitoihin on tänä vuonna usein sisältynyt sellainen yllätyssektori, että koskaan en ole voinut olla varma siitä saanko tällä kertaa sitä samaa lääkevalmistetta kuin edelliskerralla, vai onko mua odottamassa joku ihan uusi ja itselle tuntematon lääke, jonka sopivuus ja sivuvaikutukset selviävät vain kokeilemalla. Varatessani viimeksi hoitojaksolla ollessani tätä tulevaa hoitojaksoa yritin kysellä hoitajilta, että onkohan heillä joku käsitys siitä mitä mulle sitten joulukuussa tullaan tarjoilemaan eli saanko tätä lääkevalmistetta, joka on sopinut mulle kokeilluista valmisteista parhaiten ja aiheuttanut vain hyvin vähän, jos ollenkaan sivuvaikutuksia. Kertoivat, että ei ole ainakaan näköpiirissä tämän valmisteen vaihtumista, joten uskalsin varata hoidot jouluviikon alkuun ja nyt vain toivon, että olen sen viikon lauantaiaamuna matkustus- ja joulunviettokunnossa. Nähtäväksi jää. Muiden kokeiltujen valmisteiden kanssa olen ollut hoitojakson jälkeen yleensä enemmän tai vähemmän kanveesissa ainakin viikon, joten jos mulle niitä laitetaan, niin joulun vietto taitaa olla mun osaltani kokonaisuudessaan peruttu. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, että lääkkeiden saatavuusongelmat, joista äkkivaihdot ovat kuulemma johtuneet, eivät pilaa mun ja perheeni joulua! 


    Jouluaatto Tampereella jokunen vuosi sitten. 


    Hoitojakson ajoittuminen jouluviikolle tarkoittaa sitä, että mulla on enää tämä loppuviikko ja ensi viikko aikaa valmistautua jouluun. Meillä ei kotona laiteta joulua mitenkään eli en joulusiivoa, koristele tai laita jouluruokia lukuunottamatta niitä ruokia, jotka teen vanhempieni luo mukaan otettavaksi (saapa nähdä miten niiden kanssa käy tänä vuonna, koska toivun aattoa edeltävät päivät hoidoista). En ole jouluruokien suurin fani, joten en halua syödä niitä montaa päivää, vaan mulle riittää niistä nauttiminen aattona, ja ruokavalionikin on ollut jo yli kymmenen vuoden ajan terveyssyistä sellainen, että siihen eivät esimerkiksi useimmat joululeivonnaiset oikein sovi. Lahjoja hankin tai valmistan yleensä ihan muutaman ja korttien lähettämisestä on luovuttu aikaa sitten eli ihan minimeillä mennään. Hyvä niin, enempään mulla ei olisi nyt jaksamistakaan. Eiköhän se joulu tänäkin vuonna tule joka tapauksessa. Eikä mua henkilökohtaisesti haittaisi, vaikka joulua vietettäisiin noutopizzaa syöden, joulussa tärkeintä on yhdessäolo itselle tärkeiden ihmisten kanssa. 

    Toivotan kaikille jouluihmisille mukavaa joulun odotusta, ja meille muille totean vaan: hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää. Okei, vitsailu on vaikea laji, lopetan tähän ja menen syömään linssikeittoa... 



    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 

    Continue Reading



    Olipahan viikko. Kuvittelin jatkavani hyvin edellisviikolla alkuun päässyttä paremminvointiprojektiani, mutta elämä järjesti muuta puuhaa ja ajateltavaa. Sain silti pidettyä kiinni joistain alulle laittamistani hyvää tekevistä rutiineista, hyvä mä! 


