Katselin läpi helmikuussa ottamiani valokuvia valitakseni niistä tähän postaukseen sopivia ja mietin, että kylläpä näyttää seesteiseltä viime viikkojen elämäni näiden kuvien pohjalta. Todellisuudessa olo on ollut kaikkea muuta kuin seesteinen. Huoli on kalvanut takaraivossa, mutta koska tässä vaiheessa en ole voinut tehdä asioille juuri muuta kuin odottaa ja sietää, niin olen pyrkinyt pitämään kiinni mahdollisimman normaalista arjesta, huomaamaan hyvän ja elämään eteenpäin päivän kerrallaan.  

Vaikka hoitojaksoni tammi- ja helmikuun vaihteessa sujui ongelmitta ja sain lääkettä, jota siedän hyvin, niin jouduin silti omistamaan lähes viikon päivät lepäämiselle Tampereella käymisen jälkeen. Psyykkinen stressi uuvuttaa siinä missä fyysinenkin, ja reissu oli myös psyykkisesti raskas. 

Eikä se stressi tosiaan Tampereen-reissulle jäänyt. Seuraavilla viikoilla muun muassa jännättiin läheiselle tehtävää riskialtista toimenpidettä, joka onneksi meni hyvin. Yritin myös olla läheisteni avuksi siinä missä voin ja käytin paljon energiaa esimerkiksi erään yhdelle heistä kriittisen tärkeän lääkkeen, jossa on ollut toimituskatko jo lokakuusta asti, rinnakkaisvalmisteen apteekeista metsästämiseen, sillä myös se oli loppu kaikkialta! Onnekseni onnistuin lopulta löytämään yhden apteekin, jonne lääkettä oli juuri tullut lisää myyntiin ja josta läheiseni sai sitä haettua. Ilman tätä lääkettä hänen, muutenkin iäkkään ja monisairaan ihmisen, toimintakyky romahtaa lähes täysin ja kivut ovat kovat. Nämä monille ihmisille lähes elintärkeiden lääkkeiden pitkät toimituskatkot tuntuvat vuoden 2023 Suomessa ihan käsittämättömältä asialta ja olen tosi suruissani heidän puolestaan, joilla ei itsellään ole resursseja selvitellä tällaisia asioita tai läheisiä hoitamassa asioita heidän puolestaan. Tässä muuten vinkki teille, jotka joudutte niin ikään lääkkeiden saatavuuksia selvittelemään: apteekki.fi-sivustolta löytyy hakutoiminto, jolla pystyy tekemään lääkekohtaisia hakuja esimerkiksi kaupunkikohtaisesti. Näin säästyy lääkkeen jokaisesta alueen apteekista erikseen kyselemisen vaivalta. 

Myös kissan hammashoito aiheutti helmikuussa päänvaivaa eli toiselle kissoistamme piti teettää hammaskiven poisto ja sitä varten oli jo aikakin varattuna toimenpidettä suositelleelle kunnalliselle eläinlääkärille, jolla kävimme kissamme syksyllä rokotuttamassa. Hammaskiven poisto tuntui sen verran iisiltä rutiinitoimenpiteeltä aikaa varattaessa, että olimme ottaneet annettuna sen, että tottakai homma sujuu kunnallisella puolellakin turvallisesti ja oppikirjojen mukaan. Toimenpidettä edeltävänä iltana päädyin kuitenkin lueskelemaan toimenpiteestä lisää ja törmäsin sellaisiin termeihin kuin inhalaatioanestesia, intubaatio, happilaitteet ja kissan elintoimintojen valvominen toimenpiteen aikana. Mietin kunnallisen eläinlääkärin tiloja ja henkilökuntaa ja alkoi nousta sellainen fiilis, että näinköhän siellä käytettävissä olevien resurssien puitteissa on mahdollista toteuttaa toimenpidettä näiden ohjeistusten mukaan. Ajatus tiedottomassa tilassa lojuvasta rakkaasta karvakorvastamme tukehtumassa keuhkoihin valuvaan veteen vain siksi, että valitsimme ottaa riskejä, jotka olisivat olleet vältettävissä valitsemalla hoitopaikka, jossa toimenpide on mahdollista tehdä turvallisemmin ja paremmin valvottuna, oli mulle liikaa, ja päätin, että jos seuraavana päivänä ilmenee, että resurssit homman hoitamiseksi intuboituna ja valvottuna eivät kunnallisella riitä, niin sitten jätetään hoito väliin ja etsitään toinen, hammastoimenpiteisiin paremmin varautunut hoitopaikka. 

