Syksy on ollut pitkään mun lempivuodenaikani, mutta tänä syksynä ei juuri ole siltä tuntunut. Se, että asun nykyään omakotitalossa sekä kasvatan ja keräilen itse ruokaa, tarkoittaa aikamoista savottaa syksyisin, kun kasvatetut asiat täytyy kerätä ja jalostaa myöhempää käyttöä varten, eikä tämä ole ihan iisiä, jos voimavaroja on käytettävissä hyvin rajallisesti ja jos tämä homma ei erityisemmin edes tuota mielihyvää. Hommasta tulee vaan yksi stressinaihe muiden stressoreiden jatkoksi. Otan ruoan itse kasvattamisen ja sadonkorjuun työnä, jota teen voidakseni noudattaa terveyttäni ja toimintakykyni säilyttämistä tukevaa tulehdusta vähentävää ruokavaliota pienellä budjetilla, ja tämä työ lohkaisee syksyisin sen verran ison palasen mun käytettävissäni olevasta toimintakykyisestä ajasta, että sitä jää aika vähän asioihin, joita todella haluaisin tehdä. Aiemmin syksy on ollut mulle nimenomaan mahdollisuus keskittyä kaikessa rauhassa omiin projekteihini ja harrastuksiini, kun kesälomat ovat olleet ohi ja mieskin on palannut takaisin toimistolle töihin, mutta nykyään en jaksa syksyisin juuri tehdä omia juttujani eikä omaa aikaa yksin kotonakaan ole, koska mies on tehnyt korona-ajan alusta lähtien kaikki työt etänä. Nautin edelleen syksyn viilenevistä säistä ja oranssin ja keltaisen sävyihin pukeutuvasta luonnosta, mutta muuten syksyn taika tuntuu rauenneen. Kyseenalaistan joka syksy yhä vahvemmin sen onko tässä touhussa niin paljon järkeä, että sitä kannattaa jatkaa. 

Toki voi olla niinkin, että tämä syksy on tuntunut erityisen raskaalta ja voimat ovat olleet vähissä liittyen läheisten ja omiin terveyshuoliin ja -menoihin sekä uutismaisemaan, joka on ollut koko syksyn karmaiseva ja joka tuntuu vaan pahenevan. On jännitetty läheisten syöpäkontrollien tuloksia ja myös itselläni on ollut sairaalamenoja riittämiin - tavanomaisten neurologisen sairauteni hoitojen ja labrojen lisäksi mulla oli tänä syksynä myös kontrolli harvinaiseen perinnölliseen sydänsairauteeni liittyen. Tuntuu siltä, että olisin viimeisen kuukauden tehnyt lähes pelkästään "töitä" eli tehnyt sadonkorjuuhommia ja ravannut tutkimuksissa ja sairaalassa sekä pakkolevännyt näiden aktiviteettien aiheuttamaa huonovointisuutta pois. 

Samaan aikaan, kun olen paiskinut hommia terveyteni eteen, olen myös muistanut sen, että vaikka raataisin itseni aivan loppuun, niin aika harva varsinkaan terve tätä mun uupumustani tajuaa, sillä he vertaavat mun tekemisteni määrää omiin tekemisiinsä, ja niihin verrattuna mun tekemiseni muistuttavat kärpäsen kakkaa. Tämä johtaa mun tekemisteni vähättelyyn sen sijaan, että saisin osakseni kannustusta ja tsemppaamista, eikä tämä tee hyvää mielenterveydelle tai ihmissuhteille, joissa tätä vähättelyä harrastetaan. 

Olen yrittänyt havainnollistaa tätä asiaa puhumalla terveiden ja kroonisesti sairaiden käytettävissä olevasta toimintakykyisestä ajasta akku-metaforaa käyttäen. Sanotaan, että perusterveen ihmisen akku on aamulla hyvien yöunien jälkeen latautunut vaikkapa noin 90-prosenttisesti ja hän lähtee suorittamaan päivän askareitaan tällä 90 %:n akulla. Sillä tekee aika mukavasti hommia - käy töissä, tekee vähän kotihommia ja harrastaakin. Illalla tämä täyden päivän, johon on kuulunut myös mielekkäitä hetkiä, elänyt ihminen menee nukkumaan ja aamulla hänen akkunsa on taas mukavasti latautunut ja hän on valmis uuden päivän haasteisiin. Kroonisesti sairas taas herää hyvien yöunien jälkeenkin toteamaan, että epäkuntoinen akku ei ole latautunut kuin 30%:n verran. Noiden prosenttien on kuitenkin riitettävä koko päivän askareisiin, joten tekemiset on valittava tarkoin. Joku raskaampi pakollinen kotihomma voi jo tyhjentää akun niin tehokkaasti, ettei sille päivälle voi muuta enää suunnitella, sillä akun täydellistä tyhjentymistä on varottava, koska se tarkoittaisi sitä, että huonokuntoinen akku latautuisi seuraavana yönä vielä aiempaakin heikommin. Kroonisesti sairas voi olla ihan yhtä puhki tai pahemminkin pelkästä yhdestä kodin ulkopuolisesta menosta tai isommasta kotihommasta kuin se perusterve ihminen, joka on tehnyt ensin pitkän päivän töissä ja sen päälle paahtanut hommia kotona tai harrastusten parissa, ja tämän lisäksi kroonisesti sairas maksaa tästä ponnistelustaan veroja ainakin seuraavan päivän ellei useampia päiviä pakkolepona, terveen ihmisen jatkaessa elämäänsä. Käytännössä tämä yksi pakollinen aktiviteetti nielaisee siis useamman päivän tämän kroonisesti sairaan ihmisen elämästä eikä käteen jää kuin vitutus siitä, että elämä valuu ohi. Kuitenkin, ulkopuolisen silmin tämä kaikki tuntuu kovin usein näyttäytyvän niin, että meidän kroonisesti sairaiden elämä on mukavaa ja leppoisaa ja kadehdittavaa, sillä saammehan pötkötellä sängyssä kaiket päivät eikä meiltä odoteta juuri mitään. 

Voin kertoa, että kotona sairaana pakkomakaamisen ja jatkuvan suorittamisen sijaan tekisin aika paljon mieluummin jotain työtä, josta saisin riittävän toimeentulon ja sisältöä elämääni ja joka kerryttäisi eläkettä, sekä harrastaisin, tapaisin ihmisiä, matkustaisin, retkeilisin - eläisin. Nyt valtaosa voimavaroistani kuluu terveyttäni ja toimintakykyäni ylläpitäviin pakollisiin asioihin eikä mulla ole kovinkaan usein mahdollisuuksia esimerkiksi poistua kotoani tai harrastaa, tehdä asioita jotka tekevät elämästä mielekästä. Tämän lisäksi elän jatkuvan kaaoksen keskellä, koska jos mulla joskus on voimia tehdä jotain kivaa, niin todellakin teen sitä enkä siivoa! Pakettiin kuuluu myös jatkuva tietoisuus siitä, että diagnoositta sairastavana pienituloisena voin milloin vain pudota seurannan ja hoidon ulkopuolelle sekä syrjäytyä toden teolla. 