    Perhepakkaus Buranaa

    Heräsin maanantaiaamuna ärsyttävään jomotukseen, joka oli alkanut jo sunnuntaina ja joka paikantui vasempaan yläleukaan. Syytin kivusta hankalaa hammasväliä, joka kerää itseensä ruokaa ja jota olin lauantai-iltana joutunut rassaamaan kunnolla hammaslangalla ruokailun jälkeen. Ajattelin, että eiköhän ien siitä itsestään rauhoitu pikku hiljaa ja lähdin hakemaan keittiöstä Buranaa. Keittiöreissulla bongasin hämärässä huoneessa vaakatasossa kesken työpäivää pötköttelevän puolisoni, joka kertoi selän napsahtaneen jumiin niinkin hurjassa urheilusuorituksessa kuin kissojen ruokakuppien täyttämisessä. Että sellainen maanantai meillä, mietin mielessäni - "montakos Buranaa sulle laitetaan?". 




    Suukipu pysyi maanantaina särkylääkkeen voimin hallinnassa, mutta heti tiistaiaamuna herätessä se oli taas vahvasti läsnä ja tuntui säteilevän myös alaleukaan. Tässä kohtaa alkoi vähän huolestuttaa, sillä pelkään hammasongelmia kuin ruttoa, koska mun diagnoositta jäänyt neurologinen sairauteni puhkesi aikanaan juurikin hammasjuuritulehduksen ja epäonnistuneen juurihoidon seurauksena. Kävin tiedustelemassa mieheltä, että miltäs se sun selkäsi tänään vaikuttaa, oisko saumaa lähteä hammaslääkärissä käymään jos tulee tarve? Eipä ollut ja siinä kohtaa alkoi hieman kuumottaa, mies kun on tämän talouden ainoa kuski tällä hetkellä ja maalta on matkaa palvelujen äärelle. No ei muuta kuin Buranaa huuleen ja pohtimaan asiaa, sitä ennen ajatukset hetkeksi johonkin mukavampaan Instagramia selaamalla... tai niinhän mä luulin. 


    Uutinen, jota kukaan ei halua kuulla

    Kas, vertaiskaverini J on tänään hoidoissa meidän infuusiohuoneessa ja kertoo, että hänellä hoidot toimivat hyvin, onpas mahtava juttu! Mutta huonojakin uutisia on saanut... luottolääkäri on jäämässä eläkkeelle ja nyt on huoli jatkosta. Siis hetkinen, onkos kyseessä nyt se meidän yhteinen luottolääkärimme??

    Ja kyllä, mun lääkäristänihän hän puhui. Kivut unohtuivat, kun piti keskittyä hengittämiseen ja uutisen tajuamiseen. Nyt se sitten tapahtuisi, se mitä olen pelännyt jo pitkään. Tiesin tämän tiedon pian tulevan, koska tiesin lääkärini täyttävän tänä vuonna 65 vuotta, mutta en halunnut myöntää asiaa itselleni, koska sillä voi olla mun jatkohoitoni kannalta katastrofaaliset seuraukset. Oksetti ja heikotti ja vatsaa väänsi, tuntui raskaalta hengittää. En tiennyt miten päin olisin, joten lähdin lämmittämään pihasaunaa ja heittämään lähimetsässä pikku lenkin saunan lämpeämistä odottaessa, johonkin oli saatava ahdistusta purettua. Suuhun sattui ja mietin, että pakko päästä pesulle, jos tulee akuutti lähtö hammaslääkäriin tämän kivun takia. Mieli poukkoili erilaisten hampaisiin ja lääkärin vaihdokseen liittyvien kauhuskenaarioiden välillä ja pelkäsin, että pää leviää. 





    Kipuileminen ja stressaaminen uuvuttaa 

    Onneksi näistä krempoista selvittiin ilman lääkärireissuja ja lääkärinvaihdosuutiseen liittyvä ahdistuskin helpotti vähän, kun sain prosessoitua asiaa kirjoittamalla (voit lukea aihetta käsittelevän blogipostaukseni täältä). Loppuviikon olinkin sitten tosi uupunut eikä mikään määrä unta tuntunut riittävän, joka päivä piti pitkien yöunien päälle ottaa ainakin yhdet päikkärit. Vaikka olenkin 15 vuoden sairastamisen aikana oppinut jo sen, että lepääminen elimistön lepoa pyytäessä on ainoa tapa toipua ylirasituksesta mahdollisimman nopeasti toimintakuntoon, ja että liika aktiivisuus rasittuneena pahentaa elimistön tulehdustilaa ja oireita, niin kyllä monien päivien mittainen pakkolepo silti ottaa mielen päälle ja tuntuu elämän tuhlaamiselta. Armollisuuden opetteleminen itseä kohtaan taitaa olla läpi elämän jatkuva projekti. 