Ja niinhän siinä kävi, että toimenpide jäi nyt tekemättä. Eläinlääkäri oli tosi fiksu ja ymmärsi ja hyväksyi heti kantamme asiaan sekä myönsi, että tiettyjä ylimääräisiä riskejä toimenpiteen hoitamiseen heillä liittyy, vaikkakin komplikaatiot ovat hyvin harvinaisia. Tästä jäi hyvä fiilis eikä mulla ole pahaa sanottavaa kunnallisesta eläinlääkäristämme, joka varmasti tekee parhaansa käytettävissään olevien resurssien puitteissa. 

Jatkoin tammikuussa aloittamaani traumapsykologiaan perehtymistä toiveenani oppia ymmärtämään omia ja vertaisteni kokemuksia sekä saada elimistöni krooninen stressitila paremmin hallintaan - asia, joka tulee todella tarpeeseen nyt, kun elämäntilanne on monin tavoin haastava. Uppouduin erityisesti kysymykseen medikaalisista traumoista eli niistä traumoista, joita itse sairaus tai kohtaamiset ja kohtaamattomuudet lääketiedeinstituution kanssa synnyttävät, ja tämä olikin sellainen kanin kolo, johon olisi ollut helppoa eksyä tuntikausiksi. Aloin ymmärtää omiakin kokemuksiani paremmin ja sain niille validaatiota lukemistani teksteistä ja tutkimuksista. Tuntui siltä, että tulen nähdyksi ja että en ole kokemusteni kanssa yksin. Tämä on aihe, josta toivon jaksavani kirjoittaa oman postauksensa. 

Helmikuussa järjestettiin myös Trauma Super Conference -niminen webinaari, jossa tarjoiltiin viikon ajan joka päivä vaihtuva kattaus asiantuntijapuheenvuoroja, joissa traumateemaa käsiteltiin eri näkökulmista. Tällä kertaa jaksoin poimia vain muutamia esityksiä sieltä täältä kuunneltavakseni enkä tehnyt esityksistä edes muistiinpanoja, mutta paljon hyvää asiaa oli ja olisi ollut tarjolla. Webinaarin sisällöt ovat käsittääkseni lunastettavissa omaan käyttöön, jos siitä haluaa päästä nauttimaan jälkikäteen ja omaan, rauhallisempaan tahtiinsa. Tämä webinaari on järjestetty jo useampaan otteeseen ja jokunen vuosi sitten innostuin ahmimaan asiantuntijahaastatteluja niin, että makasin webinaariviikon jälkeen monta päivää kokovartalokoomassa viikon rasituksista toipuen. 

Palasin myös miettimään stressiä ja kroonisen stressin haittoja enemmän somaattisen terveyden näkökulmasta ja tein sen siksi, että tiedän, että stressin aiheuttamista terveyshaitoista lukeminen on asia, joka toivottavasti motivoi mua tekemään niitä käytännön muutoksia jäljellä olevan terveyteni pelastamiseksi, joita tilanteeni edellyttää. Krooninen stressi on erityisen haitallista muun muassa aivoterveydelle, ja aivoterveys on asia, josta viimeiseen asti kiinni pitäminen on noussut erityisen tärkeäksi nyt, kun tajuntaani on todella porautunut omia läheisiäni autellessani se, että oma loppuelämän pärjäämiseni tulee todennäköisesti riippumaan siitä miten hyvin kykenen itse lapsettomana ihmisenä ajamaan omia etujani. Myös tästä aiheesta mun on tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa. 

Helmikuun hyviä asioita oli se, että onnistuin lisäämään ulkoilua tuntuvasti verrattuna aiempiin kuukausiin. Oli jopa viikko, jolloin kävin ulkona päivittäin - jos en muuta, niin istuskelemassa pihalla kahvia juomassa. Kävelin pikku lenkkejä lumisessa lähimetsässämme ja kävinpä kerran hiihtämässäkin ja juomassa termarikahvit aurinkoisella pellolla. Happi ja pieni, omassa rasitusikkunassani pysyttelevä liike teki selkeästi hyvää. 

Myös pidempään vaivannut ruoanlaittoplääh alkoi helpottamaan ja jaksoin tehdä ja syödä taas vähän fiksumpaa ruokaa sekä kokeilla jopa joitain uusia reseptejä. Sähkön hinnat pysyttelivät maltillisina, mikä helpotti kokkailua, kun uuniakin raaskittiin lämmittää. 

