Maaliskuisen torstain alkuilta. Ilmassa leijuu kotoisa savun tuoksu, kun liukastelen anopilta perimäni muovikengät jaloissani ja kylpytakki ylläni pihajäätikön halki kohti pihasaunaa, jonka lempeät löylyt odottavat jo saunojaa. Olen tuntia aiemmin käynyt tekemässä tulet saunan pesään ja myhäillyt tyytyväisenä, kun olen saanut tulet syttymään ensimmäisellä tikulla, vaikka taitaa olla niin, että homman helppoudesta on kiittäminen ennen kaikkea miestä, jonka pilkkomilla puilla tulen teko käy meikäläiseltäkin ilman sadatteluja. Mies on kaupungissa käymässä ja tulee vasta iltamyöhällä takaisin, joten saan tällä kertaa saunoa ihan omassa rauhassa. 

Selviydyn saunalle luitani rikkomatta, lasken hanasta löylynheittovedet puiseen kiuluun ja kiipeän lauteille kylmä lonkerotölkki kädessäni, tänään aion ottaa aikani ja nautiskella omaan tahtiin tämän ehkä maailman parhaan puusaunan pehmeistä löylyistä. Saunomisesta on tullut viime aikoina mulle vähän sellaista suorittamista, sillä käyttökuntoista suihkua meidän landelta ei löydy, ja siksi maalla ollessa saunominen on ainoa keino peseytyä kunnolla. Niinpä välillä on pakko saunoa myös silloin kun jaksamista siihen ei oikein olisi, joten on mukavaa lämmittää sauna välillä myös jaksavampana hetkenä ja sillä mentaliteetilla, että nyt menen sinne löylyihin nauttimaan ja rentoutumaan. Parhaiten rentoudun yksin saunoessani, uppoutuessani kuuntelemaan hiljaisuutta ja tulen hiljaista rätinää. Olen niin iloinen siitä, että saunominen puusaunan kosteissa löylyissä edelleen onnistuu, vaikka neurologisen sairauden kurittama kroppani ei Suomen kesähelteitä enää siedäkään. 

Keskiviikkoaamupäivä Tampereen yliopistollisen sairaalan laboratoriossa. Jonotan laihanlaisen sulhaseni kanssa Nopsa-pisteelle otattamaan edellisviikolla ottamatta jäänyttä verikoetta, jolla selvitetään mahdollisia immuunipuutoksia. Käynnissä on tämän hoitojaksoni kolmas ja viimeinen lääkeinfuusiopäivä ja sen kyllä huomaa: olo alkaa olla tosi uupunut ja haaveilen jo siitä, että pääsen illalla lösähtämään tv:n eteen, rapsuttelemaan kissoja ja syömään jotain hyvää sekä nukkumaan kunnon yöunet omassa sängyssä vanhempieni kuhmuraisen vuodesohvan sijaan. Laboratorion Nopsa-piste on nimensä mukaisesti nopea ja verinäytteen otto käy mukavalta laboratoriohoitajalta käden käänteessä, minkä jälkeen pääsen palaamaan takaisin infuusiohuoneeseen ottamaan lepoa loppuinfuusion ajaksi. 

Aamu on ollut hektinen: olen herännyt puoli kahdeksalta vanhempieni luona ja juonut siellä aamukahvit sekä syönyt aamupalaa. Aamuun on mahtunut myös yllättävä puhelu, jossa olen joutunut jälleen kerran selittämään samoja asioita, jotka on moneen otteeseen läpi käyty ja Kantaankin kirjattu, läheistäni, joka kaipaa asioidensa hoidossa apuani, hoitavalle taholle, ja sen takia lähtö sairaalaan on ollut tavanomaista kiireisempi. Onneksi olen päässyt isäni kyydillä sairaalaan, mutta siitä huolimatta hiki karpaloi otsallani ja olo on ollut aika huono infuusiohuoneeseen saapuessani. Katsellessani itselleni puhdasta sänkyä infuusiohuoneen sänkyrivistä ja haaveillessani iltapäivästä taju kankaalla sairaalasängyssä kotimatkalle voimia keräten olen saanut kuulla, että sängyt onkin buukattu tälle päivälle täyteen ja että mun pitää valita tänään sängyn sijaan tuolipaikka itselleni. Siinä kohtaa on meinannut vitutus pyrkiä pintaan, sillä viisi tuntia tuolissa kolmannen lääkeinfuusiopäivän oloissa on aika pitkä aika eikä multa ole tällaista ikinä aiemmin vaadittu. Vaan minkäs teen, tuoliin käyn jos sänkyjä ei kerran ole vapaana ja jätän ne niitä vielä enemmän tarvitseville. 