    Oman kuplan ulkopuolella? 

    Vaikka aika tiukasti omassa kuplassani tämänkin viikon vietin, niin some tarjosi ikkunan ihmetellä maailman menoa oman kuplani ulkopuolella, ja kyllä sitä ihmetystä riittikin. Ihmiset tuntuvat jakautuneen heihin, jotka elävät kuin mitään koronaa, ilmasto- tai talouden kriisiä ei olisikaan, ja meihin, jotka elämme pienesti omissa ympyröissämme siksi, että koemme, että meillä ei ole terveydellisesti, omatunnon puolesta ja taloudellisesti varaa viettää sosiaalista elämää, matkustella ja pitää hauskaa kuten ennen. 

    Omalla kohdallani vallitseva tunne noita tarinoita katsoessa on JOMO, joy of missing out, vaikka kaipaankin esimerkiksi livemusiikkia - minkään bändin keikka ei ole mulle kuitenkaan sen arvoinen, että olisin valmis lähtemään vapaaehtoisesti maskittomien ja potentiaalisesti kipeänä keikalle tulevien ihmisten joukkoon hakemaan itselleni tartuntaa, joka toisesta koronarokotteesta saamani reaktion pohjalta arvioiden voisi olla mulle suhteellisen paha rasti. Kun on elänyt vuosien ajan elävän kuolleen elämää ja saa sitten taistelun jälkeen osan toimintakyvystään ja taidostaan nauttia elämästä takaisin, niin siitä ei halua ihan hevillä luopua. Mun elämäni ei tarvitse välttämättä sisältää koko ajan isoja elämyksiä, vaan saan nautintoa ja merkitystä elämääni myös ihan pienistä, itselleni tärkeistä jutuista - tätä tuntuu monien, jotka syyttävät mua siitä, että jätän pelon takia elämäni elämättä, olevan vaikeaa ymmärtää. Eipä kyllä tunnu nyt taloudellisestikaan järkevältä rillutella, kun ne tulevat jättimäiset energia- ja ruokalaskutkin pitää pystyä maksamaan. 


    Viikon 48 hyvät & kivat 

    Kaikesta huolimatta tai juuri siksi kirjasin kuluneella viikollakin bujooni kunkin päivän positiivisia asioita: 

    • Lempipaperikauppaani Paperimurulle oli pitkään kestäneiden toimitusvaikeuksien jälkeen tullut myyntiin lempparitäytekynäni mustesäiliöitä ja tilasin niitä kerralla neljä pakettia enkä malta odottaa, että pääsen taas nauttimaan siitä tunteesta, jonka täydellisen kynän ja paperin kombo synnyttää. Muut kynä- ja paperifriikit tietävät mitä tarkoitan!
    • Bloggaaminen auttoi mua hurjasti prosessoimaan ajatuksiani. 
    • Suu- ja selkäsäryistä selvittiin ilman lääkärireissuja. 
    • Jaksoin käydä useamman kerran kävelyllä. Lumiset peltomaisemat ja metsä ilahduttivat. 


    • Sain lusittua loppuun kolme kuukautta kestäneen antibioottikuurin, joka jo kertaalleen keskeytyi nokkosrokkoon ja joka nytkin aiheutti ajoittain sen verran hankalia sivuvaikutuksia, että usko kuurin loppuun viemisen onnistumiseen oli koetuksella. Taputan itseäni olalle ja aloitan ankaran maitohappobakteerien tankkaamisen sekä toivon, että kuuri tuo mulle pysyviä hyötyjä. 

