Katselin läpi helmikuussa ottamiani valokuvia valitakseni niistä tähän postaukseen sopivia ja mietin, että kylläpä näyttää seesteiseltä viime viikkojen elämäni näiden kuvien pohjalta. Todellisuudessa olo on ollut kaikkea muuta kuin seesteinen. Huoli on kalvanut takaraivossa, mutta koska tässä vaiheessa en ole voinut tehdä asioille juuri muuta kuin odottaa ja sietää, niin olen pyrkinyt pitämään kiinni mahdollisimman normaalista arjesta, huomaamaan hyvän ja elämään eteenpäin päivän kerrallaan.  

Vaikka hoitojaksoni tammi- ja helmikuun vaihteessa sujui ongelmitta ja sain lääkettä, jota siedän hyvin, niin jouduin silti omistamaan lähes viikon päivät lepäämiselle Tampereella käymisen jälkeen. Psyykkinen stressi uuvuttaa siinä missä fyysinenkin, ja reissu oli myös psyykkisesti raskas. 

Eikä se stressi tosiaan Tampereen-reissulle jäänyt. Seuraavilla viikoilla muun muassa jännättiin läheiselle tehtävää riskialtista toimenpidettä, joka onneksi meni hyvin. Yritin myös olla läheisteni avuksi siinä missä voin ja käytin paljon energiaa esimerkiksi erään yhdelle heistä kriittisen tärkeän lääkkeen, jossa on ollut toimituskatko jo lokakuusta asti, rinnakkaisvalmisteen apteekeista metsästämiseen, sillä myös se oli loppu kaikkialta! Onnekseni onnistuin lopulta löytämään yhden apteekin, jonne lääkettä oli juuri tullut lisää myyntiin ja josta läheiseni sai sitä haettua. Ilman tätä lääkettä hänen, muutenkin iäkkään ja monisairaan ihmisen, toimintakyky romahtaa lähes täysin ja kivut ovat kovat. Nämä monille ihmisille lähes elintärkeiden lääkkeiden pitkät toimituskatkot tuntuvat vuoden 2023 Suomessa ihan käsittämättömältä asialta ja olen tosi suruissani heidän puolestaan, joilla ei itsellään ole resursseja selvitellä tällaisia asioita tai läheisiä hoitamassa asioita heidän puolestaan. Tässä muuten vinkki teille, jotka joudutte niin ikään lääkkeiden saatavuuksia selvittelemään: apteekki.fi-sivustolta löytyy hakutoiminto, jolla pystyy tekemään lääkekohtaisia hakuja esimerkiksi kaupunkikohtaisesti. Näin säästyy lääkkeen jokaisesta alueen apteekista erikseen kyselemisen vaivalta. 

Myös kissan hammashoito aiheutti helmikuussa päänvaivaa eli toiselle kissoistamme piti teettää hammaskiven poisto ja sitä varten oli jo aikakin varattuna toimenpidettä suositelleelle kunnalliselle eläinlääkärille, jolla kävimme kissamme syksyllä rokotuttamassa. Hammaskiven poisto tuntui sen verran iisiltä rutiinitoimenpiteeltä aikaa varattaessa, että olimme ottaneet annettuna sen, että tottakai homma sujuu kunnallisella puolellakin turvallisesti ja oppikirjojen mukaan. Toimenpidettä edeltävänä iltana päädyin kuitenkin lueskelemaan toimenpiteestä lisää ja törmäsin sellaisiin termeihin kuin inhalaatioanestesia, intubaatio, happilaitteet ja kissan elintoimintojen valvominen toimenpiteen aikana. Mietin kunnallisen eläinlääkärin tiloja ja henkilökuntaa ja alkoi nousta sellainen fiilis, että näinköhän siellä käytettävissä olevien resurssien puitteissa on mahdollista toteuttaa toimenpidettä näiden ohjeistusten mukaan. Ajatus tiedottomassa tilassa lojuvasta rakkaasta karvakorvastamme tukehtumassa keuhkoihin valuvaan veteen vain siksi, että valitsimme ottaa riskejä, jotka olisivat olleet vältettävissä valitsemalla hoitopaikka, jossa toimenpide on mahdollista tehdä turvallisemmin ja paremmin valvottuna, oli mulle liikaa, ja päätin, että jos seuraavana päivänä ilmenee, että resurssit homman hoitamiseksi intuboituna ja valvottuna eivät kunnallisella riitä, niin sitten jätetään hoito väliin ja etsitään toinen, hammastoimenpiteisiin paremmin varautunut hoitopaikka. 