Käytyäni tuoliin hoitaja ottaa multa verenpaineet, sykkeet ja lämmön. Mulla on yleensä enemmänkin matalat kuin korkeat paineet, mutta tällä hoitojaksolla on mitattu korkeimpia verenpaineita ikinä liittyen stressaavaan elämäntilanteeseen, joka mulla on nyt käynnissä. Alapaine näyttää yli sataa, pulssi huitelee jossain sadassa ja korvamittari näyttää 37.6, tunnun kuumalta ja hikiseltä. Tästä huolimatta hoitaja ehdottaa, että sairaanhoidon opiskelija laittaisi mulle kanyylin, mutta ensimmäistä kertaa ikinä kieltäydyn harjoituskappaleena olosta, sillä epäilen, että tässä tilassa se ei olisi miellyttävä kokemus kenellekään. Niinpä hoitaja laittaa kanyylin itse ja saa sen toisella yrittämällä paikalleen, ensimmäinen yritys osuu suonen mutkaan. Keittosuola lähtee tippumaan ja opiskelija pistää mulle esilääkityksenä napapiikin. Tässä kohtaa tulee tieto, että joku on sekoillut vuodepaikkojen kanssa ja itse asiassa mulle löytyykin sänky, johon voin halutessani tuolista vaihtaa. Kerään ilolla kimpsuni ja kampsuni ja siirryn vapaaseen sänkyyn jatkamaan infuusiota. 

Asetuttuani sänkyyn ja saatuani vedettyä villasukat jalkaani kuulen jonkun kysyvän mua ja kohta sänkyäni lähestyy tuttu sosiaalityöntekijä, jonka kanssa lääkärini on edellispäivän vastaanoton yhteydessä järjestänyt mulle treffit sairastamiseen liittyvistä toimeentuloasioista keskustelemista varten. Otan villasukat pois, ryhdyn vetämään kenkiä jalkaan ja odottelen, että hoitaja saa lääkkeen tippumaan. Hoitaja on ystävällisesti katsonut meille vapaan huoneen ja sinne siirrymme sosiaalityöntekijän ja laihan pyörillä kulkevan kaverini kanssa palaveeraamaan. Keskustellessa kuluu puoli tuntia tai enemmänkin ja saan moniin mielessäni pyöriviin tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin vastauksia sekä tunnen tulevani kuulluksi ja validoiduksi, se tuntuu hyvältä. Palaverin jälkeen alan olla ihan poikki, mutta kunhan vielä jaksan laboratoriossa poiketa, niin sen jälkeen saan laota loppuinfuusion ajaksi sänkyyn ja vajota suloiseen tajuttomuuden tilaan. 

Maaliskuisen maanantain alkuiltapäivä. Istun Volvon pelkääjän paikalla odottelemassa miestä rautakaupasta ja nuuskuttelen takapenkiltä kantautuvaa ruoan tuoksua. Ollaan ajeltu meidän landelta 15 kilometrin matka kaupunkiin mun verikokeitani varten ja olen jo laboratoriossa piipahtanut saaden kuulla, ettei kaikkia mulle määrättyjä kokeita pystytä siellä vaatimattomassa labrassa ottamaan ja että se yksi koe, joka jää nyt ottamatta, olisi itse asiassa pitänyt ottaa jo kahta viikkoa eikä viikkoa aiemmin, kuten mulle on ohjeistettu. Ärsyttää turha ajelu ja tekee mieli hyödyntää jotenkin paremmin tämä kaupunkireissu. Onneksi on lounasaika, joten päätämme napata jostain valmiit lounaat mukaan. 

