Rakastan erilaisia webinaareja, koska niihin on heikkokuntoisempanakin helppoa osallistua vaikka omasta sänkybyroostaan käsin. Viime viikolla pääsin nauttimaan Trauma Super Conferencesta, jossa tarjoiltiin traumatietoisuutta monista eri näkökulmista kymmenien asiantuntijahaastattelujen voimin ja vieläpä ihan ilmaiseksi! Mikä upea mahdollisuus kasvattaa ymmärrystään tästä teemasta, johon perehtyminen on mulla ollut viime aikoina työn alla liittyen omiin terveyshaasteisiini, joiden yksi tärkeä palanen on elimistön krooninen stressitila. Viikon kestävän konferenssin ohjelma oli niin täysi ja tiukka, ettei esityksistä pystynyt mitenkään kuuntelemaan kuin murto-osan, enkä edes yrittänyt ahmia kaikkea, vaan hyvin valikoiden poimin esitysten joukosta ne oman tilanteeni kannalta kaikkein relevanteimmalta vaikuttavat puheenvuorot. Yhdet sukat valmistuivat haastatteluja seuratessa ja toiset laitoin jo alulle, huomasin mekaanisen käsillä tekemisen auttavan mua keskittymään kuuntelemiseen. 

Samalla kun seurasin konferenssia, niin mietin, että eipä ehkä tule terveille ihmisille mieleen, että tällaisistakin asioista kroonisesti sairaiden päivät täyttyvät. Olen vuosien varrella osallistunut lukemattomiin erilaisiin konferensseihin, webinaareihin ja summiteihin, joissa on käsitelty erilaisia terveyteen ja sairauteen liittyviä aiheita, yrittäen keräillä tiedon murusia, joista olisi apua oman tilanteeni ymmärtämisen ja diagnoosin selvittämisen suhteen. Olen vetänyt itseni ihan piippuun ahmimalla kaiken saatavilla olevan tiedon kynä muistiinpanojen kirjoittamisesta sauhuten ja maannut sen jälkeen viikon pää kainalossa rupeamasta toipuen. Aina on löytynyt joku tiedon hippunen, jonka avulla olen päässyt tilanteessani eteenpäin, mikä on motivoinut taas opiskelemaan lisää. Jossain vaiheessa, vointini ollessa parempi, pidin tietoisesti taukoa terveysjuttujen opiskelusta ja keskityin muun elämäni eteenpäin viemiseen, mutta nyt terveyden alettua vaatia taas enemmän huomiota olen kaivanut terveysnörttiminäni naftaliinista ja webinaarit kiinnostavat. 

Bessel van der Kolk (s. 1943) on hollantilaissyntyinen, Yhdysvalloissa uransa luonut psykiatri ja yksi traumatutkimuksen uranuurtajista, joka erikoistunut erityisesti kehityksellisten traumojen ja psykopatologioiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen. Jäljet kehossa (The Body Keeps The Score, 2014) on hänen tunnetuin teoksensa ja se on käännetty 38 kielelle. 

Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, joita syystä tai toisesta kiinnostaa ymmärtää traumaattisten kokemusten syntyä ja vaikutuksia ihmisen mieleen, kehoon ja ihmissuhteisiin, sekä niitä implikaatioita, joita tällä traumojen hoitoa ajatellen on. Jo kirjan nimi, joka on suoraan englannista suomeksi käännettynä "keho pitää kirjaa", viittaa siihen, että kehollisuus on se taso, jolla traumatisoituminen keskeisesti tapahtuu ja joka myös traumojen hoitamisessa tulee huomioida. Sen lisäksi, että kirja tarjoaa kattavan käsityksen siitä mistä traumatisoitumisessa on kyse, niin se on myös katsaus traumatutkimuksen syntyyn ja historiaan sekä van der Kolkin uraan yhtenä traumatutkimuksen kehityksen keskeisimpänä nimenä. 

