Eletään jo viikon 39 torstaita, mutta palaan vielä muistelemaan viime viikon hyvän mielen asioita. Tämän viikon alkupuoli meni Tampereella hoitojaksolla, joten kirjoittaminen on saanut odottaa.

  

Sain idean viikottaisiin hyvät ja kivat -postauksiin ja toteutin ensimmäisen tällaisen postauksen, minkä kirjoittamisesta tuli hyvä mieli ja halu tehdä tällaisesta kirjoittamisesta tapa. 

Kyllähän se kuuma suihku ja tyvikasvun piiloon värjääminen silloin tällöin kummasti freesaa oloa! Suihkuton putkeni siis katkesi viettäessäni aikaa kaupungissa ja nauttiessani sellaisista kaupunkilaismukavuuksista kuin lämmin juokseva vesi. Yleisesti ottaen kaipaan suihkua kyllä yllättävän vähän ja puusauna vatipesuineen tuntuu oikeastaan aika mukavalta peseytymisvaihtoehdolta. 

Mökkeily järven rannalla on nykyään harvinaista herkkua, sillä omaa mökkiä ei ole, ja kun siihen tulee mahdollisuus, niin se tuntuu aina erityisen hienolta. Saimme viime viikolla viettää neljä päivää Padasjoella miehen lapsuudenmökillä järvenrantamaisemasta nauttien, karpaloita ja puolukoita noukkien sekä herkutellen, saunoen ja rentoutuen, ja se kaikki oli niin ihanaa! 

Oikein hyvä viikko oli siis kaiken kaikkiaan, vaikka viikko sisälsikin omat haasteensa ja murheensa - tässä kirjoituksessa keskitytään kuitenkin hyvän mielen asioihin, joten ei niistä nyt sen enempää. Lisää hyviä ja kivoja taas ensi viikolla!

Olen nyt parin viikon ajan kirjannut bujooni lähes päivittäin sen päivän "hyvät ja kivat" asiat, johon idean nappasin Savusuolaa-blogin Janican Instagramista (Janica listaa aina päivän päätteeksi stooreissaan sen päivän positiiviset asiat).  Tällainen harjoitus on tehnyt mulle hyvää tässä elämän- ja maailmantilanteessa, ja lisäksi musta on ollut hauskaa lukea Janican päivän positiivisia, joten ajattelin, että miksikäs en ryhtyisi itse kokoamaan näitä omia mukavia juttujani tänne blogin puolelle vaikka viikoittain. Tuskin jaksan tällaista postausta ihan joka viikko kirjoittaa, sillä sairauteni ja sen hoidot tekevät voinnistani aaltoilevaa, enkä aio ottaa mitään paineita bloggaamisesta, jonka tulisi olla mulle kiva harrastus, mutta voisin tehdä tällaisen postauksen aina kun siltä tuntuu. Sanoista tekoihin, tässä tulee kuluneen viikon (viikko 37) hyvän mielen asioita! 

Taisin nyt toden teolla löytää sisäisen marttani sotahintojen pakotettua miettimään lämmitys- ja ruoka-asioita uusiksi. Ja sen sijaan, että olisin ottanut ajatuksen kitukuurista jotenkin raskaasti, olen huomannut suhtautuvani näihin uusiin arjen haasteisiin vähän sellaisella "antaa tulla vaan, kyllä tästäkin selvitään!" -asenteella. Käyttövesi ei lämpeä enää öljyllä, vaan puulla, tai jos ei puulla jaksa lämmittää, niin sitten pärjätään kylmällä vedellä. Musta on tullut puusaunan lämmittämisen ammattilainen, vaikka vielä hetki sitten tulien syttymään saaminen vaati aikamoista painimista. Ruokia olen tehnyt sillä johtoajatuksella, että nyt suunnitellaan syömiset ne raaka-aineet edellä, joita omasta puutarhasta tai metsästä vielä löytyy, ja olen myös säilönyt omenoita soseena pakkaseen sekä ottanut yrttejä kasvimaalta talteen. Kunnon marttana olen myös kokannut sähkön säästämiseksi kerralla isoja satseja ruokaa silloin, kun vointi on sallinut tällaisen isomman mittakaavan touhuamisen (ja ah sitä seuraavien päivien helppoa elämää, kun ei tarvitsekaan kokata!). Ainakin vielä on tsemppi päällä ja hymy herkässä sekä saan kiksejä siitä, että pärjään vähällä. Kai tämä tuo jonkinlaista toimijuuden tunnetta, jota mun elämässäni ei yleisesti ottaen ole liikaa. Sillä, että vointi on ollut viime aikana omalla mittapuullani aika hyvä, on varmasti tekemistä asian kanssa, ja voi olla, että jos olo tästä notkahtaa, niin enää ei naurata, mutta se on sitten sen ajan ongelma! 