Onneksi sadonkorjuuhommat alkavat olla tältä syksyltä takanapäin eikä kontrollikäyntejäkään tai hoitoja ole ihan hetkeen, joten tulevina viikkoina aion järjestää aikaa ja energiaa myös asioille, joita kroppani ja mieleni nyt pyytää. Haluan ryhtyä panostamaan sujuvampaan, stressittömämpään arkeen sekä asioihin ja tekemisiin, jotka tuntuvat tavalla tai toisella merkityksellisiltä tai tuottavat mulle hyvää oloa ja iloa, olen sen työteliään syksyn jälkeen ansainnut. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin tasainen ja hidas, fiksuille rutiineille rakentuva arki on edellytys sille, että toimintakykyistä aikaa jää pakollisten arkiaskareiden ja terveysaiheisten menojen lisäksi myös harrastamiseen ja mukaviin juttuihin. Kesälomareissut ja muut kiireisemmät ajanjaksot sekoittavat arkirutiinit ja -rytmin ja hyvät toimintatavat on palautettava niiden jälkeen osaksi arkea. Nyt on taas tällainen hetki käsillä ja yritän kovasti miettiä miten saada arki rullaamaan ja mieluiten vielä aiempaa paremmin. Haasteita kun on ollut varsinkin ruokahuollon toimivaksi saamisen kanssa. 

Tulehdusta vähentävän ruokavalion noudattaminen on yksi toimintakykyni ylläpitämisen ja sairauteni hoidon peruspalikoita ja siksi ruoalla on mun arjessani todella suuri rooli (tämä on aihe, josta olen kirjoittanut blogissani paljon). Voidakseni mahdollisimman hyvin mun on syötävä hyvin ja mulle sopivan erikoisruokavalion mukaisesti, mutta tällaisen ruokavalion noudattaminen teettää paljon myös työtä. Pyrin syömään kolme kertaa päivässä tasapainoisen aterian ja nämä ateriat mun on valmistettava pääosin itse alusta asti, sillä ns. paleoruokavalion mukaisia valmisvaihtoehtoja on aika heikosti tarjolla. En myöskään asu yksin, ja koska puoliso tekee töitä kotoa käsin, syö myös hän yleensä kaikki ateriansa kotona, joten ruokaa on laitettava paljon ja usein. Ruokasuunnitelmien ja ostoslistojen tekemisen taakka lepää mun hartioillani, sillä miehellä ei riitä mielenkiintoa ja suunnitelmallisuutta ruokarumban pyörittämiseen. Mies käy sitten taas usein kaupassa hoitamassa ostokset ja ainakin osin kokataan yhdessä. Haastavin ateria organisoida käytännössä on lounas, jonka mies syö arkisin jo joskus yhdentoista pintaan mun nauttiessani siihen aikaan useimmiten vasta aamupalaa, jolloin törmäämme usein tilanteeseen, jossa mies ilmoittaa, että "mulla on puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa palaveria, mitä syödään?". No tuota, mitäs olit ajatellut ehtiä puolessa tunnissa valmistaa ja syödä ja onko sulla raaka-aineet valmiina? Tuo kysymys saa nykyään mun pääni punehtumaan ja nyt onkin aika ottaa käytäntöön se mistä on jo iät ajat puhuttu eli arkilounaiden valmistaminen etukäteen sunnuntaina niin, että kumpikin voi sitä ruokaa sitten itselleen arkilounaaksi lämmittää siihen aikaan kun se itselle sopii. 

Tein meille jokin aika sitten kuuden viikon syklissä pyörivän ruokasuunnitelman, johon olen merkinnyt arkipäiville omat aamupalani sekä yhteiset lounaat ja päivälliset, ja tätä suunnitelmaa olisi tarkoitus ryhtyä nyt noudattamaan. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä isoa kattilallista jotain keittoa, jota syödään sen viikon arkipäivisin, ja iltaruoka valmistetaan yhdessä, useimmiten pariksi illaksi kerralla. Aamupalani valitsen sitten esimerkiksi sen pohjalta vaatiiko muu kokkailu uunin lämmittämistä, jolloin voin tehdä uunimunakasta neljäksi aamuksi kerralla, vai syönkö vaikkapa tuorepuuroa. Saman keittolounaan syöminen joka päivä tulee olemaan tylsää, mutta valitsen mieluummin tylsyyden jatkuvan kokkailun ja ruoasta riitelyn sijaan ja käytän kokkaamisesta vapautuvat energiani johonkin kiinnostavampaan. Viikonloppuisin on sitten kivaa tehdä jotain hyvää ruokaa, kun arkimuona on ollut vaatimattomampaa. Mietin, että torstai tai perjantai voisi olla hyvä ruokaostospäivä, ja että silloin hankitaan kerralla tulevan viikonlopun sekä seuraavan viikon arkipäivien ruoat. 

Tällaisen ruokasuunnitelman noudattaminen tulee paitsi sujuvoittamaan arkea, niin myös olemaan teko terveyteni eteen, sillä etenkin loppukesä ja kulunut syksy on ollut mulle aikamoista lipsumista itselleni sopivasta ruokavaliosta, kun jaksamista ja aikaa kokkaamiseen ja jatkuvaan keittiön siivoamiseen ei ajoittain vaan ole ollut ja silloin on tullut turvauduttua epäterveelliseen noutoruokaan sekä höttöhiilari- ja sokeriherkkuihin. Hiilaripitoinen ruoka yhdistettynä elimistön krooniseen stressitilaan, josta muun muassa jatkuvasti korkeat stressihormoni kortisolin tasot kertovat, on terveydelle tuhoisa ja vaarallista viskeraalirasvaa kasvattava yhdistelmä, kuten olen saanut huomata. Paino on noussut ennätyslukemiin ja olen ollut jatkuvasti ihan hitsin väsynyt ja voimaton. Nyt on korkea aika palata paleoruokavalioon, joka on yksi lääke elimistöni krooniseen stressitilaan.

Haluan ottaa stressinhallinnan opettelun nyt laajemminkin työn alle ja ruokavalion viilaamisen lisäksi tämä tarkoittaa myös sellaisten aktiviteettien ottamista mukaan arkeen, jotka tasapainottavat hermostoa ja aktivoivat parasympaattista hermostoa. Tämä on projekti, jota olin jo keväällä aloittelemassa ja josta kirjoittelin silloin blogiinikin (katso ainakin tämä ja tämä teksti), mutta projekti hautautui pian kesän ja muun elämän alle. Kuin tilauksesta silmiini osui nyt tarjous Karita Tykän Relax-valmennuksesta, jota myytiin viime viikolla alennushintaan, ja mietittyäni asiaa hetken tartuin tarjoukseen. Valmennus alkaa 3.11.2023 ja kestää kolme viikkoa, minkä jälkeen saatu materiaali on käytettävissä vielä toiset kolme viikkoa. Valmennus sisältää muun muassa erilaisia meditaatioita, rentoutusharjoituksia ja äänikylpyjä ja ne ovat suoritettavissa oman aikataulun mukaan, jos ei pysty syystä tai toisesta liveihin osallistumaan. En malta odottaa valmennuksen alkua! Etenkin äänimaljahoidot kiinnostavat, mulla on live-sellaisista erinomaisen hyviä kokemuksia. Toivon, että pääsen valmennuksen myötä taas kiinni myös itsenäiseen meditoimiseen ja rentoutusharjoitusten tekemiseen. 