Ja niinhän siinä kävi, että toimenpide jäi nyt tekemättä. Eläinlääkäri oli tosi fiksu ja ymmärsi ja hyväksyi heti kantamme asiaan sekä myönsi, että tiettyjä ylimääräisiä riskejä toimenpiteen hoitamiseen heillä liittyy, vaikkakin komplikaatiot ovat hyvin harvinaisia. Tästä jäi hyvä fiilis eikä mulla ole pahaa sanottavaa kunnallisesta eläinlääkäristämme, joka varmasti tekee parhaansa käytettävissään olevien resurssien puitteissa. 

Jatkoin tammikuussa aloittamaani traumapsykologiaan perehtymistä toiveenani oppia ymmärtämään omia ja vertaisteni kokemuksia sekä saada elimistöni krooninen stressitila paremmin hallintaan - asia, joka tulee todella tarpeeseen nyt, kun elämäntilanne on monin tavoin haastava. Uppouduin erityisesti kysymykseen medikaalisista traumoista eli niistä traumoista, joita itse sairaus tai kohtaamiset ja kohtaamattomuudet lääketiedeinstituution kanssa synnyttävät, ja tämä olikin sellainen kanin kolo, johon olisi ollut helppoa eksyä tuntikausiksi. Aloin ymmärtää omiakin kokemuksiani paremmin ja sain niille validaatiota lukemistani teksteistä ja tutkimuksista. Tuntui siltä, että tulen nähdyksi ja että en ole kokemusteni kanssa yksin. Tämä on aihe, josta toivon jaksavani kirjoittaa oman postauksensa. 

Helmikuussa järjestettiin myös Trauma Super Conference -niminen webinaari, jossa tarjoiltiin viikon ajan joka päivä vaihtuva kattaus asiantuntijapuheenvuoroja, joissa traumateemaa käsiteltiin eri näkökulmista. Tällä kertaa jaksoin poimia vain muutamia esityksiä sieltä täältä kuunneltavakseni enkä tehnyt esityksistä edes muistiinpanoja, mutta paljon hyvää asiaa oli ja olisi ollut tarjolla. Webinaarin sisällöt ovat käsittääkseni lunastettavissa omaan käyttöön, jos siitä haluaa päästä nauttimaan jälkikäteen ja omaan, rauhallisempaan tahtiinsa. Tämä webinaari on järjestetty jo useampaan otteeseen ja jokunen vuosi sitten innostuin ahmimaan asiantuntijahaastatteluja niin, että makasin webinaariviikon jälkeen monta päivää kokovartalokoomassa viikon rasituksista toipuen. 

Palasin myös miettimään stressiä ja kroonisen stressin haittoja enemmän somaattisen terveyden näkökulmasta ja tein sen siksi, että tiedän, että stressin aiheuttamista terveyshaitoista lukeminen on asia, joka toivottavasti motivoi mua tekemään niitä käytännön muutoksia jäljellä olevan terveyteni pelastamiseksi, joita tilanteeni edellyttää. Krooninen stressi on erityisen haitallista muun muassa aivoterveydelle, ja aivoterveys on asia, josta viimeiseen asti kiinni pitäminen on noussut erityisen tärkeäksi nyt, kun tajuntaani on todella porautunut omia läheisiäni autellessani se, että oma loppuelämän pärjäämiseni tulee todennäköisesti riippumaan siitä miten hyvin kykenen itse lapsettomana ihmisenä ajamaan omia etujani. Myös tästä aiheesta mun on tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa. 

Helmikuun hyviä asioita oli se, että onnistuin lisäämään ulkoilua tuntuvasti verrattuna aiempiin kuukausiin. Oli jopa viikko, jolloin kävin ulkona päivittäin - jos en muuta, niin istuskelemassa pihalla kahvia juomassa. Kävelin pikku lenkkejä lumisessa lähimetsässämme ja kävinpä kerran hiihtämässäkin ja juomassa termarikahvit aurinkoisella pellolla. Happi ja pieni, omassa rasitusikkunassani pysyttelevä liike teki selkeästi hyvää. 

Myös pidempään vaivannut ruoanlaittoplääh alkoi helpottamaan ja jaksoin tehdä ja syödä taas vähän fiksumpaa ruokaa sekä kokeilla jopa joitain uusia reseptejä. Sähkön hinnat pysyttelivät maltillisina, mikä helpotti kokkailua, kun uuniakin raaskittiin lämmittää. 

