En voinut valita viime viikon arkikuvaksi mitään muuta kuvaa kuin tämän otoksen, vaikka kuvan laatu onkin kehno. Se kuvaa hetkeä, jolloin kissaneitomme ihastui tulenpalavasti. Tämän yksipuolisen rakkaustarinan kohteena olivat Lapissa elävät naalit, joiden pesimätouhuja toimittaja Kimmo Ohtonen oli onnistunut kameransa muistikortille tallentamaan ja joiden seuraamisesta pääsimme nauttimaan Ylen Areenasta löytyvän Naalin paluu -dokumentin muodossa. Itsehän en tosin ehtinyt naalien puuhia kovinkaan tarkasti seuraamaan, sillä jäin tuijottamaan kissaa, joka silmät ruutuun nauliutuneina eläytyi näiden sirojen nelijalkaisten touhuihin kallistellen päätään, tapaillen ilmaa etutassullaan ja nousten takatassuille mangustiasentoon tähyämään tapahtumia tarkemmin. Välillä piti kiivetä tv-tasolle kokeilemaan tassulla ruudussa painiskelevia tyyppejä, ja kun ohjelma päättyi ja näyttö pimeni, niin naalien katoaminen jäi askarruttamaan niin suuresti, että piti käydä telkkarin takaa kurkkaamassa, josko ne olisivat siellä jemmassa. Loppuviikon ajan kissakamumme ilmaantui tv:n ääreen välittömästi aina kun laitoimme jonkun sarjan pyörimään ja istui siinä silmä kovana tarkkailemassa, josko ruudussa näkyisi taas tuttuja hahmoja. Pakkohan meidän oli se naalidokkari useampaankin otteeseen Areenasta esille kaivaa ja laittaa pyörimään, että toinen näkee kaverinsa! Tämä oli hassua ja suloista, sillä sen kahdeksan vuoden aikana, jonka olemme tämän kissan kanssa sarjoja katselleet, tyyppi kiinnostuu ensimmäistä kertaa millään tasolla ruudulla näkyvistä tapahtumista. 

Kissamme mielestä Kimmo Ohtosen Naalin paluu on siis paras ohjelma ikinä, ja tykkäsin kyllä itsekin kovasti. Dokumentti kertoo Suomessa uhanalaisen naalin ensimmäisestä Suomen maaperällä onnistuneesta pesinnästä lähes 30 vuoteen sekä niistä karuistakin toimista, joita pesinnän mahdollistuminen on vaatinut. Bonuksena dokkarin kautta pääsee nauttimaan upeista Lapin maisemista ja luonnon rauhasta. Suosittelemme lämpimästi!