Sisällön tarjoaa Blogger.

Pages

  • Etusivu

Pieniä otteita

    • Bloglovin'
    • Facebook
    • Instagram
    Meidän landen keittiön kaaosta, sotkemme tehokkaasti kahdessa osoitteessa. 


    Kodista voi tulla sinne sairauden takia enemmän tai vähemmän sidotulle ihmiselle ristiriitaisten tunteiden paikka. Toisaalta koti voi toimia jonkinlaisena turvasatamana, jossa saa rauhassa sairastaa ulkopuolisilta katseilta ja arvostelulta suojassa. Samalla koti voi tuntua kuitenkin myös vankilalta, jos elämä rajautuu liikaa kodin piiriin eikä mahdollisuuksia sieltä ulospääsyyn ja sosiaalisiin kontakteihin toivotuissa määrin ole. Silloin tietysti toivoo, että koti olisi sellainen, että siellä on helppoa viihtyä ja myös kutsua ihmisiä käymään. 

    Koska siellä kotona kuitenkin vietetään paljon aikaa tässä tapauksessa sairauden heikentämän toiminta- ja työkyvyn takia, niin tämä todennäköisesti heijastuu myös kykyyn huolehtia kodista ja sen siisteydestä eikä mahdollisuuksia toivotun siisteystason ylläpitämiseen tai sisustusratkaisujen tekemiseen ehkä ole, etenkään jos asuu yksin eikä ulkopuolista apua ole käytettävissä. Toimintakykyinen aika on kroonisesti sairaalla rajallista ja se käytetään niihin asioihin, jotka koetaan tärkeimpinä. Jollekulle siisteys ja siivoaminen voi olla edelleen ykkösprioriteetti, josta huolehditaan sairaanakin muiden asioiden hoitamisen kustannuksella, mutta veikkaan, että useimmat jossain määrin toimintakykyiset priorisoivat kuitenkin monia muita asioita siivoamisen edelle - ruoanlaittoa, perheen kanssa olemista, opiskelua, työntekoa tai henkireikänä toimivia harrastuksia. Jos toimintakyky on sairauden takia niin voimakkaasti heikentynyt, että kotityöt eivät enää onnistu, niin silloin apua siivoamiseen ja arjessa selviytymiseen voi saada kunnalta henkilökohtaisen avun muodossa, mikä mahdollistaa kotona pärjäämisen ja arjesta selviytymisen. 

    Itse koen jatkuvasti kotihäpeää ja vertaisteni kanssa käymien keskustelujen pohjalta tiedän, että en ole häpeäni kanssa yksin. Mun toimintakykyni on neurologisen sairauden takia heikentynyt ja toimintakykyistä aikaa on käytössäni rajallisesti, jolloin joudun tarkasti miettimään ja aikatauluttamaan tekemisiäni, jotta pystyn huolehtimaan niistä asioista, jotka koen tässä elämäntilanteessa tärkeimpinä. Elän elämääni terveys ja kuntoutuminen edellä, pyrkien elämään elämääni niin, että saan pidettyä yllä nykyistä toimintakykyäni, ja tärkeimpiä toimintakykyäni ylläpitäviä tekoja on tulehdusta vähentävän ruokavalion noudattaminen. Tästä syystä ruoanlaitto ja toimivista ruokarutiineista kiinni pitäminen on se asia, johon satsaan arjessani kaikkein eniten energiaa. Mulle parhaiten toimivan ruokavalion noudattaminen vaatii ruokasuunnitelmien tekoa ja kolmen aika lailla alusta asti itse valmistetun aterian syömistä per päivä sekä hyötypuutarhan ylläpitoa kesäisin (onneksi vihreiden asioiden kasvattaminen lavakauluksissa ei vaadi paljoakaan vaivannäköä) ruokakustannusten vähentämiseksi. Vaikka pyrin pyörittämään ruokahuoltoa niin, että valmistan kerralla ruokaa useamman päivän tarpeisiin, jottei mun tarvitse jaksaa joka päivä kokkailla kolmea kertaa ja olla ihan koko ajan siivoamassa keittiötä, niin silti ruoanlaitto lohkaisee rajallisista energiavaroistani ison siivun enkä joinain päivinä kykene muuhun kuin laittamaan ruokaa, syömään ja lepäämään. Samalla tämä panostus kuitenkin myös tuo mulle toimintakykyä sairauden pysyessä paremmin kurissa, joten satsaus on vaivan arvoinen. 

    Tosiasia on kuitenkin se, että muihin kotitöihin mulla jää vain vähän energiaa. Keittiö on jatkuvasti räjähtämispisteessä, villakoirat saavat mellastaa vapaasti, pinnat ovat pölykerroksen peitossa, ikkunoita ei pestä joka vuosikaan. Viikkosiivoukset ovat ihana muisto vain ja kotona vallitsee jatkuva kaaos, johon puututaan vasta kun mulla hermo menee tai kun on vieraita tulossa. En ole koskaan ollut kodin siisteyden kanssa mitenkään pedantti eikä mun kotini tarvitse kiiltää ja olla viimeisten trendien mukaan sisustettu, mutta kyllä ahdistaa viettää päivät pitkät villakoirien, tiskivuorten ja likaisten pintojen keskellä. Kotia sotkee mun lisäkseni kaksi kaiken karvoittavaa sekä kissanhiekkaa levittävää kissaa ja mies, jota villakoirat, likaiset ikkunat ja vaatekasat eivät vaivaa ja jolla energiaa ei töissä käymiseltä, kaikilta vanhan omakotitalon hommilta ja muulta elämältä liikene säännölliseen siivoamiseen. Siivoton koti ylläpitää yhtenä tekijänä elimistöni korkeita stressitasoja ja kotihäpeä hankaloittaa esimerkiksi vieraiden kutsumista kotiin eli kaventaa sairauden jo valmiiksi kapeuttamaa sosiaalista elämääni entisestään. Yllätysvierailut ovat ahdistavimpia asioita maailmassa ja ennalta sovittuihin kyläilyihinkin valmistautuminen vie multa monen päivän energiat, joten niidenkin järjestämistä joutuu miettimään, niin mukavaa kuin ystäviä olisikin kutsua käymään. 

    Se, että priorisoin kotitöistä ruoanlaittoa (ja pyykinpesua, joka on vaan pakko säännöllisesti hoitaa), on mun valintani, jonka seuraus on se, että joudun elämään sotkuisessa kodissa. Voisin myös elää hernekeitolla ja Saarioisen maksalaatikolla ja käyttää energiat, jotka vapautuvat siitä, etten tee itse ruokaa, siivoamiseen, mutta se tietäisi vointini romahtamista, joten en sitä tee. Siivoaminen tulee prioriteettilistallani häntäpäässä, sillä priorisoin myös esimerkiksi opiskelemisen, ulkoilemisen, riittävän levon ja iloa tuovat pienet asiat siivoamisen edelle. Elämän ei pidä sairaanakaan olla pelkkää oireiden kanssa pärjäämistä ja kotitöitä, sairaanakin elämässä saa ja pitää olla myös iloa ja hyvää oloa tuottavia asioita, jotka auttavat jaksamaan. 