Määräsin itselleni helmikuun ohjelmaksi myös neulomista, koska tiedän sen olevan hommaa, jonka koen rauhoittavana, ja parit perussukat valmistuivatkin (joista toiset olin tosin aloittanut jo syksyllä) ja kolmannet sain hyvälle alulle. Musta on tullut sukkien neuloja vasta sen jälkeen kun olen ryhtynyt kulkemaan sairaalassa hoitojaksoilla; niillä reissuilla sukat on näppärä, pieneen tilaan pakkautuva ja valmiiksi muistissa oleva helppo terapiatyö, jota on kiva tikutella torkahtelun lomassa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että neulontaterapia tulee tulemaan tarpeeseen lähikuukausina vähän enemmänkin, ja että voisin laittaa alulle jonkin isomman, yksinkertaisen neuletyön kotioloissa tehtäväksi. Tästä tulevat mieleen sairasteluni alkuajat, jolloin opettelin neulomaan YouTuben ohjevideoiden avulla ja hamstrasin isot määrät iloisenvärisiä lankoja, joista neuloin ponchoja, puseroita ja neuletakkeja saadakseni pelon ja epätietoisuuden sietämisen keskelle muuta ajateltavaa. 

Suoratoistopalveluitakin tuli taas kulutettua, mutta katsotuista sarjoista mieleen jäi suositusten arvoisena lähinnä Yle Areenasta löytyvä Münchenin ottelu (Munich Games), jota kuvaillaan Areenan sivuilla näin: "Sarja kertoo Münchenissä v. 2022 järjestettävästä jalkapallo-ottelusta, joka on ystävyysottelu israelilaisen ja saksalaisen jalkapallojoukkueen välillä. Tarkoituksena on kunnioittaa vuoden 1972 kesäolympialaisten aikana terrori-iskussa surmansa saaneita israelilaisia urheilijoita. Ottelu järjestetään Münchenin verilöylyn 50-vuotispäivänä. Poliittisesti merkittävässä tapahtumassa ilmapiiri on kireä ja yleisönä koko muu maailma. Rauha pyritään ylläpitämään kaikin keinoin, mutta hiljalleen tilanne alkaa riistäytyä käsistä." Sarja oli koukuttava ja uskottava ja synnytti jälkikäteen halun palata kertaamaan myös vuoden 1972 olympialaisten tapahtumia sekä lähi-idän historiaa. 

Katsoin ensimmäistä kertaa ikinä myös UMK:n finaalin, jossa valittiin Suomen edustaja tämän vuoden Euroviisuihin. Mua kiinnosti erityisesti se millainen lavashow Käärijän Cha Cha Cha -biisin, jota oli hypetetty hurjasti etukäteen, ympärille saadaan rakennettua, ja myös finaalin kokonaiskattaus vaikutti enimmäkseen mielenkiintoiselta (erityisesti Kuumaan ja Lxandran kappaleet ja esitykset kiinnostivat). Meinasin ryystää pho-keitot väärään kurkkuun, kun huomasin Kärtsärin loistavan virallisen videon nyrkkeilykehän vaihtuneen eurolavoihin ja ihme lattarisekoiluun. Arvostan luovaa hulluutta, mutta tässä esityksessä oli nyt mun mielestäni kyllä hukattu biisin tarina päättömän ja kaoottisen sinkoilun alle. Tästäkin huolimatta Cha Cha Cha oli finaalibiiseistä eniten viisukamaa ja olen iloinen, että sympaattinen Käärijä lähtee Liverpooliin Suomea edustamaan, mutta pliis, voitaisko sitä lavashowta miettiä vielä uusiksi! 

Tai sitten mä en vaan tajua asian päälle mitään ja possujunaversio viisustamme onkin just täydellinen, ainakin Brasiliassa näytetään arvostettavan:  

Jään innolla seuraamaan Käärijän rallienkun opintojen etenemistä ja maailman valloitusta sekä aion ehdottomasti olla ruudun äärellä toukokuussa, kun Käärijä pistää Liverpoolissa bileet pystyyn, mulla on tästä hommasta aika hyvä fiilis!  

Tässä tulevat helmikuun kuvani, joilla osallistun Nadinen alulle laittamaan 3 x kuukauden kuva -haasteeseen. Ideana on siis postata joka kuukausi 12 kuukauden ajan sen kuukauden arkea, huippuhetkeä ja strömssiä kuvaava kuva tarinoineen. Tammikuun haastepostaukseni löydät tämän linkin takaa. 

