Pieniä otteita: korona

Olipahan viikko. Kuvittelin jatkavani hyvin edellisviikolla alkuun päässyttä paremminvointiprojektiani, mutta elämä järjesti muuta puuhaa ja ajateltavaa. Sain silti pidettyä kiinni joistain alulle laittamistani hyvää tekevistä rutiineista, hyvä mä!

Perhepakkaus Buranaa

Heräsin maanantaiaamuna ärsyttävään jomotukseen, joka oli alkanut jo sunnuntaina ja joka paikantui vasempaan yläleukaan. Syytin kivusta hankalaa hammasväliä, joka kerää itseensä ruokaa ja jota olin lauantai-iltana joutunut rassaamaan kunnolla hammaslangalla ruokailun jälkeen. Ajattelin, että eiköhän ien siitä itsestään rauhoitu pikku hiljaa ja lähdin hakemaan keittiöstä Buranaa. Keittiöreissulla bongasin hämärässä huoneessa vaakatasossa kesken työpäivää pötköttelevän puolisoni, joka kertoi selän napsahtaneen jumiin niinkin hurjassa urheilusuorituksessa kuin kissojen ruokakuppien täyttämisessä. Että sellainen maanantai meillä, mietin mielessäni - "montakos Buranaa sulle laitetaan?".

Suukipu pysyi maanantaina särkylääkkeen voimin hallinnassa, mutta heti tiistaiaamuna herätessä se oli taas vahvasti läsnä ja tuntui säteilevän myös alaleukaan. Tässä kohtaa alkoi vähän huolestuttaa, sillä pelkään hammasongelmia kuin ruttoa, koska mun diagnoositta jäänyt neurologinen sairauteni puhkesi aikanaan juurikin hammasjuuritulehduksen ja epäonnistuneen juurihoidon seurauksena. Kävin tiedustelemassa mieheltä, että miltäs se sun selkäsi tänään vaikuttaa, oisko saumaa lähteä hammaslääkärissä käymään jos tulee tarve? Eipä ollut ja siinä kohtaa alkoi hieman kuumottaa, mies kun on tämän talouden ainoa kuski tällä hetkellä ja maalta on matkaa palvelujen äärelle. No ei muuta kuin Buranaa huuleen ja pohtimaan asiaa, sitä ennen ajatukset hetkeksi johonkin mukavampaan Instagramia selaamalla... tai niinhän mä luulin.

Uutinen, jota kukaan ei halua kuulla

Kas, vertaiskaverini J on tänään hoidoissa meidän infuusiohuoneessa ja kertoo, että hänellä hoidot toimivat hyvin, onpas mahtava juttu! Mutta huonojakin uutisia on saanut... luottolääkäri on jäämässä eläkkeelle ja nyt on huoli jatkosta. Siis hetkinen, onkos kyseessä nyt se meidän yhteinen luottolääkärimme??

Ja kyllä, mun lääkäristänihän hän puhui. Kivut unohtuivat, kun piti keskittyä hengittämiseen ja uutisen tajuamiseen. Nyt se sitten tapahtuisi, se mitä olen pelännyt jo pitkään. Tiesin tämän tiedon pian tulevan, koska tiesin lääkärini täyttävän tänä vuonna 65 vuotta, mutta en halunnut myöntää asiaa itselleni, koska sillä voi olla mun jatkohoitoni kannalta katastrofaaliset seuraukset. Oksetti ja heikotti ja vatsaa väänsi, tuntui raskaalta hengittää. En tiennyt miten päin olisin, joten lähdin lämmittämään pihasaunaa ja heittämään lähimetsässä pikku lenkin saunan lämpeämistä odottaessa, johonkin oli saatava ahdistusta purettua. Suuhun sattui ja mietin, että pakko päästä pesulle, jos tulee akuutti lähtö hammaslääkäriin tämän kivun takia. Mieli poukkoili erilaisten hampaisiin ja lääkärin vaihdokseen liittyvien kauhuskenaarioiden välillä ja pelkäsin, että pää leviää.

Kipuileminen ja stressaaminen uuvuttaa

Onneksi näistä krempoista selvittiin ilman lääkärireissuja ja lääkärinvaihdosuutiseen liittyvä ahdistuskin helpotti vähän, kun sain prosessoitua asiaa kirjoittamalla (voit lukea aihetta käsittelevän blogipostaukseni täältä). Loppuviikon olinkin sitten tosi uupunut eikä mikään määrä unta tuntunut riittävän, joka päivä piti pitkien yöunien päälle ottaa ainakin yhdet päikkärit. Vaikka olenkin 15 vuoden sairastamisen aikana oppinut jo sen, että lepääminen elimistön lepoa pyytäessä on ainoa tapa toipua ylirasituksesta mahdollisimman nopeasti toimintakuntoon, ja että liika aktiivisuus rasittuneena pahentaa elimistön tulehdustilaa ja oireita, niin kyllä monien päivien mittainen pakkolepo silti ottaa mielen päälle ja tuntuu elämän tuhlaamiselta. Armollisuuden opetteleminen itseä kohtaan taitaa olla läpi elämän jatkuva projekti.

Oman kuplan ulkopuolella?

Vaikka aika tiukasti omassa kuplassani tämänkin viikon vietin, niin some tarjosi ikkunan ihmetellä maailman menoa oman kuplani ulkopuolella, ja kyllä sitä ihmetystä riittikin. Ihmiset tuntuvat jakautuneen heihin, jotka elävät kuin mitään koronaa, ilmasto- tai talouden kriisiä ei olisikaan, ja meihin, jotka elämme pienesti omissa ympyröissämme siksi, että koemme, että meillä ei ole terveydellisesti, omatunnon puolesta ja taloudellisesti varaa viettää sosiaalista elämää, matkustella ja pitää hauskaa kuten ennen.