    Kotihäpeä on asia, jonka luulen vaivaavan naisia miehiä enemmän, ja ajattelen sen liittyvän vanhakantaiseen ajatukseen siitä, että kodin siisteydestä huolehtiminen on ennen kaikkea naisen vastuualuetta. Etenkin vanhempien ihmisten keskuudessa törmää usein edelleen tällaiseen ajattelutapaan, toivottavasti nuoremmat suomalaiset sukupolvet eivät enää jumita tällaisessa ajatusmaailmassa. Omassa kodissani tämä näkyy niin, että ei miestä sen isommin stressaa, vaikka koti on kaaoksen vallassa kyläilijöiden saapuessa, kun taas mussa tällaiset tilanteet synnyttävät jäätävän häpeän ja ahdistuksen. Jostain syvältä kumpuaa sellainen sisäistetty tunne, että kodin siivottomuus laitetaan naisena mun piikkiini, vaikka kodissa asuu kaksi ihmistä sotkemassa ja laiminlyömässä siivoamista. Mikä nainen se sellainen on, joka ei edes kodistaan viitsi pitää huolta? 

    Sotkuinen koti tulkitaan usein myös merkiksi kodin asukin tai asukkien mielenterveyden tilasta - ehkäpä ihminen on masentunut, kun ei jaksa kodistaankaan huolehtia? Joskus näin varmasti onkin, mutta toivoisin, että tällaisten suorien tulkintojen tekemisestä päästäisiin ja ymmärrettäisiin, että monilla resurssit ovat erilaisista syistä johtuen (sairauksien lisäksi esimerkiksi yksinhuoltajuus tai hyvin vaativa työ voivat olla tällaisia syitä) rajalliset ja elämässä pitää tehdä valintoja, jotka tarkoittavat toisten asioiden valitsematta jäämistä. Kaikille sillä, millainen se oma koti on, ei myöskään yksinkertaisesti ole niin paljon väliä, vaan muut asiat kiinnostavat kodin laittamista enemmän, eikä sen pitäisi olla kenellekään ongelma. Netissä bongaamani lause "clean house is a sign of a wasted life" tavoittaa tämän ajatuksen hyvin eli puhdas koti koetaan merkkinä hukatusta elämästä ja mieluummin tehdään, mennään ja koetaan asioita kodin puunaamisen ja laittamisen sijaan. Sitten taas on kotona viihtyviä ihmisiä, jotka nauttivat siivoamisesta sekä siististä ja viimeisen päälle sisustetusta kodista, eikä sen pitäisi olla keneltäkään pois tai johtaa suorien johtopäätösten tekemiseen siisteydestä kiinnostuneen psyykkisestä tilasta (tällaista diagnosointiakin tuntuu usein tapahtuvan).  

    Olen iloinen siitä, että satsaamalla ruokavalioon ja itseni kuntouttamiseen olen onnistunut pitämään toimintakykyni sillä tasolla, että pystyn selviytymään arjen välttämättömimmistä askareista itsenäisesti enkä tarvitse henkilökohtaista apua. Arvostan introverttinä omaa rauhaa ja tilaa niin paljon, että tämäkin motivoi pärjäämään mahdollisimman pitkään omillani. Ajatus siitä, että kotonani hääräilisi jatkuvasti tuntikausia vieras ihminen tuntuu ahdistavalta, vaikka saisinkin sen ansiosta nauttia esimerkiksi siistimmästä kodista. Jos sellainen tilanne joskus tulisi, että henkilökohtaiseen apuun turvautuminen olisi välttämätöntä, niin silloin avun ottaisin tietysti vastaan ja olisin kiitollinen, että tällainen järjestelmä, joka mahdollistaa omassa kodissa asumisen mahdollisimman pitkään ja keventää muiden perheenjäsenten työtaakkaa, on olemassa.

    Mulla on käytössäni muutamia keinoja pitää kodin kaaos edes joten kuten hallinnassa sekä pärjätä sotkun aiheuttaman ahdistuksen ja häpeän kanssa. Ensinnäkin, pyrin aikatauluttamaan ruokahommia niin, että käytän aina yhtenä päivänä pääosan energioistani ruoanlaittoon eli kokkaan ruokia useamman päivän tarpeisiin, jolloin muina päivinä toimintakykyistä aikaa vapautuu muuhun tekemiseen, kuten vaikkapa pyykinpesuun ja siivoamiseen. Mutta kuten sanottu, siivoaminen ei ole prioriteettilistallani kovin korkealla eli muut hommat helposti kiilaavat siivoamisen edelle. Pyrin kuitenkin siihen, että motivoin itseni edes taklaamaan villakoirat sekä pyyhkimään vessan ja kylppärin pinnat noin kerran viikossa - joskus tämä onnistuu, usein ei. Kissakodin siistinä pysyminen vaatisi imuroinnin ja kylpyhuoneen lattian pyyhkimisen paristi viikossa, mutta tällaisesta siisteystasosta en enää edes haaveile. Olen myös yrittänyt ihan tietoisesti opetella olemaan välittämättä etenkään niistä sotkuista ja kotihommista, joihin puuttumiseen mulla ei ole jaksamista, ja rajata kotoa jonkun kohdan, jonka pyrin pitämään siistinä ja viihtyisänä ja jossa vietän sitten aikaa. Ja yritän tietysti opetella myös olemaan välittämättä siitä mitä muut mun kodistani ajattelevat, mutta ei ole helppoa, ei. 