Helmikuun viimeinen lauantai, upean aurinkoinen kevättalven päivä. Valmistelen aineksia pho-keiton lientä varten viiksekäs assarini seuranani. Tarkoituksenani on keitellä liemi valmiiksi iltaa varten, jolloin on mukava istahtaa miehen kanssa höyryävät keittokulhot edessämme seuraamaan UMK:n finaalia. Mietin myös, että keitto tulee maistumaan mahtavalta seuraavalle päivälle suunnitelmissa olevan hiihtolenkin jälkeen. 

Talvi tuli takaisin helmikuun loppupuolella ja pääsin kuin pääsinkin vielä hiihtämään aurinkoiselle pellolle sekä syömään anorakin rintataskussa nuhjaantunutta eväsveriappelsiinia ja juomaan termarikahvia. Mielikuva tästä kaikesta oli kylläkin jonkin miellyttävämpi kuin itse todellisuus, jossa hankikannosta ei ollut tietoakaan, vaan hiihtäminen oli aikamoista rämpimistä ja viima kävi ikävästi naamaan, mutta silti: oli ihanaa päästä ulos nauttimaan auringosta ja hohtavista hangista ja vielä ihanampaa oli huomata, että pystyin ja jaksoin tuon pienen retken! Nyt mun talveni alkaa olla taputeltu ja kevät saa tulla. 

Kumpi on helpompaa: sovittaa keskeneräistä sukkaa, jotta osaa aloittaa kärkikavennukset oikeassa kohdassa, vai tehdä kokonainen sukkapari väärän kokoisena sovittamatta, todeta moka sukkien valmistuttua ja purkaa molempien sukkien kärjet ja neuloa ne uusiksi? Niinpä. Ja kumman tavan meitsi laiskuuttaan valitsi? Niinpä! Siniset polvisukat odottavat siis korjausta tai isojalkaisempaa ottajaa, harmaat havainnollistavat haluttua kokoa. Tyhmästä päästä jne...

Rakastan erilaisia webinaareja, koska niihin on heikkokuntoisempanakin helppoa osallistua vaikka omasta sänkybyroostaan käsin. Viime viikolla pääsin nauttimaan Trauma Super Conferencesta, jossa tarjoiltiin traumatietoisuutta monista eri näkökulmista kymmenien asiantuntijahaastattelujen voimin ja vieläpä ihan ilmaiseksi! Mikä upea mahdollisuus kasvattaa ymmärrystään tästä teemasta, johon perehtyminen on mulla ollut viime aikoina työn alla liittyen omiin terveyshaasteisiini, joiden yksi tärkeä palanen on elimistön krooninen stressitila. Viikon kestävän konferenssin ohjelma oli niin täysi ja tiukka, ettei esityksistä pystynyt mitenkään kuuntelemaan kuin murto-osan, enkä edes yrittänyt ahmia kaikkea, vaan hyvin valikoiden poimin esitysten joukosta ne oman tilanteeni kannalta kaikkein relevanteimmalta vaikuttavat puheenvuorot. Yhdet sukat valmistuivat haastatteluja seuratessa ja toiset laitoin jo alulle, huomasin mekaanisen käsillä tekemisen auttavan mua keskittymään kuuntelemiseen. 

Samalla kun seurasin konferenssia, niin mietin, että eipä ehkä tule terveille ihmisille mieleen, että tällaisistakin asioista kroonisesti sairaiden päivät täyttyvät. Olen vuosien varrella osallistunut lukemattomiin erilaisiin konferensseihin, webinaareihin ja summiteihin, joissa on käsitelty erilaisia terveyteen ja sairauteen liittyviä aiheita, yrittäen keräillä tiedon murusia, joista olisi apua oman tilanteeni ymmärtämisen ja diagnoosin selvittämisen suhteen. Olen vetänyt itseni ihan piippuun ahmimalla kaiken saatavilla olevan tiedon kynä muistiinpanojen kirjoittamisesta sauhuten ja maannut sen jälkeen viikon pää kainalossa rupeamasta toipuen. Aina on löytynyt joku tiedon hippunen, jonka avulla olen päässyt tilanteessani eteenpäin, mikä on motivoinut taas opiskelemaan lisää. Jossain vaiheessa, vointini ollessa parempi, pidin tietoisesti taukoa terveysjuttujen opiskelusta ja keskityin muun elämäni eteenpäin viemiseen, mutta nyt terveyden alettua vaatia taas enemmän huomiota olen kaivanut terveysnörttiminäni naftaliinista ja webinaarit kiinnostavat. 