Ruokarutiinien pyörittämisellä ja stressinhallintakeinojen opettelemisella toivon siis saavani arkeani sujuvammaksi ja vointiani sekä toimintakykyäni paremmaksi, jotta ehdin ja jaksan tehdä myös asioita, jotka tuovat elämään iloa ja merkityksen tunnetta. Mitä nämä iloa ja/tai merkityksen tunnetta tuottavat asiat sitten voisivat olla? 

Olen nyt elämäntilanteessa, jossa haluan todella pysähtyä miettimään sitä mitä haluaisin loppuelämälläni tehdä. Jos saisin järjestettyä arkeni ja kohennettua toimintakykyäni niin, että mulla olisi säännöllisesti käytettävissä toimintakykyistä aikaa johonkin mielekkääseen tekemiseen, niin mitä tekisin? Mulla ei ole tähän vielä selkeää vastausta, mutta luulen, että se voisi liittyä ainakin kirjoittamiseen. Myös kokemustoimijuus kiinnostaa. 

Jos sitten taas puhutaan sellaisista pienistä arjen iloista, joita toivoisin elämääni lisää, niin niitä ovat esimerkiksi rauhalliset kävelyretket luonnossa tai kaupungilla ilman kameraa tai kameran kanssa, kirjojen lukeminen, päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen, bujoilu, lähiretkeily, museo- ja kirjastokäynnit, neulominen, ihmisten tapaaminen ja musiikin kuunteleminen. Siivotakin haluaisin useammin, vaikken siitä hommasta tykkääkään, koska tavarakaaoksen ja sotkujen keskellä asuminen ahdistaa. Haaveilen siis ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka moni perusterve ihminen ottaa itsestäänselvyytenä. Joskus olisi kiva käydä keikoillakin kuuntelemassa livemusiikkia, sillä tämä on ollut mulle aiemmin yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksistani, mutta tämä haave saa odottaa parempia aikoja kulkutautitilanteen suhteen eli väkijoukkoihin en halua jälleen pahenevassa koronatilanteessa lähteä. 

Olen tämän kuluneen viikon aikana yrittänyt jo tsempata syömisten ja ruokahuollon pyörittämisen suhteen ja ulkonakin olen käynyt joka päivä, kerran kävelemässäkin. Eilen sain pakastettua viimeiset lehtikaalit puutarhasta, joten talvi saa nyt tulla. Olen myös elvyttänyt lukuharrastustani ja sain luettua kokonaisen romaanin, en muista milloin olisin viimeksi tehnyt niin. Kirja oli Stella Harasekin, jonka blogia olen pitkään ihaillen lukenut, hetki ilmestynyt esikoisromaani Pimeä aine, jonka tunnelmasta, kielestä ja pohdiskelevuudesta pidin kovasti, vaikka varsinkin kirjan alkuosassa oli tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut karsia. Varmasti tulen lukemaan Stellan seuraavatkin kirjat, jos häneltä sellaisia ilmestyy. Nyt mun täytyy etsiä heti joku toinen, kiinnostava romaani käsiini ja aloittaa sen lukeminen, jotta saan pidettyä kiinni hyvästä lukumoodista, joka mulle Stellan kirjaa lukiessa muodostui. 

Huomaan jo odottavani talvea. Talvi on lupa keskittyä asioihin, joista nautin: kirjoihin, kirjoittamiseen, kirjastossa luuhaamiseen. Talvella ei tarvitse hikoilla ja jaksan paremmin tehdä asioita. Lumen peittämä maisema on kaunis katsella ja valokuvata ja on ihanaa vetäistä armeijan vanhat metsäsukset jalkaan ja hiihdellä aurinkoisen pellon laitaan juomaan termarikahvia ja syömään veriappelsiinia. Eikä talvella tarvitse stressata punkeista! Olen päivittänyt viime aikoina talvivarusteitani, jotta ulkoileminen ei jäisi ainakaan vaatteista kiinni.

Huomiselle on luvattu ensilunta tänne eteläiseen Suomeenkin ja kyllä se mulle sopii! Tänä iltana on tarkoitus käydä saunassa ja tehdä ketopizzaa ja huomenna käydään ehkä naapurin laavulla istuskelemassa muutaman olusen verran. Sunnuntaina lepäilen ja maanantaina on kiva aloittaa uusi, tuore viikko. Viikon ruokaostokset on jo hoidettu, joten ennen ensi perjantaita ei tarvitse ruoka-asioita sen kummemmin pähkäillä, sen kun toteuttaa olemassa olevaa suunnitelmaa. Ja ensi viikon perjantaina alkaa sitten se mainitsemani Relax-valmennus, ihanaa! Hyvillä mielin siis viikonloppuun ja kohti uutta viikkoa. Toivotan myös sulle mukavaa viikonloppua ja toivon, että sulla on mahdollisuus tehdä viikonloppuna asioita, joita tähän hetkeen kaipaat. 

Käyn tässä postauksessa läpi niitä haittoja, joita elimistön kroonistuneella stressitilalla on fyysiselle terveydelle, sekä pohdin keinoja lähteä katkaisemaan elimistön jatkuvaa hälytystilaa. Aihe on itselleni ajankohtainen, sillä paitsi että olen kärsinyt krooniseen ja diagnoositta tapahtuvaan sairastamiseen liittyvästä kroonisesta stressistä vuosikausia, niin tämän lisäksi muu elämäntilanteeni on tällä hetkellä varsin stressaava ja vaatii multa nyt toimenpiteitä, jotta jäljellä oleva terveyteni ja toimintakykyni ei tämän tilanteen paineen alla täysin murene. Ainakin omalla kohdallani tiedon hankkiminen asioista auttaa motivoitumaan tarvittavien muutosten tekemiseen ja se on ensisijainen syyni tämän postauksen kirjoittamiseen, mutta olen iloinen, jos tästä tekstistä on myös muille samankaltaisten ongelmien kanssa kamppaileville apua. 

Käytän tässä postauksessa lähteenäni Terry Wahlsin The Wahls Protocol -kirjan lukua 11, jonka sisältöä referoin. Terry Wahls on lääkäri, joka sairastuttuaan ms-tautiin lähti kehittelemään protokollaa, jossa ruokavalio ja elämäntapamuutokset toimivat lääkkeinä ms-tautia ja muita tulehduksellisia, kroonisia sairauksia vastaan. Itsekin sairastan tulehduksellista neurologista sairautta, joten Wahlsin opit ovat mulle erityisen relevantteja. 

Pieni muistutus tähän alkuun ennen kuin lähden käsittelemään stressin haittoja: vaikka stressistä puhutaan useimmiten negatiiviseen sävyyn ja vain huonona asiana, mutta sitä se ei pelkästään ole. Stressiä tarvitaan erilaisista tiukoista tilanteista selviytymiseen, ja tätä selviytymistä palvelemaan stressireaktiot elimistössä ovat syntyneet. Vain kroonistuneena stressi on huono asia, sillä sellaisena se sekoittaa elimistön biokemian ja lisää inflammaatiota elimistössä sekä riskiä erilaisten stressiperäisten sairauksien kehittymiseen. 