    Kotihäpeästä kärsivänä kroonisesti sairaana mulla on muutama toive kodissani vieraileville ja luulen, että moni samankaltaisessa tilanteessa oleva näihin toiveisiin yhtyy. Ensinnäkin, voidaanko unohtaa yllätysvierailut? Sydän loikkaa kurkkuun, kun saan puhelun, jossa kerrotaan, että täällä ollaan viiden minuutin päässä konditoriassa ostamassa pullaa, laitatko kahvin tippumaan. Niin kivaa kuin ihmisten näkeminen onkin, niin ilo ei ole päällimmäinen tunne ex tempore -kyläilyilmoituksen kuullessa, jos keittiö hukkuu edellispäivän kokkausrumbasta jääneisiin tiskeihin, imurointi on suoritettu viimeksi joskus toissaviikolla, vessan peili on täynnä hammastahnaroiskeita ja emäntä makaa vielä iltapäivällä yöpaidassa tukka takussa sängyssä fatiikin kourissa. Vierailusta olisi hyvä tietää vähintään pari päivää aiemmin, jotta siihen ehtii varautumaan. Toiseksi, toivoisin ymmärrystä sille, että mun on välillä hankalaa sitoutua varmuudella kyläilysuunnitelmiin silloinkaan kun asiasta sovitaan hyvissä ajoin. Jos mulla on jollain viikolla alkuviikosta menoa esimerkiksi sairaalaan ja hoitojakso siellä, niin en uskalla varmuudella sopia mitään sosiaalisia kohtaamisia loppuviikolle, koska en voi tietää millainen mun vointini tuon rasituksen jälkeen on. Jos lyön tuolloin lukkoon suunnitelmia, niin on olemassa suuri mahdollisuus sille, että joudun lyhyellä varoitusajalla perumaan. Ja jos sanon, että tule vaan, vaikka en voi kovin hyvin, niin silloin toivoisin, että rempallaan olevaa kotia, emäntää ja tarjoilujen puuttumista osattaisiin katsoa läpi sormien. Saatan myös ehdottaa tapaamista jossain muualla kuin meillä kotona, jos mulla ei riitä resursseja siivoamiseen ja kokkaamiseen. Mulla kotihäpeää lisää vielä se, että moni asia kotona ja puutarhassa on rempallaan siksi, että hankimme aikanaan resurssimme yliarvioiden täysremontoitavan vanhan talon, jonka remontti on jäänyt jaksamisongelmien takia vuosiksi osin kesken. Talossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta voimia ja taloudellisia mahdollisuuksia hoitaa asiat loppuun ei ole ollut.

    Korona on tarjonnut viime vuosina enemmän tai vähemmän hyväksytyn syyn jättää kyläilykutsujen esittäminen ja itse kyläilemään lähteminen väliin, minkä veikkaan olleen monelle kotihäpeästä kärsivälle helpottavakin asia. Jos vieraita on käynyt, niin heidät on voinut hyvällä omallatunnolla laittaa ulkoruokintaan eli kahvit on voinut tarjota vaikka omalla terassilla, jolloin ei ole tarvinnut stressata sisätilojen siivoamisesta, tai kohtaamisen on voinut järjestää vaikka puistossa. Tätä olen itsekin harrastanut ja onhan se tietyllä tapaa helpottanut elämää, vaikka on samalla myös rajoittanut kohtaamisia. Meillä tosin piha on ollut viime vuosina taloakin siivottomammassa kunnossa liittyen kolme vuotta sitten olleeseen salaojaremonttiin, jonka jäljiltä piha on jäänyt laittamatta, joten terassillekin on hävettänyt kutsua ihmisiä, mutta toisaalta, eikös remppa ole ihan validi syy kaaokselle? Vaan kuinka pitkään remonttia voi käyttää tekosyynä siivottomuudelle ja keskeneräisyydelle - kolme vuotta, kahdeksan vuotta? Ei taida mennä enää läpi…  

    Kotihäpeän on käsittääkseni aika yleinen ilmiö ja muiden kokemukset aiheesta kiinnostavat. Kärsitkö sinä kotihäpeästä? Miten olet oppinut tulemaan sen kanssa toimeen tai oletko jopa onnistunut pääsemään siitä eroon? 


    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 


    Continue Reading


    Löysin jokunen vuosi sitten mieluisan, ruokavaliooni aika mukavasti sopivan raparperipiirakkaohjeen Kutsu vapauteen -blogista ja tällä vhh-ohjeella olen piirakkani siitä asti leiponut. Silmiini oli kuitenkin osunut netissä myös paljon kehuttu Maisemakahvilan raparperipiirakan ohje, jonka gluteenitonta versiota myös keliakiaa sairastava vieruskaverini sairaalassa viime hoitojaksolla mulle painokkaasti suositteli, joten halusin ottaa tämän ohjeen testiin. Reseptin gluteeniton versio löytyi Virtasalmen viljatuotteen nettisivuilta, mutta se ei aivan sellaisenaan sopinut mun ruokarajoitteisiini, joten päädyin muokkaamaan sitä niin, että maitotuotteet korvasin (voita lukuunottamatta, jota elimistöni tuntuisi sietävän) kasvisperäisillä vaihtoehdoilla sekä vähensin myös käytetyn sokerin määrää. Piirakka onnistui niin hyvin, että laitan ohjeen muistiin sekä itseäni varten että jakoon muille maidottomille ja gluteenittomille, jotka ehkä haluavat reseptiä testata. 

    Reseptin historiasta sen verran, että ohje on netissä tullut tunnetuksi nimellä Maisemakahvilan raparperipiirakka, ja tuo maisemakahvila, johon nimessä viitataan, sijaitsee Hämeenkyrössä ja on Katariina Pylsyn ylläpitämä kausikahvila, jossa Pylsy tarjoilee tällä ohjeella valmistettua piirakkaa. Hän on kertomansa mukaan saanut ohjeen tuttavaltaan vuosikymmeniä sitten ja alkuperäisessä ohjeessa on käytetty omenaa, jonka Pylsy on korvannut raparperillä. Nettikeskusteluissa moni kertoo leiponeensa piirakoita vastaavalla reseptillä jo vuosikymmenien ajan joten se, kenen käsialaa piirakkaohje ihan alun perin on, on hämärän peitossa. Niin tai näin, tämä ohje on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen! 

    En ole itse syönyt alkuperäisellä reseptillä valmistettua piirakkaa, jossa pohjaan käytetään piimää ja täytteeseen maitorahkaa, joten en osaa sanoa miten lähelle alkuperäisen reseptin makumaailmaa tällä maidottomalla versiolla päästään - jos päädyt tätä ohjetta kokeilemaan ja olet syönyt myös näitä maitotuotteita sisältävää versiota, niin kerrothan kommenttiosiossa miten tämä versio maistui verrattuna alkuperäiseen. 