Toijalan lounastarjonta ei ole muutamia kebuloita lukuun ottamatta tuttua, joten ei muuta kuin googleen "lounas Toijala" ja tuloksia ihmettelemään. Lounaspirtti lupaa tarjota Toijalan maistuvinta lounasta ja paikan kotisivu henkii rehtiä kotiruokaa, joten pitäähän sitä lähteä testaamaan, etenkin kun päivän listalta näyttää löytyvän myös viljaton ja maidoton vaihtoehto. Kahvilan löytäminen ei ole ihan helpoin rasti, sillä mitään ruokapaikan näköistä ei silmiimme heti annetussa osoitteessa osu. Sitten huomaan vaatimattoman näköisen oven ala-asteaikojeni hammashoitolan näköisen rakennuksen kyljessä ja Lounaspirtin kyltin siinä. Mies lähtee metsästämään meille ruokalistalla luvattua possua ja saapuu kohta autolle tuoksuva paperikassi käsissään. 

Maalle saapuessamme nälkä kurnii jo ja keitetyt perunat, maukas nyhtöpossu sekä monenlaisia herkkuja sisältävä vihersalaatti uppoavat ripeästi vatsoihimme. Nautin myös siitä, että saan taukoa itse kokkaamisesta, koska sitä saan kyllä harrastaa päivittäin väsymykseen ja kyllästymiseen asti. En tiedä Toijalan muusta lounastarjonnasta ja siitä missä tarjotaan se kaikkein maistuvin lounas, mutta kyllä mä erittäin mieluusti käyn toistekin hakemassa ruokaa Lounaspirtiltä ja suosittelen sullekin, jos liikut Toijalassa lounasaikaan ja tykkäät rehdistä ja laadukkaasta kotiruoasta. 

Maaliskuun ensimmäisen päivän alkuilta, keskiviikko. Pörssisähkön hinnat ilmoittava Tuntisähkö-sovellus on lupaillut seuraavalle päiville sopivia uuninlämmityshintoja, joten istuudun keittiön pöydän ääreen tekemään ruoanlaittosuunnitelmaa ja ostoslistaa. Muistilapun virkaa toimittaa vanha käyttämätön ilmaispostikortti, jollaisia on löytynyt pino meidän landelta ja jotka on otettu näin hyötykäyttöön. Ruokasuunnitelmaa pohdiskellessani juon samalla yrttihauduketta, syön veriappelsiinia ja ihmettelen päivien valoisuutta, sillä kello lähestyy jo iltakuutta eikä vieläkään tarvitse sytyttää valoja. 

Ruoanlaittosuunnitelman punaisena lankana on tällä kertaa mahdollisimman paljon enimmäkseen fiksua ja kohtuuhintaista ruokaa kerralla uunissa mahdollisimman vähällä vaivalla. Lisäksi suunnitelmassa pitää ottaa huomioon raaka-aineet, joita kaapista jo löytyy. Ruokien tulee olla myös gluteenittomia ja lehmänmaidottomia, koska yritän noudattaa edes jossain määrin tulehdusta vähentävää ruokavaliota tulehdussairauteni takia. Pähkäilyn jälkeen seuraavan päivän työlista ruoanlaiton osalta näyttää seuraavanlaiselta: 

Viime viikolla se taas tapahtui, jäin ihanaisen keskuslämmityskattilamme vaimikätäänyo kanssa vuorokaudeksi kahden. Suhteeni möhkäleeseen on viime syksyn ja kuluvan talven jäljiltä kaksijakoinen: toisaalta mahdollisuus lämmittää talousvettä ja osin myös taloa on tuonut ison helpotuksen talven korkeisiin lämmityskuluihin, mutta samalla laite herättää mussa kauhua ja pelon sekaista kunnioitusta. Ensikohtaamisemme ei näet sujunut kovinkaan sopuisissa merkeissä ja sen jälkeen masiinan kanssa asioiminen on jäänyt miehen huoleksi. 