Ennen kroonistuneen stressin terveyshaittoihin pureutumista käyn lyhyesti läpi sitä mitä ihmisen elimistössä stressaavassa tilanteessa yleisesti ottaen tapahtuu. Stressin fysiologian ymmärtämiseksi kannattaa ensin palautella mieleen autonomisen hermoston rakenne. Autonominen hermosto on hermoston tahdosta riippumaton osa, joka vastaa siis tahdosta riippumattomien elintoimintojen säätelystä: sydämen ja suoliston toiminnasta, hormonien erityksestä ja niin edelleen. Autonominen hermosto koostuu sympaattisesta hermostosta, joka aktivoituu stressaavaksi koetussa tilanteessa ja valmistaa elimistöä taistelemaan tai pakenemaan, sekä parasympaattisesta hermostosta, jonka tulisi aktivoitua uhkaavan tilanteen mentyä ohi ja jonka tehtävä on auttaa elimistöä lepäämään sekä rakentamaan ja korjaamaan itseään. 

Kun ihminen siis kohtaa jonkin stressaavan tilanteen, niin hänen autonomisen hermostonsa sympaattinen osa nousee dominoimaan eli elimistö valmistautuu taistelemaan itsensä tilanteesta ulos tai pakenemaan sitä. Tätä selviytymistä palvelevat biokemialliset prosessit aktivoituvat elimistössä: lisämunuaiset alkavat pumpata verenkiertoon stressihormoneita, jolloin syke ja verenpaine nousee, lihakset jännittyvät, aistit valpastuvat ja verensokeri kohoaa. Kyseessä ovat ne samat prosessit jotka auttoivat esi-isiämme ja -äitejämme juoksemaan pakoon hyökkäävää tiikeriä. Siinä hetkessä kaikki elimistössä käynnissä olevat toiminnot palvelevat vain tilanteesta hengissä selviytymistä. 

Kun vaaratilanne sitten on ohi, niin elimistö palaa hiljalleen normaalitilaan: verenpaine ja syke sekä verensokeri normalisoituvat ja lihakset sekä aistit rentoutuvat. Parasympaattinen hermosto aktivoituu ja ihminen lepää ja palautuu. Terveyttä ja suvun jatkamista rakentavat ja yllä pitävät prosessit jatkavat toimintaansa. 

Kroonisesti stressaantuneen ihmisen elimistössä ei kuitenkaan tapahdu tätä vaaratilanteen jälkeistä normaalitilaan palautumista, vaan elimistö kokee olevansa jatkuvasti vaarassa ja jää pitkäaikaisesti taistelumoodiin. Mahdolliset syyt tähän ovat moninaiset eli stressorit voivat olla luonteeltaan fyysisiä, metabolisia, psyykkisiä, emotionaalisia tai hoitamattomiin traumoihin liittyviä. Yhtä kaikki, lisämunuaiset pumppaavat kroonisesti stressaantuneen ihmisen elimistöön jatkuvalla syötöllä stressihormoneja - aina siihen asti, kunnes lisämunuaiset uupuvat taakkansa alla eivätkä jaksa stressihormoneja enää tarpeeksi tuottaa, mistä seurauksena on syvä uupumustila. 

Aineenvaihdunnallisesti kroonisella stressillä on seuraavanlaisia seurauksia: stressihormonien korkea määrä verenkierrossa nostaa verensokeria, mihin haima vastaa erittämällä runsaita määriä insuliinia, sillä ylimääräinen sokeri pitää saada kuljetettua verenkierrosta soluihin ja tämä sokerin kuljettaminen on insuliinin tehtävä. Insuliini varastoi ylimääräistä sokeria erityisen mielellään keskivartalon viskeraalirasvaan, minkä seurauksena vatsa kasvaa ja viestii kehittymässä olevasta insuliiniresistenssistä ja lähitulevaisuudessa siintävästä diabeteksestä. Kun solut alkavat olla täynnä sokeria, ne lakkaavat ottamasta sitä vastaan, jolloin verensokeri pysyttelee korkeana huolimatta insuliinin pyrkimyksistä laskea sitä varastoimalla sokeria. Elimistö kärsii hätää ja haima pumppaa yhä kasvavia määriä insuliinia, joka ei kuitenkaan kykene kehittyneen insuliiniresistenssin takia enää hoitamaan hommiaan. 

Nyt sekä verensokeri- että insuliinitasot ovat hälyttävän korkeat ja diabetes on puhkeamassa. Sokeria tihkuu virtsaan ja verisuonten seinämät haurastuvat, päästäen lävitseen verenkiertoon sellaisia proteiineja, jotka eivät sinne kuulu. Verisuonet, suolisto ja aivot muuttuvat läpäiseviksi ja erilaisten autoimmuunitautien ilmaantumisen riski kasvaa. Muistisairauksien kehittymisen riski kasvaa, kun insuliini kilpailee aivoissa amyloidia aivoista puhdistavien entsyymien kanssa. Elimistön tulehdustila pahenee. Tämä kierre aiheuttaa lisäksi vielä hiilihydraattien himoa, ja runsas hiilihydraattien syöminen silloin, kun ihminen kärsii insuliiniresistenssistä, on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. 

Toisin sanoen, jatkuva elimistön stressitila ja sen seurauksena suuret määrät etenkin stressihormoni kortisolia verenkierrossa jo itsessään kasvattaa insuliiniresistenssin ja sen seurannaisvaikutusten riskiä, ja hiilihydraattipitoisen ruoan nauttiminen pahentaa tilannetta entisestään. 

Terry Wahlsin mukaan kroonisen stressin hoitamisen tulee tapahtua kahdella tasolla. Ensinnäkin se edellyttää ruokavalion laittamista kuntoon, jolloin syöminen ei enää aiheuta elimistölle ylimääräistä stressiä. Toiseksi, on otettava säännölliseen käyttöön sellaisia stressinhallintamenetelmiä, jotka katkaisevat elimistön taistelumoodin ja auttavat parasympaattisen hermoston aktivoimisessa. 

En mene tässä stressin haittavaikutuksiin ja stressinhallintaan keskittyvässä postauksessa Wahlsin mainitsemaan ruokavalioasiaan sen syvemmin, vaikka aihe onkin hyvin tärkeä, sillä kroonisen stressin jo rikkoman elimistön kannalta haitallisten ruoka-aineiden nauttiminen on varmasti yksi suurimmista elimistön kroonista stressi- ja tulehdustilaa ylläpitävistä tekijöistä. Vinkkaan sen sijaan postaukset, joissa olen Wahlsin suunnittelemaa tulehdusta vähentävää ja mitokondrioiden toimintaa tukevaa ruokavaliota jo esitellyt ja suosittelen tutustumaan niihin, mikäli Wahlsin ajatukset ruoasta sairauksien hoitamisen välineenä eivät ole vielä tuttuja. 

Kirjoittaessaan stressinhallintamenetelmistä Wahls suosittelee ottamaan ensi alkuun käyttöön stressiä helpottavia ja parasympaattisen hermoston aktivoivia toimintoja kolmesti päivässä vähintään muutaman minuutin ajan. Nämä aktiviteetit viestivät keholle ja lisämunuaisille turvaa ja tarjoavat niille hengähdyshetken. Tällaisia tekoja voivat olla esimerkiksi luonnossa oleileminen, puutarhan hoitaminen, kevyt liikunta, meditoiminen, päiväkirjan kirjoittaminen, ajan viettäminen kannustavien ihmisten seurassa, korkeamman tarkoituksen pohtiminen, anteeksi antamisen harjoitteleminen, itämaisten lajien kuten joogan, taijin tai qigongin harjoittaminen, hieronnassa käyminen, epsomsuolakylvyt ja päiväunien ottaminen. Jokainen valitsee itselleen mieluisat ja mahdolliset aktiviteetit.  