    Jouduin hetken miettimään vegaanista korvaajaa ohjeessa käytetylle piimälle eikä vegaanista piimää ilmeisesti ole kaupan, mutta löysin netistä vinkin vegaanisen piimän valmistamiseen itse: soijamaidosta tulee maultaan piimän kaltaista, kun siihen lisää lorauksen sitruunamehua tai etikkaa. Kokeilin "piimän" valmistamista tällä ohjeella ja maku oli yllättävän piimämäinen! Täytteessä käytetyn maitorahkan korvasin tällä kertaa hapatetulla kauravalmisteella eli Juustoportin Friendly Viking's Sour oatilla, joka oli mulle uusi tuttavuus ja jota Juustoportti mainostaa vegaanisena korvaajana kermaviilille. Tämä tuote toimi piirakassa ihan hyvin, vaikka tuotteen maku sinällään ei ollut kovin mieluisa. Googlailtuani nyt vegaanisia vaihtoehtoja maitorahkalle huomasin monien korvaavan rahkan myös paksulla, kreikkalaistyylisellä soijajogurtilla (Alpron maustamaton tai vaniljalla maustettu Greek Style), joka voisi sopia hyvin tähänkin ohjeeseen. Muita ohjeeseen tekemiäni muutoksia olivat vaniljasokerin korjaaminen aidolla vaniljalla, joka antaa kaikkiin leivonnaisiin ja jälkiruokiin ihanan vaniljaisen vihvahteen, vähän aromikkaamman ruokosokerin käyttäminen valkoisen sokerin sijaan pohjassa sekä täytteen sokerin korvaaminen steviajauheella leivonnaisen kokonaissokerimäärän vähentämiseksi. Lisäsin raparperipalojen sekaan myös hiukan tuoreita kirsikoita, joiden käyttämisellä alkoi olla jo kiire, ja ne sopivat piirakan makumaailmaan hyvin. Myös mansikat sopisivat tähän loistavasti. Tästä ohjeesta tulee piirakkavuoallinen (halkaisija noin 24 cm) piirakkaa, halutessasi kokonaisen uunipellillisen tätä herkkua tuplaa ainekset. Piirakan kerrotaan kestävän hyvin pakastamista. Meillä pakastamista ei päästy tällä kertaa kokeilemaan, sillä herkku katosi hetkessä parempiin suihin! 
     

    AINEKSET:  

    Muruseos: 

    3.5 dl gluteenitonta jauhoseosta (käytin Semperin fin mixiä) 
    1.5 dl ruokosokeria
    1 tl leivinjauhetta
    1 tl ruokasoodaa
    noin 0.5 tl aitoa vaniljajauhetta
    125 g sulatettua voita (korvaa voi margariinilla, jos haluat ohjeesta täysin maidottoman) 

    Pohjataikina: 

    noin 2/3 muruseoksesta
    1 dl soijamaitoa, johon lisätty loraus valkoviinietikkaa = vegaaninen piimä
    1 kananmuna

    Täyte: 

    noin kaksi raparperin vartta kuorittuna ja viipaloituna
    n. 200g hapatettua kermaa (esim. Juustoportin sour oat -valmistetta) tai paksua soijajogurttia (esim. Alpron Greek Style) 
    steviajauhetta maun mukaan
    2 kananmunaa
    n. 0.5 tl aitoa vaniljajauhetta

    Pinnalle: 
    noin 1/3 muruseoksesta


    VALMISTUS:

    Pohja: 

    Sekoita muruseoksen kuivat aineet keskenään ja lisää lopuksi sulatettu voi.
    Jaa seos kahteen kulhoon – toiseen 1/3 ja toiseen 2/3.
    Käytä suurin osa muruseoksesta pohjataikinaan.
    Jätä noin kolmannes taikinasta pinnalle ripoteltavaksi.
    Lisää pohjataikinaksi varattuun muruseokseen vegaaninen "piimä" ja muna ja sekoita tasaiseksi.
    Levitä seos voilla voideltuun piirakkavuokaan (halkaisija n. 24 cm).

    Täyte: 

    Ripottele pohjan päälle raparperinpalat (itse lisäsin tällä kertaa myös hieman tuoreita kirsikoita).
    Sekoita keskenään kauravalmiste tai soijajogurtti, sokeri, munat sekä vaniljajauhe.
    Kaada seos tasaisesti raparperien päälle.
    Ripottele lopuksi pinnalle muruseos.
    Paista piirakkaa 175-asteisen uunin alaosassa noin 45 minuuttia.


    Salaa vähän toivoin, että tämä piirakka ei päihittäisi maullaan aiempaa suosikkireseptiäni, koska tuon vhh-piirakan ainesosat ovat ravintoarvoiltaan tämän piirakan raaka-aineita fiksumpia (esimerkiksi pohjan pääraaka-aine on mantelijauho valkoisen jauhoseoksen sijaan), mutta myönnettävä se on, että kyllä tämän leipomuksen kuohkeus ja mehevyys olivat omaa luokkaansa ja ohje jää käyttöön sekä pääsee uudelleen testiin omenaisena versiona kotimaisen omenan sesongin alettua. Joka onkin jo ihan pian! 


    Maisemakahvilan raparperipiirakka toimii mehevyytensä takia loistavasti myös reissueväänä, lisukekastikkeille tai -jäätelölle ei ole tarvetta. 



    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 

    Continue Reading




    Mulla pitäisi olla nyt "loma", mutta ei tämä kyllä oikein lomailulta ole tähän mennessä tuntunut. Jo koko loma-käsite on näin kroonisesti sairaan kuntoutujan näkökulmasta häilyvä, sillä sairaus ja sen hoidot eivät anna lomaa, mutta ajattelen loman omalla kohdallani niin, että silloin mulla on lupa ottaa itseni kuntouttamisen suhteen vähän rennommin ja käyttää rajallisia energioitani sellaisiin kivoihin ja rentouttaviin asioihin, joihin sitä ei arjessa kovin paljoa liikene. En ole näihin mukaviin asioihin kuitenkaan jaksanut vielä paneutua ja ihmettelen miksi kivoihin juttuihin tarttuminen on nyt näin hankalaa. Jonkinlainen vetämättömyys ja aloitekyvyttömyys vaivaa. Luulen, että maailmantilanne vetää mieltä matalaksi, ja omassa lähipiirissäkin on paljon sairautta ja huolta, mikä tietysti stressaa. Jonkinlaiset pienet irtiotot tutuista ympyröistä ja pään sisäisistä ajatuskeloista tulisivat nyt todella tarpeeseen ja sellaisia toivottavasti saadaan vielä lähiviikkoina järjestymään. 

