Rakastan Pauliina Vanhatalon (s. 1979) tapaa kirjoittaa sekä kuvata henkilöidensä sielunelämää, eikä Vanhatalon uusin romaani Vastuulliset ole poikkeus. Vastuulliset on myös ainoa kirja, jonka olen tämän vuoden aikana saanut lukujumistani ja jaksamisongelmistani huolimatta luettua kokonaan, mikä osoittaa, että tarina kiinnostaa ja vie mukanaan. Olen aiemmin lukenut Vanhatalolta hänen romaaninsa Pitkä valotusaika, johon ihastuin kovasti, ja myös hänen autofiktiivisen trilogiansa kaksi viimeistä osaa (Toinen elämä, Tuntemani maailma) olivat mieluisia ja monin kohdin samastuttavia. 

Vastuulliset kertoo ihmisistä, jotka kokevat kantavansa vastuuta ja tuntevansa syyllisyyttä asioista ja teoista, joihin heidän läheisensä ovat päätyneet ja joita he ovat joutuneet sivusta todistamaan. Koulupoika Lenni kantaa huolta vanhempiensa raha-asioista ja perheensä koossa pysymisestä, tehdastyöläinen Pasi taas kokee olevansa osin syyllinen ystävänsä toteuttamaan perhesurmaan ja itsemurhaan ja rankaisee itseään majoittumalla autiotaloon, josta käsin voi pitää silmällä kuolleen ystävänsä taloa, johon Lenni perheineen perheen talousvaikeuksista johtuen muuttaa. Autiotalossa majaansa pitää myös huumeita käyttävä parikymppinen Valo, josta huolta kantaa hänen opettajana työskentelevä äitinsä Niina. Päähenkilöt Lenni, Pasi ja Niina eivät tunne toisiaan, mutta heidän tarinansa nivoutuvat toisiinsa heidän läheistensä tekojen, joiden taakkaa he kantavat mukanaan, kautta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen terästeollisuuskaupunki Raaheen eli Vanhatalon kotikaupunkiin, vaikka kaupunkia ei nimeltä mainitakaan kirjan sivuilla. 

Kustantaja Tammen sivuilla Vanhatalon kirjaa kuvataan seuraavasti: "Piinaavan kaunis romaani syyllisyydestä, valinnoista ja ihmisistä, jotka uhraavat itsensä kannatellakseen toisia, korjatakseen muiden tekemät virheet." Sitä se todella on ja suosittelen kirjan lukemista sullekin. 

Vertaiseni vinkkasi viime viikolla Facebookissa webinaarista, jossa käsiteltäisiin muakin diagnoosittomana kiinnostavaa teemaa eli niin sanottuja "lääketieteellisesti selittämättömiä oireita" sekä niihin liittyvien lääketieteellisten tutkimusten tieteellisiä ja eettisiä ongelmia. Kuulin webinaarista päivän myöhässä, mutta mun onnekseni puheen nauhoittaminen oli ensimmäisellä kerralla epäonnistunut ja niinpä se otettiin seuraavana päivänä uusiksi, jolloin mäkin ehdin linjoille kuuntelemaan. Tämä luento, jossa kansanterveyden ja journalismin asiantuntija David Tuller (DrPH) Berkeleyn yliopistosta ruotii erityisesti ME/CFS:aan, long Covidiin ja POTS:aan liittyviä tutkimuksia, löytyy nyt myös netistä vapaasti kuunneltavana ja suosittelenkin sitä kaikille, joita tämä tematiikka koskettaa ja joilta englannin kieli taittuu. Mulla ei nyt itselläni ole valitettavasti tähän hätään voimia referoida Tullerin puheen pääpointteja tähän, mutta sen sanon, että silmänkääntötemppuja tällä tutkimusalalla tehdään ja että on ihan mahtavaa, että on ihmisiä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen niiden näkyväksi tekemisen. Tämä luo toivoa sen suhteen, että myös kiisteltyjä sairauksia sairastavat voisivat jonain päivänä saada sellaista apua ja kohtelua, jota he ansaitsevat. Etenkin ME/CFS-potilaita saattaa kiinnostaa myös Tullerin Trial By Error -sarja, joka löytyy Virology Blog:sta ja jossa hän käsittelee tähän sairauteen liittyvien tutkimusten tieteellisiä, metodologisia ja eettisiä ongelmia. 

Aina syksyisin, kun mulla on maalla ollessani parempi vointi, niin karkaan lähimetsään ratsaamaan vakiosienipaikkojeni kantarelli- ja suppistilanteen. Vaikka suppilovahverotilanne on ollut tänä vuonna heikohko, niin silti jotain tarttui ämpärin pohjalle tälläkin kerralla. Ja vaikka ei olisi tarttunutkaan, niin ei se olisi haitannut, metsän mieltä ja kroppaa hoitavassa vaikutuksessa on tarpeeksi syytä mennä metsään kävelemään. Se vaan harmittaa, että iso osa läheisistä metsistä on laitettu viime aikoina aika karulla tavalla mataliksi, mikä on huono asia sekä luonnon ja ilmaston että meidän lähiluonnossa liikkumisesta nauttivien kannalta. 

Juuri kun löysin itseni miettimästä, että parin viikon päässä siintävä hoitojakso sairaalassakin tuntuu piristykseltä mun nykyiseen itseeni käpertyneeseen normiarkeeni verrattuna, niin naapurista kantautui kutsu tulla lauantai-iltana istumaan iltaa heidän laavulleen. Olen saattanut hehkuttaa landenaapureitamme aiemminkin, mutta totta se vaan on ja sanon silti: meille on täällä naapurilotossa osunut täysi kymppi enkä voisi olla onnellisempi siitä millaiset ihmiset meitä täällä ympäröivät ja millaisen yhteisön osaksi olemme päässeet. Varsinkin nyt, kun yhteisöllisyyden kokemukset ovat kotona sairastaessa ja ilman varsinaista vertaistukiyhteisöäkään diagnoosin puuttuessa vähissä, niin se, että saa kuulua osaksi jotain porukkaa, tuntuu tosi tärkeältä. 