Omalla kohdallani vallitseva tunne noita tarinoita katsoessa on JOMO, joy of missing out, vaikka kaipaankin esimerkiksi livemusiikkia - minkään bändin keikka ei ole mulle kuitenkaan sen arvoinen, että olisin valmis lähtemään vapaaehtoisesti maskittomien ja potentiaalisesti kipeänä keikalle tulevien ihmisten joukkoon hakemaan itselleni tartuntaa, joka toisesta koronarokotteesta saamani reaktion pohjalta arvioiden voisi olla mulle suhteellisen paha rasti. Kun on elänyt vuosien ajan elävän kuolleen elämää ja saa sitten taistelun jälkeen osan toimintakyvystään ja taidostaan nauttia elämästä takaisin, niin siitä ei halua ihan hevillä luopua. Mun elämäni ei tarvitse välttämättä sisältää koko ajan isoja elämyksiä, vaan saan nautintoa ja merkitystä elämääni myös ihan pienistä, itselleni tärkeistä jutuista - tätä tuntuu monien, jotka syyttävät mua siitä, että jätän pelon takia elämäni elämättä, olevan vaikeaa ymmärtää. Eipä kyllä tunnu nyt taloudellisestikaan järkevältä rillutella, kun ne tulevat jättimäiset energia- ja ruokalaskutkin pitää pystyä maksamaan.

Viikon 48 hyvät & kivat

Kaikesta huolimatta tai juuri siksi kirjasin kuluneella viikollakin bujooni kunkin päivän positiivisia asioita:

Lempipaperikauppaani Paperimurulle oli pitkään kestäneiden toimitusvaikeuksien jälkeen tullut myyntiin lempparitäytekynäni mustesäiliöitä ja tilasin niitä kerralla neljä pakettia enkä malta odottaa, että pääsen taas nauttimaan siitä tunteesta, jonka täydellisen kynän ja paperin kombo synnyttää. Muut kynä- ja paperifriikit tietävät mitä tarkoitan!
Bloggaaminen auttoi mua hurjasti prosessoimaan ajatuksiani.
Suu- ja selkäsäryistä selvittiin ilman lääkärireissuja.
Jaksoin käydä useamman kerran kävelyllä. Lumiset peltomaisemat ja metsä ilahduttivat.

Sain lusittua loppuun kolme kuukautta kestäneen antibioottikuurin, joka jo kertaalleen keskeytyi nokkosrokkoon ja joka nytkin aiheutti ajoittain sen verran hankalia sivuvaikutuksia, että usko kuurin loppuun viemisen onnistumiseen oli koetuksella. Taputan itseäni olalle ja aloitan ankaran maitohappobakteerien tankkaamisen sekä toivon, että kuuri tuo mulle pysyviä hyötyjä.

Innostuin pitkästä aikaa katsomaan Masterchef Australian uusinta kautta ja siinä mennään nyt jo top 10:ssä, mikä tekee ohjelman seuraamisesta jännää, kiinnostavaa ja koukuttavaa. Ihanan Alvinin Drunken Chicken 2.0 kuulosti niin tajunnan räjäyttävältä, että ohje lähtee testiin, kunhan saan hankittua reseptin ja raaka-aineet käsiini! En uskalla googlata reseptiä vielä, jotten saa vahingossa kuulla kilpailun lopputulosta etukäteen.
Nautin neulomisesta ja opin uuden tavan tehdä kantapään kavennukset nätimmin. Sinisistä polvisukista ensimmäinen valmistui.
Paistettiin valurautapannulla voissa itse syksyllä kalastettua haukea ja syötiin sitä juuresmuusin ja höyrytetyn kukkakaalin kanssa, oli hitsin herkullista!

Mun on pitänyt jo ainakin vuoden päivät lopettaa vanha Flickr-tilini, jota en enää käytä ja josta silti maksan turhaan ihan liian isoa kuukausimaksua, ja sain laitettua tämän projektin alulle. Tämä tili oli mulle sairastumiseni alkuaikoina yksi tärkeimmistä henkirei'istäni ja tuetuksi tulemisen paikoista, joten siksi siitä luopuminen on tuntunut raskaalta. Mutta, kaikella on aikansa ja nyt on aika sulkea tämä sivu kirjastani. Sitä ennen otan kuitenkin tärkeimmät kuvat ja keskustelut itselleni talteen.
Käytin suutarilla hyväkuntoiset Vagabondin talvinilkkurini, joista olivat pohjat irronneet, liimauksessa, ja ne olivat noudettaessa kuin uudet (komeasti lankatutkin) eikä homma maksanut kuin 20 euroa. Vanhan, käyttökelpoisen korjauttamisesta tulee hyvä fiilis ja rahapussikin tykkää.

Purkitin kuivumassa olleet suppilovahverot ja niitä tuli 3 hyvän kokoista lasipurkillista, pärjäilen niillä hienosti ainakin tämän talven yli.

Suolavedessä jälkisuolattu savulohi onnistui tälläkin kertaa varsin mainiosti. Savustettiin kalaa tällä kertaa kovemmalla liekillä noin 25 minuuttia ja jälkisuolattiin 10% suolavedessä 10 minuutin ajan. Ensi kerralla isolla liekillä 20 minuuttia ja samanlainen suolaus ja tulee ihan täydellinen!