    "Lomahkon" alkuaika on kulunut mulla ihan täysin meidän landella oleillessa ja olen nauttinut hiljaisuudesta, luonnon läheisyydestä ja siitä, että hyötypuutarha antaa jo mukavasti satoa. Olen syönyt paljon vihreitä asioita - mangoldia, lehtikaalta, pinaattia, salaattia, yrttejä - mistä elimistö kiittää, sekä herkutellut ensimmäisillä oman maan uusilla perunoilla, sipuleilla ja talvivalkosipulin kukinnoilla. Kaupasta on kannettu sesongin hedelmiä ja marjoja sekä pakastettu mansikkaa. Lähimetsästä löytyi useampi litra kantarelleja, joilla olen herkutellut tuoreena - mielestäni ne kestävät huonosti pakastamista ja kuivaamista. Olen ihaillut peuroja, jotka käyvät syömässä pellolla vasoineen, ja katsellut ikkunasta välikatolla majailevan oravapesueen sekoilua, tulevat ikkunalaudalle leikkimään ja laajentavat pikku hiljaa reviiriään talon seinille ja lähimäntyihin. Mutta vaikka tämä kaikki on ollut ihanaa, niin maalla olosta on tullut mulle niin tuttua ja tavallista, arkista, että en tästä vielä lomafiilistä saa. Useimmille on varmaan tuttua se, että kotona, tutuissa kuvioissa, voi olla hankalaa päästä siirtymään lomamoodiin, ja että aivojen nollaaminen vaatii siirtymän johonkin uuteen ympäristöön, jossa arki ei ole samalla tavalla läsnä. Toki kotonakin on mahdollista lomailla, mutta se vaatii vähän vaivannäköä ja tietoista irti pyristelemistä arkikuvioista. Luulen, että omalla kohdallani tässä voisi auttaa pikku breikki uutisten seuraamisesta ja vaikka jonkun hyvän romaanin lukeminen. Yritin aloittaa Ulla-Lena Lundbergin Jäätä, mutta homma hyytyi jo ensimmäisten sivujen jälkeen, vaikka kirjassa sinänsä ei ollut mitään vikaa. Tänään aion jatkaa kirjan lukemista ja tehdä sen vielä, kun en ole liian väsynyt, enkä viimeiseksi illalla, jotta pääsen tarinan imuun. Mulla on ikävä tarinoihin uppoutumista, en ole jaksanut ikuisuuksiin harrastaa fiktion lukemista (pelkään pahoin, että edellisen romaanin lukemisesta mulla on jo yli vuosi...). 







    Haaveissa olisi tosiaan myös päästä maalta välillä piipahtamaan muissa maisemissa, mutta vielä siihen ei ole ollut mahdollisuuksia. En itse aja autoa, joten liikkuminen maalta on miehen kyytien varassa. Mies taas on ollut alkuloman ajan kiinni reissuautomme kunnostuksessa ja kodin varastonrakennusprojektissa, joten reissut ovat saaneet odottaa auton kuntoon saamista ja parempaa ajankohtaa. Toivottavasti lähiviikoille osuu reissaamiseen sopivia säitä ja helteiltä sekä toisaalta myös rankoilta sadejaksoilta säästytään, jotta retkeily senkin puolesta onnistuu, älyttömillä helteillä musta ei ole lähtijäksi minnekään. Lisäksi tietysti vielä terveydentilan pitää osua kohdalleen, jotta liikenteeseen voi lähteä, tässä palapelissä on monta palaa joiden on osuttava kohdalleen ennen kuin auton moottori voi startata. Olen tänä kesänä tosiaan käynyt kerran veneilemässä sekä matkustanut Tampereelle sairaalaan hoitoihin, siinä mun maisemanvaihdokseni eli olisikohan jo aika! 

    Luulen, että myös somen käytön rajoittamisesta voisi olla apua rentoutumisessa, sillä huomaan etenkin Facebookissa käymisen lisäävän ärtymystä ja jopa ahdistusta. Seuraan siellä monia uutisjulkaisuja, jotka tuuttaavat jatkuvalla syötöllä uutisia sodasta, edessä siintävästä lamasta, pandemiasta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista helletuhoista. Näiden uutisten sekaan lomittuvat etelään iloisesti lentelevien kavereiden lomapäivitykset, joihin en osaa tässä maailmanlopun meiningin kontekstissa suhtautua oikein mitenkään. Kuten en myöskään esimerkiksi festaripäivityksiin tilanteessa, jossa korona muutenkin leviää nopeasti, moni kertookin tuoneensa festareilta tartunnan tullessaan. Itselläni vallitseva fiilis etelänlomista tai festarireissuista lukiessa on JOMO eli joy of missing out, ilo siitä ettei tarvitse niihin osallistua. En kykenisi iloitsemaan etelänlomasta tilanteessa, jossa maailma palaa, tai festareista, joilla joudun pelkäämään tartuntaa ja kenties pysyvää takapakkia jo nyt kehnolle terveystilanteelleni sekä monisairaiden läheisteni tartuttamista. Sen sijaan yritän imeä itseeni tietoa ja vinkkejä esimerkiksi joistain kivoista lähireissukohteista, joissa voisimme loman aikana piipahtaa. 





    Tänään on hyvä päivä aloittaa lomailu ja teenkin sen än-yy-tee-NYT eli kirjan lukeminen kutsuu! Kaunista kesää ja ihanaa lomaa myös sulle, jos saat sellaisesta nyt nauttia. 


    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 





    Continue Reading

    Ohjelmassani piti viime viikolla olla toipumista edellisviikkoisesta hoitojaksosta, mutta ensimmäistä kertaa ikinä neljä vuotta jatkuneiden hoitojen aikana selvisin tästä hoitojaksosta ilman sivuvaikutuksia ja voinnin väliaikaista huononemista! Tämä on sellainen positiivinen muutos, josta tuskin olen enää jaksanut unelmoida, mutta niin vaan lääkkeen vaihtaminen toiseen, vastaavaan valmisteeseen vei mennessään sivuvaikutukset (ainakin tällä kierroksella, seuraavasta kerrastahan ei koskaan voi olla varma biologisen valmisteen ollessa kyseessä) ja antoi mulle lisää toimintakykyisempää aikaa viikon verran. Asia on iso, sillä hoidot ovat kuuden viikon välein, ja jos jokaisen hoitojakson yhteydessä jatkossakin vapautuu aina viikko lisää parempivointisempaa aikaa enkä joudu käyttämään elämästäni hoitoihin aikaa kuin kolme päivää per hoitojakso, niin vuodessa se toimintakykyisemmän ajan määrä lisääntyy jo todella paljon. Mitä kaikkea voisinkaan tuolla ajalla tehdä? 

    Mutta, jottei viikko olisi sujunut liian leppoisasti, niin toinen käytössäni oleva lääke alkoi yllättäen heittelemään kapuloita rattaisiin. Elimistöni sai yhtäkkiä tarpeekseen lääkkeestä, jota olin tätä ennen käyttänyt ongelmitta jo noin puolentoista kuukauden ajan, ja ilmaisi asian mulle järjestämällä parina iltana sellaiset punoitukset, kuumotukset, paukamat ja kutinat pitkin kroppaa, että oli pakko puhaltaa peli poikki, soittaa mua hoitavalle poliklinikalle ja tiedustella jatkosuunnitelmaa. Ensin luulin, että mansikoiden syöminen aiheutti mulle jonkun histamiinireaktion, koska ensimmäinen nokkosrokkokohtaus tuli sopivasti mansikka-annoksen jälkeen ja Dr Google tiesi kertoa monien saaneen mansikoista tällaisia reaktioita. Niinpä nappasin vaan allergialääkettä ja jatkoin kyseisen lääkkeen syömistä. Kun sama reaktio uusi seuraavana iltana ja vielä paljon rajumpana, niin aloin epäillä lääkekuuria oireiden aiheuttajaksi ja jätin iltalääkkeen ottamatta. Oma lääkärini oli lomalla, mutta toista lääkäriä konsultoitiin ja hän ohjeisti jättämään lääkkeen tauolle ja keskustelemaan jatkosta oman lääkärin kanssa tämän palattua töihin, kuulemma etenkin kesällä aurinkoiseen aikaan tällaiset reaktiot ovat tämän lääkkeen kanssa tyypillisiä. Harmitti jättää hyvin toiminut kuuri kesken (tulehdusarvoni olivat tämän lääkkeen ansiosta lähteneet jo roimaan laskuun), mutta toisen illan lehahdus oli sen verran raju, että eipä tehnyt mieli kokeilla mitä kuurin jatkamisesta seuraisi. 