    • Innostuin pitkästä aikaa katsomaan Masterchef Australian uusinta kautta ja siinä mennään nyt jo top 10:ssä, mikä tekee ohjelman seuraamisesta jännää, kiinnostavaa ja koukuttavaa. Ihanan Alvinin Drunken Chicken 2.0 kuulosti niin tajunnan räjäyttävältä, että ohje lähtee testiin, kunhan saan hankittua reseptin ja raaka-aineet käsiini! En uskalla googlata reseptiä vielä, jotten saa vahingossa kuulla kilpailun lopputulosta etukäteen. 
    • Nautin neulomisesta ja opin uuden tavan tehdä kantapään kavennukset nätimmin. Sinisistä polvisukista ensimmäinen valmistui. 
    • Paistettiin valurautapannulla voissa itse syksyllä kalastettua haukea ja syötiin sitä juuresmuusin ja höyrytetyn kukkakaalin kanssa, oli hitsin herkullista! 

    • Mun on pitänyt jo ainakin vuoden päivät lopettaa vanha Flickr-tilini, jota en enää käytä ja josta silti maksan turhaan ihan liian isoa kuukausimaksua, ja sain laitettua tämän projektin alulle. Tämä tili oli mulle sairastumiseni alkuaikoina yksi tärkeimmistä henkirei'istäni ja tuetuksi tulemisen paikoista, joten siksi siitä luopuminen on tuntunut raskaalta. Mutta, kaikella on aikansa ja nyt on aika sulkea tämä sivu kirjastani. Sitä ennen otan kuitenkin tärkeimmät kuvat ja keskustelut itselleni talteen. 
    • Käytin suutarilla hyväkuntoiset Vagabondin talvinilkkurini, joista olivat pohjat irronneet, liimauksessa, ja ne olivat noudettaessa kuin uudet (komeasti lankatutkin) eikä homma maksanut kuin 20 euroa. Vanhan, käyttökelpoisen korjauttamisesta tulee hyvä fiilis ja rahapussikin tykkää. 

    • Purkitin kuivumassa olleet suppilovahverot ja niitä tuli 3 hyvän kokoista lasipurkillista, pärjäilen niillä hienosti ainakin tämän talven yli. 

    • Suolavedessä jälkisuolattu savulohi onnistui tälläkin kertaa varsin mainiosti. Savustettiin kalaa tällä kertaa kovemmalla liekillä noin 25 minuuttia ja jälkisuolattiin 10% suolavedessä 10 minuutin ajan. Ensi kerralla isolla liekillä 20 minuuttia ja samanlainen suolaus ja tulee ihan täydellinen! 



    • Aloitettiin katsomaan Suomi koomikoiden silmin -sarjaa Yle Areenassa. Siinä kolme naiskoomikkoa Intiasta, Etelä-Afrikasta ja Yhdysvalloista matkustaa Suomeen selvittämään "maailman onnellisimman kansan" onnellisuuden salaisuutta perehtymättä suomalaisuuteen etukäteen eli havainnoinnin tapahtuessa enemmän tai vähemmän puhtaalta pöydältä. Olemme katsoneet nyt kaksi jaksoa kuudesta, ensimmäisessä osassa koomikot vierailevat erilaisissa työpaikoissa ja toisessa osassa he perehtyvät suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Seuraa tarkkoja havaintoja ja hulvatonta tilannekomiikkaa, joita naiset sitten päivän päätteeksi ruotivat keskenään päivällispöydän ääressä. Ainakin kahden ensimmäisen jakson pohjalta uskallan suositella. 


     ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 

    Continue Reading
    Newer
    Stories
    Older
    Stories

    Blogitekstien takana

    Blogitekstien takana
    Moikka, nimeni on Kirsi ja toivotan sinut tervetulleeksi blogini pariin. Olen introvertti innostuja, pohdiskelija, villasukissa viihtyjä, kissaihminen, melankolisen metallimusiikin rakastaja, kahviaddikti, metsissä harhailija, jonkin sortin yhteiskuntatieteilijä ja terveysnörtti. Matkakumppaninani kulkee diagnoositta jäänyt neurologinen sairaus, joka sanelee tekemisteni tahdin. Klikkaamalla kuvaa voit lukea minusta lisää.