Maanantaiaamu sairaalassa, tosin kuva voisi olla myös tiistailta tai keskiviikolta. Pötköttelen sairaalasängyssä infuusiohuoneessa, josta löytyy kuusi sänkyä ja useampia tuoleja potilaita varten, ja olen purkanut kassistani infuusion aikana tarvitsemiani tavaroita sänkyni vieressä pöydän virkaa toimittavan sairaalakärryn päälle. Viidestä kuuteen tuntiin kestävien ja kolme peräkkäistä päivää jatkuvien infuusioiden aikana ehtii puuhailla kaikenlaista, jos vaan jaksamista riittää, joten ajanvietettä on hyvä olla mukana. Tällä kertaan mukaani tarttui harmaata villalankaa ja sukkapuikot, vastamelukuulokkeet musiikin kuuntelemista varten ja Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -kirja sekä muistiinpanovälineet. Omenamehun tarjosi talo. 

Niinhän siinä kuitenkin taas kävi, että lääke, reissaaminen ja stressi väsyttivät ja suurin osa ajasta kului silmät kiinni lepäillessä ja torkahdellessa. Välillä jaksoin pienen hetken neuloa ja harmaa pintaneulesukka eteni reissun aikana kantalappuun asti. Kirja oli tavalliseen tapaan turhaan mukana - milloinkohan uskon, ettei jaksamista ja keskittymiskykyä vaan riitä infuusioiden aikana ajattelua ja keskittymistä vaativaan tekemiseen? Luulen, että se on se toipuva suorittaja mussa, joka pakkaa "töitä" mukaan sairaalaankin, koska ahdistuu ajatuksesta olla kolme päivää tekemättä "mitään" - ikään kuin raskaissa hoidoissa käyminen olisi ei-mitään ja ei kävisi työstä! Sehän on nyt tärkeimpiä asioita, joita voin terveyteni ja toimintakykyni eteen tehdä, ja yritänkin oppia ajattelemaan asiaa näin sekä antamaan itselleni luvan ottaa hoitopäivinä mahdollisimman rennosti, jotta elimistö saa kaiken mahdollisen hyödyn irti raskaista ja kalliista hoidoista. Hoidoissa saan antautua hoidettavaksi ja jättää huolehtimisen ja kaikenlaisen säätämisen muille, ottaa tietyllä tapaa lomaa omista arkirutiineistani ja -velvollisuuksistani.

Parasta hoitopäivissä on se hetki, kun kanyyli on saatu paikalleen sekä esilääkitykset ja alkumittaukset hoidettua ja lääke lähtee tippumaan, jolloin voin vetäytyä halutessani omaan kuplaani, vetää peiton korviin, laittaa mieluisaa kuunneltavaa kuulokkeisiin ja uppoutua musiikin kyllästämään suloiseen, pehmeään horrokseen. Kotioloissa mun tulee kuunneltua musiikkia nykyään harmillisen vähän, sillä en pysty esimerkiksi lukemaan tai kirjoittamaan kuin täydessä hiljaisuudessa, joten sairaalareissut ovat loistava mahdollisuus nauttia musiikin kuuntelemisesta. Tällä reissulla mulle seuraa piti erityisesti yksi lempiyhtyeistäni eli puolalainen Riverside ja heidän uutukainen ID.Entity-albuminsa, johon aloin päästä jo mukavasti sisään ja joka sai mut haaveilemaan yhtyeen Tampereen-keikalle osallistumisesta vappuna. Katsellaan.  

Jatkoin myös hyvän mielen rutiiniani eli hyvien ja kivojen juttujen listaamista bujooni aina päivän päätteeksi. Kuluneen viikon listalta löytyi jo mainittujen positiivisten juttujen lisäksi muun muassa seuraavanlaisia asioita: 

On taas viime viikon hyvien & kivojen asioiden aika!

