Rakastan Pauliina Vanhatalon (s. 1979) tapaa kirjoittaa sekä kuvata henkilöidensä sielunelämää, eikä Vanhatalon uusin romaani Vastuulliset ole poikkeus. Vastuulliset on myös ainoa kirja, jonka olen tämän vuoden aikana saanut lukujumistani ja jaksamisongelmistani huolimatta luettua kokonaan, mikä osoittaa, että tarina kiinnostaa ja vie mukanaan. Olen aiemmin lukenut Vanhatalolta hänen romaaninsa Pitkä valotusaika, johon ihastuin kovasti, ja myös hänen autofiktiivisen trilogiansa kaksi viimeistä osaa (Toinen elämä, Tuntemani maailma) olivat mieluisia ja monin kohdin samastuttavia. 

Vastuulliset kertoo ihmisistä, jotka kokevat kantavansa vastuuta ja tuntevansa syyllisyyttä asioista ja teoista, joihin heidän läheisensä ovat päätyneet ja joita he ovat joutuneet sivusta todistamaan. Koulupoika Lenni kantaa huolta vanhempiensa raha-asioista ja perheensä koossa pysymisestä, tehdastyöläinen Pasi taas kokee olevansa osin syyllinen ystävänsä toteuttamaan perhesurmaan ja itsemurhaan ja rankaisee itseään majoittumalla autiotaloon, josta käsin voi pitää silmällä kuolleen ystävänsä taloa, johon Lenni perheineen perheen talousvaikeuksista johtuen muuttaa. Autiotalossa majaansa pitää myös huumeita käyttävä parikymppinen Valo, josta huolta kantaa hänen opettajana työskentelevä äitinsä Niina. Päähenkilöt Lenni, Pasi ja Niina eivät tunne toisiaan, mutta heidän tarinansa nivoutuvat toisiinsa heidän läheistensä tekojen, joiden taakkaa he kantavat mukanaan, kautta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen terästeollisuuskaupunki Raaheen eli Vanhatalon kotikaupunkiin, vaikka kaupunkia ei nimeltä mainitakaan kirjan sivuilla. 

Kustantaja Tammen sivuilla Vanhatalon kirjaa kuvataan seuraavasti: "Piinaavan kaunis romaani syyllisyydestä, valinnoista ja ihmisistä, jotka uhraavat itsensä kannatellakseen toisia, korjatakseen muiden tekemät virheet." Sitä se todella on ja suosittelen kirjan lukemista sullekin. 

Vertaiseni vinkkasi viime viikolla Facebookissa webinaarista, jossa käsiteltäisiin muakin diagnoosittomana kiinnostavaa teemaa eli niin sanottuja "lääketieteellisesti selittämättömiä oireita" sekä niihin liittyvien lääketieteellisten tutkimusten tieteellisiä ja eettisiä ongelmia. Kuulin webinaarista päivän myöhässä, mutta mun onnekseni puheen nauhoittaminen oli ensimmäisellä kerralla epäonnistunut ja niinpä se otettiin seuraavana päivänä uusiksi, jolloin mäkin ehdin linjoille kuuntelemaan. Tämä luento, jossa kansanterveyden ja journalismin asiantuntija David Tuller (DrPH) Berkeleyn yliopistosta ruotii erityisesti ME/CFS:aan, long Covidiin ja POTS:aan liittyviä tutkimuksia, löytyy nyt myös netistä vapaasti kuunneltavana ja suosittelenkin sitä kaikille, joita tämä tematiikka koskettaa ja joilta englannin kieli taittuu. Mulla ei nyt itselläni ole valitettavasti tähän hätään voimia referoida Tullerin puheen pääpointteja tähän, mutta sen sanon, että silmänkääntötemppuja tällä tutkimusalalla tehdään ja että on ihan mahtavaa, että on ihmisiä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen niiden näkyväksi tekemisen. Tämä luo toivoa sen suhteen, että myös kiisteltyjä sairauksia sairastavat voisivat jonain päivänä saada sellaista apua ja kohtelua, jota he ansaitsevat. Etenkin ME/CFS-potilaita saattaa kiinnostaa myös Tullerin Trial By Error -sarja, joka löytyy Virology Blog:sta ja jossa hän käsittelee tähän sairauteen liittyvien tutkimusten tieteellisiä, metodologisia ja eettisiä ongelmia. 

Aina syksyisin, kun mulla on maalla ollessani parempi vointi, niin karkaan lähimetsään ratsaamaan vakiosienipaikkojeni kantarelli- ja suppistilanteen. Vaikka suppilovahverotilanne on ollut tänä vuonna heikohko, niin silti jotain tarttui ämpärin pohjalle tälläkin kerralla. Ja vaikka ei olisi tarttunutkaan, niin ei se olisi haitannut, metsän mieltä ja kroppaa hoitavassa vaikutuksessa on tarpeeksi syytä mennä metsään kävelemään. Se vaan harmittaa, että iso osa läheisistä metsistä on laitettu viime aikoina aika karulla tavalla mataliksi, mikä on huono asia sekä luonnon ja ilmaston että meidän lähiluonnossa liikkumisesta nauttivien kannalta. 

Juuri kun löysin itseni miettimästä, että parin viikon päässä siintävä hoitojakso sairaalassakin tuntuu piristykseltä mun nykyiseen itseeni käpertyneeseen normiarkeeni verrattuna, niin naapurista kantautui kutsu tulla lauantai-iltana istumaan iltaa heidän laavulleen. Olen saattanut hehkuttaa landenaapureitamme aiemminkin, mutta totta se vaan on ja sanon silti: meille on täällä naapurilotossa osunut täysi kymppi enkä voisi olla onnellisempi siitä millaiset ihmiset meitä täällä ympäröivät ja millaisen yhteisön osaksi olemme päässeet. Varsinkin nyt, kun yhteisöllisyyden kokemukset ovat kotona sairastaessa ja ilman varsinaista vertaistukiyhteisöäkään diagnoosin puuttuessa vähissä, niin se, että saa kuulua osaksi jotain porukkaa, tuntuu tosi tärkeältä. 

Omenasesonki on jatkunut jo pitkään ja uudet omenareseptit tulevat tarpeeseen, jotta satoa saa hyödynnettyä ilman, että tämä kyseinen sinänsä herkullinen hedelmä alkaa pursuamaan korvista. Onneksi muistin, että palsternakka ja omenahan ovat mitä toimivin makupari, ja keittelin niistä vuohenjuustolla ryyditettynä ison kattilallisen keittoa. Tuli hyvää ja vielä parempaa olisi tullut, jos pinnalle olisi heitellyt rapsakaksi paistettua pekonia murustettuna, mutta tällä kertaa mentiin kasvisversiolla.