Määräsin itselleni helmikuun ohjelmaksi myös neulomista, koska tiedän sen olevan hommaa, jonka koen rauhoittavana, ja parit perussukat valmistuivatkin (joista toiset olin tosin aloittanut jo syksyllä) ja kolmannet sain hyvälle alulle. Musta on tullut sukkien neuloja vasta sen jälkeen kun olen ryhtynyt kulkemaan sairaalassa hoitojaksoilla; niillä reissuilla sukat on näppärä, pieneen tilaan pakkautuva ja valmiiksi muistissa oleva helppo terapiatyö, jota on kiva tikutella torkahtelun lomassa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että neulontaterapia tulee tulemaan tarpeeseen lähikuukausina vähän enemmänkin, ja että voisin laittaa alulle jonkin isomman, yksinkertaisen neuletyön kotioloissa tehtäväksi. Tästä tulevat mieleen sairasteluni alkuajat, jolloin opettelin neulomaan YouTuben ohjevideoiden avulla ja hamstrasin isot määrät iloisenvärisiä lankoja, joista neuloin ponchoja, puseroita ja neuletakkeja saadakseni pelon ja epätietoisuuden sietämisen keskelle muuta ajateltavaa. 

Suoratoistopalveluitakin tuli taas kulutettua, mutta katsotuista sarjoista mieleen jäi suositusten arvoisena lähinnä Yle Areenasta löytyvä Münchenin ottelu (Munich Games), jota kuvaillaan Areenan sivuilla näin: "Sarja kertoo Münchenissä v. 2022 järjestettävästä jalkapallo-ottelusta, joka on ystävyysottelu israelilaisen ja saksalaisen jalkapallojoukkueen välillä. Tarkoituksena on kunnioittaa vuoden 1972 kesäolympialaisten aikana terrori-iskussa surmansa saaneita israelilaisia urheilijoita. Ottelu järjestetään Münchenin verilöylyn 50-vuotispäivänä. Poliittisesti merkittävässä tapahtumassa ilmapiiri on kireä ja yleisönä koko muu maailma. Rauha pyritään ylläpitämään kaikin keinoin, mutta hiljalleen tilanne alkaa riistäytyä käsistä." Sarja oli koukuttava ja uskottava ja synnytti jälkikäteen halun palata kertaamaan myös vuoden 1972 olympialaisten tapahtumia sekä lähi-idän historiaa. 

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä myös UMK:n finaalin, jossa valittiin Suomen edustaja tämän vuoden Euroviisuihin. Mua kiinnosti erityisesti se millainen lavashow Käärijän Cha Cha Cha -biisin, jota oli hypetetty hurjasti etukäteen, ympärille saadaan rakennettua, ja myös finaalin kokonaiskattaus vaikutti enimmäkseen mielenkiintoiselta (erityisesti Kuumaan ja Lxandran kappaleet ja esitykset kiinnostivat). Meinasin ryystää pho-keitot väärään kurkkuun, kun huomasin Kärtsärin loistavan virallisen videon nyrkkeilykehän vaihtuneen eurolavoihin ja ihme lattarisekoiluun. Arvostan luovaa hulluutta, mutta tässä esityksessä oli nyt mun mielestäni kyllä hukattu biisin tarina päättömän ja kaoottisen sinkoilun alle. Tästäkin huolimatta Cha Cha Cha oli finaalibiiseistä eniten viisukamaa ja olen iloinen, että sympaattinen Käärijä lähtee Liverpooliin Suomea edustamaan, mutta pliis, voitaisko sitä lavashowta miettiä vielä uusiksi! 

Tai sitten mä en vaan tajua asian päälle mitään ja possujunaversio viisustamme onkin just täydellinen, ainakin Brasiliassa näytetään arvostettavan:  

Jään innolla seuraamaan Käärijän rallienkun opintojen etenemistä ja maailman valloitusta sekä aion ehdottomasti olla ruudun äärellä toukokuussa, kun Käärijä pistää Liverpoolissa bileet pystyyn, mulla on tästä hommasta aika hyvä fiilis!  

Rakastan erilaisia webinaareja, koska niihin on heikkokuntoisempanakin helppoa osallistua vaikka omasta sänkybyroostaan käsin. Viime viikolla pääsin nauttimaan Trauma Super Conferencesta, jossa tarjoiltiin traumatietoisuutta monista eri näkökulmista kymmenien asiantuntijahaastattelujen voimin ja vieläpä ihan ilmaiseksi! Mikä upea mahdollisuus kasvattaa ymmärrystään tästä teemasta, johon perehtyminen on mulla ollut viime aikoina työn alla liittyen omiin terveyshaasteisiini, joiden yksi tärkeä palanen on elimistön krooninen stressitila. Viikon kestävän konferenssin ohjelma oli niin täysi ja tiukka, ettei esityksistä pystynyt mitenkään kuuntelemaan kuin murto-osan, enkä edes yrittänyt ahmia kaikkea, vaan hyvin valikoiden poimin esitysten joukosta ne oman tilanteeni kannalta kaikkein relevanteimmalta vaikuttavat puheenvuorot. Yhdet sukat valmistuivat haastatteluja seuratessa ja toiset laitoin jo alulle, huomasin mekaanisen käsillä tekemisen auttavan mua keskittymään kuuntelemiseen. 