Wahls korostaa myös hyvälaatuisen ja riittävän unen tärkeyttä. Nukkuessa toksiinit poistuvat elimistöstä ja elimistö tuottaa tarvittavia hormoneja sekä taistelee infektioita vastaan. Unen laatua huonontavia asioita, joita kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää, ovat kofeiini, alkoholi, unilääkkeet, epäsäännöllinen unirytmi, kuntoileminen iltaisin sekä jatkuva stressi. Päivänvalossa on hyvä viettää päivittäin ainakin puoli tuntia ja nukkumaanmenoajaksi Wahls suosittelee aikaikkunaa iltakahdeksan ja -kymmenen välillä. Myös sinivalon blokkaajien sekä unimaskin käyttö on suositeltavaa ja melatoniinia kannattaa tarvittaessa ottaa suun kautta. 

Olen kirjoittanut blogissani jo useampaan otteeseen siitä miten olen asettanut tälle vuodelle tavoitteekseni opetella ottamaan käyttöön keinoja rauhoittaa elimistöni kroonista stressitilaa, josta olen kärsinyt jo vuosien ajan ja jonka pääasiallinen aiheuttaja on ollut nimetön neurologinen sairauteni ja muut diagnoosittomaan pitkäaikaissairastamiseen liittyvät asiat. Olen myös maininnut elämäntilanteeni sisältävän tässä hetkessä paljon muitakin stressin aiheita, joten tehtävä ei tule olemaan helppo, mutta se on sitäkin tärkeämpi ottaa työn alle nyt, jotta kaikki tämä stressi ei romahduta jäljellä olevaa terveyttäni ja toimintakykyäni, vaan pystyn olemaan läsnä ja tukena läheisille, jotka tarvitsevat mua nyt ja lähitulevaisuudessa erityisen paljon. Alkuperäinen suunnitelmani oli ryhtyä työstämään omia diagnoositta sairastamiseen liittyviä traumaattisia kokemuksiani, mutta tilanne on nyt sellainen, että voimavarani tulevat kulumaan lähinnä pinnalla ja toimintakykyisenä pysymiseen.

Jos mietin omaa tilannettani fyysisen terveyden näkökulmasta, niin pitkään jatkunut elimistön stressitila on johtanut siihen, että lisämunuaiseni pumppaavat elimistööni jatkuvasti liian suuria määriä kortisolia, kilpirauhashormoniaineenvaihdunnassa on ongelmia ja paino nousee, rasvan kertyessä erityisesti vatsan seudulle. Se, että elimistöni on jo vuosia reagoinut kuumeilulla ja tulehdusarvojen nousulla tiettyjen ruoka-aineiden nauttimiseen kertoo mulle siitä, että suolistosta on tullut läpäisevä. Ravinneainepuutosten, joista kärsin monipuolisesta ruokavaliosta huolimatta, tulkitsen kertovan samasta asiasta. Keskushermostossani on jo pitkään ollut käynnissä tuntemattoman tekijän aiheuttama tulehdustila. On korkea aika ryhtyä skarppaamaan enemmän stressinhallinnan ja syömisen suhteen. Olen jo yli kymmenen vuoden ajan syönyt paleotyyppisesti ja ollut koko tämän ajan ollut esimerkiksi täysin gluteenittomalla ruokavaliolla, mutta viime ajat olen ottanut ruokavalion suhteen rennommin, eikä se ole tainnut olla kovin hyvä asia. Tässä hetkessä mua pelottaa erityisesti se mitä tämä kaikki tulee tekemään aivoilleni, joita tulen tarvitsemaan elämäni loppuun saakka, sillä olen viime aikoina sairaiden läheisteni asioita hoitaessani tullut tuskallisen tietoiseksi siitä, että ei tässä meidän nykyisessä yhteiskunnassamme, jota on desibelidemokratiaksikin luonnehdittu, pärjää, jos ei kykene pitämään itsestään ja tarpeistaan meteliä tai jos ei ole jotakuta pitämässä tätä meteliä omasta puolesta. 

Tiedostan, että tästä vuodesta saattaa tulla elämäni raskain, ja että mun on hyväksyttävä se, että tästä elämänvaiheesta selviytyminen edellyttää ajoittain selviytymismoodiin, joka mun tapauksessani konkretisoituu usein itseni etäännyttämisenä tuntevasta minästäni ja toimimisena tilanteessa kylmän rauhallisesti ja ikään kuin autopilotilla, menemistä. Voin kuitenkin helpottaa stressaantuneen elimistöni taakkaa skarppaamalla syömisessä ja nukkumisessa sekä ottamalla päiviini Wahlsin ohjeen mukaisesti pieniä tekoja, jotka katkaisevat elimistön hätätilan ja auttavat sitä siirtymään ainakin hetkeksi tilaan, jossa sen on mahdollista levätä ja tuntea turvaa.  

Raskaassa elämäntilanteessa sekä kroonisesti sairaana mulla ei ole nyt voimavaroja toteuttaa tulehdusta vähentävää ja mitokondrioita ravitsevaa ruokavaliota, jollaista Terry Wahls suosittaa, sillä pieteetillä kuin toivoisin, mutta pienempiin ruokavaliotani parantaviin muutoksiin olen valmis. Wahlsin ruokavalion perustason noudattaminen ainakin tulehdusta buustaavien ruoka-aineiden karsimisen osalta on mulle tässä hetkessä realistinen tavoite ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että mun olisi karsittava ruokavaliostani lehmänmaidosta valmistettavat elintarvikkeet, sokeri ja alkoholi, joita olen viime aikoina nauttinut liian usein. Myös nopeiden hiilihydraattien kuten riisin käyttöä kannattaa vähentää. Muuten nykyinen ruokavalioni onkin jo aika lailla Wahlsin perustason mukainen vältettävien ainesten osalta. Wahlsin suosittelemiin kasvismääriin en pääse, mutta tähänkin tilanteeseen tulee kohennusta, kunhan luonto alkaa vihertämään ja pääsen aloittamaan uuden villivihannes- ja hyötypuutarhakauden. 

Ruokavalion fiksaamisen lisäksi ajattelin listata sellaisia itselleni mieluisia, parasympaattista hermostoa aktivoivia tekemisiä, joita voin helposti päiviini ripotella, ja opetella todella ottamaan ne myös käytäntöön - jos ei muuten, niin kirjaamalla ne jokaisen päivän to do -listalle tai laittamalla muistutukset puhelimeen. Jo ennen tätä harjoitusta olen rentoutunut muun muassa kirjoittamalla päiväkirjaa, kävelemällä kameran kanssa tai ilman metsässä, hengailemalla kissojen kanssa, tuijottelemalla elävää tulta, kokeilemalla uusia ruokareseptejä ja nukkumalla päiväunia. Nyt voisi olla hyvä aika kaivaa myös joogamatto ja hartianhierontalaite esille sekä käynnistää lopultakin joku uusi ja inspiroiva neuleprojekti. Myös keskusteluavun hakeminen kuormittavassa elämäntilanteessa voisi olla hyvä idea ja olenkin jo hieman kartoittanut eri vaihtoehtoja tämän suhteen. Lisäksi mysteerisairauteni hoidot jatkuvat, mikä toivottavasti helpottaa tulehduksen elimistölle aiheuttamaa fyysistä stressiä, ja pyrin skarppaamaan myös ulkoilun ja unen suhteen siinä määrin kuin jaksamista on.  

