Villasukkalifestylebloggaamisesta eli miksi haluan kirjoittaa diagnoositta sairastavan arjestani
kesäkuuta 01, 2023Olen kuvannut diagnoositta sairastavan arjestani kertovaa blogiani paremman puutteessa termeillä villasukka- ja pyjamalifestyle silloin, kun on pitänyt yrittää kertoa lyhyesti minkä tyyppisestä blogista on kyse. En ole kuitenkaan avannut ajatuksiani näistä termeistä sen enempää, joten ajattelin tehdä sen nyt.
Lifestyle- vai sittenkin arkiblogi?
Kun mietin mielikuviani lifestyleblogeista yleisesti ottaen, niin mulle tulee ensimmäisenä mieleen blogeja, jotka rakentuvat kirjoittajansa persoonan, elämäntavan ja kulutustottumusten ympärille ja esittävät tuon elämäntavan haluttuna ja toivottuna asiana. Ne ovat usein visuaalisesti kauniita ja laadukkaasti toteutettuja ja niissä käsitellään esimerkiksi sellaisia aiheita kuin muoti, sisustaminen, matkustaminen, harrastukset ja lapsiperhe-elämä. Monet lifestylebloggarit käyvät erilaisissa pr-tilaisuuksissa sekä toteuttavat kaupallisia yhteistöitä erilaisten yritysten kanssa.
Omalla blogillani tuntuu olevan näiden lifestyleblogien kanssa hyvin vähän yhteistä. Mun blogissani hiippaillaan kotona villasukissa ja yöpaidassa, matkustetaan lähinnä sairaalan ja kodin tai meidän landen väliä, yritetään jaksaa sietää kodin jatkuvaa kaaosta ja shoppaillaan enimmäkseen ruokakaupassa ja apteekissa. En ole itse valinnut tätä elämäntapaa enkä haluaisi joutua elämään näin, mutta sairauteni ja siitä juontuvat muut rajoitteet asettavat melko tiukat raamit sille miten mun on mahdollista elää. Ja silti, elämäntavasta ja sen kuvaamisesta on myös mun blogissani kyse ja tältä kantilta ajatellen myös mun blogini on elämäntapablogi. Ehkä termi arkiblogi kuulostaa oman blogini tapauksessa sopivammalta mun suuhuni, ja sen arjen, jota elän, näkyväksi tekeminen onkin yksi blogini tarkoituksista.
Miksi kirjoitan arjesta, jollaista kukaan ei itselleen toivo?
Mutta miksi haluan tehdä näkyväksi arkea ja elämäntapaa, joka näyttäytynee useimpien silmissä ankeana, tylsänä, pysähtyneenä ja yksinäisenä? Luulenko, että joku haluaa tällaisesta elämästä lukea? Eikö mua hävetä, että ihmiset näkevät, miten säälittävää elämää elän? Vai olenko mä vain hakemassa sääliä?
Luulen, että kovinkaan moni lifestyleblogien kuluttaja ei jaksa mun blogiani lukea enkä sitä odotakaan. Enemmän blogini taitaa vetää puoleensa esimerkiksi terveyden ja sairauden kysymyksistä syystä tai toisesta kiinnostuneita ihmisiä. En häpeä itseäni tai elämääni, sillä en ole itse valinnut sairauttani ja elämää, joka on sen mukana tullut, vaan pidän niin tärkeänä tehdä näkyväksi niitä elämäntilanteita, joihin sairastuminen pitkäaikaisesti sairauteen, jota lääkärit eivät osaa diagnosoida, ihmisiä ajaa, että haluan kirjoittaa elämästäni diagnoositta sairastavana blogia. Vaikka meitä vastaavanlaisissa tilanteissa eläviä on yllättävänkin paljon, niin silti tarinoitamme kuulee julkisuudessa vain harvoin, mikä on harmillista, sillä silloin tilaa jää enemmän meihin kohdistuville ennakkoluuloille ja oletuksille. Ymmärrän silti täysin sen, että tilanteestaan julkisesti avautuminen ei ole useammastakin syystä johtuen kaikkia varten, eikä siihen kannata ryhtyä, jollei ole valmis altistamaan itseään kritiikille ja jopa negatiiviselle leimaamiselle, jota tilanteensa avaamisesta voi seurata.