    Nokkosrokko iski saumaan, jossa olin juuri ehtinyt päästä fiilistelemään parempaa oloa paitsi liittyen suonensisäisen lääkeeni sivuvaikutuksien poisjääntiin, niin myös helteiden aiheuttamaan pahaan oloon ja ahdistukseen. Paitsi että helteet sopivat neurologisen sairauteni kanssa erittäin huonosti yhteen ja aiheuttavat fyysisten oireideni pahenemista, niin ne ahdistavat mua henkisesti, koska viihdyn parhaiten vaatteet päälläni ja pakkohan helteillä on puoli-ilkosilleen riisuutua, jottei olo menisi ihan mahdottomaksi. Pidemmän hellejakson päätteeksi se on aina ilon ja onnen päivä, kun saa jatkuvan vilauttelun jälkeen taas sujauttaa jalkaansa housut, kääriytyä neuletakkiin ja kaivautua illalla peiton alle nukkumaan pelkän pussilakanan sijaan. Ja juuri kun olin päässyt nauttimaan tästä elämän pienestä luksuksesta, niin nokkosrokko pilasi ilon, saaden yöpaidan painonkin ihoa vasten tuntumaan sietämättömältä. Onneksi kutina ja polttelu meni lääkkeen lopettamisen myötä parissa päivässä ohi. 

    Näiden episodien jälkeen koin yhden parhaista hetkistäni pitkään aikaan. Istuin illalla meidän landen pihakeinussa neuletakkiin kääriytyneenä, aurinko paistoi lempeästi ja ilta oli ihan täydellinen, mittari näytti 19 astetta. Join teetä, söin kirsikoita ja aprikooseja ja kirjoittelin muistivihkooni ideoita blogitekstejä varten. Mieli oli kirkas ja kevyt ja kroppa levännyt ja energisen tuntuinen, olo oli onnellinen. Tajusin, että tällaista ei ole ollut aikoihin. Tällaista oli silloin kun olin vielä terve. Minä olin tällainen ennen sairastumista. Pysähdyin ihmettelemään sitä tunnetta ja imemään tuota rauhaa ja energiaa itseeni. Hetki ei kestänyt kauaa, vanha tuttu uupumus alkoi pian palaamaan kroppaan, mutta se hetki oli ihana ja toivoa antava. Voisiko tällaisia hetkiä olla mahdollista saada lisää? Millaisia tekoja se multa vaatisi? Mikä on keveyden, kirkkauden ja energisyyden resepti? Siinäpä mulle on miettimistä. 




    Loppuviikon olo olikin sitten taas melko uupunut, liekö kokemani lääkereaktio ainakin osin tämän uupelon takana. Otin siis mahdollisimman iisisti ja lepäilin uupumusta pois päästäkseni mahdollisimman pian parempaan toimintakuntoon, sillä heinä-elokuussa mulla olisi toiveissa myös hiukan lomailla ja jaksaa tehdä jotain mukavaa kodin ulkopuolellakin. Sain olla muutaman päivän yksin maalla miehen ollessa kotona rakennushommissa ja nautin yksinolosta ja mahdollisuudesta elellä omaan tahtiini. Kokkailin kaikessa rauhassa itselleni fiksua ja hyvää syötävää (kuten alla olevissa kuvissa näkyviä mangoldikääryleitä), lämmitin saunan, ahmin rästiin jääneitä Masterchef Australian jaksoja, neuloin valmiiksi sairaalassa aloittamani okrankeltaisen nilkkasukan, aloitin lukemaan romaania ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin (Ulla-Lena Lundbergin Jää) ja tein rauhallisen kävelylenkin kauniissa maalaismaisemassa, jonka hiljaisuutta leikkasivat hetken vain ohi vilahtavien junien äänet. Tunsin mielen lepäävän ja kropan vahvistuvan. 









    Kuluvan viikon alkupuoli toi kuitenkin mukanaan taas huonompia oloja, jotka liittyvät kyvyttömyyteeni pitää riittävän hyvin kiinni omista rajoistani, ja näistä oloista johtuen tämänkin viime viikosta kertovan postauksen julkaisu on jäänyt loppuviikkoon kaavailemani alkuviikon sijaan. Näistä omien rajojen suojaamisen haasteista kenties toisessa postauksessa. 


    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 



    Continue Reading
    Nautiskelua sairaalan loistavasta ilmastoinnista ja nestemäisen kullan tankkaamista. 

    En ollut uskoa korviani, kun maanantaina sairaalaan hoitojaksolle mennessäni hoitaja kertoi mun joutuvan jälleen vaihtamaan toiseen lääkkeen, jota mulle sairaalassa suonensisäisesti annetaan. Tämä oli jo toinen lääkevaihto tälle vuodelle eli kolmas eri valmiste tämän vuoden aikana. Kyseessä on biologinen lääke, jota ei käsittääkseni suositella vaihtamaan toiseen vastaavaan kuin painavin perustein, joten hyppely valmisteesta toiseen on tuntunut vähintäänkin arveluttavalta. Toisaalta, minkäs sille kukaan mitään mahtaa, jos vanhaa lääkettä ei ole saatavilla, silloin vaihtoehtoina on vaihtaa toiseen, suunnilleen samanlaiseen lääkkeeseen tai lopettaa kyseinen lääkitys kokonaan. Pakon edessä olen siis suostunut lääkevaihtoihin ja vaihdot ovat aiheuttaneet mulle stressiä, koska en voi ikinä etukäteen tietää miten oma elimistö uuteen valmisteeseen reagoi. Vakavat sivuvaikutukset ovat pelottaneet. Toisaalta olen kuitenkin myös miettinyt, että aina on olemassa sekin mahdollisuus, että uusi lääke sopiikin mulle vanhaa lääkettä paremmin. Ilman sivuvaikutuksia en nimittäin saamistani hoidoista ole selvinnyt, vaikka vakavilta sivuvaikutuksilta olenkin tähän asti säästynyt. Hoidot ovat olleet mulle melkoisen rankkoja ja nielaisseet elämästäni jokaisen hoitojakson yhteydessä lähes parin viikon ajanjakson, kun ensin on pitänyt viettää sairaalassa infuusioissa kolme päivää ja sitä on seurannut vähintään viikon mittainen, lääkkeen sivuvaikutusten aiheuttama toipumisjakso. Olen aikanaan keskustellut lääkärini kanssa mahdollisuudesta vaihtaa toiseen valmisteeseen näiden sivuvaikutusten takia, mutta lääkäri ei ole halunnut lähteä lääkettä vaihtamaan, koska saamani sivuvaikutukset ovat olleet vain elämänlaatuani ja toimintakykyäni väliaikaisesti huonontavia, eivät vakavia. Olen opetellut jo pitkään sen tosiasian hyväksymistä, että elämäni nyt vaan tulee olemaan tätä pakkolepoa ja lääkkeen aiheuttamaa huonovointisuutta noin 1/3 vuodesta enkä voi asiaa muuttaa. 