Samalla kun seurasin konferenssia, niin mietin, että eipä ehkä tule terveille ihmisille mieleen, että tällaisistakin asioista kroonisesti sairaiden päivät täyttyvät. Olen vuosien varrella osallistunut lukemattomiin erilaisiin konferensseihin, webinaareihin ja summiteihin, joissa on käsitelty erilaisia terveyteen ja sairauteen liittyviä aiheita, yrittäen keräillä tiedon murusia, joista olisi apua oman tilanteeni ymmärtämisen ja diagnoosin selvittämisen suhteen. Olen vetänyt itseni ihan piippuun ahmimalla kaiken saatavilla olevan tiedon kynä muistiinpanojen kirjoittamisesta sauhuten ja maannut sen jälkeen viikon pää kainalossa rupeamasta toipuen. Aina on löytynyt joku tiedon hippunen, jonka avulla olen päässyt tilanteessani eteenpäin, mikä on motivoinut taas opiskelemaan lisää. Jossain vaiheessa, vointini ollessa parempi, pidin tietoisesti taukoa terveysjuttujen opiskelusta ja keskityin muun elämäni eteenpäin viemiseen, mutta nyt terveyden alettua vaatia taas enemmän huomiota olen kaivanut terveysnörttiminäni naftaliinista ja webinaarit kiinnostavat. 

Bessel van der Kolk (s. 1943) on hollantilaissyntyinen, Yhdysvalloissa uransa luonut psykiatri ja yksi traumatutkimuksen uranuurtajista, joka erikoistunut erityisesti kehityksellisten traumojen ja psykopatologioiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen. Jäljet kehossa (The Body Keeps The Score, 2014) on hänen tunnetuin teoksensa ja se on käännetty 38 kielelle. 

Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, joita syystä tai toisesta kiinnostaa ymmärtää traumaattisten kokemusten syntyä ja vaikutuksia ihmisen mieleen, kehoon ja ihmissuhteisiin, sekä niitä implikaatioita, joita tällä traumojen hoitoa ajatellen on. Jo kirjan nimi, joka on suoraan englannista suomeksi käännettynä "keho pitää kirjaa", viittaa siihen, että kehollisuus on se taso, jolla traumatisoituminen keskeisesti tapahtuu ja joka myös traumojen hoitamisessa tulee huomioida. Sen lisäksi, että kirja tarjoaa kattavan käsityksen siitä mistä traumatisoitumisessa on kyse, niin se on myös katsaus traumatutkimuksen syntyyn ja historiaan sekä van der Kolkin uraan yhtenä traumatutkimuksen kehityksen keskeisimpänä nimenä. 

Van der Kolk kiinnostui lääkäriopinnoissaan traumoista työskenneltyään Vietnamin sodan veteraanien kanssa sekä havaittuaan miten vähän traumaattisia kokemuksia on tutkittu ja miten huonosti niitä ymmärretään. PTSD-diagnoosi eli posttraumaattisen stressioireyhtymän diagnoosi luotiin vasta vuonna 1980, minkä myötä sotaveteraanit ja muut traumatisoituneet alkoivat saada tarvitsemaansa apua ja tukea. Traumojen aivosairausmalli oli van der Kolkin silmissä kuitenkin ongelmallinen tehdessään traumasta yksilötasolla hoidettavan lääketieteellisen ongelman, sillä sairausmalli tuntui sivuuttavan traumaattisen kokemuksen kontekstin ja trauman kokeneen ihmisen tarinan ja kokemuksen, joka on olennainen traumoja ymmärrettäessä ja hoidettaessa. Tämä havainto vahvistui, kun van der Kolk alkoi kuulla insestin kohteeksi joutuneiden naisten tarinoissa samankaltaisia piirteitä kuin sotaveteraanien tarinoissa, ja tästä käynnistyi myös hänen kiinnostuksensa kehityksellisiä, lapsuuden kiintymyssuhteissa syntyviä psykopatologioita kohtaan. Van der Kolkin näkemys traumoista ja niiden hoidosta on hyvin kehollinen, sosiaalipsykologinen ja yhteiskunnallinen eikä hän keskity vain parantamaan yksilöitä, vaan kiinnittää huomiomme myös huono-osaisuuteen, jota traumatisoitumisen taustalta usein löytyy, sekä peräänkuuluttaa traumatietoisempaa yhteiskuntaa. 