Siellä se rauhassa istuskeli pellon laidalla mun mennessäni pihasaunaa lämmittämään. Katsahdin pellon suuntaan ja kiinnitin huomioni matalahkoon hahmoon vaaleiden koivunrunkojen välissä, ei siinä pitäisi ainakaan mitään katkennutta puun runkoa olla. Siristin silmiäni ja otin muutamia askelia hahmoa kohti, kyllä se jokin eläin on... Olisiko kettu, tai nuori peuran vasa? Mietin, että peurat ovat kyllä tähän aikaan vuodesta jo isompia, eikä hahmo ihan ketultakaan näytä. Kävelin rauhallisesti lähemmäksi ja zuumasin samalla kännykän kameralla hahmoa kohti, josko kuvan perusteella saisin kulkijasta varmuuden. Mun ei tarvinnut kuitenkaan katsoa kuviakaan, kun silmäni alkoivat hahmottaa lihaksikkaan kissamaisen hahmon ja korvat, joista ilves tunnetaan. Teki mieli kiljahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja lähdin hiipimään lähemmäs vierailijaa. Tyyppi ei ollut moksiskaan meikäläisen läsnäolosta tai tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun, vaan seisoimme siinä pitkään katselemassa toisiamme. Räpsin kännykkäkameralla menemään ja kirosin zoomattujen kuvien heikkoa laatua - minkä mielettömän kuvausmahdollisuuden menetänkään! Lähestyin eläintä vielä hieman, kunnes olin kuulevinani matalaa murinaa ja mietin että ok, ehkäpä mun on aika mennä lämmittämään sitä saunaa ja jättää iso kissa hoitamaan omia hommiaan. Otin muutaman askelen takaisin päin ja käännyin katsomaan taakseni, tupsukorva katseli valppaan ja kiinnostuneen näköisenä mun perääni. Sinne se jäi istuskelemaan mun poistuessani paikalta. Menin saunalle fiilistelemään näkemääni, yksi unelmistani oli täyttynyt - luonnonvaraisen ilveksen näkeminen on ollut mun haaveeni jo vuosien ajan. Moni naapureista oli kertonut nähneensä ja kuulleensa tuon ison kissan, mutta mun kohdalleni onni osui vasta nyt. Olin aiemmin kuullut ilveksen olevan hyvin ihmisarka olento, mutta tämä tai nämä täällä meidän landen nurkilla liikkuvat ilvekset eivät näytä ihan pienestä hätkähtävän.  

Tämän kohtaamisen jälkeen mun teki mieli googlata perustietoja ilveksestä muistini virkistämiseksi. Ilves on maamme ainoa luonnonvarainen kissaeläin ja se on nykyään lajina elinvoimainen (Suomesta löytyy noin 2200 yksilöä) kannan toivuttua 1900-luvun alun liikametsästyksestä 1960-luvun lopulla tapahtuneen rauhoituksen myötä. Se on lihansyöjä, jonka ruokavalio kattaa muun muassa pienet jyrsijät, jänikset, metsäkanalinnut, peurat ja porot. Ilves on yksi maamme neljästä suurpedosta (muut ovat karhu, susi ja ahma) ja sillä on tärkeä rooli muiden nisäkäskantojen koon hallinnassa ja elinvoimaisina pitämisessä. Nykyään ilvestä metsästetään taas runsaammin ja siitä käydään keskustelua, että myönnetäänkö metsästyslupia jo liikaakin. Toivottavasti nyt ei toisteta samoja virheitä kuin 100 vuotta sitten. 

Nyt kun menen maalla ulos, niin silmät hakeutuvat pellon laitaan, josko... mutta sen verran harvinaisia nämä ilveksen ja ihmisen kohtaamiset taitavat yleisesti ottaen olla, että täytyy iloita tästä yhdestäkin kerrasta. Itse kännykällä ottamani eläinotokset osoittautuivat sen verran hähmäisiksi, että lainasin Pixabaysta paremman ilveksen kuvan tämän postauksen kuvitukseksi, suunnilleen tämän näköinen se munkin kohtaamani kaveri oli. 

Ilman Spotifya jumittaisin varmaan aina vaan samoissa vanhoissa suosikkilevyissä, mutta tuon palvelun viikon suositusten ja Release Radarin ansiosta onnistun välillä bongaamaan mieluista uutta kuunneltavaa. Kuluneen viikon löytö oli uuden levyn kahdeksan vuoden tauon jälkeen julkaisseen Regina Spektorin Home, Before and After, joka on taattua Reginaa. Löysin Spektorin musiikin joskus 2000-luvun alkupuolella Soviet Kitsch-levyn myötä ja rakastuin tuon levyn biisien omituisuuteen, äkkivääryyteen ja kauniisiin melodioihin. Sen jälkeen seurasin tiukasti Spektorin tekemisiä, kunnes jossain vaiheessa en enää muistanut kuunnella hänen musiikkiaan. Nyt kun laitoin uuden levyn soimaan niin on kuin olisi kotiin palannut ja tuntuu ihanalta huomata, että Regina on pysynyt omana upeana ja hulvattomana itsenään. En malta odottaa, että pääsen syventymään hänen uuteen musiikkiinsa vielä paremmin! 