    Tällä viikolla jouduin, tai pääsin, siis kuitenkin pakon sanelemana testaamaan kolmatta eri immunoglobuliinivalmistetta, ja olen ollut viimeiset päivät onneni kukkuloilla: mulle ei ole tullut tästä hoitojaksosta ja uudesta lääkkeestä käytännössä minkäänlaisia sivuvaikutuksia! Siis, ei mitään! Ei päänsärkyjä ja kovaa uupumusta infuusiopäivinä - aina ennen infuusiot ovat tuntuneet olossa viimeistään kolmantena hoitopäivänä. Päänsärkyä ei kuulunut myöskään ensimmäisenä kotipäivänä, jolloin se useimmiten vaivaa, eikä mua edes väsyttänyt tavanomaista enempää. Joskus olot tulevat vähän viiveellä, mutta nyt on menossa neljäs infuusioiden jälkeinen päivä ja ei mitään! Viime kesänä helteen ja infuusioiden yhdistelmä aiheutti mulle myös pahoinvointia, joten varauduin tähän toipilasjaksoon ruoilla, jotka menevät alas myös voidessani pahoin, mutta minkäänlaista kuvotuksen tunnetta ei ole ollut. Jaksoin myös jo eilen, hellepäivänä, käydä kaupassakin, mikä ei aiempien lääkevalmisteiden aikaan olisi tullut kuuloonkaan. En ole joutunut nukkumaan yhtään normaalia enempää nyt edes päiväunia. En voi uskoa tätä! Vitsailin jo miehelle, että näinköhän ruiskuttivat muhun tällä kertaa jotain lumelääkettä! 

    Olen niin onnellinen tästä ex tempore tapahtuneesta lääkevaihdosta ja harmittelen vain sitä, että olen hukannut neljä vuotta elämästäni mulle huonosti sopivan lääkkeen kanssa, ja sitä, että en ole painokkaammin kysellyt lääkäriltäni lääkkeen vaihtamisen mahdollisuutta, kun hän ei nyt tunnukaan pitävän vaihtojen tekemistä niin isona juttuna. Tekee mieli jo vähän leijua ja juhlia! Tiedän kuitenkin, että vielä ei kannata liiaksi tuulettaa ja tuudittautua siihen ajatukseen, että saan tämän lääkkeen käyttööni pysyvästi, sillä asiassa on monta muuttujaa, joiden on osuttava kohdalleen, jotta seuraavatkin hoitokerrat voivat sujua yhtä hyvin. Ensinnäkin, tämänkään lääkkeen saatavuudesta jatkossa ei ole takeita. Toiseksi, en tiedä miten elimistöni tätä lääkettä sietää ennen kuin olen käynyt laboratoriokokeissa ja nähnyt uudet maksa-, munuais- ja veriarvoni. Kolmanneksi, uuden lääkkeen hoitovaste selviää kunnolla vasta viikkojen kuluessa. Ja neljänneksi, kyseessä on biologinen, luovutusverestä valmistettava lääke, joten jokainen lääke-erä on erilainen ja siksi jokaisen hoitokerran sopivuus ja mahdolliset sivuvaikutukset ovat arvoitus. Joka tapauksessa, tähän mennessä lääkkeen vaihto vaikuttaa onnenpotkulta, jota olen odottanut, ja aion nauttia nyt täysillä tästä paremmasta voinnistani ja lisääntyneestä toimintakykyisestä ajastani sekä kesäloman tapaisesta, joka mua pian odottaa. Ja mikäli tulevat labrat ja olot osoittavat lääkkeen sopivan mulle, niin aion tehdä kaiken mun vallassani olevan, jotta saan jatkossakin jatkaa tällä kyseisellä lääkkeellä. 

    Onnellisin ja toiveikkain ajatuksin kohti uutta viikkoa! 


    ///

    Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 

    Bloglovin' 
    Facebook
    Instagram 



    Continue Reading
    Newer
    Stories
    Older
    Stories

    Blogitekstien takana

    Blogitekstien takana
    Moikka, nimeni on Kirsi ja toivotan sinut tervetulleeksi blogini pariin. Olen introvertti innostuja, pohdiskelija, villasukissa viihtyjä, kissaihminen, melankolisen metallimusiikin rakastaja, kahviaddikti, metsissä harhailija, jonkin sortin yhteiskuntatieteilijä ja terveysnörtti. Matkakumppaninani kulkee diagnoositta jäänyt neurologinen sairaus, joka sanelee tekemisteni tahdin. Klikkaamalla kuvaa voit lukea minusta lisää.

    Seuraa

    • bloglovin
    • facebook
    • instagram

    Yhteys

    pieniaotteita(at)gmail.com

    Blogiarkisto

    • maaliskuuta 2023 (7)
    • helmikuuta 2023 (8)
    • tammikuuta 2023 (6)
    • joulukuuta 2022 (7)
    • marraskuuta 2022 (7)
    • lokakuuta 2022 (5)
    • syyskuuta 2022 (4)
    • elokuuta 2022 (1)
    • heinäkuuta 2022 (5)
    • kesäkuuta 2022 (4)
    • toukokuuta 2022 (4)
    • huhtikuuta 2022 (6)
    • maaliskuuta 2022 (2)

    Suosituimmat tekstit

    • Pahinta diagnoosittomuudessa on se, että ei tule nähdyksi ja uskotuksi
    • Neurologinen sairaus ei tykkää tiukoista aikatauluista
    • Enimmäkseen leppoisa maalaisvappu oman kropan ehdoilla
    • Luottolääkärin menettäminen tuntuu diagnoosittomasta kuin iskulta palleaan
    • Viikko 48: Perhepakkaus Buranaa, iso menetys ja pieniä ilon aiheita
    • Kun ei jaksa siivota: sairastamiseen liittyvästä kotihäpeästä
    • Gluteeniton ja maidoton maisemakahvilan raparperipiirakka vie kielen mennessään
    • Viikko 51: kun hoitojakso ja joulu osuvat samalle viikolle