Hommahan meni syksyllä siis niin, että etsiessämme keinoja säästää energiakuluissa tajusimme, että hei, keskuslämmityskattilaahan voi lämmittää öljyn lisäksi myös puilla, joita voi hakea ihan ilmaiseksi omasta metsästä! Eipä siis muuta kuin tuumasta toimeen ja minäkin wanna-be kätevänä emäntänä opettelin tekemään tulen kattilan tulipesään ja vääntelemään masiinan namiskat oikeisiin suuntiin, jotta pärjäisin lämmityksen kanssa myös yksin maalle jäädessäni. Muu perehdytys jäikin sitten vähän vaiheeseen, kun en osannut tarkempien ohjeiden perään kysellä eikä niitä mulle tarjottu. 

Eräänä syksyisenä iltana miehelle tuli menoa kaupunkiin ja mä jäin pitämään taloa pystyssä ja lämpimänä. Ladoin pökköä pesää ja tuuletin innoissani saadessani tulen syttymään. Lämpötila kattilassa nousi mukavasti ja lisäsin tasaisin väliajoin pesään puita, jotta tuli ei pääsisi sammumaan. Jossain vaiheessa katselin mittaria ja mietin, että nyt ei kärsi enää puita lisätä. Olin ehtinyt sinne kuitenkin heitellä jo satsin pienempää kalikkaa. Kadutti, vaan minkäs tein, kun puut siellä jo paloivat. Samaan aikaan talon lämmityksen kanssa lämmitin myös pihasaunaa, mihin mun oli tarkoitus mennä kohta peseytymään. 

Olin juuri keräilemässä saunakamppeita kasaan, kun pannuhuoneesta alkoi kuulua outoa ääntä, ihan kuin vihellystä. Menin katsomaan ja huomasin kattilan ylikuumentuneen ja yrittävän vislailla ylimääräisiä paineita pois. Otin paniikkipuhelun miehelle, joka oli sitä mieltä, että kyllä se kattila siitä viilenee, kun et enää lisää puita, ja että mene vaan saunaan. Puhelun päätyttyä ja tehdessäni uudelleen lähtöä saunaan pannuhuoneesta alkoi kuitenkin kuulua armotonta jyskytystä ja ryntäsin katsomaan mistä on kyse. Ylikuumentunut kattila se siellä yritti pyrkiä vessan seinästä läpi päästellen samalla vesiä pannuhuoneen lattialle. Pelkäsin, että kohta tuo koko paska räjähtää ja vie talon mukanaan. Kädet vapisten kaivoin puhelimen esille ja yritin saada miestä kiinni, turhaan. Paniikissa mietin kenelle soittaa. Naapurin V:lle! Vaan mitä helvettiä, numeroa ei löytynytkään mun puhelimestani. Toisen naapurin numero löytyi ja hän vielä vastasi puhelimeen, luojan kiitos! Puhelimen päästä löytyivätkin molemmat naapurin miehet, jotka olivat kaupungissa yhdessä keilaamassa, ja sekavan selitykseni jälkeen sain neuvoja antaa kattilalle ensiapua, jonka avulla kuumakalle lähtisi siitä viilenemään. Laskin ohjeiden mukaan kuumaa vettä hanasta ulos ja toistin toimenpidettä aina kun kattila lähti uudelleen ääntelemään, varmaan ainakin pari tuntia siinä säädin menemään. Hiki valui, kiitos kuumana hohkaavien pattereiden ja kauhun. Saunaan en uskaltanut ollenkaan. Lopulta tilanne näytti rauhoittuneen niin, että uskalsin kömpiä nukkumaan. Nukuin koiran unta, valpastuen kuuntelemaan jokaista rasahdusta ja vingahdusta, valmiina evakuoimaan itseni ja kissat ulos talosta tarvittaessa. 

Kattilaepisodi traumatisoi mut niin, että tarkkailin talossa pitkään jokaista ylimääräistä ääntä ja olin ihan varma, että masiina oli ottanut tapahtuneesta itseensä, enkä uskaltanut jättää sitä yöksi edes öljyllä käymään. Ihme kyllä kone pysyi höykytyksestä huolimatta ehjänä ja on toiminut hyvin sekä päässyt viime aikoinakin jatkuvasti tositoimiin toisen ilmalämpöpumppummekin ollessa pimeänä. Itse en ole kattilaan tosiaan kuitenkaan koskenut ennen kuin viime viikolla, kun oli vähän niinkuin pakko. Ja hyvinhän se meni, kun tällä kertaa kaupunkilaistollolla oli käytettävissään ihan toimintaohjeetkin: polta vain isompaa puuta, jolloin lämpötila pysyy maltillisempana, äläkä anna lämmön nousta yli 80 asteen. Ollaan taas Jämän kanssa väleissä, mutta luulenpa, ettei meistä enää parhaita ystäviä tule.  