Jospa näillä keinoin kroppa ja pää pysyisivät kasassa nämä töyssyiset ajat eikä terveys ottaisi isompaa takapakkia. 

Kirjoitin tästä samasta aiheesta hiukan eri vinkkelistä tammikuussa toisenkin postauksen ja se löytyy täältä: 

Katselin läpi helmikuussa ottamiani valokuvia valitakseni niistä tähän postaukseen sopivia ja mietin, että kylläpä näyttää seesteiseltä viime viikkojen elämäni näiden kuvien pohjalta. Todellisuudessa olo on ollut kaikkea muuta kuin seesteinen. Huoli on kalvanut takaraivossa, mutta koska tässä vaiheessa en ole voinut tehdä asioille juuri muuta kuin odottaa ja sietää, niin olen pyrkinyt pitämään kiinni mahdollisimman normaalista arjesta, huomaamaan hyvän ja elämään eteenpäin päivän kerrallaan.  

Vaikka hoitojaksoni tammi- ja helmikuun vaihteessa sujui ongelmitta ja sain lääkettä, jota siedän hyvin, niin jouduin silti omistamaan lähes viikon päivät lepäämiselle Tampereella käymisen jälkeen. Psyykkinen stressi uuvuttaa siinä missä fyysinenkin, ja reissu oli myös psyykkisesti raskas. 

Eikä se stressi tosiaan Tampereen-reissulle jäänyt. Seuraavilla viikoilla muun muassa jännättiin läheiselle tehtävää riskialtista toimenpidettä, joka onneksi meni hyvin. Yritin myös olla läheisteni avuksi siinä missä voin ja käytin paljon energiaa esimerkiksi erään yhdelle heistä kriittisen tärkeän lääkkeen, jossa on ollut toimituskatko jo lokakuusta asti, rinnakkaisvalmisteen apteekeista metsästämiseen, sillä myös se oli loppu kaikkialta! Onnekseni onnistuin lopulta löytämään yhden apteekin, jonne lääkettä oli juuri tullut lisää myyntiin ja josta läheiseni sai sitä haettua. Ilman tätä lääkettä hänen, muutenkin iäkkään ja monisairaan ihmisen, toimintakyky romahtaa lähes täysin ja kivut ovat kovat. Nämä monille ihmisille lähes elintärkeiden lääkkeiden pitkät toimituskatkot tuntuvat vuoden 2023 Suomessa ihan käsittämättömältä asialta ja olen tosi suruissani heidän puolestaan, joilla ei itsellään ole resursseja selvitellä tällaisia asioita tai läheisiä hoitamassa asioita heidän puolestaan. Tässä muuten vinkki teille, jotka joudutte niin ikään lääkkeiden saatavuuksia selvittelemään: apteekki.fi-sivustolta löytyy hakutoiminto, jolla pystyy tekemään lääkekohtaisia hakuja esimerkiksi kaupunkikohtaisesti. Näin säästyy lääkkeen jokaisesta alueen apteekista erikseen kyselemisen vaivalta. 

Myös kissan hammashoito aiheutti helmikuussa päänvaivaa eli toiselle kissoistamme piti teettää hammaskiven poisto ja sitä varten oli jo aikakin varattuna toimenpidettä suositelleelle kunnalliselle eläinlääkärille, jolla kävimme kissamme syksyllä rokotuttamassa. Hammaskiven poisto tuntui sen verran iisiltä rutiinitoimenpiteeltä aikaa varattaessa, että olimme ottaneet annettuna sen, että tottakai homma sujuu kunnallisella puolellakin turvallisesti ja oppikirjojen mukaan. Toimenpidettä edeltävänä iltana päädyin kuitenkin lueskelemaan toimenpiteestä lisää ja törmäsin sellaisiin termeihin kuin inhalaatioanestesia, intubaatio, happilaitteet ja kissan elintoimintojen valvominen toimenpiteen aikana. Mietin kunnallisen eläinlääkärin tiloja ja henkilökuntaa ja alkoi nousta sellainen fiilis, että näinköhän siellä käytettävissä olevien resurssien puitteissa on mahdollista toteuttaa toimenpidettä näiden ohjeistusten mukaan. Ajatus tiedottomassa tilassa lojuvasta rakkaasta karvakorvastamme tukehtumassa keuhkoihin valuvaan veteen vain siksi, että valitsimme ottaa riskejä, jotka olisivat olleet vältettävissä valitsemalla hoitopaikka, jossa toimenpide on mahdollista tehdä turvallisemmin ja paremmin valvottuna, oli mulle liikaa, ja päätin, että jos seuraavana päivänä ilmenee, että resurssit homman hoitamiseksi intuboituna ja valvottuna eivät kunnallisella riitä, niin sitten jätetään hoito väliin ja etsitään toinen, hammastoimenpiteisiin paremmin varautunut hoitopaikka. 

Ja niinhän siinä kävi, että toimenpide jäi nyt tekemättä. Eläinlääkäri oli tosi fiksu ja ymmärsi ja hyväksyi heti kantamme asiaan sekä myönsi, että tiettyjä ylimääräisiä riskejä toimenpiteen hoitamiseen heillä liittyy, vaikkakin komplikaatiot ovat hyvin harvinaisia. Tästä jäi hyvä fiilis eikä mulla ole pahaa sanottavaa kunnallisesta eläinlääkäristämme, joka varmasti tekee parhaansa käytettävissään olevien resurssien puitteissa. 

Jatkoin tammikuussa aloittamaani traumapsykologiaan perehtymistä toiveenani oppia ymmärtämään omia ja vertaisteni kokemuksia sekä saada elimistöni krooninen stressitila paremmin hallintaan - asia, joka tulee todella tarpeeseen nyt, kun elämäntilanne on monin tavoin haastava. Uppouduin erityisesti kysymykseen medikaalisista traumoista eli niistä traumoista, joita itse sairaus tai kohtaamiset ja kohtaamattomuudet lääketiedeinstituution kanssa synnyttävät, ja tämä olikin sellainen kanin kolo, johon olisi ollut helppoa eksyä tuntikausiksi. Aloin ymmärtää omiakin kokemuksiani paremmin ja sain niille validaatiota lukemistani teksteistä ja tutkimuksista. Tuntui siltä, että tulen nähdyksi ja että en ole kokemusteni kanssa yksin. Tämä on aihe, josta toivon jaksavani kirjoittaa oman postauksensa. 

Helmikuussa järjestettiin myös Trauma Super Conference -niminen webinaari, jossa tarjoiltiin viikon ajan joka päivä vaihtuva kattaus asiantuntijapuheenvuoroja, joissa traumateemaa käsiteltiin eri näkökulmista. Tällä kertaa jaksoin poimia vain muutamia esityksiä sieltä täältä kuunneltavakseni enkä tehnyt esityksistä edes muistiinpanoja, mutta paljon hyvää asiaa oli ja olisi ollut tarjolla. Webinaarin sisällöt ovat käsittääkseni lunastettavissa omaan käyttöön, jos siitä haluaa päästä nauttimaan jälkikäteen ja omaan, rauhallisempaan tahtiinsa. Tämä webinaari on järjestetty jo useampaan otteeseen ja jokunen vuosi sitten innostuin ahmimaan asiantuntijahaastatteluja niin, että makasin webinaariviikon jälkeen monta päivää kokovartalokoomassa viikon rasituksista toipuen. 