Jäljet kehossa -kirjan rakenne ja sisältö näyttää seuraavanlaiselta: 

Tämän osan luvuissa esitellään trauma-ajattelun historiaa ja neurotieteen vallankumous, joka tulee mullistamaan käsityksen mielen ja aivojen toiminnasta. 

Traumatisoituminen anatomian näkökulmasta tarkasteltuna. Kehon ja aivojen välisestä yhteydestä. Kehon ja minuuden välisestä yhteydestä. 

Mitä kaltoinkohtelu tekee lapselle? Kehityksellinen trauma. 

Muistamisesta traumojen yhteydessä.

OSA 5: Toipumiseen johtavia teitä 

Erilaisista terapioista, joilla traumoja voidaan hoitaa. 

Kirja on erityisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää lapsuuden kiintymyssuhteissa tapahtuvaa traumatisoitumista, sillä kehitykselliset psykopatologiat ovat van der Kolkin erityisosaamisalaa ja niillä on omat erityispiirteensä verrattuna traumoihin, joiden aiheuttaja on jokin tai joku oman lähipiirin ulkopuolinen taho. Se tarjoaa kuitenkin paljon ymmärrystä ja työkaluja myös kroonisesta stressistä kärsiville ihmisille sekä heille, joiden traumatisoivat kokemukset ovat syntyneet vasta myöhemmin elämässä esimerkiksi onnettomuuden, fyysisen tai henkisen väkivallan, luonnonkatastrofin, sodan, sairastumisen tai muun syyn seurauksena. Ja vaikka olisikin saanut elää suhteellisen turvallisen, hyvän ja traumattoman lapsuuden, niin kirjan lukeminen voi avata uusia näkökulmia omaan historiaan ja siihen miksi minusta on tullut sellainen kuin olen sekä miksi myöhemmän traumatisoivan kokemuksen kohdalla reagoin tilanteeseen kuten reagoin. Kirja tarjoaa välineitä ymmärtää paremmin myös muiden, itselle tärkeiden ihmisten toimintaa. Kun itse luin kirjaa, niin mulla oli jatkuvasti muistiinpanovihko tai päiväkirja vieressäni ja raapustelin niihin ylös lukemisen aikana syntyviä oivalluksiani. 

Oma pääasiallisin syyni kirjan ottamiseen lukuun oli halu selvittää voisiko kroonisesti koholla olevien stressihormonitasojeni ja joidenkin oireideni taustalla olla somaattisen, diagnoositta jääneen tulehdussairauteni lisäksi myös jotain traumaattista, jota voisi hoitaa ja jota hoitamalla vointini ja toimintakykyni voisi jonkin verran kohentua. Tiedostin myös, että niin kauan kuin elimistööni tulvii stressihormoneja ja se on jonkinlaisessa jatkuvassa hälytystilassa, ei mun elimistölläni ole resursseja korjata itseään, ja tämä motivoi mua selvittelemään keinoja saada elimistön hälytystila katkaistua. Olen vuosia laittanut esimerkiksi heikon keskittymiskykyni ja fatiikkini lähes yksinomaan neurologisen sairauteni piikkiin, mutta myös krooninen stressi ja hoitamattomat traumat voivat näitä ongelmia aiheuttaa tai pahentaa, ja olen kiinnostunut selvittämään, josko krooninen stressi on omassa tapauksessani vahvistamassa kokemiani oireita. 

Oma krooninen stressini liittyy ennen kaikkea diagnoositta sairastamiseen ja kaikkeen siihen epätietoisuuteen, epävarmuuteen, kuoleman ja vammautumisen pelkoon sekä leimatuksi ja kaltoinkohdelluksi tulemiseen, jota olen saanut ja saan sairauteni takia kokea. Tällaisessa elämäntilanteessa on kaikki ainekset olemassa lääketieteellisten ja sairauden aiheuttamien traumojen synnylle. Tunnistan omaksi keskeiseksi ongelmakseni tietynlaisen alivireyden, tyhjyyden ja aloitekyvyttömyyden tunteen, enkä näitä tuntemuksia kyllä yhtään ihmettele, sillä kyllähän tällaiseen elämäntilanteeseen jumittuminen muistuttaa elinkautista vankilassa, josta ei pääse pois pakenemalla tai taistelemalla, jolloin elimistöllä on selviytymiskeinoista käytettävissään enää tietynlainen lamaantuminen ja energiansäästötilaan vaipuminen. Vaikka tilanteeni on terveyden ja saamani hoidon osalta tällä hetkellä hyvällä tolalla verrattuna sairastumiseni alkuvuosiin ja tiedostan sen, että voin tässä hetkessä elää näiltä osin suhteellisen rauhallisin mielin, niin tämä tietoisuuden tasolta lähtevä viesti ei tavoita kehoa, joka kokee yhä hätää, johon reagoi pääsääntöisesti putoamalla alivireyteen. Luulen, että erityisesti erilaiset keholliset terapiat, joilla herätellään alivireydestä kärsivää kehoa takaisin eloon ja turvan tunteeseen, voisivat olla se asia, josta voisin nyt itse omassa tilanteessani eniten hyötyä, samoin kuin toiminnasta, joka kutsuu tunnistamaan omia kehollisia tuntemuksia ja tunteita. 