Viikonloppuna mun piti saada jotain ihanan mausteista ruokaa vastapainoksi kaikelle viime aikoina nauttimalleni kesäkurpitsalle, mangoldille, lehtikaalille, pinaatille, salaatille ja omenalle, ja silmiini osui juuri sopivasti intialaisten lihapullien ohje Sopusointuja-blogissa. Harvoin kokkailen reseptien mukaan, vaan yleensä sovellan jotain helppoa syötävää kaapista ja puutarhasta löytyvistä aineksista, mutta joskus on kivaa kokeilla jotain uutta. Ja ai jestas miten hyvää tästä ruoasta tuli! Lihapullat itsessäänkin olivat maukkaita, mutta ruoan kruunasi lämpimän mausteinen ja pienesti potkiva kastike, johon upposi pitkä liuta erilaisia lämmittäviä aasialaisia mausteita. Pitkästä ainesosalistastaan huolimatta ruoka oli kuitenkin helppo ja nopea valmistaa. Söin lihapullat riisin ja romanescokukkakaalin kanssa ja illalla jo mietin, että olisipa pian huominen, että pääsisin taas syömään! Jos vaan lihapullat sopivat sun ruokavalioosi ja aasialaiset maut ovat mieluisia, niin suosittelen ehdottomasti tämän reseptin testaamista. Itse muokkasin ohjeesta helposti maidottoman korvaamalla ruokajogurtin soijapohjaisella maustamattomalla jogurtilla, toimii hyvin niinkin. Kiitos Sopusointuja-Maaritille ihanasta ruokaelämyksestä! 

Katsoimme Sorjosen tekijöiden uuden sarjan läpi kolmessa illassa, ahmien viimeiset neljä (!) osaa yhden illan aikana. Peter Franzenin esittämältä perheenisältä, joka on joutunut koko aikuisikänsä kantamaan 1990-luvun laman aiheuttamaa, isältään perimäänsä taloudellista taakkaa, menee kuppi nurin korona-ajan syöstessä hänen elämänsä ja taloutensa yhä syvemmälle kuiluun, ja hän päättää lähteä hakemaan oikeutta itselleen ja muille laman uhreille varsin erikoisin keinoin. Helsinki-syndoomassa yhdistyy panttivankitrilleri ja yhteiskunnallinen draama koukuttavalla ja ajatuksia herättävällä tavalla. Mulle sarjan katsominen valotti myös ihan uudella tavalla lama-ajan tapahtumia, sillä silloin kun lamavuosia elettiin, niin olin vasta nuori, aikuistuva ihminen, jolla oli omat nuoren ihmisen juttunsa elämässä menossa eikä yhteiskunnallisia kysymyksiä siinä vaiheessa tullut ihan hirveästi pohdittua. Sarja on ehdottomasti katsomisen arvoinen! 

Kun läheinen sairastaa parantumatonta syöpää, niin kolmen kuukauden välein aina jännitetään sitä, miten hoidot ovat purreet ja millaisena tulevaisuus tästä eteenpäin näyttäytyy. Nyt saamme taas hetkeksi huokaista tämän asian suhteen helpotuksesta. 

Mulla oli ihana viikko vertaistuen suhteen Instagramin puolella. Paljon hyvää ajatusten vaihtoa ja tsemppausta puolin ja toisin. Tuli hyvä ja lämmin olo, olen löytänyt mahtavia tyyppejä elämääni tuon kanavan kautta! 