Omenasesonki on jatkunut jo pitkään ja uudet omenareseptit tulevat tarpeeseen, jotta satoa saa hyödynnettyä ilman, että tämä kyseinen sinänsä herkullinen hedelmä alkaa pursuamaan korvista. Onneksi muistin, että palsternakka ja omenahan ovat mitä toimivin makupari, ja keittelin niistä vuohenjuustolla ryyditettynä ison kattilallisen keittoa. Tuli hyvää ja vielä parempaa olisi tullut, jos pinnalle olisi heitellyt rapsakaksi paistettua pekonia murustettuna, mutta tällä kertaa mentiin kasvisversiolla. 

On taas viime viikon hyvien & kivojen asioiden aika!

Siellä se rauhassa istuskeli pellon laidalla mun mennessäni pihasaunaa lämmittämään. Katsahdin pellon suuntaan ja kiinnitin huomioni matalahkoon hahmoon vaaleiden koivunrunkojen välissä, ei siinä pitäisi ainakaan mitään katkennutta puun runkoa olla. Siristin silmiäni ja otin muutamia askelia hahmoa kohti, kyllä se jokin eläin on... Olisiko kettu, tai nuori peuran vasa? Mietin, että peurat ovat kyllä tähän aikaan vuodesta jo isompia, eikä hahmo ihan ketultakaan näytä. Kävelin rauhallisesti lähemmäksi ja zuumasin samalla kännykän kameralla hahmoa kohti, josko kuvan perusteella saisin kulkijasta varmuuden. Mun ei tarvinnut kuitenkaan katsoa kuviakaan, kun silmäni alkoivat hahmottaa lihaksikkaan kissamaisen hahmon ja korvat, joista ilves tunnetaan. Teki mieli kiljahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja lähdin hiipimään lähemmäs vierailijaa. Tyyppi ei ollut moksiskaan meikäläisen läsnäolosta tai tehnyt elettäkään lähteäkseen karkuun, vaan seisoimme siinä pitkään katselemassa toisiamme. Räpsin kännykkäkameralla menemään ja kirosin zoomattujen kuvien heikkoa laatua - minkä mielettömän kuvausmahdollisuuden menetänkään! Lähestyin eläintä vielä hieman, kunnes olin kuulevinani matalaa murinaa ja mietin että ok, ehkäpä mun on aika mennä lämmittämään sitä saunaa ja jättää iso kissa hoitamaan omia hommiaan. Otin muutaman askelen takaisin päin ja käännyin katsomaan taakseni, tupsukorva katseli valppaan ja kiinnostuneen näköisenä mun perääni. Sinne se jäi istuskelemaan mun poistuessani paikalta. Menin saunalle fiilistelemään näkemääni, yksi unelmistani oli täyttynyt - luonnonvaraisen ilveksen näkeminen on ollut mun haaveeni jo vuosien ajan. Moni naapureista oli kertonut nähneensä ja kuulleensa tuon ison kissan, mutta mun kohdalleni onni osui vasta nyt. Olin aiemmin kuullut ilveksen olevan hyvin ihmisarka olento, mutta tämä tai nämä täällä meidän landen nurkilla liikkuvat ilvekset eivät näytä ihan pienestä hätkähtävän.  

Tämän kohtaamisen jälkeen mun teki mieli googlata perustietoja ilveksestä muistini virkistämiseksi. Ilves on maamme ainoa luonnonvarainen kissaeläin ja se on nykyään lajina elinvoimainen (Suomesta löytyy noin 2200 yksilöä) kannan toivuttua 1900-luvun alun liikametsästyksestä 1960-luvun lopulla tapahtuneen rauhoituksen myötä. Se on lihansyöjä, jonka ruokavalio kattaa muun muassa pienet jyrsijät, jänikset, metsäkanalinnut, peurat ja porot. Ilves on yksi maamme neljästä suurpedosta (muut ovat karhu, susi ja ahma) ja sillä on tärkeä rooli muiden nisäkäskantojen koon hallinnassa ja elinvoimaisina pitämisessä. Nykyään ilvestä metsästetään taas runsaammin ja siitä käydään keskustelua, että myönnetäänkö metsästyslupia jo liikaakin. Toivottavasti nyt ei toisteta samoja virheitä kuin 100 vuotta sitten. 

Nyt kun menen maalla ulos, niin silmät hakeutuvat pellon laitaan, josko... mutta sen verran harvinaisia nämä ilveksen ja ihmisen kohtaamiset taitavat yleisesti ottaen olla, että täytyy iloita tästä yhdestäkin kerrasta. Itse kännykällä ottamani eläinotokset osoittautuivat sen verran hähmäisiksi, että lainasin Pixabaysta paremman ilveksen kuvan tämän postauksen kuvitukseksi, suunnilleen tämän näköinen se munkin kohtaamani kaveri oli. 

Ilman Spotifya jumittaisin varmaan aina vaan samoissa vanhoissa suosikkilevyissä, mutta tuon palvelun viikon suositusten ja Release Radarin ansiosta onnistun välillä bongaamaan mieluista uutta kuunneltavaa. Kuluneen viikon löytö oli uuden levyn kahdeksan vuoden tauon jälkeen julkaisseen Regina Spektorin Home, Before and After, joka on taattua Reginaa. Löysin Spektorin musiikin joskus 2000-luvun alkupuolella Soviet Kitsch-levyn myötä ja rakastuin tuon levyn biisien omituisuuteen, äkkivääryyteen ja kauniisiin melodioihin. Sen jälkeen seurasin tiukasti Spektorin tekemisiä, kunnes jossain vaiheessa en enää muistanut kuunnella hänen musiikkiaan. Nyt kun laitoin uuden levyn soimaan niin on kuin olisi kotiin palannut ja tuntuu ihanalta huomata, että Regina on pysynyt omana upeana ja hulvattomana itsenään. En malta odottaa, että pääsen syventymään hänen uuteen musiikkiinsa vielä paremmin! 

Olipas kivaa löytää laatikon kätköistä päättelyä valmiit raitasukat ja saada uudet, freesit villasukat viidessä minuutissa jalkaan!