Millaista on diagnoositta sairastavan arki?
Arki diagnoositta jääneen pitkäaikaissairauden kanssa on elämää enemmän tai vähemmän pysyvässä välitilassa, jumittamista terveiden ja sairaiden väliset maailmat erottavan oven kynnyksellä tai odotushuoneessa niiden välissä. Toiminta- ja työkyky on sairauden takia heikentynyt ja voi estää normaalin elämän ja toimeentulon hankkimisen, mutta somaattisen sairauden olemassaolon validoiva lääketieteellinen diagnoosi puuttuu ja siitä johtuen ihmiset ympärillä jopa lääkäreistä lähtien voivat suhtautua sairauden olemassaoloon ja oireiden alkuperään tai todellisuuteen epäillen. Kun pätevä lääketieteellinen diagnoosi puuttuu, niin helposti herää epäilyksen siemen - onkohan tuo ihminen oikeasti niin sairas kuin väittää olevansa, vai voisiko olla, että hän kuvittelee, liioittelee tai teeskentelee oireensa saadakseen huomiota ja/tai hyötyäkseen tilanteesta taloudellisesti? Mikäli tällainen epäily päätyy potilasasiakirjoihin saakka, niin siitä seuraa paitsi ongelmia saada tarvittavia lääketieteellisiä tutkimuksia ja hoitoja, niin myös sairaille tarkoitettujen tukisysteemien ulkopuolelle jäämistä ja siis toimeentulo-ongelmia. Ja kun otsaan on lyöty luuserin tai luulosairaan leima, niin myös muut ihmiset alkavat helposti karttaa ihmistä eli ystävät ja jopa oma perhe saattavat kadota ihmisen elämästä. Vertaistukeakin saattaa olla hankalaa löytää, koska se varma diagnoosi puuttuu. Jos taas on käynyt niin hyvä tuuri, että on löytynyt lääkäri, joka osaa ja uskaltaa hoitaa ja kirjoittaa tarvittavat lausunnot varman diagnoosin puuttumisesta huolimatta, niin tämäkin tilanne on diagnoositta sairaan tilanteessa voimassa vain toistaiseksi, sillä seuraava lääkäri voi olla taas sellainen joka ei sairautta tunne ja kyseenalaistaa kaiken sen kovan työn, mitä aiemman lääkärin kanssa on potilaan tilanteen kohentamiseksi tehty.
Niinpä diagnoositta pitkään sairastanut saattaa löytää itsensä lopulta tilanteesta, jossa huomaa, ettei kuulu enää oikein minnekään, vaan hänestä on tullut kategorioiden välillä kuljeskeleva muukalainen, johon myös suhtaudutaan kuten muukalaisiin usein suhtaudutaan, ihmetellen ja vähän epäillen. Mitä pidemmän ajan ihminen on viettänyt elämän eteisessä diagnoosia ja apua etsien ja odottaen, muiden ihmisten ympärillä rakentaessa elämäänsä ja toteuttaessa unelmiaan, sitä enemmän hän vieraantuu siitä tavallisesta elämästä, jota muut viettävät ja joka kerran oli hänenkin elämäänsä, ja sitä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi hän olonsa tässä maailmassa tuntee.