    Seuraa

    • bloglovin
    • facebook
    • instagram

    Yhteys

    pieniaotteita(at)gmail.com

    Blogiarkisto

    • maaliskuuta 2023 (7)
    • helmikuuta 2023 (8)
    • tammikuuta 2023 (6)
    • joulukuuta 2022 (7)
    • marraskuuta 2022 (7)
    • lokakuuta 2022 (5)
    • syyskuuta 2022 (4)
    • elokuuta 2022 (1)
    • heinäkuuta 2022 (5)
    • kesäkuuta 2022 (4)
    • toukokuuta 2022 (4)
    • huhtikuuta 2022 (6)
    • maaliskuuta 2022 (2)

    Suosituimmat tekstit

    • Pahinta diagnoosittomuudessa on se, että ei tule nähdyksi ja uskotuksi
    • Neurologinen sairaus ei tykkää tiukoista aikatauluista
    • Enimmäkseen leppoisa maalaisvappu oman kropan ehdoilla
    • Luottolääkärin menettäminen tuntuu diagnoosittomasta kuin iskulta palleaan
    • Viikko 48: Perhepakkaus Buranaa, iso menetys ja pieniä ilon aiheita
    • Kun ei jaksa siivota: sairastamiseen liittyvästä kotihäpeästä
    • Gluteeniton ja maidoton maisemakahvilan raparperipiirakka vie kielen mennessään
    • Viikko 51: kun hoitojakso ja joulu osuvat samalle viikolle

    Kuukauden luetuimmat

    • Arkikuva 10/52
    • Ajatuksia diagnoosien viivästymisestä ja pitkä QT-aikaoireyhtymästä harvinaisten sairauksien päivänä
    • Arkikuva 9/52

    Translate

    Seuraan

    • Esmeraldan eetos
      Onko Ferrante Starnonen kepponen?
      8 minuuttia sitten
    • Via Per Aspera Ad Astra
      Onko aamu oikeasti iltaa viisaampi?
      59 minuuttia sitten
    • Thildan Kuvasto
      Poistohaaste #4 + #3
      2 tuntia sitten
    • Hollanninhippiäinen
      Kylpylää ja kiisseliä
      11 tuntia sitten
    • Tähän on tultu
      10 x 3 – kevätarjen lempparit ja inhokit
      17 tuntia sitten
    • Sutkautuksia
      Viikkoraportti
      19 tuntia sitten
    • Painajainen, joka kävi toteen - syöpä
      Kirje sinulle, kantasolujen luovuttaja
      23 tuntia sitten
    • Sairaasti sukkaa
      Hetken hengähdystä…mitä se sitten tarkoittaakaan
      1 päivä sitten
    • Sydänmuruja
      Kohti omaa kirjaa, osa 2
      1 päivä sitten
    • Uusi muusa / Eeva Kolu
      Ikea hack: brittityylinen kirjahylly
      1 päivä sitten
    • ink on my fingers by Susannah Conway
      Meet the ADHD pixie
      2 päivää sitten
    • Akatemian jalkaväki
      ChatGPT tutkimustyössä
      3 päivää sitten
    • Tiia Rantanen
      Raskausviikot 21-24: napa kasvaa umpeen
      3 päivää sitten
    • Sinun hyvä Elämä -blogi
      Kameran edessä
      4 päivää sitten
    • Sopusointuja
      Anna ammattilaisen asentaa keittiösi!
      4 päivää sitten
    • Juliaihminen
      Maaliskuussa paljon kaikkea
      4 päivää sitten
    • Häivähdys kuoleman läheisyydestä
      Aivoblues
      4 päivää sitten
    • Aamukahvilla
      Inspiroitunut luonnonvoimista: Kalevalan yhdisteltävä Amuletti-sarja
      5 päivää sitten
    • Kynäniekan salaiset mietteet
      Vammaisuuden näyttämö: 37 Seconds
      6 päivää sitten
    • Hetki kerrallaan
      Kuusi vuotta vuodepotilaana
      1 viikko sitten
    • Algo Nuevo
      Detox-ruokavaliosta
      1 viikko sitten
    • Vaikea-asteinen krooninen väsymysoireyhtymä (ME/CFS) elämänkumppanina
      KELA ja vammaistukifarssi
      1 viikko sitten
    • Dare to be lightneer
      8 kk kohdunpoistosta
      1 viikko sitten
    • Small talkia elämästä
      TYYPILLINEN PÄIVÄNI MEDICAL MEDIUM -RUOKAVALIOLLA
      2 viikkoa sitten
    • Kukkapilli
      Kunnes tapaamme jälleen?
      2 viikkoa sitten
    • Villiviini
      Kirahviajattelua ja 9 muuta episodia tästä talvesta
      4 viikkoa sitten
    • Mustikkapasta
      Kuka lastani tänään hoitaa? Puoli vuotta päiväkotia takana - havaintoja suomalaisesta päiväkotiarjesta
      1 kuukausi sitten
    • Visual Diary
      Radiovieraana
      1 kuukausi sitten
    • Delicate Little Petal
      Well, HAVE You Tried Yoga? (Libby Hinsley Book Review)
      2 kuukautta sitten
    • Veloena
      Yksityinen talvipäivänseisaus
      3 kuukautta sitten
    • Chronic Illness Trauma Studies by Veronique Mead
      Chronic Illness and Trauma Podcast with Guy MacPherson (The Trauma Therapist Project)
      1 vuosi sitten
    Näytä 10 Näytä kaikki