Aloitettiin katsomaan Suomi koomikoiden silmin -sarjaa Yle Areenassa. Siinä kolme naiskoomikkoa Intiasta, Etelä-Afrikasta ja Yhdysvalloista matkustaa Suomeen selvittämään "maailman onnellisimman kansan" onnellisuuden salaisuutta perehtymättä suomalaisuuteen etukäteen eli havainnoinnin tapahtuessa enemmän tai vähemmän puhtaalta pöydältä. Olemme katsoneet nyt kaksi jaksoa kuudesta, ensimmäisessä osassa koomikot vierailevat erilaisissa työpaikoissa ja toisessa osassa he perehtyvät suomalaiseen koulutusjärjestelmään. Seuraa tarkkoja havaintoja ja hulvatonta tilannekomiikkaa, joita naiset sitten päivän päätteeksi ruotivat keskenään päivällispöydän ääressä. Ainakin kahden ensimmäisen jakson pohjalta uskallan suositella.

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

Eipä ole tullut kirjoitettua kuulumisia tänne blogiin sitten kesän alkupuoliskon, jollei viikoittaisia hyvät & kivat -postauksia lasketa, joten nyt voisi olla "missä mennään" -aiheisen postauksen aika. Mieli on tehnyt monesti kirjoittaa, mutta voimia tällaisen postauksen tuottamiseen ei ole ollut, etenkään kun olen halunnut saada kesän reissupostaukset kirjoitettua ja ulos mahdollisimman pian ja olen siksi priorisoinut niiden työstämistä (ja tästä huolimatta osa reissupostauksistakin edelleen odottaa kirjoittamista ja julkaisemista). Myös viikon hyvät & kivat -postausten kirjoittamiseen menee yllättävän paljon aikaa ja energiaa, vaikka noiden postausten kirjoittaminen onkin samalla tietyllä tavalla energisoivaa.

Edellä kirjoittamastani käykin siis jo ilmi, että voimia on ollut rajallisesti, ja että niitä on ollut käytettävissä kirjoittamiseen vähemmän kuin olisin toivonut. Mutta vaikka voimia on ollut edelleen rajallisesti, niin niitä on onneksi ollut nyt paljon enemmän esimerkiksi vuoden alkupuoliskoon verrattuna, jolloin kärsin sairauteni aiheuttaman fatiikin ja saamieni hoitojen pitkäkestoisten sivuvaikutusten lisäksi myös oletettavasti rokotusten aiheuttamasta, kuukausia jatkuneesta voimattomuudesta. Joskus kesän puolivälissä olo alkoi olla onnekseni palautunut omaksi normaalikseni, ja kun sitten onnekkaan sattuman kautta sain vielä vaihdettua saamani lääkkeen toiseen, sivuvaikutuksettomaan, niin olin onneni kukkuloilla: elämä voittaa ja ehkäpä jaksan hiukan taas elääkin! Näin myös elokuun alkupuoliskolle kaavaillut pienet kesäreissut vanilla pääsivät toteutumaan ja jaksoin varsinkin toisen, pidemmän näistä reissuista varsin hyvin. Olen saanut nyt myös kesän jälkeen jatkaa tällä uudella, mulle parhaiten sopivalla lääkkeellä, ja olen säästynyt niiltä koomailuviikoilta, joita hoitojaksot ovat mulle aiemmin aiheuttaneet. Koomailua on kyllä sen sijaan aiheutunut välillä siitä, että olen kohentuneen vointini huumassa innostunut taas ylittämään rasitusikkunani rajoja niin että paukkuu sillä seurauksella, että vointi on romahtanut ja sen palautuminen omaksi normaalikseni on ottanut aikaa.

Jaksaminen on siis ollut kaiken kaikkiaan parempaa verrattuna esimerkiksi kevättalveen, mutta tämä kuluva syksy on ollut sellainen, että se on teettänyt paljon sellaista hommaa, joka on nielaissut valtaosan käytettävissä olevista voimavaroista ja jättänyt niitä vain vähän esimerkiksi harrastuksille, kuten bloggaamiselle. Onneksi ehdin elokuussa vähän elämään ja nauttimaan elämästä, koska syksy on tuonut mukanaan sellaisen todellisuuden, johon ei ole tätä ennen onneksi ollut tarvetta tutustua. Tiedossa oli toki jo keväällä, että sotahinnat tulevat kurittamaan meistä monia ja tuomaan arkeen monenlaista kurjuutta, mutta silti nykyiset ruoan ja varsinkin energian hinnat ovat olleet isku päin pläsiä. Kun syksy on ollut aiemmin mun lempivuodenaikani, josta olen nauttinut kuljeskelemalla järjestelmäkameran kanssa luonnossa syksyn värejä muistikortille tallentaen sekä käyden esimerkiksi museokierroksilla ja kuuntelemassa livemusiikkia (näitä kahta viimeistä en tosin ole harrastanut korona-aikana), niin tämä syksy on mennyt miettiessä sitä miten saisi pitkän talven yli elettyä niin, että kuluttaa mahdollisimman vähän rahaa mihinkään. Syyniin ovat päässeet niin talon lämmitysmenetelmät, sähkönkulutustavat kuin kokkailu- ja syömistottumuksetkin eli ne pakolliset asiat, joita ei voi laittaa tauolle, vaan jotka on hoidettava jotenkin. Muihin kuin pakollisiin asioihin ei tunnu nyt mahdolliselta kuluttaa rahaa, koska on tiedossa, että eleleepä esimerkiksi sähkön kulutuksen suhteen miten niukasti tahansa, niin talven sähkölaskut tulevat silti olemaan valtavat.