 |
| Elämä tapahtuu jossain tuolla, seuraan sitä sivusta. |
Jos mietin omaa elämääni ja arkeani, niin siitä on tullut vuosien sairastamisen myötä varsin kapeaa ja tunnen itseni ulkopuoliseksi suhteessa ikäisiini ihmisiin sekä muihin itselleni relevantteihin viiteryhmiin. Kun ikäiseni ihmiset ympärilläni ovat luoneet uraa, perustaneet perheen, ostaneet talon, reissanneet ja juhlineet omia ja lastensa saavutuksia sekä toteuttaneet unelmiaan, niin mä olen sillä aikaa ravannut sairaalassa raskaissa ja pelottavissa tutkimuksissa, valvonut yökaudet tutkimustuloksia jännittäen, nukkunut 16 tuntia vuorokaudessa fatiikin ja kuumeen kanveesiin lyömänä, sietänyt hoitojen ja lääkitysten sivuvaikutuksia, miettinyt lähteekö ensin näkö vai henki, surrut elämää joka jää elämättä, viettänyt pienen ikuisuuden lääketieteellisiä artikkeleja diagnoosin toivossa läpi kahlaten sekä kuunnellut vittuilua siitä kuinka vain haluan laiskuuttani elää mukavaa ja leppoisaa elämää muiden ihmisten kustannuksella. Mulla ei ole hienoja titteleitä, omaisuutta tai reppua täynnä upeita reissuelämyksiä, joista keskustella muiden kanssa. Olen lääketieteellinen orpo, määräaikaisesti eläkeläinen ja poissaolevasti opiskeleva, pienillä tuloilla sinnittelevä keski-ikäinen nainen, joka ei tule lääkärinsä mukaan tästä paranemaan ja jonka on nykyisen toimintakykynsä säilyttääkseen ja satunnaiset pienet irtiotot mahdollistaakseen elettävä suhteellisen tasaista, kurinalaista ja suunnitelmallista arkea, jossa ei juuri ole spontaaniudelle tilaa. Nämä ovat ne raamit, joiden puitteissa mun on täytynyt opetella elämään mahdollisimman hyvää ja merkityksellistä elämää, ja tämän opettelun pohjalta on muodostunut nykyinen elämäntapani ja arkeni, josta tässä blogissa kirjoitan.
Millaisista asioista mun pysyväksi muuttunut välitilaelämäntapani ja -arkeni nykyään siis koostuu? Elän arkeani kuuden viikon sykleissä niin, että vietän kuuden viikon välein kolme päivää Tampereella lääkeinfuusioissa sairaalassa, minkä jälkeen palaan kotiin tai meidän landelle toipumaan hoitojen ja reissun rasituksista sekä elämään omaa kotiarkeani reilun viiden viikon ajaksi. Kotiarkeni rakentuu palikoista, joiden avulla pyrin pitämään vointini mahdollisimman tasaisena ja sairauteni rauhallisena: nukun ja lepään riittävästi, pyrin pitämään fyysisen ja psyykkisen rasituksen oman niin sanotun rasitusikkunani sisällä välttääkseni voinnin romahdukset, panostan ruoanlaittoon ja ruokasuunnitteluun pyrkien pitämään syömiseni enimmäkseen tulehdusta vähentävän ruokavalion mukaisina, yritän käydä ulkona edes pienen hetken joka päivä, teen voinnin mahdollistaessa rauhallisia kävelylenkkejä, pidän silmät auki mahdollisen diagnoosin suhteen ja tutustun relevanttiin lääketieteelliseen kirjallisuuteen, teen palauttavia ja hyvää mieltä tuottavia asioita. Suunnittelen, ennakoin, priorisoin tekemisiä niin, että yhdelle päivälle ei tule liikaa tekemistä, jotta myös seuraavien päivien tekemisiin ja menoihin riittää voimia. Suunnitteleminen, ennakoiminen ja kurinalaisuus ovat niitä asioita, jotka pitävät pakan kasassa ja toimintakykyni riittävällä tasolla selvitäkseni arjestani ja mahdollistaakseni välillä myös pienet irtiotot arkirutiineista.