Kasvisruoat eivät ole mulle tulehdussairauteni takia optimaalisinta ruokaa niissä käytettävien proteiinin lähteiden takia, sillä palkokasvit, viljat ja lehmänmaitotuotteet pitävät elimistössäni tulehdusta yllä, mutta ruokalaskuja on saatava nyt pienennettyä, joten olen päättänyt ryhtyä valmistamaan silloin tällöin kasvisruokaa, jossa proteiinina on palkokasveja, joita tunnun sietävän pienissä määrin. Bongasin Kasvisannos-blogissa afrikkalaisen maapähkinäpadan ohjeen, joka kuulosti mausteisuudessaan niin herkulliselta, että sitä piti päästä kokeilemaan. Tein pataa sunnuntaina ison kattilallisen ja keitin sen kaveriksi riisiä ja voi kyllä, olipahan herkullista! Ja ruokaisaakin se oli toisin kuin kasvisruoat usein ovat ja saa siksikin hyväksyntäni - koska syön vain kolmesti päivässä, niin haluan jokaisen aterian sisältävän hiilihydraatin lisäksi myös proteiinia ja rasvaa. Bataatti, kidneypavut ja lämmittävät mausteet keskustelevat ruoassa suloisesti keskenään, ja ruokaan tulee paljon myös terveyden kannalta hyviä raaka-aineita kuten sipulia, valkosipulia, tuoretta inkivääriä ja lehtikaalta. Tästä satsista syödään pari kertaa ja loput padasta menee kerta-annoksina pakkaseen tulevia kasvisruokapäiviä odottamaan. Aion tulevaisuudessa kokeilla tätä ruokaa myös ainakin kurpitsasta valmistettuna, resepti on helposti varioitavissa. Kiitos Kasvisannos-blogin Anita mainiosta reseptistä! 

Jokaisen päivän ilostuttajia ja sulostuttajia.

 

Meillä on puolison kanssa yleensä aina yksi tai useampi sarja kesken ja kuluneella viikolla katsoimme tämän ruotsalaisen komediasarjan, joka osoittautui ihan viihdyttäväksi. Siinä 26-vuotias Lontoossa asuva Alice on selvinnyt hengissä gynekologisesta syövästä, mutta samalla koko hänen elämänsä menee uusiksi eron ja työttömyyden takia ja hän joutuu muuttamaan takaisin lapsuudenkotiinsa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin rakentamaan uusiksi elämäänsä ja identiteettiään. Kotikotonaan Alice joutuu jakamaan huoneen pikkuveljensä kanssa, kestämään gynesyöpätietoisuuden levittämisen airueksi ryhtyvän äitinsä tempauksia, selvittelemään välejä menneisyytensä ihmisten kanssa ja keksimään miten saada selville se, toimiiko alakerta syöpäleikkauksen jälkeen kuten kuuluukin. 

Kaikki kaalit ovat mun lemppareitani ja osa lähes jokapäiväistä ruokavaliotani niiden terveyttä tukevien ominaisuuksien takia, ja kokeilen aina mielelläni uusia kaaliruokia. Savoijinkaalta on ollut kai vähän huonosti tarjolla, koska siitä ei ole juuri tullut kokkailua, mutta nyt kaupan tarjouksesta tarttui mukaan kauniin vihreä kaalinpää ja keksin valmistaa sen puolikkaasta kokeeksi satsin coleslaw'ta, jonka olen tavallisesti tehnyt keräkaalista. Toimii! Lisäksi tästä kauniista kaalista kokkaaminen tuottaa visuaalista iloa. Monet kaalit ovat edelleen myös hinnaltaan edullisia muiden raaka-aineiden hintojen noustessa, joten myös tulevana talvena meillä tullaan suosimaan kaaliruokia. 

Vielä saatiin nauttia aurinkoisistakin päivistä. 

 

Rajoittuneen ruokavalioni noudattaminen teettää mulla päivittäin niin paljon hommia keittiössä ja hotkaisee niin ison osan voimavaroistani, että on taivaallista saada lössähtää välillä sohvalle syömään jonkun muun valmistamaa ruokaa. Niitä noutoruokia, jotka sopivat mun ruokavaliooni, on aika rajallisesti, ja joskus täytyy tehdä kompromisseja, jos aikoo syödä ravintolaruokaa. Pizza on yksi tällainen ruoka, jota vain harvasta paikasta saa vegejuustolla, vaikka gluteenitonta versiota onkin jo aika hyvin tarjolla. Lehmänmaito pieninä määrinä silloin tällöin nautittuna ei näytä tuottavan isompia ongelmia, joten välillä annan mennä ja tilaan gluteenitonta pizzaa normijuustolla. Tämä Hämeenlinnan TopCapin Marinara oli varsin kelpo esitys valmispohjaa käyttäväksi gluteenittomaksi pizzaksi, varsinkin valkosipulia oli juuri passelisti! Haaveilen silti edelleen kunnollisesta gluteenittomasta pizzasta, joka olisi pohjaa myöten valmistettu ravintolassa paikan päällä, en ole tainnut sellaista vielä yli 10 gluteenittoman vuoteni aikana syödä. 

Sähköä säästettiin tämänkin viikon viikonloppuna herkullisesti kokkaamalla muikkuja ja oman maan perunoita muurikalla. 

Olenkin jo kirjoittanut toisaalla siitä, miten meidän landen tavarakaaos käy mun hermoilleni eikä maalla oleminen ole siksi kovin rentouttavaa etenkään sitten, kun säät tai vointi pakottavat viettämään pitkiä aikoja sisätiloissa. Talosta löytyy edelleen useiden meitä edeltävien sukupolvien omistamia tavaroita ja suuri osa niistä on dumpattu katseilta piiloon talon ehkä isoimpaan ja viihtyisimpään huoneeseen eli takkahuoneeseen, joka olisi kiva saada käyttöön. Kuluneena viikonloppuna saimme lopultakin aloitettua huoneen raivaamisen ja ai vitsi miten kiva on, kun tila alkaa selkiytymään ja tavaroita lähtee kierrätykseen ja myyntiin, ehkäpä urakka poikii mielenrauhan lisäksi vähän rahaakin. Kohta meillä on tila, jossa kuunnella musiikkia sohvalla makoillen ja takkaa poltellen sekä iso pöytä, jonka ääreen mahdun puuhaamaan omia projektejani, tällainen tila multa on maalla puuttunut. 