Niinpä viimeiset puolitoista kuukautta ovat tarkoittaneet meidän yhden palkansaajan taloudessamme muun muassa opettelemista lämmittämään taloa ja talousvettä puilla öljyn ja sähkön sijaan (tai palelemista tai kylmää vettä, jos ei jaksa tehdä ja ylläpitää tulta), polttopuiden tekoa, puusaunassa saunomista ja vatipesuja kaivovedellä, kokkaus- ja pyykkäysmaratoneja "halvan" sähkön aikana ja sen jälkeen uunin laittamista käyttökieltoon kalliin sähkön aikana, itselle terveellisimmästä ruokavaliosta tinkimistä taloudellisista syistä, sähköä säästävien kokkailutapojen selvittelyä, samojen vaatteiden käyttämistä pidempään pyykkäysvälin kasvattamiseksi, kasvimaan antimien jalostamista pakkaseen ihan urakalla sekä karpaloiden sekä puolukoiden poimimista talvea varten. Kroonisesti sairaalle vajaakuntoiselle tässä on ollut savottaa ihan riittävästi ja touhuaminen on vaatinut vastapainokseen paljon lepoa, joten vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut. En ole jaksanut koko syksynä edes kaivaa järkkäriä kamerarepusta esille.

Olen huomannut, että haastavassa tilanteessa musta kuoriutuu jälleen kerran se reipas pärjääjä, joka laittaa tunteet ja ahdistuksen sivuun ja ryhtyy hihat heiluen analysoimaan tilannetta ja ratkomaan asiaan liittyviä ongelmia. Samalla ärsyynnyt siitä, jos muut tilanteessa jäävätkin vellomaan negatiivisissa tunteissa ongelmanratkaisuun keskittymisen sijaan, enkä jaksa ja kykene ottamaan vastaan heidän ahdistustaan. Se, että ei lamaannu, vaan kykenee hankalassa tilanteessa toimimaan tilanteen korjaamiseksi, on hyvä piirre, mutta tällaisen toimintatavan kääntöpuolena on tunteiden tukahduttaminen sekä tietynlainen sisäänpäin kääntyminen, millä voi olla negatiivisiakin seurauksia, jos niitä tunteita ei jossain vaiheessa käsittele tai jos se johtaa selän kääntämiseen heille, joille on luonteenomaista toimia tilanteessa toisin. Onneksi nykyään tiedostan tämän asian ja voin yrittää tehdä jotain asian eteen.

Kun luen blogeja, selailen somea, seuraan uutisia ja kuuntelen tuttujen juttuja, niin huomaan taas miten eri todellisuuksissa me ihmiset elämmekään tätäkin erikoista syksyä ja tulevaa talvea. Monet ovat pakotettuja minimoimaan kaiken kulutuksen ja elämisen menot selvitäkseen ilman luottotietojen menetystä tulevasta talvesta, kun taas osa ihmisistä tuntuu elävän "koronan jälkeisen" (vaikka korona on kaikkea muuta kuin ohi) ajan huumaa reissaten, shoppaillen ja harrastaen kuten "vanhoina hyvinä aikoina". Itselläni olo on nyt ehkä ulkopuolisempi kuin koskaan suhteessa muuhun yhteiskuntaan, vaikka jossain siellä reunalla on diagnoosittoman sairastamisen ja kaiken siitä seuraavan takia tullutkin elettyä jo pienen ikuisuuden ajan. Samalla tiedostan, että sopeutuminen tähänkin tilanteeseen on mulla ehkä helpompaa kuin monilla muilla tavallisesti osallisuutta enemmän kokevilla, koska olen tottunut tietyllä tapaa ulkopuolisuuden kokemiseen. Ja samalla kun kirjoitan reunalla elämisestä muistan, että suhteessa moniin muihin ihmisiin olen sittenkin monin tavoin etuoikeutettu ja että musta pidetään edelleen erilaisin säikein kiinni eikä mun ole annettu pudota yhteiskunnan ulkopuolelle, tämän asian ajatteleminen synnyttää kiitollisuuden tunteita. Lisäksi on niin, että ne ongelmat, joiden kanssa meidän taloudessamme tullaan tulevana talvena taistelemaan, johtuvat paljolti siitä, että meillä on niin paljon neliöitä ylläpidettävänä. Eipä siis tee hirveästi mieli valittaa, vaan kestää tilanne ja lähteä ratkomaan sitä käytännön teoin.

Nyt eletään lokakuun puoltaväliä, jolloin ensilumi on joskus satanut näillekin korkeuksille, joten sadonkorjuuhommien kanssa ollaan jo loppusuoralla. Omenasosetta pitäisi jaksaa vielä vääntää oman sadon ompuista, joita riittää, ja lehtikaali ja osa mangoldista odottaa vielä pakastamista. Talvivalkosipulit ovat istuttamatta, ne pitäisi saada pian maahan. Puita tarvitaan lisää, se on miehen hommia. Mun tehtävälistallani on miettiä sitä miten saamme talven aikana kokattua suhteellisen fiksua ja edullisempaa ruokaa mahdollisimman vähällä sähköllä sekä selvitellä mahdollisia hankintoja tähän liittyen, reunallinen muurikkapannu tulella käytettäväksi ja slowcookerin hankinta ainakin kiinnostavat. Kohta siirrymme pörssisähkön käyttäjäksi, joten slowcookerista olisi hyötyä silloin sikälikin, että sitä voisi käyttää myös halvemman yösähkön aikana. Myös tiski- ja pyykkikonetta tullaan kohta pyörittämään mahdollisuuksien mukaan yöllä. Tilasin itselleni myös merinovillakerraston yläosan urheilukaupan alesta ja toivon, että se auttaa sietämään matalampia huonelämpötiloja, alaosa löytyy jo viime syksyltä ja se on ehkä mukavin ja lämpimin vaatekappale, jonka olen koskaan omistanut. Talveen ja ylläreihin, joita voimme itänaapurimme odottaa meille järjestävän, on valmistauduttu laittamalla kotivara kuntoon, mikä tuo tietynlaista mielenrauhaa. Uutisten lukeminen laittaa omat ongelmat mittakaavaan ja tulee tunne, että ei tässä ole mitään hätää ja että tästä kyllä selvitään.