Olipas kivaa löytää laatikon kätköistä päättelyä valmiit raitasukat ja saada uudet, freesit villasukat viidessä minuutissa jalkaan!

Kasvisruoat eivät ole mulle tulehdussairauteni takia optimaalisinta ruokaa niissä käytettävien proteiinin lähteiden takia, sillä palkokasvit, viljat ja lehmänmaitotuotteet pitävät elimistössäni tulehdusta yllä, mutta ruokalaskuja on saatava nyt pienennettyä, joten olen päättänyt ryhtyä valmistamaan silloin tällöin kasvisruokaa, jossa proteiinina on palkokasveja, joita tunnun sietävän pienissä määrin. Bongasin Kasvisannos-blogissa afrikkalaisen maapähkinäpadan ohjeen, joka kuulosti mausteisuudessaan niin herkulliselta, että sitä piti päästä kokeilemaan. Tein pataa sunnuntaina ison kattilallisen ja keitin sen kaveriksi riisiä ja voi kyllä, olipahan herkullista! Ja ruokaisaakin se oli toisin kuin kasvisruoat usein ovat ja saa siksikin hyväksyntäni - koska syön vain kolmesti päivässä, niin haluan jokaisen aterian sisältävän hiilihydraatin lisäksi myös proteiinia ja rasvaa. Bataatti, kidneypavut ja lämmittävät mausteet keskustelevat ruoassa suloisesti keskenään, ja ruokaan tulee paljon myös terveyden kannalta hyviä raaka-aineita kuten sipulia, valkosipulia, tuoretta inkivääriä ja lehtikaalta. Tästä satsista syödään pari kertaa ja loput padasta menee kerta-annoksina pakkaseen tulevia kasvisruokapäiviä odottamaan. Aion tulevaisuudessa kokeilla tätä ruokaa myös ainakin kurpitsasta valmistettuna, resepti on helposti varioitavissa. Kiitos Kasvisannos-blogin Anita mainiosta reseptistä! 

Jokaisen päivän ilostuttajia ja sulostuttajia.

 

Meillä on puolison kanssa yleensä aina yksi tai useampi sarja kesken ja kuluneella viikolla katsoimme tämän ruotsalaisen komediasarjan, joka osoittautui ihan viihdyttäväksi. Siinä 26-vuotias Lontoossa asuva Alice on selvinnyt hengissä gynekologisesta syövästä, mutta samalla koko hänen elämänsä menee uusiksi eron ja työttömyyden takia ja hän joutuu muuttamaan takaisin lapsuudenkotiinsa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin rakentamaan uusiksi elämäänsä ja identiteettiään. Kotikotonaan Alice joutuu jakamaan huoneen pikkuveljensä kanssa, kestämään gynesyöpätietoisuuden levittämisen airueksi ryhtyvän äitinsä tempauksia, selvittelemään välejä menneisyytensä ihmisten kanssa ja keksimään miten saada selville se, toimiiko alakerta syöpäleikkauksen jälkeen kuten kuuluukin. 

Kaikki kaalit ovat mun lemppareitani ja osa lähes jokapäiväistä ruokavaliotani niiden terveyttä tukevien ominaisuuksien takia, ja kokeilen aina mielelläni uusia kaaliruokia. Savoijinkaalta on ollut kai vähän huonosti tarjolla, koska siitä ei ole juuri tullut kokkailua, mutta nyt kaupan tarjouksesta tarttui mukaan kauniin vihreä kaalinpää ja keksin valmistaa sen puolikkaasta kokeeksi satsin coleslaw'ta, jonka olen tavallisesti tehnyt keräkaalista. Toimii! Lisäksi tästä kauniista kaalista kokkaaminen tuottaa visuaalista iloa. Monet kaalit ovat edelleen myös hinnaltaan edullisia muiden raaka-aineiden hintojen noustessa, joten myös tulevana talvena meillä tullaan suosimaan kaaliruokia. 

Vielä saatiin nauttia aurinkoisistakin päivistä. 