Yrityksistä viettää jonkinlaista sosiaalista elämää seuraa yleensä vähintäänkin notkahdus fyysiseen vointiin ja tällaisia menoja pitää suunnitella ja ennakoida tarkasti, jotta pystyy rytmittämään ja aikatauluttamaan menoon valmistautumisen ja itse menon niin, että sekä ennen menoa, menon aikana että sen jälkeen on mahdollisuus riittävään lepoon. Tästä johtuen harkitsen jokaisen kodin ulkopuolisen menon kohdalla sitä onko se sen vaatiman vaivannäön ja fyysisen kärsimyksen arvoista. Matkustamista vaativat juhlat ovat raskaimpia niin fyysisesti, psyykkisesti kuin taloudellisestikin, kun pitäisi pystyä hankkimaan vaatteet ja lahjat, maksamaan matkat ja majoitukset, laittautumaan juhlakuntoon, matkustamaan ja vielä iloisesti seurustelemaan ihmisten kanssa kaiken tämän jälkeen - tällaisten reissujen jälkeen olen niin rikki pitkään, että juhlien ja juhlittavan täytyy olla mulle todella merkityksellinen, että jaksan tosissani edes harkita juhliin lähtemistä. Myös pienemmät kodin ulkopuoliset menot, jotka vaativat esimerkiksi suihkussa käymistä, hiusten laittoa ja meikkaamista sekä liikkumista lihasvoimin paikasta toiseen ovat fyysisesti voimia vieviä, vaikka psyykkisesti piristäisivätkin, ja siksi niitäkin täytyy ennakoida ja ne täytyy huomioida päivän aikatauluissa ja tehtävälistalla niin, että muita raskaampia aktiviteetteja ei sinä päivänä ole pakollista suorittaa. Kotiinikaan en nykyään ketään mielelläni kutsu, koska resursseja kodin säännölliseen siistinä ja puhtaana pitämiseen mulla ei ole, jolloin vieraiden vastaanottaminen vaatii isompaa siivousrupeamaa, johon pitää pystyä ennalta valmistautumaan ja keräämään voimia.
Luulen, että ihmisten, joilla ei ole terveyshaasteita, jotka rajoittavat merkittävästi toimintakykyä ja ajavat köyhyyteen sekä riippuvuuteen tukisysteemeistä, on yleisesti ottaen aika vaikeaa tajuta mun elämäntapaani sekä sitä miksi toimin kuten toimin. Näytän ulkoisesti ihan pystyvältä, sillä sairauteni eivät näy etenkään hyvänä päivänä päällepäin, ellei osaa katsoa tarkasti, ja hyvänä päivänä ja ennakkoon tarpeeksi levättyäni saatan myös olla suhteellisen toimintakykyinen, joten jos mut näkee vain tällaisena päivänä, niin voi olla todella vaikeaa käsittää ja uskoa sitä, että seuraavana päivänä en enää pystykään muuta kuin makaamaan sängyssä. Sairauteni luonne on nimenomaan sellainen, että aktiivisuus kostautuu seuraavina päivinä, mutta juuri tämä voinnin vaihtelu ja aaltoilu taitaa olla se asia, joka on vaikeimpia toimintakykyisille ihmisille käsittää. On ehkä vaikeaa ymmärtää, että en enää kykenekään lähtemään juttuihin mukaan ex tempore, vaan menoja ja tekemisiä pitää suunnitella ja sopia hyvissä ajoin - ja joskus joudun siitä huolimatta perumaan menon viimeisellä minuutilla, jos vointini jostain syystä, jota en ole osannut ennakoida, sittenkin romahtaa. Myös rahan puute voi olla este joidenkin asioiden tekemiselle, sillä pitkään sairastaneen tulot ovat pienet ja ne voivat olla välillä myös kokonaan katkolla liittyen hakemusten käsittelyn viivästymiseen tai siihen, että tukia varten tarvittavat lausunnot ovat myöhässä. En myöskään kykene fyysisesti rankkaan tekemiseen ja menot on suunniteltava niin, että pystyn niiden välissä tarvittaessa lepäämään. Ruokarajoitteeni rajoittavat ruokapaikkojen valintaa ja nykyään välttelen myös väkijoukkoja, koska en halua testata ehdoin tahdoin miten selviytyisin koronasta, jota vastaan en ole terveyteni takia pystynyt riittävästi rokottautumaan, tai muista kulkutaudeista, joita nykyään riittää. Huonona päivänä en jaksa edes vastata puhelimeen, saati käydä pitkiä puhelinkeskusteluja, koska ne rasittavat, ja viesteihin vastaamisenkin kanssa voi silloin olla niin ja näin. Enpä siis ihmettele, jos pystyvät ihmiset hakeutuvat mieluummin muiden ihmisten kuin mun seuraani, sillä ei mun kanssani ole ihan helppoa viettää aikaa. Olen hyväksynyt sen, että tilanne on nyt tämä ja että elämäni on nyt tällaista, mutta eihän se silti kivalta tunnu.