Edellinen postaukseni käsitteli vierailuamme Paimion parantolassa eli Alvar Aallon suunnittelemassa vanhassa tuberkuloosisairaalassa, jossa järjestetään nykyään opastettuja kierroksia, ja tässä postauksessani kerron laajemmin reissusta, jonka yhteydessä parantolassa poikkesimme. Reissun tarkoituksena oli parantolassa vierailun lisäksi koeajaa vaniamme, joka on vielä osin projekti ja johon mies alkukesästä teki muutoksia, sekä hoitaa asioita Turun suunnalla. Paluumatkalla suunnittelimme poikkeavamme Salon Perniössä sijaitsevassa Mathildedalin ruukkikylässä sekä tutustuvamme seudun luontoon jonkun helpon luontopolun muodossa.  

Olimme siis päättäneet tehdä yhden yön mittaisen reissun Paimioon ja Turkuun elokuun ensimmäisen viikon lopussa tai viimeistään seuraavan viikon alussa saatuamme vanin siihen kuntoon, että sillä voisi reissuun lähteä. Vahdimme tiiviisti sääennustetta, joka näytti perjantaina tulevan viikonlopun osalta sen verran hyvältä, että päätimme lyödä ajankohdan lukkoon ja buukata itsellemme opastuksen Paimion parantolaan lauantain alkuiltapäivään. Ajatuksena oli, että näin meillä jäisi hyvin aikaa myös iltaan etsiä jotain kivaa puskaparkkia Turun suunnalta, josta meidän pitäisi sunnuntaina hakea vaniin uudet vanteet, ja viettää mukava, rauhallinen ilta, akkuja seuraavan päivän seikkailuihin ladaten. No, aika moni muukin oli päättänyt haluta vierailla Paimion parantolassa lauantaina klo 13.30 ja se opastus, joka meitä kiinnosti, oli varattu jo täyteen, joten jouduimme vähän muokkaamaan suunnitelmaamme. Onneksi 16.30 alkavalla kierroksella oli vielä tilaa ja sinne ostimme netistä liput. Sunnuntain opastuksiin olisi ollut tilaa, mutta ajatuksena oli ajoittaa kulttuurimenot lauantaille, jolloin olo ei olisi vielä yhtä reissussa rähjääntynyt kuin sunnuntaina, jolloin metsäytyminen olisi sopivaa ohjelmaa. Jos aikaa ei Paimion reissun jälkeen illalla ennen pimeän tuloa olisi enää puskaparkin metsästykseen, niin Turun lähistöltä Paraisilta löytyy meille tuttu leirintäalue, jolla viihtyisimme kyllä yhden yön. 

Perjantai-ilta kului autoa lähtökuntoon laittaessa ja pakatessa, miehen huolehtiessa autosta ja mun tehdessäni listaa reissussa tarvittavista ja pakattavista asioista. Vanilla reissaaminen on meille aika uutta puuhaa eikä autossa ole vielä tavaroille paikkoja, koska sisustan rakentaminen on kesken, joten sellaisetkin tavarat, jotka normaalisti olisivat valmiina autossa, on pakattava joka kerta uudelleen. Säästääkseni ajatustyötä seuraavilla kerroilla kirjoittelin bujooni samalla listaa reissussa aina tarvittavista asioista ja täydennän listaa aina kun reissun päällä tai muuten tulee joku tarvittava juttu mieleen. 

Saatuamme auton lähtökuntoon ja tavarat pakattua taputimme itseämme olkapäille: hyvä me, huomenna ei tarvitse säätää ja päästään kerrankin ajoissa ja väljällä aikataululla reissuun! 