Lempi-ihmisiäni somessa on jo pitkään ollut ukrainalainen eläinlääkäripariskunta Valentina ja Leonid Stoyanov, joka pyörittää eläinlääkäripalvelua nimeltä Vet Crew Ukrainan Odessassa ja tekee kaikkensa pelastaakseen ja hoitaakseen sodasta kärsiviä eläimiä. Jos mun pitäisi antaa esimerkki resilienssistä, niin mainitsisin Valentinan ja Leon. Pariskunta on tullut somessa alun perin suosituksi Valentinan ja Tosya-apinan, jonka he pelastivat reilu vuosi sitten huonokuntoisena huonoista oloista ja ottivat osaksi perhettään, yhteisistä ruokailuvideoista, ja tämän näkyvyyden ansiosta he ovat saaneet myös sodan aikana paljon tukijoita, joiden avun ansiosta heidän on ollut mahdollista jatkaa työtään kriisin keskellä. Mun iltarutiineihini on kuulunut koko sodan ajan käydä ennen nukkumaan menoa katsomassa Vet Crew'n stooreista, että siellä ollaan hengissä ja kunnossa. Valilla ja Leolla on jatkuvasti hoidettavanaan noin 200 eläimen vaihtuva joukko, uusien potilaiden tullessa parantuneiden tai uuden kodin löytäneiden eläinten tilalle, ja viime aikoina heidän hoidossaan on ollut muun muassa sodassa vahingoittuneita pöllöjä, orvoksi jäänyt leijonapesue ja erilaisia matelijoita. Jos ja kun usko ihmisiin joutuu välillä koetukselle, niin Valin ja Leon stoorien katsominen luo uskoa hyvään. Toivon sydämestäni, että sota päättyy pian ja että tämä upea pariskunta pääsee toteuttamaan unelmaansa villieläinten suojelualueen perustamisesta. 

   

Eipä ole tullut kirjoitettua kuulumisia tänne blogiin sitten kesän alkupuoliskon, jollei viikoittaisia hyvät & kivat -postauksia lasketa, joten nyt voisi olla "missä mennään" -aiheisen postauksen aika. Mieli on tehnyt monesti kirjoittaa, mutta voimia tällaisen postauksen tuottamiseen ei ole ollut, etenkään kun olen halunnut saada kesän reissupostaukset kirjoitettua ja ulos mahdollisimman pian ja olen siksi priorisoinut niiden työstämistä (ja tästä huolimatta osa reissupostauksistakin edelleen odottaa kirjoittamista ja julkaisemista). Myös viikon hyvät & kivat -postausten kirjoittamiseen menee yllättävän paljon aikaa ja energiaa, vaikka noiden postausten kirjoittaminen onkin samalla tietyllä tavalla energisoivaa. 

Edellä kirjoittamastani käykin siis jo ilmi, että voimia on ollut rajallisesti, ja että niitä on ollut käytettävissä kirjoittamiseen vähemmän kuin olisin toivonut. Mutta vaikka voimia on ollut edelleen rajallisesti, niin niitä on onneksi ollut nyt paljon enemmän esimerkiksi vuoden alkupuoliskoon verrattuna, jolloin kärsin sairauteni aiheuttaman fatiikin ja saamieni hoitojen pitkäkestoisten sivuvaikutusten lisäksi myös oletettavasti rokotusten aiheuttamasta, kuukausia jatkuneesta voimattomuudesta. Joskus kesän puolivälissä olo alkoi olla onnekseni palautunut omaksi normaalikseni, ja kun sitten onnekkaan sattuman kautta sain vielä vaihdettua saamani lääkkeen toiseen, sivuvaikutuksettomaan, niin olin onneni kukkuloilla: elämä voittaa ja ehkäpä jaksan hiukan taas elääkin! Näin myös elokuun alkupuoliskolle kaavaillut pienet kesäreissut vanilla pääsivät toteutumaan ja jaksoin varsinkin toisen, pidemmän näistä reissuista varsin hyvin. Olen saanut nyt myös kesän jälkeen jatkaa tällä uudella, mulle parhaiten sopivalla lääkkeellä, ja olen säästynyt niiltä koomailuviikoilta, joita hoitojaksot ovat mulle aiemmin aiheuttaneet. Koomailua on kyllä sen sijaan aiheutunut välillä siitä, että olen kohentuneen vointini huumassa innostunut taas ylittämään rasitusikkunani rajoja niin että paukkuu sillä seurauksella, että vointi on romahtanut ja sen palautuminen omaksi normaalikseni on ottanut aikaa. 

Jaksaminen on siis ollut kaiken kaikkiaan parempaa verrattuna esimerkiksi kevättalveen, mutta tämä kuluva syksy on ollut sellainen, että se on teettänyt paljon sellaista hommaa, joka on nielaissut valtaosan käytettävissä olevista voimavaroista ja jättänyt niitä vain vähän esimerkiksi harrastuksille, kuten bloggaamiselle. Onneksi ehdin elokuussa vähän elämään ja nauttimaan elämästä, koska syksy on tuonut mukanaan sellaisen todellisuuden, johon ei ole tätä ennen onneksi ollut tarvetta tutustua. Tiedossa oli toki jo keväällä, että sotahinnat tulevat kurittamaan meistä monia ja tuomaan arkeen monenlaista kurjuutta, mutta silti nykyiset ruoan ja varsinkin energian hinnat ovat olleet isku päin pläsiä. Kun syksy on ollut aiemmin mun lempivuodenaikani, josta olen nauttinut kuljeskelemalla järjestelmäkameran kanssa luonnossa syksyn värejä muistikortille tallentaen sekä käyden esimerkiksi museokierroksilla ja kuuntelemassa livemusiikkia (näitä kahta viimeistä en tosin ole harrastanut korona-aikana), niin tämä syksy on mennyt miettiessä sitä miten saisi pitkän talven yli elettyä niin, että kuluttaa mahdollisimman vähän rahaa mihinkään. Syyniin ovat päässeet niin talon lämmitysmenetelmät, sähkönkulutustavat kuin kokkailu- ja syömistottumuksetkin eli ne pakolliset asiat, joita ei voi laittaa tauolle, vaan jotka on hoidettava jotenkin. Muihin kuin pakollisiin asioihin ei tunnu nyt mahdolliselta kuluttaa rahaa, koska on tiedossa, että eleleepä esimerkiksi sähkön kulutuksen suhteen miten niukasti tahansa, niin talven sähkölaskut tulevat silti olemaan valtavat. 