Pyrin noudattamallani elämäntavalla ylläpitämään nykyistä toimintakykyäni ja mahdollistamaan näin mielekkäänä kokemani elämän nyt ja jatkossa. Vaikka mun elämäni rajautuu nykyään paljolti kodin piirin, päivät ja rutiinit toistuvat samanlaisina, epätietoisuus ja yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle putoamisen uhka on läsnä jokaisessa päivässä eikä tulevaisuus näyttäydy erityisen valoisana, niin silti koen elämäni olevan riittävän hyvää elettäväksi. Elämisen arvoista elämästä tekee rakkaat läheiseni, kissani, kirjoittaminen, metsässä käveleminen, tuleen tuijottelu, puusaunan pehmeät löylyt, herkullinen ja ravitseva ruoka, kirjat, musiikki, veden äärellä oleileminen, pienet retket ja kulttuurielämykset, potilasaktivismi ja vertaistuki, puhtaisiin lakanoihin nukahtaminen ja monet muut pienet sekä vähän isommat asiat. Ei elämän tarvitse olla jatkuvasti eteenpäin menevää ja uutta luovaa voidakseen olla hyvää ja tärkeää, pieni ja toisteinen elämäkin voi olla hyvää ja merkityksellistä.
Siksi kirjoitan
Toivon, että blogini voisi toimia siltana terveempien ja pystyvämpien ihmisten sekä meidän vajaakuntoisten ja itsemme monin tavoin tässä pystyville rakennetussa maailmassa ulkopuolisiksi kokevien ihmisten välillä ja avaisi terveiden ihmisten silmät näkemään sen todellisuuden, jossa me elämäämme elämme, sekä arvostamaan sitä työtä, jota joka päivä teemme pysyäksemme hengissä ja säilyttääksemme sen ohuen otteemme yhteisen maailman reunasta, joka meillä vielä on. Vertaisteni taas toivon saavan blogistani lohtua ja tukea - et ole näiden asioiden ja kokemusten kanssa yksin.
.jpeg)
6 kommenttia
Minä en ole seurannut blogiasi vasta kuin ihan lyhyen aikaa, mutta ei ole tullut kertaakaan mieleeni, että sinun elämäsi olisi ankeaa, tylsää jne. tai että olisit hakemassa blogistaniasta sääliä. Tuntuu ihan pöyristyttävältä ajatella, että kenellekään voisi edes tulla blogistasi tällaisia mielleyhtymiä, enkä jaksa uskoa, että niin onkaan. Minua ihastuttaa tapasi pohdiskella asioita objektiivisesti, syvällisesti ja analyyttisesti ja kirjoittaa ajatuksistasi viisaasti. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka viehättävät minua blogeissa muutenkin. Toki kaikenlaisille blogeille on paikkansa, niin kuin on kaikenlaisille ihmisillekin, mutta kovin kauan en jaksa mitään meikki- tai vaateblogeja lueskella. 😂 Mutta älykästä pohdintaa ja taitavaa kirjoittamista on aina ilo lukea, oli aihe oikeastaan mikä tahansa (tai ei nyt ehkä ihan mikä tahansa – esim. jotain autoremppajuttuja tuskin jaksaisin lukea, vaikka ne olisi miten hyvin kirjoitettu!).
VastaaPoistaSitä olen monesti miettinyt, että miksi ja ketä varten blogit pitää yleensä luokitella johon ryhmään kuuluvaksi. Toki jos blogin haluaa esim. jollekin blogilistalle, niin silloin jonkinlainen määrite on tärkeä, mutta muuten en näe mitenkään tarpeellisena, että blogi pitäisi ahtaa jonkin määritteen alle. Mulla ei olisi aavistustakaan, mihin kategoriaan laittaisin blogini, koska mikään lifestyle-blogi se ei ole ainakaan. 😂 Ehkä se arkiblogi olisi sitten lähimpänä.