Vaikka kaikki oli laitettu muka valmiiksi edellisiltana, niin kummasti saatiin aamutoimiin taas hupenemaan aikaa ja tien päälle päästiin suuntaamaan tunnin suunnitellusta aikataulusta jäljessä. Mihin mustaan aukkoon aika aamuisin aina katoaa? Onneksi aikatauluissa oli tosiaan sitä väljää, joten lähdön viivästyminen ei synnyttänyt paniikkia, mutta nyt saataisiin unohtaa leppoisa matkanteko ja kiertely parantolan pihalla ennen opastetun kierroksen alkua. Meidän landelta Valkeakoskelta ajelee vanilla, jolla maksiminopeus pyritään pitämään noin kahdeksassakympissä, reilun pari tuntia Paimioon (matkan pituus noin 130 km), ja matkalla piti pysähtyä Forssassa isommassa kaupassa ruoka- ja juomaostoksilla iltaa ajatellen. Ennen Paimiota koukattiin vielä Liedossa kaverilla kompaktin kolmen vartin vierailun verran tekemässä autonosakauppaa ja sieltä kiireellä kohti Paimiota ja parantolaa. Kello oli 16.25, kun saavuttiin parantolan pihalle, ja liikkeellä oltiin aamupalan ja välipalajätskin voimin. Kylmälaukussa odotti soijajogurtti ja banaani pikaista ja erittäin myöhäistä lounasta korvaamassa, mutta sinne ne saivat jäädä odottamaan - oli tyytyminen huikkaan vissyä ennen parantolan aulaan juoksemista. Ehdittiin kuin ehdittiinkin ajallaan opastuksen alkuun eikä oltu edes viimeisiä! Siitä, millainen kierroksemme Paimion parantolassa oli ja mitä ajatuksia ja tunteita vierailu herätti, voit lukea täältä. Sen verran mainitsen asiasta tässä, että parantolavierailu opastettuine kierroksineen on lämpimien suositusten arvoinen.  

Koska osallistuimme Paimion parantolassa päivän viimeiseen opastukseen, joka päättyi kello 18, ja käytimme sen jälkeen yli tunnin piha-aluetta kierrellen ja parantolan julkisivua ihaillen, niin kello oli jo yli seitsemän illalla ennen kuin ehdimme uhrata ajatustakaan yöpaikan etsimiselle. Emme olleet tuossa vaiheessa myöskään syöneet kunnolla koko päivänä, joten ruokaa olisi saatava ja pian. Elokuussa illatkin hämärtyvät jo suhteellisen aikaisin, joten aikaa ei olisi liiaksi. Totesimme, että taitaa olla järkevintä vaan hakea jostain matkan varrelta gluteenittomat pizzat ja suunnata suosiolla Paraisiin leirintäalueelle. Olin katsonut etukäteen, että Sollidenin leirintäalue sulkee kahdeksalta illalla, joten otettiin soittoa sinne ja varmistetiin, että saataisiin tulla vielä vähän kahdeksan jälkeen, koska ihan kahdeksaksi ei ehdittäisi. Sitten vaan arvottiin matkan varrelta Kaarinasta joku pizzeria, josta saa gluteenitonta pizzaa, ja napattiin ruoat matkalta mukaan. 

Sollidenin leirintäalue oli meille tuttu yhdeksän vuoden takaa, jolloin yövyimme siellä teltalla palatessamme kiertämästä vanhalla Fordillamme Saariston rengasreittiä - mikä ihana reissu se olikaan! Leirintäalueella vietimme silloin iltaa mukavan nuoremman pariskunnan kanssa - moikka vaan Maija ja Jökö, jos joskus eksytte tätä tekstiä lukemaan! Muistikuvani paikasta oli se, että alue on aika iso ja että sieltä löytyy useampia metsäisiä plänttejä, joilla saa viettää aikaa aika omissa oloissaan. Alue olikin kuitenkin paljon pienempi kuin muistin ja ne muutamat rauhaisat sopukat olivat jo varattuina, joten ihan sellaista omaa rauhaa emme saaneet kuin olisin toivonut, mutta ihan kivasti saimme kuitenkin automme parkkeerattua, ei tarvinnut pysäköidä kentälle kenenkään autoon tai telttaan kiinni. Alueelta löytyy grillikatos, keittokatos sekä huoltorakennus vessoineen ja suihkuineen ja yleinen uimaranta pukukoppeineen sijaitsee ihan leirintäalueen kupeessa. Rantakallioilla voi ihailla auringonlaskua ja kalastella. Paikka on siis ihan mukava ja viihtyisä, mutta yöpymisen hinta (34 euroa kahdelta henkilöltä ja vanilta) tuntui kyllä vähän suolaiselta, etenkin kuin palveluissa oli petraamisen varaa - vessoista esimerkiksi oli puutteita vessapapereissa ja käsipyyhkeet olivat loppu ja grillikatokselta löytyi vain isoja pöllejä eikä kirvestä niiden pilkkomiseen. En tosin ole aivan tietoinen leirintäalueiden nykyisestä yleisestä hintatasosta, koska emme ole tätä ennen korona-ajan alun jälkeen leirintäalueella yöpyneet. 