Tämä kaikki on pelkkää mutuilua, jota harjoitan luettuani van der Kolkin Jäljet kehossa -kirjan, ja olisi tosi mielenkiintoista päästä keskustelemaan näistä ajatuksista jonkun aiheen asiantuntijan kanssa. Vielä en tiedä miten tästä etenen. Reppuni on joka tapauksessa nyt täynnä eväitä, joiden turvin jatkaa toipumismatkallani eteenpäin. 

Hitaassa villasukkaelämässäni päivät, viikot, kuukaudet ja jopa vuodet puuroutuvat mielessäni, jos en tee niistä muistiinpanoja. Siispä laitan lähes jokaisesta päivästä asioita ylös bullet journaliini sekä kirjoitan viikottaiset, kuukausittaiset ja vuosittaiset yhteenvedot. Tämä auttaa mua jäsentämään ja pitämään koossa ajatukseni sekä orientoitumaan tulevaan, ja joskus on kivaa tai tarpeellista pystyä katsomaan elämää myös taaksepäin, mikä onnistuu vanhoihin bujoihin palaamalla. Kirjoittelin syksyllä myös tänne blogin puolelle jonkinlaisia "viikkoraportteja", mutta luovuin siitä tavasta, koska siihen kului liian iso osa mun rajallisista energioistani, joita halusin säästellä muihin, tärkeämpiin asioihin. Kaipaan kuitenkin jotain tuon tyyppistä kirjoittamista ja siksipä viikkoraportit vaihtuvat nyt jonkinlaisiin kuukausikatsauksiin. Kirjoitan niitä ensisijaisesti omia ajatuksiani jäsentääkseni, kurssiani tarkistaakseni ja muistaakseni asioita, enkä tiedä onko näistä postauksista muille mitään iloa, mutta saa lukea, jos siltä tuntuu!

Tykkään tammikuusta kovasti, koska uuden vuoden käynnistyminen symboloi mulle jonkinlaista uutta alkua ja taitekohtaa, jossa on hyvä tarkistaa kurssiaan, miettiä suuntaviivat alkaneelle vuodelle ja lähteä miettimään keinoja elää enemmän toiveidensa mukaista elämää. "Kompassisanojen" valitseminen ja Unravel Your Year -työvihkon täyttäminen, jonka aloitan yleensä jo välipäivinä, ovat tärkeä osa tätä prosessia. Tänä vuonna valitsin polkuani valaiseviksi sanoiksi rauhan, turvan ja läsnäolon, ja käytin tammikuussa paljon aikaa sen pohtimiseen miten tuoda tämän vuoden aikana elämääni enemmän rauhan, turvan ja läsnäolon kokemuksia. Tulisin tarvitsemaan niitä, jotta saisin elimistöni kroonista stressitilaa rauhoitettua elämäntilanteessa, jossa tulevaisuus näyttäytyy monin tavoin epävarmana. 

Lähdin ratkomaan tätä kysymystä palaamalla lukemaan uudestaan vuosien tauon jälkeen traumapsykologi Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa, jonka tiesin tarjoavan välineitä ymmärtää kroonisen stressin ja traumojen luonnetta sekä palauttaa kroonisesti stressaantunut tai traumatisoitunut elimistö jatkuvasta hälytystilasta takaisin tasapainoon. Sain luettua kirjan ajatuksella läpi ja luetun sulatteluprosessi on mulla edelleen kesken, jatkan sitä heti kun olen toipunut tämän viikkoisesta hoitojaksostani ja Tampereen-reissustani. Toivon, että mulla on pian käsissäni ihan konkreettisia työkaluja, joiden avulla pääsen stressiä työstämään. Nautin ihan hurjan paljon tämän tyyppisen kirjallisuuden lukemisesta ja siitä, miten luettu saa oivaltamaan asioita itsestä ja muista ihmisistä. Kynä lentää paperilla, kun ajatuskelat pitää saada äkkiä purettua sanoiksi paperille, ja kirjoittaessa syntyy uusia oivalluksia, jotka poikivat taas lisää tekstiä. Ihan parasta!