Van der Kolk kiinnostui lääkäriopinnoissaan traumoista työskenneltyään Vietnamin sodan veteraanien kanssa sekä havaittuaan miten vähän traumaattisia kokemuksia on tutkittu ja miten huonosti niitä ymmärretään. PTSD-diagnoosi eli posttraumaattisen stressioireyhtymän diagnoosi luotiin vasta vuonna 1980, minkä myötä sotaveteraanit ja muut traumatisoituneet alkoivat saada tarvitsemaansa apua ja tukea. Traumojen aivosairausmalli oli van der Kolkin silmissä kuitenkin ongelmallinen tehdessään traumasta yksilötasolla hoidettavan lääketieteellisen ongelman, sillä sairausmalli tuntui sivuuttavan traumaattisen kokemuksen kontekstin ja trauman kokeneen ihmisen tarinan ja kokemuksen, joka on olennainen traumoja ymmärrettäessä ja hoidettaessa. Tämä havainto vahvistui, kun van der Kolk alkoi kuulla insestin kohteeksi joutuneiden naisten tarinoissa samankaltaisia piirteitä kuin sotaveteraanien tarinoissa, ja tästä käynnistyi myös hänen kiinnostuksensa kehityksellisiä, lapsuuden kiintymyssuhteissa syntyviä psykopatologioita kohtaan. Van der Kolkin näkemys traumoista ja niiden hoidosta on hyvin kehollinen, sosiaalipsykologinen ja yhteiskunnallinen eikä hän keskity vain parantamaan yksilöitä, vaan kiinnittää huomiomme myös huono-osaisuuteen, jota traumatisoitumisen taustalta usein löytyy, sekä peräänkuuluttaa traumatietoisempaa yhteiskuntaa. 

Jäljet kehossa -kirjan rakenne ja sisältö näyttää seuraavanlaiselta: 

Tämän osan luvuissa esitellään trauma-ajattelun historiaa ja neurotieteen vallankumous, joka tulee mullistamaan käsityksen mielen ja aivojen toiminnasta. 

Traumatisoituminen anatomian näkökulmasta tarkasteltuna. Kehon ja aivojen välisestä yhteydestä. Kehon ja minuuden välisestä yhteydestä. 

Mitä kaltoinkohtelu tekee lapselle? Kehityksellinen trauma. 

Muistamisesta traumojen yhteydessä.

OSA 5: Toipumiseen johtavia teitä 

Erilaisista terapioista, joilla traumoja voidaan hoitaa. 

Kirja on erityisen hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää lapsuuden kiintymyssuhteissa tapahtuvaa traumatisoitumista, sillä kehitykselliset psykopatologiat ovat van der Kolkin erityisosaamisalaa ja niillä on omat erityispiirteensä verrattuna traumoihin, joiden aiheuttaja on jokin tai joku oman lähipiirin ulkopuolinen taho. Se tarjoaa kuitenkin paljon ymmärrystä ja työkaluja myös kroonisesta stressistä kärsiville ihmisille sekä heille, joiden traumatisoivat kokemukset ovat syntyneet vasta myöhemmin elämässä esimerkiksi onnettomuuden, fyysisen tai henkisen väkivallan, luonnonkatastrofin, sodan, sairastumisen tai muun syyn seurauksena. Ja vaikka olisikin saanut elää suhteellisen turvallisen, hyvän ja traumattoman lapsuuden, niin kirjan lukeminen voi avata uusia näkökulmia omaan historiaan ja siihen miksi minusta on tullut sellainen kuin olen sekä miksi myöhemmän traumatisoivan kokemuksen kohdalla reagoin tilanteeseen kuten reagoin. Kirja tarjoaa välineitä ymmärtää paremmin myös muiden, itselle tärkeiden ihmisten toimintaa. Kun itse luin kirjaa, niin mulla oli jatkuvasti muistiinpanovihko tai päiväkirja vieressäni ja raapustelin niihin ylös lukemisen aikana syntyviä oivalluksiani. 