Niinpä viimeiset puolitoista kuukautta ovat tarkoittaneet meidän yhden palkansaajan taloudessamme muun muassa opettelemista lämmittämään taloa ja talousvettä puilla öljyn ja sähkön sijaan (tai palelemista tai kylmää vettä, jos ei jaksa tehdä ja ylläpitää tulta), polttopuiden tekoa, puusaunassa saunomista ja vatipesuja kaivovedellä, kokkaus- ja pyykkäysmaratoneja "halvan" sähkön aikana ja sen jälkeen uunin laittamista käyttökieltoon kalliin sähkön aikana, itselle terveellisimmästä ruokavaliosta tinkimistä taloudellisista syistä, sähköä säästävien kokkailutapojen selvittelyä, samojen vaatteiden käyttämistä pidempään pyykkäysvälin kasvattamiseksi, kasvimaan antimien jalostamista pakkaseen ihan urakalla sekä karpaloiden sekä puolukoiden poimimista talvea varten. Kroonisesti sairaalle vajaakuntoiselle tässä on ollut savottaa ihan riittävästi ja touhuaminen on vaatinut vastapainokseen paljon lepoa, joten vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut. En ole jaksanut koko syksynä edes kaivaa järkkäriä kamerarepusta esille. 

Olen huomannut, että haastavassa tilanteessa musta kuoriutuu jälleen kerran se reipas pärjääjä, joka laittaa tunteet ja ahdistuksen sivuun ja ryhtyy hihat heiluen analysoimaan tilannetta ja ratkomaan asiaan liittyviä ongelmia. Samalla ärsyynnyt siitä, jos muut tilanteessa jäävätkin vellomaan negatiivisissa tunteissa ongelmanratkaisuun keskittymisen sijaan, enkä jaksa ja kykene ottamaan vastaan heidän ahdistustaan. Se, että ei lamaannu, vaan kykenee hankalassa tilanteessa toimimaan tilanteen korjaamiseksi, on hyvä piirre, mutta tällaisen toimintatavan kääntöpuolena on tunteiden tukahduttaminen sekä tietynlainen sisäänpäin kääntyminen, millä voi olla negatiivisiakin seurauksia, jos niitä tunteita ei jossain vaiheessa käsittele tai jos se johtaa selän kääntämiseen heille, joille on luonteenomaista toimia tilanteessa toisin. Onneksi nykyään tiedostan tämän asian ja voin yrittää tehdä jotain asian eteen. 

Kun luen blogeja, selailen somea, seuraan uutisia ja kuuntelen tuttujen juttuja, niin huomaan taas miten eri todellisuuksissa me ihmiset elämmekään tätäkin erikoista syksyä ja tulevaa talvea. Monet ovat pakotettuja minimoimaan kaiken kulutuksen ja elämisen menot selvitäkseen ilman luottotietojen menetystä tulevasta talvesta, kun taas osa ihmisistä tuntuu elävän "koronan jälkeisen" (vaikka korona on kaikkea muuta kuin ohi) ajan huumaa reissaten, shoppaillen ja harrastaen kuten "vanhoina hyvinä aikoina". Itselläni olo on nyt ehkä ulkopuolisempi kuin koskaan suhteessa muuhun yhteiskuntaan, vaikka jossain siellä reunalla on diagnoosittoman sairastamisen ja kaiken siitä seuraavan takia tullutkin elettyä jo pienen ikuisuuden ajan. Samalla tiedostan, että sopeutuminen tähänkin tilanteeseen on mulla ehkä helpompaa kuin monilla muilla tavallisesti osallisuutta enemmän kokevilla, koska olen tottunut tietyllä tapaa ulkopuolisuuden kokemiseen. Ja samalla kun kirjoitan reunalla elämisestä muistan, että suhteessa moniin muihin ihmisiin olen sittenkin monin tavoin etuoikeutettu ja että musta pidetään edelleen erilaisin säikein kiinni eikä mun ole annettu pudota yhteiskunnan ulkopuolelle, tämän asian ajatteleminen synnyttää kiitollisuuden tunteita. Lisäksi on niin, että ne ongelmat, joiden kanssa meidän taloudessamme tullaan tulevana talvena taistelemaan, johtuvat paljolti siitä, että meillä on niin paljon neliöitä ylläpidettävänä. Eipä siis tee hirveästi mieli valittaa, vaan kestää tilanne ja lähteä ratkomaan sitä käytännön teoin. 

Nyt eletään lokakuun puoltaväliä, jolloin ensilumi on joskus satanut näillekin korkeuksille, joten sadonkorjuuhommien kanssa ollaan jo loppusuoralla. Omenasosetta pitäisi jaksaa vielä vääntää oman sadon ompuista, joita riittää, ja lehtikaali ja osa mangoldista odottaa vielä pakastamista. Talvivalkosipulit ovat istuttamatta, ne pitäisi saada pian maahan. Puita tarvitaan lisää, se on miehen hommia. Mun tehtävälistallani on miettiä sitä miten saamme talven aikana kokattua suhteellisen fiksua ja edullisempaa ruokaa mahdollisimman vähällä sähköllä sekä selvitellä mahdollisia hankintoja tähän liittyen, reunallinen muurikkapannu tulella käytettäväksi ja slowcookerin hankinta ainakin kiinnostavat. Kohta siirrymme pörssisähkön käyttäjäksi, joten slowcookerista olisi hyötyä silloin sikälikin, että sitä voisi käyttää myös halvemman yösähkön aikana. Myös tiski- ja pyykkikonetta tullaan kohta pyörittämään mahdollisuuksien mukaan yöllä. Tilasin itselleni myös merinovillakerraston yläosan urheilukaupan alesta ja toivon, että se auttaa sietämään matalampia huonelämpötiloja, alaosa löytyy jo viime syksyltä ja se on ehkä mukavin ja lämpimin vaatekappale, jonka olen koskaan omistanut. Talveen ja ylläreihin, joita voimme itänaapurimme odottaa meille järjestävän, on valmistauduttu laittamalla kotivara kuntoon, mikä tuo tietynlaista mielenrauhaa. Uutisten lukeminen laittaa omat ongelmat mittakaavaan ja tulee tunne, että ei tässä ole mitään hätää ja että tästä kyllä selvitään. 