Rakastan erilaisia webinaareja, koska niihin on heikkokuntoisempanakin helppoa osallistua vaikka omasta sänkybyroostaan käsin. Viime viikolla pääsin nauttimaan Trauma Super Conferencesta, jossa tarjoiltiin traumatietoisuutta monista eri näkökulmista kymmenien asiantuntijahaastattelujen voimin ja vieläpä ihan ilmaiseksi! Mikä upea mahdollisuus kasvattaa ymmärrystään tästä teemasta, johon perehtyminen on mulla ollut viime aikoina työn alla liittyen omiin terveyshaasteisiini, joiden yksi tärkeä palanen on elimistön krooninen stressitila. Viikon kestävän konferenssin ohjelma oli niin täysi ja tiukka, ettei esityksistä pystynyt mitenkään kuuntelemaan kuin murto-osan, enkä edes yrittänyt ahmia kaikkea, vaan hyvin valikoiden poimin esitysten joukosta ne oman tilanteeni kannalta kaikkein relevanteimmalta vaikuttavat puheenvuorot. Yhdet sukat valmistuivat haastatteluja seuratessa ja toiset laitoin jo alulle, huomasin mekaanisen käsillä tekemisen auttavan mua keskittymään kuuntelemiseen. 

Samalla kun seurasin konferenssia, niin mietin, että eipä ehkä tule terveille ihmisille mieleen, että tällaisistakin asioista kroonisesti sairaiden päivät täyttyvät. Olen vuosien varrella osallistunut lukemattomiin erilaisiin konferensseihin, webinaareihin ja summiteihin, joissa on käsitelty erilaisia terveyteen ja sairauteen liittyviä aiheita, yrittäen keräillä tiedon murusia, joista olisi apua oman tilanteeni ymmärtämisen ja diagnoosin selvittämisen suhteen. Olen vetänyt itseni ihan piippuun ahmimalla kaiken saatavilla olevan tiedon kynä muistiinpanojen kirjoittamisesta sauhuten ja maannut sen jälkeen viikon pää kainalossa rupeamasta toipuen. Aina on löytynyt joku tiedon hippunen, jonka avulla olen päässyt tilanteessani eteenpäin, mikä on motivoinut taas opiskelemaan lisää. Jossain vaiheessa, vointini ollessa parempi, pidin tietoisesti taukoa terveysjuttujen opiskelusta ja keskityin muun elämäni eteenpäin viemiseen, mutta nyt terveyden alettua vaatia taas enemmän huomiota olen kaivanut terveysnörttiminäni naftaliinista ja webinaarit kiinnostavat. 

Loskaisen tammikuun jälkeen tuore, auringossa kimaltava lumipeite ilahdutti ja houkutti mut laavulle nauttimaan päiväkahvista ja jäätelöstä sekä haaveilemaan hiihtämisestä aurinkoisella pellolla, kunhan ensin toipuisin edellisviikon Tampereen-reissusta. Aurinko lämmitti ihoa ja hanki kantoi kulkijaa, se jos mikä on tulevan kevään merkki. 

Plussakelit veivät kuitenkin lumet ennen kuin ehdin suksille ja pelkäänpä, että tämän talven hiihtämiset jäävät kahteen kertaan. Elättelen silti toivetta takatalvesta, joka peittäisi pellot uudelleen valkeaan vaippaan ja mahdollistaisi vielä yhden hiihtoretken. En ole valmis luopumaan talvesta ennen kuin olen saanut kiitää suksilla maaliskuisella hankikannolla ja syödä auringon lämmittämällä kivellä istuen anorakin etutaskussa lämmennyttä nuhjaantunutta appelsiinia sormet mehusta tahmaisina. 