    Kuukauden luetuimmat

    • Arkikuva 10/52
    • Ajatuksia diagnoosien viivästymisestä ja pitkä QT-aikaoireyhtymästä harvinaisten sairauksien päivänä
    • Arkikuva 9/52

    Translate

    Seuraan

    • Thildan Kuvasto
      Poistohaaste #4 + #3
      1 tunti sitten
    • Hollanninhippiäinen
      Kylpylää ja kiisseliä
      10 tuntia sitten
    • Tähän on tultu
      10 x 3 – kevätarjen lempparit ja inhokit
      16 tuntia sitten
    • Sutkautuksia
      Viikkoraportti
      19 tuntia sitten
    • Painajainen, joka kävi toteen - syöpä
      Kirje sinulle, kantasolujen luovuttaja
      22 tuntia sitten
    • Sairaasti sukkaa
      Hetken hengähdystä…mitä se sitten tarkoittaakaan
      1 päivä sitten
    • Sydänmuruja
      Kohti omaa kirjaa, osa 2
      1 päivä sitten
    • Uusi muusa / Eeva Kolu
      Ikea hack: brittityylinen kirjahylly
      1 päivä sitten
    • ink on my fingers by Susannah Conway
      Meet the ADHD pixie
      2 päivää sitten
    • Via Per Aspera Ad Astra
      Viikko 12 – Myrskyn silmässä
      2 päivää sitten
    • Akatemian jalkaväki
      ChatGPT tutkimustyössä
      3 päivää sitten
    • Tiia Rantanen
      Raskausviikot 21-24: napa kasvaa umpeen
      3 päivää sitten
    • Sinun hyvä Elämä -blogi
      Kameran edessä
      4 päivää sitten
    • Sopusointuja
      Anna ammattilaisen asentaa keittiösi!
      4 päivää sitten
    • Juliaihminen
      Maaliskuussa paljon kaikkea
      4 päivää sitten
    • Häivähdys kuoleman läheisyydestä
      Aivoblues
      4 päivää sitten
    • Aamukahvilla
      Inspiroitunut luonnonvoimista: Kalevalan yhdisteltävä Amuletti-sarja
      5 päivää sitten
    • Kynäniekan salaiset mietteet
      Vammaisuuden näyttämö: 37 Seconds
      6 päivää sitten
    • Esmeraldan eetos
      Esmeraldan vaalistudio
      6 päivää sitten
    • Hetki kerrallaan
      Kuusi vuotta vuodepotilaana
      1 viikko sitten
    • Algo Nuevo
      Detox-ruokavaliosta
      1 viikko sitten
    • Vaikea-asteinen krooninen väsymysoireyhtymä (ME/CFS) elämänkumppanina
      KELA ja vammaistukifarssi
      1 viikko sitten
    • Dare to be lightneer
      8 kk kohdunpoistosta
      1 viikko sitten
    • Small talkia elämästä
      TYYPILLINEN PÄIVÄNI MEDICAL MEDIUM -RUOKAVALIOLLA
      2 viikkoa sitten
    • Kukkapilli
      Kunnes tapaamme jälleen?
      2 viikkoa sitten
    • Villiviini
      Kirahviajattelua ja 9 muuta episodia tästä talvesta
      4 viikkoa sitten
    • Mustikkapasta
      Kuka lastani tänään hoitaa? Puoli vuotta päiväkotia takana - havaintoja suomalaisesta päiväkotiarjesta
      1 kuukausi sitten
    • Visual Diary
      Radiovieraana
      1 kuukausi sitten
    • Delicate Little Petal
      Well, HAVE You Tried Yoga? (Libby Hinsley Book Review)
      2 kuukautta sitten
    • Veloena
      Yksityinen talvipäivänseisaus
      3 kuukautta sitten
    • Chronic Illness Trauma Studies by Veronique Mead
      Chronic Illness and Trauma Podcast with Guy MacPherson (The Trauma Therapist Project)
      1 vuosi sitten
    Näytä 10 Näytä kaikki

    Näistä aiheista kirjoitan

    2023 3 x kuukauden kuva aasialainen ruoka arki arkikuva arkkitehtuuri bloggaaminen bullet journal diagnoosi diagnoosittomuus dokumentti eläimet elämä elämänhallinta energiakriisi eriarvoisuus fatiikki fiktio funktionalismi gluteeniton hammasterveys harvinainen sairaus harvinaissairaus harvinaisten sairauksien päivä helle helmikuu herkut hiihtäminen hipsteriys historia hoitajalakko hoitojakso hoitosuhde hyvinvointi hyötypuutarha häpeä ihmissuhteet indonesialainen ruoka inspiroivat ihmiset introverttiys itsenäisyys itsereflektio joulu juhlapyhät juhlat kasvikset kaupunki kesä kesäreissu ketogeeninen ruokavalio kevät kiistellyt sairaudet kipu kirjat kirjoittaminen kissat kompassisana korona koti kotihäpeä kotimaanmatkailu kotityöt krooninen sairaus kukat kuolema kuukausikatsaus kuulumiset kuvahaaste kärsimys käsityöläisyys laavu leirintäalue loma lukeminen läsnäolo lääketiede lääkkeet maailmantilanne maidoton marttailu matkustaminen ME/CFS medikaaliset traumat meidän lande menetys metsä mielenrauha mielenterveys musiikki mökkeily naapurit neulominen neurologinen sairaus pakuelämää paleoruokavalio parisuhde pelko perhe perusturvallisuus pitkä QT potilaan oikeudet prodromaalivaihe psykologia pukeutuminen pärjääminen pörssisähkö rasitusikkuna rauha ravintolaruoka retkeily rituaali ruoka ruokaohje rutiinit sairaala salaatit selviytyminen sienestäminen siisteys sivuvaikutukset sokeriton sosiaalinen kipu sosiaalisuus sota sotahinnat stressi stressinhallinta strömssi suku suru Susannah Conway syksy talvi tammikuu terveys Toijala toimijuus toimintakykyinen aika trauma traumapsykologia tuberkuloosi tukisana tulehdusta vähentävä ruokavalio turva tv-sarjat Ukrainan sota ulkoilmaelämää ulkoilu ulkopuolisuus Unravel Your Year uusi vuosi valokuvaus Vanajavesi vanhat autot vegaaninen veneily vertaistuki viikkopostaus viikon hyvät ja kivat viljaton vuosikatsaus wahlsin protokolla webinaari yhteiskuntatieteet yhteisöllisyys yksinolo

    Created with by BeautyTemplates | Distributed By Gooyaabi Templates

    Back to top