Tänään korjaillaan lämmityskattilaa, joka otti hieman osumaa mun jäätyäni lämmittämään sitä yksin puilla ja saatuani kattilan ylikuumenemaan, koska en ollut saanut hommaan kunnollisia ohjeita - voin kertoa, että se oli pelottava episodi, jonka aiheuttamasta stressistä ja rasituksesta toivuin monta päivää. Myöhäiseksi lauantailounaaksi valmistetaan muikkuja ja oman maan perunoita muurikalla, ja illalla lämpeää puusauna. Ehkäpä jaksan laittaa myös satsin omenasosetta tulemaan, toivotaan. Toiveissa olisi myös metsäytyminen viikonlopun aikana ja samalla poimin mahdolliset suppilovahverot talteen.

Toivotan myös sulle mukavaa syksyistä viikonloppua!

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

Uupuneen matkailijan unelma: menopeli, jossa on sänky aina mukana!

Mun piti kuluneena viikonloppuna matkustaa Ouluun suku- ja serkkutapaamiseen, mutta asiaa pitkään puntaroituani päädyin jättämään reissun väliin, vaikka tällaisen ratkaisun tekeminen harmitti, sillä edellisestä serkkutapaamisestakin on jo yli kymmenen vuotta eli kovin harvakseltaan ollaan nähty. Toisaalta mieli on kuitenkin rauhallinen, sillä tiedän tehneeni oikean ratkaisun jäädessäni kotiin.

Miksi en siis mennyt tapaamaan sukua, vaikka olisin halunnut niin tehdä? Jätin reissun väliin siksi, että se olisi ollut mulle liian raskas liittyen mun jaksamiseeni nähden liian tiukasti aikataulutettuun ja tiiviiseen ohjelmaan, johon ei olisi mahtunut tarvitsemaani lepoa, mikä olisi kostautunut reissun aikana ja sen jälkeen olossa. Lisäksi koronatilanne herätti mielessä kysymyksiä ja huolta. Kroonisesti sairaalle introvertille ei ole helppo nakki matkustaa yhden viikonlopun aikana 550 km suuntaansa, nukkua vieraassa paikassa, syödä vieraita ruokia, osallistua kahteen paljon sosiaalisuutta vaativaan ja samalle päivälle aikataulutettuun tapaamiseen sekä viettää pitkiä aikoja julkisissa tiloissa ihmisten, joiden koronakäyttäytymisestä ei ole tietoa, kanssa. Tiivistä viikonloppua olisi vielä seurannut tiistaiaamuna alkava rankka kolmepäiväinen hoitojakso Tampereella, jolloin tarvittavaa palautumisaikaa ei olisi jäänyt menojen väliin. Yhtälö olisi ollut mahdoton, ellen sitten olisi venyttänyt reissua niin, että olisin aloittanut sen jo perjantaiaamuna junailemalla päivällä Ouluun ja viettämällä ensimmäisen yön hotellissa, jolloin olisin saanut nukkua tarpeeksi pitkät yöunet ilman liian aikaista heräämistä ja valmistautua hitaasti ja rauhassa päivän menoihin eli suku- ja serkkutapaamisiin. Junalla matkustaminen ei tuntunut kuitenkaan tässä koronatilanteessa houkuttelevalta eikä budjettikaan olisi nyt oikein venynyt hotelliasumiseen ja taksilla ajelemiseen. Lisäksi reissu olisi jäänyt luultavasti mukaan kutsutulta mieheltäni väliin, koska perjantai oli työpäivä.

Monelle perusterveelle ei ole homma eikä mikään ajaa aamusta 550 kilometriä ja viettää sen päälle sosiaalista elämää yöhön asti, jolloin voi ehkä olla hankalaa hahmottaa sitä, miksi kuvio on jollekulle toiselle suunnilleen samanikäiselle ja ulospäin terveen oloiselle ihmiselle mahdoton. Yritän avata asiaa lisää kirjaamalla ylös ne palikat, joista tällaisen reissun liiallinen kokonaiskuormitus kasaantuu:

Matkanteko. Matkan taittaminen väsyttää, tapahtuipa se sitten autolla tai junalla. Vaikka en itse ajakaan autoa, niin seuraan silti liikennettä ja yritän huolehtia siitä, että kuski pysyy skarppina ja hereillä. Pitkän ajon aikana on myös pysähdyttävä syömään, mikä on oma ohjelmanumeronsa, sillä mun Wahlsin protokollan mukaisella ruokavaliollani syömisiä ei niin vaan kuitatakaan huoltoasemalta mukaan napatuilla lihapiirakoilla, vaan ruokailuja pitää suunnitella ja aikaa käyttää sopivien ruokapaikkojen etsimiseen. Ellen sitten ole tehnyt mukaan eväitä, joiden valmistaminen ennen lähtöä on nielaissut oman osansa energioistani. Kahdeksan tunnin ajomatka hotkaisee voimat ja kohteeseen päästessä eniten kiinnostaa syöminen ja nukkuminen. Jos matkanteko on täytynyt aloittaa aamulla kukonlaulun aikaan liian lyhyiden yöunien jälkeen, niin päivästä tulee hereillä sinnittelyä ja rasitus kostautuu seuraavina päivinä, jolloin olisi saatava levätä. Jos tuollaisen ajomatkan jälkeen täytyy kyetä vielä toimimaan tai olemaan sosiaalinen, niin meikäläisestä on paikalla enää tyhjä kuori, joka raahautuu tilanteesta toiseen kofeiinin ja sokerin voimalla ja maksaa tuosta zombeilusta seuraavina päivinä kalliin hinnan. Junalla pitkien matkojen matkaaminen ei ehkä ole ihan niin fyysisesti uuvuttavaa kuin autoileminen, mutta tilanteessa, jossa Suomessa kirjataan huippulukemia koronakuolemien määrissä, ison osan ihmisistä käyttäytyessä silti kuin virusta ei enää olisikaan, junamatkailu ei houkuta.
Sosiaalisuus ja isot määrät ihmisiä yhdellä kertaa. Vaikka kyseessä olisi mitä mukavin tapaaminen tai tapahtuma, josta nautin suuresti, niin kroonisesti sairaana introverttina väsyn helposti sosiaalisuudesta ja ihmisten, etenkin vieraiden, kanssa seurustelemisesta, sekä tarvitsen paljon omaa aikaa yksin palautuakseni rasituksesta. Koska sosiaalisuus jo itsessään väsyttää, niin menen sosiaalisiin tilanteisiin mieluiten mahdollisimman hyvin levänneenä, jotta mulla on itsestäni tilanteessa jotain annettavaa ja jotta myös itse saan itselleni kohtaamisista jotain. Valmiiksi uupuneena ja huonovointisena ihmisten seurassa oleminen on raskasta ja vähät energiat kuluvat itsensä koossa pitämiseen ja skarppaamiseen, jolloin tilanteesta ei pysty nauttimaan eikä siinä kykene olemaan läsnä. Väsyneenä sosialiseeraaminen myöskin kostautuu seuraavina päivinä huonona olona ja syvänä fatiikkina.
Riittämätön uni ja lepo. Tarpeeksi pitkät yöunet ja se, että saan tehdä asioita riittävän hitaaseen tahtiin ja lepohetkiä (joihin kuuluu makuulla oloa) tarpeen mukaan ottaen, on edellytys sille, että pysyn toimintakykyisenä. Liian vähäinen yöuni yhdistettynä koko päivän jatkuvaan aktiivisuuteen ilman päiväunia ja välipötköttelyjä on varma resepti oireiden leimahtamiselle ja voinnin takapakille, josta toipuminen voi ottaa useamman päivän. Reissun päällä joutuu usein mukautumaan muiden ihmisten asettamiin aikatauluihin, jolloin riittävän unen ja levon määrästä voi olla hankalaa, ellei mahdotonta, pitää kiinni.
Syömisistä stressaaminen ja itselle sopivasta ruokavaliosta lipsuminen. Maidottomasti ja gluteenittomasti syöminen reissun päällä ja esimerkiksi juhlissa vaatii yleensä sumplimista ja ennakoimista, mikä on kaikkien kannalta stressaavaa, ja tuntuu ikävältä olla se lisävaivaa aiheuttava hankala tyyppi. Jos taas valitsee olla aiheuttamatta vaivaa ja syö sitä mitä tarjolla on, niin vointi saattaa ottaa akuutisti tai viiveellä takapakkia. Omien syömisten mukaan ottaminen tai tarjoiluista kieltäytyminen juhlissa on sekin yksi mahdollisuus, mutta se voidaan kokea epäkohteliaana, joten tätäkään valintaa ei ole mukava tehdä. Reissussa ja erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa harvoin pystyy syömään stressaamatta ja itselleen optimaalisella tavalla, mikä voi saada sairauden oireet voimistumaan itse tilanteessa tai sen jälkeen, ja tämä täytyy ottaa menoja ja niiden jälkeisiä päiviä suunnitellessaan huomioon.
Koronatilanne ja se, että valtaosa ihmisistä elää kuin virusta ei olisi. Jo valmiiksi kroonisesti sairaana ja toimintakyvyltäni vajavaisena sekä toisaalta itseni näinkin hyvään kuntoon kuntouttaneena en halua ehdoin tahdoin hankkia itselleni virustartuntaa, joka voisi romahduttaa vointini pysyvästi esimerkiksi long covidin muodossa. En halua myöskään viedä virusta esimerkiksi monisairaille, iäkkäille vanhemmilleni, joille tartunta voisi olla kohtalokas. Näistä syistä välttelen edelleen tilanteita, joihin todennäköisesti kuuluu pidempien aikojen viettämistä sisätiloissa yhdessä maskittomien ihmisten, jotka ovat palanneet koronaa edeltävään sosiaalisesti aktiiviseen elämäntyyliin, kanssa. Jokainen tietysti elää kuten parhaaksi näkee, ja myös mä teen niin, eli harkitsen millaisia riskejä olen valmis ottamaan milläkin hinnalla ja teen päätökseni siltä pohjalta. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että monista mukavista jutuista ja menoista joutuu kieltäytymään, millä voi olla seurauksia ihmissuhteisiin, mutta se on hinta, jonka joudun oman ja läheisteni terveyden priorisoinnista maksamaan.