Maanantaiaamu sairaalassa, tosin kuva voisi olla myös tiistailta tai keskiviikolta. Pötköttelen sairaalasängyssä infuusiohuoneessa, josta löytyy kuusi sänkyä ja useampia tuoleja potilaita varten, ja olen purkanut kassistani infuusion aikana tarvitsemiani tavaroita sänkyni vieressä pöydän virkaa toimittavan sairaalakärryn päälle. Viidestä kuuteen tuntiin kestävien ja kolme peräkkäistä päivää jatkuvien infuusioiden aikana ehtii puuhailla kaikenlaista, jos vaan jaksamista riittää, joten ajanvietettä on hyvä olla mukana. Tällä kertaan mukaani tarttui harmaata villalankaa ja sukkapuikot, vastamelukuulokkeet musiikin kuuntelemista varten ja Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -kirja sekä muistiinpanovälineet. Omenamehun tarjosi talo. 

Niinhän siinä kuitenkin taas kävi, että lääke, reissaaminen ja stressi väsyttivät ja suurin osa ajasta kului silmät kiinni lepäillessä ja torkahdellessa. Välillä jaksoin pienen hetken neuloa ja harmaa pintaneulesukka eteni reissun aikana kantalappuun asti. Kirja oli tavalliseen tapaan turhaan mukana - milloinkohan uskon, ettei jaksamista ja keskittymiskykyä vaan riitä infuusioiden aikana ajattelua ja keskittymistä vaativaan tekemiseen? Luulen, että se on se toipuva suorittaja mussa, joka pakkaa "töitä" mukaan sairaalaankin, koska ahdistuu ajatuksesta olla kolme päivää tekemättä "mitään" - ikään kuin raskaissa hoidoissa käyminen olisi ei-mitään ja ei kävisi työstä! Sehän on nyt tärkeimpiä asioita, joita voin terveyteni ja toimintakykyni eteen tehdä, ja yritänkin oppia ajattelemaan asiaa näin sekä antamaan itselleni luvan ottaa hoitopäivinä mahdollisimman rennosti, jotta elimistö saa kaiken mahdollisen hyödyn irti raskaista ja kalliista hoidoista. Hoidoissa saan antautua hoidettavaksi ja jättää huolehtimisen ja kaikenlaisen säätämisen muille, ottaa tietyllä tapaa lomaa omista arkirutiineistani ja -velvollisuuksistani.

Parasta hoitopäivissä on se hetki, kun kanyyli on saatu paikalleen sekä esilääkitykset ja alkumittaukset hoidettua ja lääke lähtee tippumaan, jolloin voin vetäytyä halutessani omaan kuplaani, vetää peiton korviin, laittaa mieluisaa kuunneltavaa kuulokkeisiin ja uppoutua musiikin kyllästämään suloiseen, pehmeään horrokseen. Kotioloissa mun tulee kuunneltua musiikkia nykyään harmillisen vähän, sillä en pysty esimerkiksi lukemaan tai kirjoittamaan kuin täydessä hiljaisuudessa, joten sairaalareissut ovat loistava mahdollisuus nauttia musiikin kuuntelemisesta. Tällä reissulla mulle seuraa piti erityisesti yksi lempiyhtyeistäni eli puolalainen Riverside ja heidän uutukainen ID.Entity-albuminsa, johon aloin päästä jo mukavasti sisään ja joka sai mut haaveilemaan yhtyeen Tampereen-keikalle osallistumisesta vappuna. Katsellaan.  

Miltä tuntuisi, jos laittaisit valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa unelmiesi talon remonttiin, ja kun sitten olisit lopulta pääsemässä nauttimaan kättesi työn tuloksista, niin joku rahan tahkoamista rakastava rakennusyrittäjä ostaisi viereisen tontin, kaadattaisi aiemmin vehreältä pihalta joka ikisen puun ja rakentaisi sen niin täyteen, ettei edes lumenkaatopaikalle jäisi tontilla tilaa? Ja samalla kolhisi liian ahtaissa nurkissa työskennellessään sun pihasi puolella olevaa kuusiaitaa, jonka tarkoitus on toimia näköesteenä ja edes jonkinlaisen oman rauhan mahdollistajana, eikä olisi asiasta edes pahoillaan (kenties jopa päin vastoin, onhan aita osin huonossa kunnossa naapurin tontin liian lähellä kasvaneiden puiden vaurioitettua sitä vuosien ajan). 