Tänään korjaillaan lämmityskattilaa, joka otti hieman osumaa mun jäätyäni lämmittämään sitä yksin puilla ja saatuani kattilan ylikuumenemaan, koska en ollut saanut hommaan kunnollisia ohjeita - voin kertoa, että se oli pelottava episodi, jonka aiheuttamasta stressistä ja rasituksesta toivuin monta päivää. Myöhäiseksi lauantailounaaksi valmistetaan muikkuja ja oman maan perunoita muurikalla, ja illalla lämpeää puusauna. Ehkäpä jaksan laittaa myös satsin omenasosetta tulemaan, toivotaan. Toiveissa olisi myös metsäytyminen viikonlopun aikana ja samalla poimin mahdolliset suppilovahverot talteen. 

Toivotan myös sulle mukavaa syksyistä viikonloppua!

 

Kirjoittelin jossain aiemmassa viikkopostauksessani, että olen oppinut lämmittämään talousvettä energialaskuissa säästämiseksi öljyn sijaan puilla, ja kuluneella viikolla siirryin marttailun seuraavalle tasolle opettelemalla lämmittämään puilla koko taloa pelkän käyttöveden sijaan. Pannuhuoneessa sijaitsevaa öljykattilaa pystyy siis käyttämään sekä öljyllä että puilla, ja katkaisinta vääntämällä voi valita sen lämpeääkö vain hanasta tuleva käyttövesi vaiko myös patterit. On ollut iso ilo havaita, että sähkö- ja öljylaskuissa on mahdollista säästää, jos vaan jaksaa kaataa ja pilkkoa puita (minä en jaksa, toivottavasti mies jaksaa) ja lyödä kalikkaa pesään palamaan. 

Nyt aletaan olla siinä vaiheessa sadonkorjuuta, että valehtelisin, jos väittäisin saavani kasvimaan antimien talven varalle säilömisestä jotain erityisiä kiksejä - pikemminkin toivon, että loppuisi jo tämä ylimääräinen keittiörumba, koska normaalin ruokahuollon pyörittämisessäkin on ihan tarpeeksi hommaa vajaakuntoiselle. Silti, kyllähän se kivalta tuntuu, kun saa taas yhden satsin vaikka pinaattia nostettua kasvimaalta, nypittyä, pestyä, ryöpättyä, soseutettua ja laitettua jääpala- ja suklaamuoteissa pakkaseen annospaloina jäätymään, ja vielä hauskempaa on saada pitkin talvea kaivaa sieltä pakkasesta oman maan käytännössä ilmaista luomupinaattia ruokien joukkoon. Laitoin viime keväänä ekstrapaljon erilaisia vihreitä kasvamaan, koska ennakoin silloin jo ruoan hintojen nousua ja halusin tehdä asioita, joiden ansiosta voisin ruoan kallistumisesta ja pienistä tuloista huolimatta syödä myös tulevana talvena mahdollisimman fiksusti, ja nyt sitä satoa sitten korjataan. En suostu ottamaan asiasta paineita, vaan harrastan sadonkorjuuta pienissä erissä silloin kun vointi sen sallii. 

Tämä syksy on ainakin meidän kulmilla Etelä-Suomessa ollut kummallinen, suppilovahveroiden nousua on saatu odottaa näihin päiviin asti. Lähimetsän vakiopaikaltani bongasin kuitenkin kuluneella viikolla lopulta ensimmäiset ruskeat lakit ja niitä riitti kuivumaankin asti yhden uunipellillisen verran, loput syön munakkaiden seassa. Tykkään suppiksista erityisesti siksi, että niitä on helppo säilöä myös talven varalle, koska niiden maku ja rakenne ei kärsi kuivatuksesta yhtään eikä kuivatukseen tarvitse käyttää sähköä, vaan se hoituu levittämällä sienet ihan vaan sanomalehden päälle kuivumaan. Viikon yksi hyvä uutinen oli myös se, että hirvikärpäsaika näyttäisi olevan ohi ja metsässä on taas mukavaa kulkea. 

Meidän kissamme eivät onneksi ole kovin nirsoja, mutta välillä tulee hutiostoksia tai sitten kissat kyllästyvät joihinkin ruokiin syötyään niitä pitkään. Näitä huteja meillä on ollut pitkään kerääntyneenä kellariin ja arkkupakkasen pohjalle. Onneksi asia tuli naapurin kanssa puheeksi, sillä naapurista löytyy kaksi viiksekästä kaveria, joille kelpaa kaikki. Tuli hyvä mieli siitä, että saatiin hankitut ruoat uppoamaan tyytyväisiin suihin eikä hävikkiä muodostunut. 

Huonompivointisina päivinäkin pyrin ulkoilemaan edes sen verran, että menen pihan perällä sijaitsevalle laavulle istumaan ja vaikka juomaan kahvia tai teetä. Parempana päivänä jaksan ottaa neuletyönkin mukaan ja edistää sitä. Näissä hetkissä elimistö lepää ja mieli rauhoittuu. 

Syksy on lempivuodenaikani ja rakastan kuljeskella luonnossa ja kaduilla tallentamassa syksyn sävyjä järjestelmäkamerani muistikortille. Tänä syksynä mulla ei ole juuri ollut tähän mahdollisuuksia ja se vähän harmittaa. Onneksi omalla pihallakin on nyt päässyt nauttimaan väriterapiasta. 