Tammikuu oli mulle ennen kaikkea opiskelu- ja kirjoittamiskuukausi ja tietoisesti priorisoin näitä hommia, sillä tiedossa oli, että kevään edetessä mulla ei ehkä olisi yhtä hyvää tilaisuutta keskittyä ajattelutyöhön, kun puutarhan kevättyöt kutsuvat ja kun lähitulevaisuudessa on edessä tapahtumia, jotka tulevat hajottamaan keskittymiskykyä ja haastamaan mielenrauhaa. Vähän oli sellainen fiilis, että keräilen tässä tyynemmässä hetkessä välineitä pysyä pinnalla sitten, kun myrsky puhkeaa, mutta onneksi pystyin silti nauttimaan tekemisistäni. Lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja ajatteleminen on sitä hommaa, jota rakastan ja jonka äärellä tunnen olevani eniten oma itseni. 

Tammikuussa myös arki helpottui verrattuna vuoden viimeisiin kuukausiin, kiitos enimmäkseen kohtuullisina pysyttelevien pörssisähkön hintojen, mikä tarkoitti sitä, että Tuntisähkö-sovelluksen tuntikohtaiset sähkön hinnat eivät enää juuri sanelleet aikatauluja ja raameja kotitöiden tekemiselle ja ruoanlaitolle, vaan niitä oli mahdollista tehdä enemmän voinnin ja fiiliksen mukaan. Tiski- ja pyykkikone pyörivät edelleen enimmäkseen yöllä tai myöhään illalla ja samoin laitteet ladattiin öisin aina kun se oli mahdollista, mutta ruoanlaitto oli vapaampaa ja uunikin lämpesi silloin tällöin. 

Elelimme edelleen enimmäkseen maalla, sillä naapuritontilla melskaava megalomaaninen rakennusprojekti jatkui eikä kotona pystynyt lepäämään tai keskittymään mihinkään. Kävimme katsomassa kaihtimia makuuhuoneen ja keittiön ikkunoihin ja surin jo etukäteen oman rauhan menetystä. Kävin myös kampaajalla leikkauttamassa pitkäksi venähtäneen leijonanharjani hartiamittaan, jotta hiukset olisi helpompaa pestä pihasaunassa vadissa. 

Rentouduin tammikuussa katselemalla paljon sarjoja. Niistä kiinnostavin oli ehkä Ruudusta löytyvä Mädät omenat, jonka tapahtumat sijoittuvat syrjäisessä saaressa sijaitsevaan naisten mielisairaalaan, jonne lähetetään hankaliksi koettuja naisia ja jossa harjoitetaan varsin kyseenalaisia hoitomenetelmiä. Tykkäsin myös ruotsalaisesta Missing People -draamasarjasta, jonka yhden päärooleista tekee Ville Virtanen ja jonka teemana on ihmissalakuljetus. Sin Límites - Maailman ääriin taas on espanjalainen draamasarja, joka kertoo portugalilaisen merenkävijä ja kartografi Ferñao de Magalhãesin pyrkimyksestä löytää meritie Intiaan ja siitä vaarallisesta merimatkasta, jolta vain 18 ihmistä matkaan lähteneestä 237 hengestä palasi kotiin. Toinen hyvä kotimainen sarja oli Hautalehto - Kylmä syli, jossa selvitellään Porvoon jokeen hukkuneiden nuorten miesten kohtaloita Mikko Leppilammen esittämän poliisi Antti Hautalehdon johdolla. 

Katsoin tammikuussa myös yhden dokumentin, josta mua vielä enemmän innostui toinen kissamme, josta on tämän katselukokemuksen jälkeen kuoriutunut oikein kunnon vidiootti, joka seuraa telkkaria silmä kovana, vaikka tätä ennen ruudun tapahtumat eivät olisi voineet tyyppiä vähempää kiinnostaa! Eli kyseessä oli Kimmo Ohtosen Naalin paluu, josta jo kirjoittelinkin arkikuvapostaukseni yhteydessä. 

Tammikuussa julkaistiin myös paljon uutta musiikkia ja 20.1.2023 oli The Day, kun ulos uudet albumit peräti kolmelta mulle mieluisalta yhtyeeltä. Puolalainen, hiukan raskaampaa progea soittava Riverside julkaisi ID.Entity-nimisen albumin, jota olen ehtinyt nyt jonkin verran kuuntelemaan ja joka on taattua Riversidea, joskin hiukan uudella twistillä, tykkään! Hiukan kutkuttelisi lähteä katsastamaan myös yhtyeen nykyinen keikkakunto vappuna Tampereelle, mutta en ole ihan varma olenko vielä valmis palaamaan ihmisjoukkoihin, sillä haluaisin monestakin syystä pysytellä niin terveenä kuin mahdollista. Aiemmat pari yhtyeen keikkaa, joille mulla on ollut ilo osallistua, ovat olleen ihan mahtavia. 