Oma pääasiallisin syyni kirjan ottamiseen lukuun oli halu selvittää voisiko kroonisesti koholla olevien stressihormonitasojeni ja joidenkin oireideni taustalla olla somaattisen, diagnoositta jääneen tulehdussairauteni lisäksi myös jotain traumaattista, jota voisi hoitaa ja jota hoitamalla vointini ja toimintakykyni voisi jonkin verran kohentua. Tiedostin myös, että niin kauan kuin elimistööni tulvii stressihormoneja ja se on jonkinlaisessa jatkuvassa hälytystilassa, ei mun elimistölläni ole resursseja korjata itseään, ja tämä motivoi mua selvittelemään keinoja saada elimistön hälytystila katkaistua. Olen vuosia laittanut esimerkiksi heikon keskittymiskykyni ja fatiikkini lähes yksinomaan neurologisen sairauteni piikkiin, mutta myös krooninen stressi ja hoitamattomat traumat voivat näitä ongelmia aiheuttaa tai pahentaa, ja olen kiinnostunut selvittämään, josko krooninen stressi on omassa tapauksessani vahvistamassa kokemiani oireita. 

Oma krooninen stressini liittyy ennen kaikkea diagnoositta sairastamiseen ja kaikkeen siihen epätietoisuuteen, epävarmuuteen, kuoleman ja vammautumisen pelkoon sekä leimatuksi ja kaltoinkohdelluksi tulemiseen, jota olen saanut ja saan sairauteni takia kokea. Tällaisessa elämäntilanteessa on kaikki ainekset olemassa lääketieteellisten ja sairauden aiheuttamien traumojen synnylle. Tunnistan omaksi keskeiseksi ongelmakseni tietynlaisen alivireyden, tyhjyyden ja aloitekyvyttömyyden tunteen, enkä näitä tuntemuksia kyllä yhtään ihmettele, sillä kyllähän tällaiseen elämäntilanteeseen jumittuminen muistuttaa elinkautista vankilassa, josta ei pääse pois pakenemalla tai taistelemalla, jolloin elimistöllä on selviytymiskeinoista käytettävissään enää tietynlainen lamaantuminen ja energiansäästötilaan vaipuminen. Vaikka tilanteeni on terveyden ja saamani hoidon osalta tällä hetkellä hyvällä tolalla verrattuna sairastumiseni alkuvuosiin ja tiedostan sen, että voin tässä hetkessä elää näiltä osin suhteellisen rauhallisin mielin, niin tämä tietoisuuden tasolta lähtevä viesti ei tavoita kehoa, joka kokee yhä hätää, johon reagoi pääsääntöisesti putoamalla alivireyteen. Luulen, että erityisesti erilaiset keholliset terapiat, joilla herätellään alivireydestä kärsivää kehoa takaisin eloon ja turvan tunteeseen, voisivat olla se asia, josta voisin nyt itse omassa tilanteessani eniten hyötyä, samoin kuin toiminnasta, joka kutsuu tunnistamaan omia kehollisia tuntemuksia ja tunteita. 

Tämä kaikki on pelkkää mutuilua, jota harjoitan luettuani van der Kolkin Jäljet kehossa -kirjan, ja olisi tosi mielenkiintoista päästä keskustelemaan näistä ajatuksista jonkun aiheen asiantuntijan kanssa. Vielä en tiedä miten tästä etenen. Reppuni on joka tapauksessa nyt täynnä eväitä, joiden turvin jatkaa toipumismatkallani eteenpäin. 