Tuo mitä kirjoittelit diagnoositta sairastamisen arjesta ja siitä, mihin se johtaa, osui suoraan sydämeen. ❤️
Ja tämän talletan muistikirjaani: Ei elämän tarvitse olla jatkuvasti eteenpäin menevää ja uutta luovaa voidakseen olla hyvää ja tärkeää, pieni ja toisteinen elämäkin voi olla hyvää ja merkityksellistä.
Pus! 😘
Miten ihanasti kirjoitettu, kiitos kauniista sanoistasi Satu! <3 Ja pahoittelut siitä, että mulla TAAS kestää niin kauan vastata. Mulle käy usein niin, että luen saamani kommentin ja haluaisin heti vastata siihen, mutta olen siinä hetkessä liian väsynyt saadakseni sanoitettua ajatukseni kuten haluaisin, ja sitten lykkään hommaa parempaan hetkeen, ja homma jää roikkumaan hamaan tulevaisuuteen. Ja sitten mua hävettää ja ahistaa, kun en ole muistanut vastata ja vaikutan epäkiitolliselta ja tylyltä moukalta :D, vaikka todellisuudessa se ihana kommentti on valaissut mun mieleni ja päiväni ja synnyttänyt tunteen siitä, että tässä blogin kirjoittamisessa on sittenkin jotain järkeä!
PoistaTuo ajatus siitä, että joku näkisi sairaudesta kirjoittamisen huomion tai säälin hakemisena, kai kumpuaa omista ja vertaisten tosielämän kokemuksista, sillä ikävä kyllä tällaisiakin kommentteja sairastamisesta puhuessaan eteen tulee. Toinen erityisen hämmentävä reaktio sairauksista puhumiseen on kateus, jota jotkut perusterveet kokevat sairaan arkea kohtaan. Siksi kai blogatessanikin aina jossain määrin vähän varaudun siihen, että joku lukee tekstejäni tällaiset silmälasit päässäni, ja siksi mua myös ilahduttaa kovasti se mitä sanot!
Ja juu, täällä toinen rönsyilevän ja kategorioita kaihtamattoman bloggaamisen ystävä, vaikka toki ymmärrän, että myös tiukasti rajatuille ja kategorisoiduille blogeille on tarkoituksensa ja tilauksensa. Juurikin blogilistalle blogia ilmoittaessa tuli tämä kysymys blogin luokasta vastaan ja silloin jäin miettimään, että mihinkäs kategoriaan tämä sillisalaattiblogini parhaiten istuisi. Taisin ilmoittaa sen terveys- ja hyvinvointiblogien luokkaan, vaikka arkea ja elämäntapaa täällä paljolti kuvaan ja siksi mietin myös lifestyle-luokkaa, vaikka tuo lifestyle tuntuikin aika huonosti sopivan suuhuni omaa blogiani kuvatessani. Siitä muotoutui sitten tuo villasukkalifestyle, jonka blogini banneriinkin jossain vaiheessa lisäsin blogini sisältöä kuvaamaan ja joka taitaa kyllä vaihtua villasukka-arjeksi heti kun jaksan kaivella jostain mun Canvan salasanani... :D
No vitsi, sen aikana kun olen saanut luetuksi postauksesi ja vieläpä pääni takaisin migreenikohtauksesta, Satu kerkesi jo kommentoimaan 😁. Hän vei suorastaan sanat suustani. Ei sitä voi enää paremmin ilmaista.
VastaaPoistaHarvoin olen törmännyt blogiin, joka kertoo sairastumisesta ja arjesta selviytymisestä näin mukaansatempaavasti. Vaikka kyse on vakavista asioista, tekstisi on kevyttä, taidokkaasti rakennettua ja positiivista. Kuvia on iloa katsoa, ja niistäkin näkee, että toivoo elää.