Palasin myös miettimään stressiä ja kroonisen stressin haittoja enemmän somaattisen terveyden näkökulmasta ja tein sen siksi, että tiedän, että stressin aiheuttamista terveyshaitoista lukeminen on asia, joka toivottavasti motivoi mua tekemään niitä käytännön muutoksia jäljellä olevan terveyteni pelastamiseksi, joita tilanteeni edellyttää. Krooninen stressi on erityisen haitallista muun muassa aivoterveydelle, ja aivoterveys on asia, josta viimeiseen asti kiinni pitäminen on noussut erityisen tärkeäksi nyt, kun tajuntaani on todella porautunut omia läheisiäni autellessani se, että oma loppuelämän pärjäämiseni tulee todennäköisesti riippumaan siitä miten hyvin kykenen itse lapsettomana ihmisenä ajamaan omia etujani. Myös tästä aiheesta mun on tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa. 

Helmikuun hyviä asioita oli se, että onnistuin lisäämään ulkoilua tuntuvasti verrattuna aiempiin kuukausiin. Oli jopa viikko, jolloin kävin ulkona päivittäin - jos en muuta, niin istuskelemassa pihalla kahvia juomassa. Kävelin pikku lenkkejä lumisessa lähimetsässämme ja kävinpä kerran hiihtämässäkin ja juomassa termarikahvit aurinkoisella pellolla. Happi ja pieni, omassa rasitusikkunassani pysyttelevä liike teki selkeästi hyvää. 

Myös pidempään vaivannut ruoanlaittoplääh alkoi helpottamaan ja jaksoin tehdä ja syödä taas vähän fiksumpaa ruokaa sekä kokeilla jopa joitain uusia reseptejä. Sähkön hinnat pysyttelivät maltillisina, mikä helpotti kokkailua, kun uuniakin raaskittiin lämmittää. 

Määräsin itselleni helmikuun ohjelmaksi myös neulomista, koska tiedän sen olevan hommaa, jonka koen rauhoittavana, ja parit perussukat valmistuivatkin (joista toiset olin tosin aloittanut jo syksyllä) ja kolmannet sain hyvälle alulle. Musta on tullut sukkien neuloja vasta sen jälkeen kun olen ryhtynyt kulkemaan sairaalassa hoitojaksoilla; niillä reissuilla sukat on näppärä, pieneen tilaan pakkautuva ja valmiiksi muistissa oleva helppo terapiatyö, jota on kiva tikutella torkahtelun lomassa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että neulontaterapia tulee tulemaan tarpeeseen lähikuukausina vähän enemmänkin, ja että voisin laittaa alulle jonkin isomman, yksinkertaisen neuletyön kotioloissa tehtäväksi. Tästä tulevat mieleen sairasteluni alkuajat, jolloin opettelin neulomaan YouTuben ohjevideoiden avulla ja hamstrasin isot määrät iloisenvärisiä lankoja, joista neuloin ponchoja, puseroita ja neuletakkeja saadakseni pelon ja epätietoisuuden sietämisen keskelle muuta ajateltavaa. 

Suoratoistopalveluitakin tuli taas kulutettua, mutta katsotuista sarjoista mieleen jäi suositusten arvoisena lähinnä Yle Areenasta löytyvä Münchenin ottelu (Munich Games), jota kuvaillaan Areenan sivuilla näin: "Sarja kertoo Münchenissä v. 2022 järjestettävästä jalkapallo-ottelusta, joka on ystävyysottelu israelilaisen ja saksalaisen jalkapallojoukkueen välillä. Tarkoituksena on kunnioittaa vuoden 1972 kesäolympialaisten aikana terrori-iskussa surmansa saaneita israelilaisia urheilijoita. Ottelu järjestetään Münchenin verilöylyn 50-vuotispäivänä. Poliittisesti merkittävässä tapahtumassa ilmapiiri on kireä ja yleisönä koko muu maailma. Rauha pyritään ylläpitämään kaikin keinoin, mutta hiljalleen tilanne alkaa riistäytyä käsistä." Sarja oli koukuttava ja uskottava ja synnytti jälkikäteen halun palata kertaamaan myös vuoden 1972 olympialaisten tapahtumia sekä lähi-idän historiaa. 

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä myös UMK:n finaalin, jossa valittiin Suomen edustaja tämän vuoden Euroviisuihin. Mua kiinnosti erityisesti se millainen lavashow Käärijän Cha Cha Cha -biisin, jota oli hypetetty hurjasti etukäteen, ympärille saadaan rakennettua, ja myös finaalin kokonaiskattaus vaikutti enimmäkseen mielenkiintoiselta (erityisesti Kuumaan ja Lxandran kappaleet ja esitykset kiinnostivat). Meinasin ryystää pho-keitot väärään kurkkuun, kun huomasin Kärtsärin loistavan virallisen videon nyrkkeilykehän vaihtuneen eurolavoihin ja ihme lattarisekoiluun. Arvostan luovaa hulluutta, mutta tässä esityksessä oli nyt mun mielestäni kyllä hukattu biisin tarina päättömän ja kaoottisen sinkoilun alle. Tästäkin huolimatta Cha Cha Cha oli finaalibiiseistä eniten viisukamaa ja olen iloinen, että sympaattinen Käärijä lähtee Liverpooliin Suomea edustamaan, mutta pliis, voitaisko sitä lavashowta miettiä vielä uusiksi! 

Tai sitten mä en vaan tajua asian päälle mitään ja possujunaversio viisustamme onkin just täydellinen, ainakin Brasiliassa näytetään arvostettavan:  

Jään innolla seuraamaan Käärijän rallienkun opintojen etenemistä ja maailman valloitusta sekä aion ehdottomasti olla ruudun äärellä toukokuussa, kun Käärijä pistää Liverpoolissa bileet pystyyn, mulla on tästä hommasta aika hyvä fiilis!  

Bessel van der Kolk (s. 1943) on hollantilaissyntyinen, Yhdysvalloissa uransa luonut psykiatri ja yksi traumatutkimuksen uranuurtajista, joka erikoistunut erityisesti kehityksellisten traumojen ja psykopatologioiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen. Jäljet kehossa (The Body Keeps The Score, 2014) on hänen tunnetuin teoksensa ja se on käännetty 38 kielelle. 

Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, joita syystä tai toisesta kiinnostaa ymmärtää traumaattisten kokemusten syntyä ja vaikutuksia ihmisen mieleen, kehoon ja ihmissuhteisiin, sekä niitä implikaatioita, joita tällä traumojen hoitoa ajatellen on. Jo kirjan nimi, joka on suoraan englannista suomeksi käännettynä "keho pitää kirjaa", viittaa siihen, että kehollisuus on se taso, jolla traumatisoituminen keskeisesti tapahtuu ja joka myös traumojen hoitamisessa tulee huomioida. Sen lisäksi, että kirja tarjoaa kattavan käsityksen siitä mistä traumatisoitumisessa on kyse, niin se on myös katsaus traumatutkimuksen syntyyn ja historiaan sekä van der Kolkin uraan yhtenä traumatutkimuksen kehityksen keskeisimpänä nimenä. 