Niin se korona vaan löysi muutama viikko takaperin munkin lähipiirini ihmiset, vaikka he ovat riskiryhmäläisinä eläneet varsin suojattua elämää ja pyrkineet välttämään tartunnan saamisen. Nyt tilanne näyttää kuitenkin hyvältä ja he ovat parantuneet eikä mitään jälkiseuraamuksia taudista ole havaittavissa. Etukäteen ja taudin aikanakin jännitin aika lailla sitä miten he tulisivat taudista selviämään, mutta nyt tämäkin asia on koettu eikä tarvitse enää arvailla, tämä on iso helpotus.  

Ylen Areenaan ilmestyy sunnuntaisin jaksoja ruotsalaisesta Ohuella langalla -draamasarjasta, josta tykkään paljon. Kyseessä on sarjan kakkoskausi ja myös ykköskausi on katsottavissa Areenassa kokonaisuudessaan. Elämänmakuinen sarja kertoo malmölaisten poliisien elämästä eli se kuvaa poliisien arkea ja työtä. Katson aika paljon erilaisia rikossarjoja ja tämä ruotsalainen draamasarja on mukavaa vaihtelua niille poliisisarjoille, joissa pääpaino on rikosten ratkomisessa. Uusi kausi myös ilmestyy Areenassa aika tuoreeltaan eli sarjasta tekee kiinnostavan sekin että siinä käsitellään ajankohtaisia teemoja. 

Viime viikko oli taas uutisviikkona sellainen, että mieli meinaa jäädä prosessoimaan maailman tapahtumia ja oman pikku elämäni hyvistä ja kivoista asioista kirjoittaminen tässä tilanteessa tuntuu jotenkin vähän hassulta. Samalla kuitenkin tiedän, että positiivisiin asioihin huomion kiinnittäminen tulee nyt tarpeeseen enemmän kuin koskaan ja auttaa jaksamaan huonojen uutisten keskellä - suosittelenkin vastaavanlaista harjoitusta kaikille. Tässä tulee siis mun viime viikkoni hyvän mielen asioita. 

Siinä, että joutuu viettämään kolme päivää sairaalassa piikitettävänä, mittailtavana ja lääkittävänä, ei sinänsä ole mitään mukavaa, mutta se, että mulle on annettu mahdollisuus tällaisten hoitojen, joilla sairauteni pysyy paremmin kurissa ja joiden ansiosta saan lisää myös toimintakykyistä aikaa, saamiseen, on mulle iloa ja kiitollisuuden tunteita tuottava asia. Etenkään silloin, kun sairastaa epäselvällä diagnoosilla, kuten itse teen, hoitojen piiriin pääsy ei ole itsestäänselvyys. Tällä kertaa mulle kolahti jotenkin erityisen vahvasti se, miten etuoikeutettu mä oikeasti olen saadessani näitä hoitoja, joita en ilman suomalaista sairaanhoitosysteemiä pystyisi ikinä itselleni kustantamaan (nyt maksan vain sarjahoitomaksut infuusiopäivistä). Sain taas hyvää hoitoa ja lääkärinikin kävi infuusioiden yhteydessä kysymässä kuulumiset ja vahvistamassa jatkosuunnitelmat, vaikka mulla ei ollut vastaanottoaikaakaan varattuna, mistä tuli sellainen olo, että musta pidetään täällä tosi hyvää huolta. 

Eikä siinä vielä kaikki. Sain myöskin asua potilashotellissa hoitojakson ajan pelkkien hoitomaksujen hinnalla, koska en olisi jaksanut reissata sairaalaan päivittäin, ja koska vanhempani, joiden luona olisin halunnut yöpyä, olivat sairaana. Monille pitkämatkalaisille tämä majoitusmahdollisuus on korvaamaton ja itsekin olen hyödyntänyt tätä mahdollisuutta usein viime vuosien aikana. Tays:n potilashotelli on siis ihan tavallinen hotelli, joka sijaitsee sairaala-alueella, ja josta potilasta hoitavalta poliklinikalta voidaan varata potilaalle huone tutkimusten tai hoitojen yhteydessä, jos hoitava lääkäri katsoo majoittumisen hotellissa tarpeelliseksi. Majoitukseen kuuluvat huoneen lisäksi myös ateriat potilashotellin ravintolassa. Aika upea systeemi, vai mitä! 

Käydessään moikkaamassa mua infuusiohuoneessa lääkärini kävi samalla kanssani läpi uudet laboratoriotestitulokseni ja mitä sainkaan kuulla: yli kymmenen vuotta vinksallaan ollut d-hormoniaineenvaihduntani näyttää nyt lopultakin tasapainottuneen, minkä tulkitsen kertovan siitä, että mun diagnosoimaton tulehdussairauteni, joka tuon vinksahtamisen todennäköisesti aiheuttaa, on nyt paremmalla mallilla! Se, mikä tilanteen korjaantumista on edesauttanut, ei ole selvää, mutta veikkaan saamiani lääkeinfuusioita "syypääksi" tilanteeseen. Tuli niin hyvä mieli näistä uutisista ja siitä, että lääkärini on nyt jaksanut paneutua tähän d-asiaan, jota olen lähinnä itsekseni ihmetellyt yli kymmenen vuotta. Nyt mulla on ensimmäistä kertaa sairastamiseni aikana mahdollisuus syödä d-vitamiinia purkista luustonkin kunnon kannalta järkeviä annoksia ilman, että mun tarvitsee stressata siitä, että purkki-d pahentaa sairauttani! 

Rakastan kirpputoreja, mutta korona-ajan alettua kirppiksillä käyminen on jäänyt ja olen asioinut ainoastaan nettikirpputoreilla, joista ostamisen olen kokenut vähän hankalana muun muassa vaatteiden puutteellisesti ilmoitettujen mittojen takia. Toisen infuusiopäivän jälkeen kohti potilashotellia suunnatessani kuitenkin muistin, että Pirkanmaan Hoitokodin kirppishän on tässä ihan lähellä, pitäisiköhän käydä katsomassa onko se vielä pystyssä? Ja siellähän se oli vanhalla paikallaan ja vielä uudistuneena. 