Kirjoitin aiemmassa postauksessani, että haluan tänä vuonna oppia tuntemaan enemmän sisäistä rauhaa ja turvallisuuden tunnetta sekä olemaan täydemmin läsnä elämässäni monien melko stressaavien vuosien jälkeen. Näiden vuosien jäljiltä elimistöni on kroonisessa stressitilassa, mikä ilmenee muun muassa kroonisesti koholla olevina stressihormoni kortisolin tasoina. Olen yrittänyt nämä vuoden ensimmäiset päivät saada kiinni siitä miten lähteä tätä "projektiani" eteen päin viemään, ja kuvio on selkiytynyt mielessäni niin, että olen päättänyt lähteä jäsentämään kysymystä rauhan, turvan ja läsnäolon lisäämisestä pohtimalla ensin stressiä ja stressin hallintaa. Mietin tässä postauksessani sekä yleisemmällä että henkilökohtaisemmalla tasolla sitä, minkälaiset tekijät voivat aiheuttaa ja ylläpitää stressiä sekä pitkäaikaisesti että akuutimmin, pitäen kortisolitasot jatkuvasti korkeina ja ajaen elimistön ja hermoston jatkuvaan hälytystilaan, ja sitä, mitä niille olisi tehtävissä, jotta kortisolitasot saataisiin laskemaan ja elimistön toiminta näiltä osin normalisoitumaan. 

Muistutan, että en ole terveysalan ammattilainen, ja että tämän postauksen pohdinnat ovat ihan vaan omaa ajatuksenjuoksuani, jonka tarkoituksena on selkiyttää ennen kaikkea mulle itselleni sitä miten ehkä voisin lähteä tätä elimistöni kroonista stressitilaa purkamaan. Selvittelen asiaa itse, koska en ole apua ja neuvoja tilanteeseeni muualtakaan saanut, vaikka jatkuvasti korkeat kortisolitasot on todettu verikokeissa lääkärin toimesta. Sellaiset elimelliset, kortisolitasoja nostavat sairaudet kuin vaikkapa Cushingin syndrooma, on endokrinologin toimesta määrätyillä laboratoriokokeilla pois suljettu. 

Jaan stressihormonitasoja nostavat asiat kahteen ryhmään:

1. Elintavat, jotka voivat nostaa ja ylläpitää korkeita kortisolitasoja, esimerkiksi: 

Kerroin aiemmassa postauksessani tärkeimmästä uuden vuoden rutiinistani eli Unravel Your Year -työvihkon täyttämisestä sekä tavastani valita alkavaa vuotta ajatellen sellainen sana tai sanat, jonka tai joiden toivon toimivan valonani ja tsempparinani vuoden varrella. Luulin jo tehneeni valintani tälle vuodelle eli rohkeus ja luottamus olivat ne sanat, joita ajattelin elämässäni nyt tarvitsevani, mutta kun sitten ryhdyin kirjoittamaan tätä postausta ja ajatuksiani auki näihin valintoihin liittyen, niin huomasin, että ei tämä ole sittenkään se tie, jota haluan kulkea. Näinhän usein tapahtuu, kirjoittaessa ajatukset selkiytyvät ja jäsentyvät lisää. Oikeiden sanojen hakeminen sai siis vielä jatkua. 

Ennen kuin kerron mitä sanoja lopulta valitsin, niin avaan hiukan läpi käymääni ajatusprosessia. Kun tein ensimmäisiä sanavalintojani ja mietin millaisena alkanut vuosi mun silmissäni näyttäytyy, niin ensimmäinen mieleeni tuleva sana oli epävarmuus. Monenlaisia epävarmuustekijöitä on ainakin nyt alkuvuodesta elämässäni ilmassa ja mun on vaikeaa uskaltaa suunnitella elämää eteenpäin pidemmälle kuin kuukauden tai pari kerrallaan. Tunsin, että rohkeus (mennä eteenpäin) ja luottamus (siihen, että elämä kantaa) olisivat niitä sanoja, joiden mielessä pitäminen auttaisi mua tsemppaamaan epävarmojen aikojen läpi. Perustellessani valintojani itselleni huomasin kuitenkin, että sana rohkeus vie mun ajatuksiani urille, joille en toivo niiden nyt lähtevän. En kaipaa elämääni lisää sellaista rohkeutta, jollaista olen jo joutunut oppimaan sairastuttuani diagnoositta jääneeseen sairauteen ja jouduttuani taistelemaan tutkimuksista, hoidoista ja paikastani osana yhteiskuntaa. Mulle olisi luontaista lähestyä epävarmana näyttäytyvää tulevaisuutta hyppäämällä sisukkaan yksin pärjääjän rooliin, mutta tämä on juuri se tapa, jolla en halua tätä vuotta elää. Toki rohkeus olisi mahdollista määritellä toisinkin, mutta se ei ole nyt se tie, jonka haluan valita. 