Myös pitkäaikainen lempparini, ruotsalainen, melankolista metallia soittava Katatonia julkaisi uuden albumin nimeltä Sky Void of Stars, mutta olen ehtinyt kuuntelemaan sen vasta kerran läpi, joten en osaa sanoa muuta kuin että Katatonialta se kuulostaa, mikä on aina hyvä! Heillä on oma soundinsa, jonka tunnistaa heti. 

   

Euroviisut vuonna 2021 voittaneen italialaisen rockbändi Måneskinin uusi levy Rush! taas on mukava energiapläjäys, jonka parissa olen viihtynyt silloin kun olen kaivannut vireystilan buustausta, levyltä löytyy sekä loistavia että keskinkertaisempia biisejä.

   

Säät eivät tammikuussa juuri suosineet, vaan räntä- ja pääkallokelit vuorottelivat ja aurinko pysytteli enimmäkseen piilossa. Ulkoileminen jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka muutamia kertoja onnistuinkin pakottamaan itseni lenkille räntäsateeseen. Onneksi meidän landen pihalta löytyy oma laavu, jonka suojissa oli mukava istuskella kurjemmallakin säällä ja ainakin sai happea haukattua, vaikka liikuntaa ei olisikaan tullut. Virittelimme laavulle tulet tammikuun jokaisena viikonloppuna ja useimpina niistä kokkasimme tulella lauantailounaaksi kalaa jossain muodossa. 

Loppukuusta mulla oli taas hoitosuunnitelman mukaisten verikokeiden ja hoitojakson aika. Kolmepäiväinen hoitojakso Tampereella sujui ongelmitta eikä käyttämäni lääkkeen saatavuudessa ollut onnekseni ongelmia (tämä on asia, jota joudun jokaisen hoitojakson kohdalla jännittämään), joten sain edelleen pitää mulle parhaiten sopivan lääkevalmisteen, jolloin säästyin lähes täysin sivuvaikutuksilta. Pientä päänsärkyä oli ajoittain, mutta sitä todennäköisesti provosoi maskin käyttö pitkän, viitisen tuntia kestävän infuusion ajan sekä se stressi, jota koin hoitopäivinä muihin syihin liittyen. 

Sain tavata hoitojakson yhteydessä myös luottolääkärini ja sain lopultakin varmistuksen mua useamman kuukauden huolettaneeseen kysymykseen: kyllä, saan jatkaa lääkärini hoidossa hänen osittaisesta eläköitymisestään huolimatta! Tämä tieto oli mulle helpotus, vaikka kyllähän mä sisimmässäni olin tiennyt, ettei hän mua tässä vaiheessa toisen lääkärin hoitoon siirrä, koska diagnoosin puuttuminen hankaloittaisi liikaa asioita - helpompaa on siirtää niitä selkeämpiä keissejä eteenpäin. Asiat siis jatkuvat mun kannaltani ennallaan ja olen tästä valtavan iloinen ja kiitollinen! 

Asuin hoitojakson ajan mun vanhemmillani ja se oli mukavaa, mutta myös tosi raskasta, sillä iäkkäät vanhempani sairastelevat ja paljon on nyt meneillään asioita, joihin liittyy epävarmuutta ja ahdistusta. Tekisi mieli purkaa ajatuksia ja tunteita tähän liittyen enemmänkin, mutta kyse on toisten ihmisten terveysasioista, joten ne ajatuskelat kuuluvat mielestäni yksityisen päiväkirjani sivuille eivätkä julkiseen blogiin. 

Helmikuu on alkanut toipumisella Tampereen-reissusta ja huomenna pääsen toivottavasti jo palaamaan enemmän omaan normaaliin arkeeni. Huoli läheisistä painaa mieltä ja lähiviikkoina tulee tapahtumaan asioita, jotka voivat ratkaista useamman ihmisen tulevaisuuden. Yritän hengitellä rauhallisesti ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan, itsestäni ja toisista huolta pitäen. Ensi viikolla mulla on ehkä vielä mahdollisuus palata van der Kolkin pariin, jos keskittymiskykyä riittää, loppukuukautta en jaksa edes ajatella. Se on kuitenkin varmaa, että tulen ainakin neulomaan paljon, sillä se rauhoittaa ja rentouttaa.