Onnistuneen juhliin tai tapahtumiin reissaamisen resepti on matkustamisen ja tapahtumien aikatauluttaminen niin väljästi, että myös reissun aikana on mahdollista pitää kiinni paremman voinnin peruspalikoista eli riittävästä levosta ennen matkustamista, riittävän pitkistä yöunista ennen matkaa ja sen aikana, lepohetkistä aktiviteettien lomassa sekä enimmäkseen fiksusta syömisestä. Samalle päivälle ei voi aikatauluttaa pitkää ajomatkaa aikaisine heräämisineen sekä yhtä tai varsinkaan kahta tapahtumaa, missä pitää jaksaa olla sosiaalinen tai muuten aktiivinen. Ja vaikka reissun toteuttaisi väljällä aikataululla, niin silti sen jälkeen väsyttää niin paljon, että seuraavan viikon on parempi olla kalenterissa melko tyhjä, jotta aikaa jää toipumiseen.

Vaikka mua harmittaa joutua luopumaan kivoista ja tärkeistä menoista terveyteni takia, niin samalla olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan jaksamiseni rajoja. Käytettävissäni oleva toimintakykyinen aikani on niin rajallista, että mun on suojeltava sitä ja suoritettava priorisointia, jotta toimintakykyistä aikaa riittää tärkeimpiin asioihin ja tärkeimmille ihmisille. En voi enkä halua enää sanoa kyllä kaikkeen. Mun on punnittava jokaista menoa tarkasti ainakin kahdelta kantilta: ensinnäkin, onko tuo meno mulle käytettävissä olevilla voimavaroillani ja suhteessa muihin kalenterissani oleviin menoihin realistisesti mahdollinen, ja toiseksi, onko se kaiken sen multa vaatiman panostuksen arvoinen. Pienempikin sosiaalinen meno haukkaa ison osan sekä menoa edeltävän, että sitä seuraavan päivän toimintakykyisestä ajasta ja aiheuttaa fyysistä kärsimystä oireiden korostumisena ja fatiikin syvenemisenä, joten haluan ensisijaisesti antaa aikaa ja palasia itsestäni sellaisille asioille ja ihmisille, joiden koen arvostavan mun läsnäoloani ja panostustani ja jotka koen itse itselleni erityisen tärkeinä ja merkityksellisinä.

Monille perusterveille, joilla energiaa ja terveyttä riittää menemiseen ja tulemiseen, voi olla hankalaa käsittää ja hyväksyä sitä, että se ennen aktiivinen ja menevä ystävä tai läheinen ei sairastuttuaan enää kykenekään osallistumaan kuten ennen. Kieltäytymisiä, perumisia ja jahkailemisia voidaan tulkita niin, ettei toinen enää syystä tai toisesta halua viettää aikaa yhdessä, jolloin yhteydenpito katkeaa väärinkäsityksiin. Kuitenkin, jos kyseinen ihmissuhde on toiminut aiemmin ja molemmilla on ollut yhdessä hauskaa ja hyvä olla, niin todennäköisimmin kyse on siitä, että sairastunut osapuoli ei vaan kykene enää venymään samaan kuin ennen, jolloin on sovellettava toimintatapoja ja aikatauluja niin, että kumpikin pystyy osallistumaan. Tapoja pitää yhteyttä ja viettää aikaa yhdessä varmasti kyllä löytyy, jos halua molemmin puolin on.

Viikonloppuna väliin jääneeseen Oulun-reissuun vielä palatakseni, toiveissani on korjata tilannetta hyppäämällä jossain vaiheessa viime kesänä hommaamamme ja nyt kunnostuksen alla olevan vanin kyytiin ja ajelemalla hyvin väljällä aikataululla kohti pohjoista tapaamaan serkkuja ja sukulaisia sekä tutustumaan samalla reissulla johonkin pohjoisemman Suomen upeista kansallispuistoista. Kroonisesti sairaanakin reissaaminen onnistuu, kunhan tekemisen tahti on leppoisa ja kropan kuuntelemisen mahdollistava, ja vanimatkailu tuntuu olevan kaltaiselleni helposti uupuvalle ja ruokaongelmaiselle ihmiselle loistovalinta, sillä sänky ja keittiö kulkee autossa aina mukana, jolloin aina tarvittaessa on mahdollista kurvata sivutielle ja parkkeerata pöpelikköön valmistamaan ruokaisa salaatti lounaaksi tai ottamaan pikku päikkärit. Odotan jo innolla kesää ja sitä, että pääsemme miehen kanssa testaamaan uuteen uskoon laitettua Chevyämme jonkun kivan pikku kesäreissun merkeissä!

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram

hauras lehti, josta lankeaa varjo puiselle, kuluneelle terassille

Havainnoin alkuvuodesta hämmentyneenä sitä, kuinka koronapandemia tuntui kuin taikaiskusta loppuvan Venäjän Ukrainassa aloittamaan hyökkäykseen. Vielä kuukautta aiemmin ihmiset olivat omikron-variantista huolestuneina jonottaneet walk in -pisteillä rokotuksia ja aihe oli ollut eri medioissa runsaasti esillä. Yhtäkkiä puhuttiin vain sodasta ja pandemia tuntui unohtuneen. Unohtuneen siitä huolimatta, että ihmisiä edelleen sairastui ja kuoli ennätystahdissa. Ehkä on niin, että ihmismieleen mahtuu vain yksi isompi kriisi kerralla? Vasta viime aikoina korona on alkanut nousta enemmän taas tapetille, sotauutisten rinnalle. Uutiset ovat koskeneet lähinnä ns. normaaliin palaamista, THL:n poistettua yleisen maskisuosituksen jo pari viikkoa sitten - siitä huolimatta, että tartuntaluvut ovat edelleen korkeat ja ihmisiä kuolee sekä sairastuu long covidiin.