Niinpä. 

Viime keväänä alkanut megalomaaninen rakennusprojekti, jossa pienelle ja kapealle tontille sullotaan rivitalo ja omakotitalo (en vieläkään voi ymmärtää, miten tällaiselle projektille myönnetään edes lupia!) jatkuu naapurissa ja saanemme nauttia aamuisin kello seitsemän alkavasta työkoneiden jurinasta ainakin ensi syksyyn asti. Päivisin häärimme verhojen pimentämissä huoneissa, sillä ikkunoiden takana häärii rakennusmiehiä eikä minkäänlaista omaa rauhaa ole. Siihen täytyy totutella, sillä ei omaa rauhaa tule olemaan enää jatkossakaan, korkean rivitalokolossin tullessa katsomaan meidän pihaamme ja makkariimme päin. Kävimme jo katsomassa ikkunoihin kaihtimia, jotta saamme edes jonkinlaista näkösuojaa vierailta katseilta. Kolme päivää putkeen kotona on tällä hetkellä ihan maksimi, sen jälkeen on pakko päästä maalle nukkumaan ja akkuja lataamaan. 

Pelottaa ajatella millaista eläminen täällä tulee olemaan sitten, kun rakennusprojekti lopulta valmistuu - entä, jos emme kaikesta näkemästämme vaivasta huolimatta enää viihdykään täällä? 

Meillä kokataan lauantaisin nykyään tulella aina kuin mahdollista. Tähän on useampikin syy: ensinnäkin se on kivaa, ja toiseksi siinä säästyy sähköä, joka on nykyään ajoittain varsin kallista. Oma laavu mahdollistaa tämän ja sellaisen rakentaminen on ollut parhaita juttuja, joita korona-aika on mukanaan tuonut. Lauantai on meillä usein myös kalapäivä eli tykkäämme savustaa isompia kaloja savustuspöntössä tai paistaa pienempiä kaloja muurikalla. 

Viime lauantaina jatkoimme tätä mainiota perinnettä. Sihisevän kuumalla muurikalla valmistuivat tällä kertaa voissa paistetut muikut, valmiit röstiperunat (yleensä paistamme oman maan perunoita, mutta nyt emme olleet muistaneet esikeittää niitä ajoissa) ja parsakaalin kukinnot. Keitin meille ennen ulos menoa myös  jägerteet, joita oli mukava siemailla ulkona savun tuoksussa ruoan valmistumista odotellessa.  Harmaahkon päivän lämpötilat olivat nollan tuntumassa, joten hyvin tarkenimme myös syödä ulkona. Osa muikuista ja parsakaaleista ehti paistua vähän turhan pitkään ja pientä tuhkakupin makua oli niitä syödessä havaittavissa, tulella kokkaaminen on tarkkaa hommaa. Ruokahommien ohessa tuli hoidettua naapurisuhteitakin, kun naapurin mies tai ehkäpä hänen koiransa haistoi meidän puuhamme ja poikkesi  laavulle vaihtamaan kuulumiset. 

Päivän jo hämärtyessä kokosimme tavaramme, sammutimme nuotion ja siirryimme sisätiloihin lauantai-illan viettoon. Mun oli pitänyt käydä lauantaina myös kävelyllä, mutta en ehtinyt sinne valoisan aikaan eikä maaseudun pimeydessä otsalampun valossa lenkkeily ole mun suosikkihommiani - vaan eikös kuuman rommin nauttiminen laavullakin voida laskea ulkoiluksi? 