    Näistä aiheista kirjoitan

    2023 3 x kuukauden kuva aasialainen ruoka arki arkikuva arkkitehtuuri bloggaaminen bullet journal diagnoosi diagnoosittomuus dokumentti eläimet elämä elämänhallinta energiakriisi eriarvoisuus fatiikki fiktio funktionalismi gluteeniton hammasterveys harvinainen sairaus harvinaissairaus harvinaisten sairauksien päivä helle helmikuu herkut hiihtäminen hipsteriys historia hoitajalakko hoitojakso hoitosuhde hyvinvointi hyötypuutarha häpeä ihmissuhteet indonesialainen ruoka inspiroivat ihmiset introverttiys itsenäisyys itsereflektio joulu juhlapyhät juhlat kasvikset kaupunki kesä kesäreissu ketogeeninen ruokavalio kevät kiistellyt sairaudet kipu kirjat kirjoittaminen kissat kompassisana korona koti kotihäpeä kotimaanmatkailu kotityöt krooninen sairaus kukat kuolema kuukausikatsaus kuulumiset kuvahaaste kärsimys käsityöläisyys laavu leirintäalue loma lukeminen läsnäolo lääketiede lääkkeet maailmantilanne maidoton marttailu matkustaminen ME/CFS medikaaliset traumat meidän lande menetys metsä mielenrauha mielenterveys musiikki mökkeily naapurit neulominen neurologinen sairaus pakuelämää paleoruokavalio parisuhde pelko perhe perusturvallisuus pitkä QT potilaan oikeudet prodromaalivaihe psykologia pukeutuminen pärjääminen pörssisähkö rasitusikkuna rauha ravintolaruoka retkeily rituaali ruoka ruokaohje rutiinit sairaala salaatit selviytyminen sienestäminen siisteys sivuvaikutukset sokeriton sosiaalinen kipu sosiaalisuus sota sotahinnat stressi stressinhallinta strömssi suku suru Susannah Conway syksy talvi tammikuu terveys Toijala toimijuus toimintakykyinen aika trauma traumapsykologia tuberkuloosi tukisana tulehdusta vähentävä ruokavalio turva tv-sarjat Ukrainan sota ulkoilmaelämää ulkoilu ulkopuolisuus Unravel Your Year uusi vuosi valokuvaus Vanajavesi vanhat autot vegaaninen veneily vertaistuki viikkopostaus viikon hyvät ja kivat viljaton vuosikatsaus wahlsin protokolla webinaari yhteiskuntatieteet yhteisöllisyys yksinolo

    Created with by BeautyTemplates | Distributed By Gooyaabi Templates

    Back to top