Olen itse kroonisesti sairaana seurannut tämän kevään aikana maailman tapahtumia yhä tiukemmin omaan kuoreeni käpertyen. Silmien sulkeminen koronan vaarallisuudelta osalle ihmisistä sekä sota Ukrainassa heijastusvaikutuksineen on aiheuttanut ajoittain aika lailla stressiä (kaiken sen muun stressin päälle, mitä esimerkiksi oma ja läheisten terveystilanne aiheuttaa), mikä on heijastunut negatiivisesti jo muutenkin heikentyneeseen terveyteeni ja toimintakykyyni. Ja kun veto on ollut poissa ja tautiprosessi elimistössä aktiivisena käynnissä, niin ei ole tehnyt mieli ottaa turhia riskejä pahemmin sairastumisesta eli ihmisten tapaaminen ja julkisilla paikoilla liikkuminen on saanut rajoittua välttämättömiin menoihin ja kontakteihin. Se, että olen viettänyt paljon aikaa kotona uupuneena ja toimintakyvyltäni rajoittuneena on taas tarkoittanut sitä, että mulla on ollut liikaa aikaa doomscrollata puhelimella ja lukea sota-aiheisia uutisia. Maailman tapahtumista kartalla pysyminen tuo jonkinlaista mielenrauhaa, mutta raskaiden uutisten kuluttaminen liian suurissa määrin syö sitä ja nakertaa terveyttä eli on kaikkea muuta kuin hyväksi toimintakyvyn palautumisen kannalta. Samalla olen seurannut sivusta, kun ihmiset ympärillä jatkavat elämäänsä ja tekevät hauskoja juttuja (kuten matkustelevat ja käyvät viihteellä) maailmantapahtumien synnyttämien raskaiden fiilisten vastapainoksi, ja miettinyt, että olisipa kiva itsekin jaksaa ja pystyä välillä vähän elämään, vielä kun elossa olla saan. Sillä eikös se ollut niin, että elämä on ihmisen parasta aikaa? Jotain kevyttä ja maadoittavaa tekemistä kaipaisin.

Koska niin monet ovat päättäneet nyt elää kuin koronaa ei olisikaan, niin mun kevääseeni ja kesääni ei tule kuulumaan tapahtumia, joissa joutuisin hengailemaan näin ajattelevien ihmisten kanssa. Festarit jäävät tänäkin kesänä väliin ja tuskin tulen nauttimaan muutenkaan livemusiikista, ellei kohdalle sitten osu jotain pienimuotoista ja rauhallista ulkoilmakeikkaa, vaikka ennen olen saanut tällaisista tapahtumista hurjasti iloa ja voimaa. Onneksi on olemassa muitakin mukavia asioita ja tekemisiä, joilla voi itseään piristää. Erilaisissa näyttelyissä voi poiketa rauhallisina aikoina. Kesällä veneillään kauniilla Vanajavedellä ja kahvitellaan saaressa. Viime kesänä hommattu vani vie meidät luontoon seikkailemaan. Pienimuotoisia tapaamisia voi järjestää valittujen ihmisten kanssa. Maalla on hauska viettää aikaa, istua laavulla ja seurata eläinten pesimätouhuja.

Aion kesää odotellessa yrittää kanavoida koronaan ja ahdistavaan maailmantilanteeseen liittyvät pelkoni ja huoleni rakentavaksi ja hyödylliseksi toiminnaksi sen sijaan, että vain seuraisin maailmanmenoa sivusta apaattisena ja lamaantuneena, antaen asioiden vaikuttaa tämän enempää negatiivisesti terveyteeni. Mahdollisimman hyvä terveys ja toimintakyky on se asia, joka auttaa pärjäämään elämän eteeni heittelemien haasteiden ja uhkien kanssa. Jos korona iskisi varotoimista huolimatta, niin pärjään sen kanssa parhaiten, kun immuunisysteemini toimii mahdollisimman tasapainoisesti ja vointi on lähtötilanteessa ok. Jos sota laajenisi Suomeen, niin silloin todella kysytään toimintakykyä. Terveyttä ja toimintakykyä voin pyrkiä kohentamaan satsaamalla muun muassa stressinhallintaan ja tulehdusta vähentävään, solujen toimintaa tasapainottavaan ruokavalioon. Ruoka-ajatteluani taas haluan viedä suuntaan, jossa paljon erilaisia vihanneksia sisältävän ruokavalion ylläpitäminen on mahdollista myös ruoan hintojen noustessa ja saatavuuden heikentyessä Ukrainan sodan heijastusvaikutuksena. Tänä kesänä on loistava aika panostaa villeihin luonnon antimiin ja pienimuotoiseen hyötypuutarhurointiin. Ja mikä parasta, ulkona liikkumisella ja oleilemisella on silläkin terveyttä kohentavia vaikutuksia. Toivon vain, ettei kesästä tule kovin kuuma, sillä sairauteni takia siedän helteitä huonosti enkä jaksa silloin ulkona olla, jolloin sato jää saamatta.

Elämä siis jatkuu, vaikka maailma ympärillä kuohuu. Se jatkuu riskejä punniten ja itsestä hyvältä ja turvalliselta tuntuvalla tavalla toimien, toiminnalleni reunaehdot asettavan nimettömän sairauden ehdoilla edeten. Pitäen silmät avoinna maailman tapahtumien suhteen ja tarvittaessa niihin reagoiden, mutta muistaen, että elämä on nyt.

///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:

Bloglovin'

Facebook

Instagram