Van der Kolk kiinnostui lääkäriopinnoissaan traumoista työskenneltyään Vietnamin sodan veteraanien kanssa sekä havaittuaan miten vähän traumaattisia kokemuksia on tutkittu ja miten huonosti niitä ymmärretään. PTSD-diagnoosi eli posttraumaattisen stressioireyhtymän diagnoosi luotiin vasta vuonna 1980, minkä myötä sotaveteraanit ja muut traumatisoituneet alkoivat saada tarvitsemaansa apua ja tukea. Traumojen aivosairausmalli oli van der Kolkin silmissä kuitenkin ongelmallinen tehdessään traumasta yksilötasolla hoidettavan lääketieteellisen ongelman, sillä sairausmalli tuntui sivuuttavan traumaattisen kokemuksen kontekstin ja trauman kokeneen ihmisen tarinan ja kokemuksen, joka on olennainen traumoja ymmärrettäessä ja hoidettaessa. Tämä havainto vahvistui, kun van der Kolk alkoi kuulla insestin kohteeksi joutuneiden naisten tarinoissa samankaltaisia piirteitä kuin sotaveteraanien tarinoissa, ja tästä käynnistyi myös hänen kiinnostuksensa kehityksellisiä, lapsuuden kiintymyssuhteissa syntyviä psykopatologioita kohtaan. Van der Kolkin näkemys traumoista ja niiden hoidosta on hyvin kehollinen, sosiaalipsykologinen ja yhteiskunnallinen eikä hän keskity vain parantamaan yksilöitä, vaan kiinnittää huomiomme myös huono-osaisuuteen, jota traumatisoitumisen taustalta usein löytyy, sekä peräänkuuluttaa traumatietoisempaa yhteiskuntaa. 

Jäljet kehossa -kirjan rakenne ja sisältö näyttää seuraavanlaiselta: 

Tämän osan luvuissa esitellään trauma-ajattelun historiaa ja neurotieteen vallankumous, joka tulee mullistamaan käsityksen mielen ja aivojen toiminnasta. 

Traumatisoituminen anatomian näkökulmasta tarkasteltuna. Kehon ja aivojen välisestä yhteydestä. Kehon ja minuuden välisestä yhteydestä. 

Mitä kaltoinkohtelu tekee lapselle? Kehityksellinen trauma. 

Muistamisesta traumojen yhteydessä.

OSA 5: Toipumiseen johtavia teitä 

Erilaisista terapioista, joilla traumoja voidaan hoitaa. 

Kirja on erityisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää lapsuuden kiintymyssuhteissa tapahtuvaa traumatisoitumista, sillä kehitykselliset psykopatologiat ovat van der Kolkin erityisosaamisalaa ja niillä on omat erityispiirteensä verrattuna traumoihin, joiden aiheuttaja on jokin tai joku oman lähipiirin ulkopuolinen taho. Se tarjoaa kuitenkin paljon ymmärrystä ja työkaluja myös kroonisesta stressistä kärsiville ihmisille sekä heille, joiden traumatisoivat kokemukset ovat syntyneet vasta myöhemmin elämässä esimerkiksi onnettomuuden, fyysisen tai henkisen väkivallan, luonnonkatastrofin, sodan, sairastumisen tai muun syyn seurauksena. Ja vaikka olisikin saanut elää suhteellisen turvallisen, hyvän ja traumattoman lapsuuden, niin kirjan lukeminen voi avata uusia näkökulmia omaan historiaan ja siihen miksi minusta on tullut sellainen kuin olen sekä miksi myöhemmän traumatisoivan kokemuksen kohdalla reagoin tilanteeseen kuten reagoin. Kirja tarjoaa välineitä ymmärtää paremmin myös muiden, itselle tärkeiden ihmisten toimintaa. Kun itse luin kirjaa, niin mulla oli jatkuvasti muistiinpanovihko tai päiväkirja vieressäni ja raapustelin niihin ylös lukemisen aikana syntyviä oivalluksiani. 

Oma pääasiallisin syyni kirjan ottamiseen lukuun oli halu selvittää voisiko kroonisesti koholla olevien stressihormonitasojeni ja joidenkin oireideni taustalla olla somaattisen, diagnoositta jääneen tulehdussairauteni lisäksi myös jotain traumaattista, jota voisi hoitaa ja jota hoitamalla vointini ja toimintakykyni voisi jonkin verran kohentua. Tiedostin myös, että niin kauan kuin elimistööni tulvii stressihormoneja ja se on jonkinlaisessa jatkuvassa hälytystilassa, ei mun elimistölläni ole resursseja korjata itseään, ja tämä motivoi mua selvittelemään keinoja saada elimistön hälytystila katkaistua. Olen vuosia laittanut esimerkiksi heikon keskittymiskykyni ja fatiikkini lähes yksinomaan neurologisen sairauteni piikkiin, mutta myös krooninen stressi ja hoitamattomat traumat voivat näitä ongelmia aiheuttaa tai pahentaa, ja olen kiinnostunut selvittämään, josko krooninen stressi on omassa tapauksessani vahvistamassa kokemiani oireita. 

Oma krooninen stressini liittyy ennen kaikkea diagnoositta sairastamiseen ja kaikkeen siihen epätietoisuuteen, epävarmuuteen, kuoleman ja vammautumisen pelkoon sekä leimatuksi ja kaltoinkohdelluksi tulemiseen, jota olen saanut ja saan sairauteni takia kokea. Tällaisessa elämäntilanteessa on kaikki ainekset olemassa lääketieteellisten ja sairauden aiheuttamien traumojen synnylle. Tunnistan omaksi keskeiseksi ongelmakseni tietynlaisen alivireyden, tyhjyyden ja aloitekyvyttömyyden tunteen, enkä näitä tuntemuksia kyllä yhtään ihmettele, sillä kyllähän tällaiseen elämäntilanteeseen jumittuminen muistuttaa elinkautista vankilassa, josta ei pääse pois pakenemalla tai taistelemalla, jolloin elimistöllä on selviytymiskeinoista käytettävissään enää tietynlainen lamaantuminen ja energiansäästötilaan vaipuminen. Vaikka tilanteeni on terveyden ja saamani hoidon osalta tällä hetkellä hyvällä tolalla verrattuna sairastumiseni alkuvuosiin ja tiedostan sen, että voin tässä hetkessä elää näiltä osin suhteellisen rauhallisin mielin, niin tämä tietoisuuden tasolta lähtevä viesti ei tavoita kehoa, joka kokee yhä hätää, johon reagoi pääsääntöisesti putoamalla alivireyteen. Luulen, että erityisesti erilaiset keholliset terapiat, joilla herätellään alivireydestä kärsivää kehoa takaisin eloon ja turvan tunteeseen, voisivat olla se asia, josta voisin nyt itse omassa tilanteessani eniten hyötyä, samoin kuin toiminnasta, joka kutsuu tunnistamaan omia kehollisia tuntemuksia ja tunteita. 

Tämä kaikki on pelkkää mutuilua, jota harjoitan luettuani van der Kolkin Jäljet kehossa -kirjan, ja olisi tosi mielenkiintoista päästä keskustelemaan näistä ajatuksista jonkun aiheen asiantuntijan kanssa. Vielä en tiedä miten tästä etenen. Reppuni on joka tapauksessa nyt täynnä eväitä, joiden turvin jatkaa toipumismatkallani eteenpäin.