En voinut valita viime viikon arkikuvaksi mitään muuta kuvaa kuin tämän otoksen, vaikka kuvan laatu onkin kehno. Se kuvaa hetkeä, jolloin kissaneitomme ihastui tulenpalavasti. Tämän yksipuolisen rakkaustarinan kohteena olivat Lapissa elävät naalit, joiden pesimätouhuja toimittaja Kimmo Ohtonen oli onnistunut kameransa muistikortille tallentamaan ja joiden seuraamisesta pääsimme nauttimaan Ylen Areenasta löytyvän Naalin paluu -dokumentin muodossa. Itsehän en tosin ehtinyt naalien puuhia kovinkaan tarkasti seuraamaan, sillä jäin tuijottamaan kissaa, joka silmät ruutuun nauliutuneina eläytyi näiden sirojen nelijalkaisten touhuihin kallistellen päätään, tapaillen ilmaa etutassullaan ja nousten takatassuille mangustiasentoon tähyämään tapahtumia tarkemmin. Välillä piti kiivetä tv-tasolle kokeilemaan tassulla ruudussa painiskelevia tyyppejä, ja kun ohjelma päättyi ja näyttö pimeni, niin naalien katoaminen jäi askarruttamaan niin suuresti, että piti käydä telkkarin takaa kurkkaamassa, josko ne olisivat siellä jemmassa. Loppuviikon ajan kissakamumme ilmaantui tv:n ääreen välittömästi aina kun laitoimme jonkun sarjan pyörimään ja istui siinä silmä kovana tarkkailemassa, josko ruudussa näkyisi taas tuttuja hahmoja. Pakkohan meidän oli se naalidokkari useampaankin otteeseen Areenasta esille kaivaa ja laittaa pyörimään, että toinen näkee kaverinsa! Tämä oli hassua ja suloista, sillä sen kahdeksan vuoden aikana, jonka olemme tämän kissan kanssa sarjoja katselleet, tyyppi kiinnostuu ensimmäistä kertaa millään tasolla ruudulla näkyvistä tapahtumista. 

Kissamme mielestä Kimmo Ohtosen Naalin paluu on siis paras ohjelma ikinä, ja tykkäsin kyllä itsekin kovasti. Dokumentti kertoo Suomessa uhanalaisen naalin ensimmäisestä Suomen maaperällä onnistuneesta pesinnästä lähes 30 vuoteen sekä niistä karuistakin toimista, joita pesinnän mahdollistuminen on vaatinut. Bonuksena dokkarin kautta pääsee nauttimaan upeista Lapin maisemista ja luonnon rauhasta. Suosittelemme lämpimästi! 

Vaikka tämä blogeissa pyörinyt arkikuvahaaste, jossa joka viikko jaetaan yksi realistinen kuva omasta arjesta taustoituksen kera, taitaakin olla jo vähän menneen talven lumia, niin olen itse tykännyt näitä kuvia katsella ja on ollut mielessäni osallistua itsekin. Olin jo kuitenkin autuaasti unohtanut koko homman, kunnes bongasin vuoden ensimmäisen arkikuvan BMH-Jennin blogista ja muistin, että nyt on aika ja että vielä ehdin hypätä mukaan kelkkaan, jos pidän kiirettä. Nämä postaukset tulevat korvaamaan aiempia viikkopostauksiani.

Vuoden ensimmäisen viikon arkikuvan olen siis napannut kiireessä sunnuntain viimeisinä tunteina, jolloin muistin haasteen olemassaolon. Käytin kuluneella viikolla paljon aikaa ja energiaa menneen vuoden summaamiseen ja alkaneen vuoden näkymien tähyämiseen ja tummansinisissä Traveler's Notebookin nahkakansissa asuva bullet journalini oli kovassa käytössä kirjatessani sinne havaintojani ja ajatuksiani. Tämän homman parissa vietin myös sunnuntai-iltaani - sängyssä kahden peiton alla, koska pakkanen oli viilentänyt vanhan talon ja koska palelin herkästi toipuessani yhä edellispäivän pienestä peltohiihtolenkistä. Mun bujoilutyylini on aika minimalistinen, mutta erilaisia kuukausi- ja vuosiyhteenvetoja kirjoittaessani tykkään koristella sivuja washiteipeillä ja tarroilla, siksi vanhassa suklaarasiassa majaileva teippikokoelmanikin löytyy sänkybyroostani. Kuluneen vuoden katsaus tuli eilen valmiiksi ja vanha insertti täyttyi sopivasti niin, että nyt pääsen aloittamaan uuden vuoden suunnittelua uuteen, puhtaaseen vihkoseen. Vähän kuin aloittaisi jotain taas puhtaalta pöydältä, tykkään tästä tunteesta.