 

Rajoittuneen ruokavalioni noudattaminen teettää mulla päivittäin niin paljon hommia keittiössä ja hotkaisee niin ison osan voimavaroistani, että on taivaallista saada lössähtää välillä sohvalle syömään jonkun muun valmistamaa ruokaa. Niitä noutoruokia, jotka sopivat mun ruokavaliooni, on aika rajallisesti, ja joskus täytyy tehdä kompromisseja, jos aikoo syödä ravintolaruokaa. Pizza on yksi tällainen ruoka, jota vain harvasta paikasta saa vegejuustolla, vaikka gluteenitonta versiota onkin jo aika hyvin tarjolla. Lehmänmaito pieninä määrinä silloin tällöin nautittuna ei näytä tuottavan isompia ongelmia, joten välillä annan mennä ja tilaan gluteenitonta pizzaa normijuustolla. Tämä Hämeenlinnan TopCapin Marinara oli varsin kelpo esitys valmispohjaa käyttäväksi gluteenittomaksi pizzaksi, varsinkin valkosipulia oli juuri passelisti! Haaveilen silti edelleen kunnollisesta gluteenittomasta pizzasta, joka olisi pohjaa myöten valmistettu ravintolassa paikan päällä, en ole tainnut sellaista vielä yli 10 gluteenittoman vuoteni aikana syödä. 

Sähköä säästettiin tämänkin viikon viikonloppuna herkullisesti kokkaamalla muikkuja ja oman maan perunoita muurikalla. 

Olenkin jo kirjoittanut toisaalla siitä, miten meidän landen tavarakaaos käy mun hermoilleni eikä maalla oleminen ole siksi kovin rentouttavaa etenkään sitten, kun säät tai vointi pakottavat viettämään pitkiä aikoja sisätiloissa. Talosta löytyy edelleen useiden meitä edeltävien sukupolvien omistamia tavaroita ja suuri osa niistä on dumpattu katseilta piiloon talon ehkä isoimpaan ja viihtyisimpään huoneeseen eli takkahuoneeseen, joka olisi kiva saada käyttöön. Kuluneena viikonloppuna saimme lopultakin aloitettua huoneen raivaamisen ja ai vitsi miten kiva on, kun tila alkaa selkiytymään ja tavaroita lähtee kierrätykseen ja myyntiin, ehkäpä urakka poikii mielenrauhan lisäksi vähän rahaakin. Kohta meillä on tila, jossa kuunnella musiikkia sohvalla makoillen ja takkaa poltellen sekä iso pöytä, jonka ääreen mahdun puuhaamaan omia projektejani, tällainen tila multa on maalla puuttunut. 

Lempi-ihmisiäni somessa on jo pitkään ollut ukrainalainen eläinlääkäripariskunta Valentina ja Leonid Stoyanov, joka pyörittää eläinlääkäripalvelua nimeltä Vet Crew Ukrainan Odessassa ja tekee kaikkensa pelastaakseen ja hoitaakseen sodasta kärsiviä eläimiä. Jos mun pitäisi antaa esimerkki resilienssistä, niin mainitsisin Valentinan ja Leon. Pariskunta on tullut somessa alun perin suosituksi Valentinan ja Tosya-apinan, jonka he pelastivat reilu vuosi sitten huonokuntoisena huonoista oloista ja ottivat osaksi perhettään, yhteisistä ruokailuvideoista, ja tämän näkyvyyden ansiosta he ovat saaneet myös sodan aikana paljon tukijoita, joiden avun ansiosta heidän on ollut mahdollista jatkaa työtään kriisin keskellä. Mun iltarutiineihini on kuulunut koko sodan ajan käydä ennen nukkumaan menoa katsomassa Vet Crew'n stooreista, että siellä ollaan hengissä ja kunnossa. Valilla ja Leolla on jatkuvasti hoidettavanaan noin 200 eläimen vaihtuva joukko, uusien potilaiden tullessa parantuneiden tai uuden kodin löytäneiden eläinten tilalle, ja viime aikoina heidän hoidossaan on ollut muun muassa sodassa vahingoittuneita pöllöjä, orvoksi jäänyt leijonapesue ja erilaisia matelijoita. Jos ja kun usko ihmisiin joutuu välillä koetukselle, niin Valin ja Leon stoorien katsominen luo uskoa hyvään. Toivon sydämestäni, että sota päättyy pian ja että tämä upea pariskunta pääsee toteuttamaan unelmaansa villieläinten suojelualueen perustamisesta.