Ajatus, joka kirkastui päässäni ensimmäistä tekstiversiota kirjoittaessani, oli: en halua enää taistella ja selviytyä, vaan haluan elää. Se, että olen joutunut elämään pitkään epävarmuudessa ja pitämään rohkeasti puoliani, on saattanut elimistöni krooniseen stressitilaan eli elimistöni on jatkuvasti eräänlaisessa hälytystilassa, mikä on terveyden kannalta todella kuluttavaa ja tekee nykyhetkessä elämisestä haastavampaa. Liian monta vuotta elämästäni on kulunut jatkuvassa selviytymismoodissa elämiseen ja nyt mun on lopultakin aika opetella tekemään asioita, joiden avulla saan elimistöni kroonisen stressitilan katkaistua ja opin olemaan kotonani omassa kehossani, mikä taas mahdollistaa sen, että voin kokea olevani syvemmin läsnä hetkessä ja omassa elämässäni sekä ihmissuhteissani. Tämä on mulle tärkeää paitsi terveyssyistä ja siksi, että mulla on ikävä sitä minua, joka oikeasti olen, niin myös ja erityisesti siksi, että monet tämän vuoden epävarmuuksista liittyvät pelkoon tärkeiden ihmisten menettämisestä ja haluan käyttää tämän jäljellä olevan ajan mahdollisimman hyvin. 

Kun mietin mitä tarvitsen saavuttaakseni tuon tavoitteen, niin mieleeni nousevat sanat RAUHA, TURVA ja LÄSNÄOLO. Nyt jos koskaan, kun maailman myrskyt ja oman elämän epävarmuustekijät kutsuvat esille sitä vanhaa selviytyjäminääni, on itseni ja kehoni rauhoittamisen ja sille turvan tunteen kokemuksen rakentamisen tapojen opetteleminen mulle todella tärkeää. Tämä ei tule olemaan helppoa etenkään, kun se keho, jonka kanssa pitäisi oppia turvallisessa suhteessa elämään, on sairauden rikkoma epäluotettava keho, mutta otan itselleni asettamani haasteen vastaan. Ne keinot, joiden avulla lähden kehollisia rauhan ja turvan sekä läsnäolon kokemuksia hakemaan ovat vielä osin hakusessa, mutta tiedän, että tulen löytämään eväitä matkalleni ainakin psykiatri ja trauma-asiantuntija Bessel van der Kolkin upeasta Jäljet kehossa -kirjasta, jonka luin vuosia sitten ja jonka pariin aion nyt uudelleen palata. 

Toivon tänä vuonna oppivani paremmaksi myös sen hyväksymisessä, mitä en voi muuttaa, ja siitä nauttimisessa, mitä on. Taisteluitakin on varmasti tiedossa, mutta opiskelemalla stressin hallintaa opin toivottavasti rauhoittamaan taistelumoodissa olevan kehoni niin, ettei stressireaktio jää päälle. 

Jarkko Martikainen laulaa: "Kun kerran elää, kai elääkin vois?", ja mietin, että siinäpä mulle motto tälle vuodelle. Vaikka epävarmuus verhoaa horisonttia, niin sen tiedän, että ensi vuonna tähän aikaan haluan pystyä toteamaan, että ainakin olen ollut omassa elämässäni läsnä enkä vain selviytynyt.