Kirpputori on Kymppi-Kirppis nimeltään ja sitä pyöritetään vapaaehtoisvoimin hoitokodin yhteydessä, myyntituottojen mennessä hoitokodin asukkaiden hyväksi. Kirpputori on avoinna arkisin klo 11-16 ja se on siisteimpiä ja tilavimpia kirppiksiä, jolla olen käynyt. Valikoimista löytyy lähinnä vaatteita, asusteita, kenkiä, kirjoja, astioita ja kodintekstiilejä, ja palvelu on hyvin ystävällistä. Mun mukaani tältä vierailulta tarttui yksi pusero ja muutakin mieluista vaatetta olisi ollut tarjolla, mutta valitettavasti mulle väärässä koossa. Oli mulla itse kirppistelyn lisäksi vielä toinenkin syy hoitokodilla poikkeamiseen, ja se oli kissanrapsutteluvajaus, jota toivoin pääseväni korjaamaan hoitokodin pehmoterapeutti Niksu-kissan kanssa. Kissan kuulumisia tiedustellessani sain kuitenkin kuulla, että Niksu on lopettanut hommat hoitokodilla ja muuttanut erään hoitajista luokse maalle viettämään eläkepäiviä. Toivon Niksulle leppoisaa eloa ja oloa maaseudun rauhasta nauttien. 

Musta on tullut viime aikoina mekkomuija ja omistan useampia mustia mekkoja ja tunikoita, joiden kaveriksi olen kaipaillut värikkäitä sukkahousuja. On osoittautunut yllättävän haastavaksi löytää tällaisia sukkiksia aikuisten koossa, mutta Kisskissin verkkokaupasta niitä lopulta bongasin. Kun silmiini osui vielä alekoodi Kisskissille Kässämessujen yhteydessä, niin pitihän mun laittaa tilausta menemään. Ja ai vitsi mikä väsyneen päivän piristys esimerkiksi nämä keltaiset sukkikset ovat! Tilasin myös merenvihreät sukkikset sekä punasävyiset, raidalliset merinovillaylipolvensukat ja kaikki olivat kauniita, mukavia päällä ja laadukkaan oloisia. Vaikka materia ei tee onnelliseksi, niin kyllä se joskus parantaa ja piristää päivää! Kisskissin tuotteiden takaa löytyy tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrén, joka Helsingin Vallilan työhuoneellaan värjää ja silkkipainaa upcycling-ideaa noudattaen Belgiassa ja Liettuassa tuotetuista sukkatuotteista ja leggingseistä persoonallisen näköisiä ja värisiä. Mulla ei ole mitään kytkyjä Maijuun ja Kisskissiin, vaan olen ihan vaan hänen tuotteidensa tyytyväinen käyttäjä, ja tykkään nostaa esille kotimaisia pienyrittäjiä silloin kun sellaisia, joiden tuotteista tykkään, kohdalle osuu. Jos kaipaat väriä elämääsi kauniiden sukkatuotteiden muodossa, niin käyhän tutustumassa Kisskissin verkkokaupan tarjontaan! 

Kun on kolmena päivänä herännyt liian aikaisin kanyloitavaksi ja viettänyt joka päivä tuntikausia sairaalan hälyn keskellä letkuissa nälässä, janossa ja maski naamalla happivajeessa sekä ehkä myös lääkkeen sivuvaikutuksista ja liikarasituksesta oireillen, niin se seuraava aamu, kun saa herätä rauhassa kotona ilman kiirettä minnekään, tuntuu aina niin ihanalta, oli sitten huono olo hoidoista tai ei. Hoitojen jälkeinen ensimmäinen toipilaspäivä on mulla aina omistettu kahvin juomiselle, herkuttelulle ja sarjojen katsomiselle sängyssä läppäriltä. Sekä tietysti niiden kissojen rapsuttelulle, joita mulla on ollut Tampereella ollessa kamala ikävä.

Taistelemme tulevat kuukaudet helkkarinmoisten sähkön hintojen kanssa ja mökkireissun ja hoitojen rasituksista toipuessani mulla on ollut aikaa pyöritellä päässäni erilaisia skenaarioita, joiden avulla voimme säästää tulevissa sähkölaskuissa. Olen taas huomannut, että musta löytyy sellaisen tietynlaisen melankolisuuden ja synkeyden, joka pääsee välillä valloilleen, lisäksi myös peruspositiivisuutta, joka saa mut katsomaan vaikeuksia haasteina, jotka on tarkoitettu taklattaviksi. Taloutemme ruokavastaavana syyniini ovat päätyneet muun muassa erilaiset ruoanlaittotavat ja mahdollisuudet leikata sähkönkulutusta kokkaamalla taloudellisemmin. Ja mikäpä olisi taloudellisempaa kokkaamista kuin tulella ruoan valmistaminen? 

Niinpä tartuimme viikonloppuna tuumasta toimeen ja kotilaavulla muurikalla syntyi intialaistyyppistä kasvis-kanahässäkkää kahdelle hengelle kahden päivän lounaiksi sähköttä. Säät suosivat ja mäkin pääsin samalla ruoanlaiton yhteydessä vähän ulkoilemaan sisällä maaten viettämieni päivien jälkeen. Tällaisesta sähkönsäästöstä mä tykkään! Ruoasta tuli tosi hyvää ja tarkoituksena on nyt ryhtyä katselemaan jostain isompaa, korkeareunaista muurikkapannua, jolla isommatkin satsit ruokaa syntyvät jatkossa helposti tulella. 

Miksi en ole aiemmin kuullut Ursus Factorysta! Viihdytin itseäni lääkeinfuusiossa kuuntelemalla Spotifyn viikon suosituksia ja onneksi viihdytin, koska listalta löytyi myös suomalaisen rokkibändi Ursus Factoryn tämä biisi. Ihan loistava meininki bändin tyypeillä ja mun huumoriini kolahtavat sanoitukset, tämän kaksikon tekemisiä täytyy tutkia lisää!