Itse saan myös vertaistukea blogistasi. Vaikka ainoalla omalla vaivalla, jota en saanut selätettyä, on nimi (migreeni) eikä se ole läsnä jatkuvasti, mutta salakavala tauti se on. Kaikista lääkityksestä huolimatta ei koskaan voi tietää, milloin se iskee. Tässäkin tapauksessa spontaanisuus on pois pelistä, koska pitää tietää hyvissä ajoin, mitä estolääkettä ottaa ja milloin, että reissu tai käynti sujuu jouhevasti. Pitää olla vettä ja vessa aina saatavilla 😅. Useita kertoja olen myös joutunut perumaan jotain menoja viime tipassa, koska pää petti väärällä hetkellä.
Se ei toki ole missään tapauksessa verrattavissa sun sairauteen, enkä minä nyt lähde väittämään, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Yritän tukea sinua edes näin virtuaalisesti lukijana. Toivottavasti voimiasi riittää kirjoittamiseen, koska blogiasi on aina iloa lukea.
Voimia, tsemppejä ja siunausta sinulle!
PS Terveisiä kissalle! Hän on ansainnut extra herkun kuvissa poseeraamisesta 🐈
No voi että, onpa ihana kuulla että koet noin, kiitos kun kerroit! <3
PoistaTekstejä tulee jatkossakin aina kun jaksamista ja sanottavaa on ja kuvat ovat jatkossa toivottavasti aiempaa parempilaatuisia, kun mulla on nyt tuo pikku Olympus, joka kulkee näppärästi mukana. Kissa ei hankintaa arvosta ja on kyllä ekstraherkun ansainnut, sillä inhoaa poseeraamista ja joutuu tekemään sitä veljensäkin edestä, koska veli on niin musta, että siitä on lähes mahdotonta saada otettua julkaisukelpoisia otoksia, vaikka komea kolli onkin! :D
Kiitos tsempeistä ja sitä samaa sulle migreenin kanssa pärjäilyyn, viheliäinen vaiva sekin. Se kai on usein sidoksissa hormoneihin ja voi loppua iän myötä? Ainakin äidilläni kävi näin, toivottavasti myös sulla.
Mun migreeni taisi olla traumaperäistä, kun olen sen kanssa kampaillut 5-vuotistat asti, eli sen jälkeen kun olin lyönyt pääni katukiveen. Olisi kivaa siitäkin päästä eroon, mutta ilmeisesti itse kuolen ennen kuin tuo vaiva hellittää.
PoistaNiin, minä huomasin vasta pari päivä takaperin, että kissoja on kaksi. Sen verran musta se toinen on 😁.
Olympus oli hyvä hankinta. Hienoja kuvia saa otettua. Mullakin oli Olympuksia pariin otteeseen. Nyt ei ole mitään kunnon kameraa. Pitää hankkia sellaisen itsekin heti, kun taloustilanne sallii.
Kisaakin olisin ihan mielelläni ottanut, mutta elämäntilanne ei tule kestämään lemmikkiä. Ehkä joskus hiljaisemmalla jaksolla otamme kissan uudestaan. Omat ovat kaikki kuolleet vanhuuteen aikoja sitten. Hirveä kaipuu on jäänyt.
Ok, kurja homma.
PoistaMustaa kaveria aina vähän syrjitään ja kolhitaan kun ei sitä vaan huomaa! 🙈 Onneksi hän on hyvin puolensa pitävä ja antaa herkästi palautetta sivuutetuksi joutuessaan. 🤭 Kissat on kyllä ihan parhaita ja toivottavasti teilläkin tulee jossain kohtaa elämänvaihe, joka mahdollistaa kissojen pitämisen.
Olympus vaikuttaa loistopeliltä ja aika edukkaasti siihen saa myös hyviä linssejä, etenkin kun hommaa käytettynä. Kamerastore on hyvä paikka käytetyn kaluston hankkimiseen.
Kiitos kun luit! Ilahdun, jos jätät käynnistäsi jäljen.