Saatuamme auton parkkiin vanielämän helppous kirkastui: ai nytkö on aika korkata olut ja pizza? Ja siis, jääkaappikylmä olut! Vuosikymmeniä kestäneen telttailun, jossa ekan lämpimästä oluesta otetun huikan jälkeen täytyy ryhtyä ähräämään majaa pystyyn, jälkeen tällainen elämän helppous on hämmentävää. Nappasimme pizzalaatikot ja oluet kainaloon ja kävelimme rantakallioille ottamaan talteen illan viimeiset auringonsäteet. Ruokailun päälle keittelimme vanissa reteästi vielä kahvit matkavedenkeittimellä ja pressopannulla nyt, kun tällainen luksusasia kuin sähkö, jonka saimme hupiakusta, johon myös jääkaappi oli kiinnitettynä, käytettävissä oli. Illan jo hämärtyessä kävelimme vielä punaviinipullon kanssa rantaan istuskelemaan ja nauttimaan veden yli kantautuvasta musiikista. Parfest-festivaali siellä ilmeisesti raikasi ja viihdytti meitä muun muassa jonkun coverbändin vetämillä loistavilla 80- ja 90-luvun hittibiiseillä. Puolenyön jälkeen musiikki lakkasi ja vilu alkoi tulla, joten oli aika kömpiä vaniin nukkumaan. 

Vanissa nukutti oikein makeasti, vaikka sänkykin vielä puuttuu ja nukkuminen tapahtuu patjoilla lattialla. Olisi nukuttanut pidempäänkin kuin yhdeksään, mutta noustava oli, jotta ehdittäisiin sunnuntainakin tekemään asioita ja ajelemaan vielä takaisin maalle ennen pimeän tuloa. Kropassa tuntuivat edellispäivän liian pitkät ruokailuvälit, huonot syömiset ja juomiset sekä liian tiukaksi vedetty aikataulu, joka ei sallinut lepotaukoja. Keittelimme aamupalaksi puurot trangialla, jolla kokkailemme auton keittiön odottaessa vielä rakentamista. 

Leirielämässä asiat ottavat aina aikansa, vaikka yrittäisi toimia ripeästikin - päivä alkoi olla puolessa, kun starttasimme auton nokan Sollidenistä kohti Turkua. Lähtiessämme liikkeelle nuuhkin ilmaa, ei haise palaneelle. Edelliskerralla lähtiessämme Paraisista silloin yhdeksän vuotta sitten nenäämme alkoi kantautumaan palaneen käryä ja mietin jo, että onko Paraisten piparitehtaalla piparisatsi kärähtänyt, kunnes tajusimme, että se käry nousee meidän 1930-luvun Fordistamme... Tuolloin reissu jatkui vielä yhdeksi yöksi Turkuun Ruissalon leirintäalueelle auton akkulaturia fiksaamaan, mutta tällä kertaa pääsimme ongelmitta jatkamaan matkaa. Tai no, olihan auton toinen eturengas pitänyt kummaa kahnausääntä jo edellispäivästä asti ja nopeusmittari ilmoitteli irtisanoutuvansa palveluksesta ihan pian, mutta muuten auto tuntui toimivan mitä mainioimmin.

Harvassa ovat meillä ne reissut, joihin ei sisälly jonkin sortin autonosabisneksiä, koska mies harrastaa vanhoja autoja, ja näistä bisneksistä idea tähänkin reissuun oikeastaan lähti - mies oli luvannut jo aikaa sitten noutaa renkaat vaniimme Turun maaseudulta sitten kun tulee ajoa länsirannikon suuntaan, ja nyt sitten kehittelimme sitä menoa, kun keksimme vierailla Turun lähistöllä sijaitsevassa Paimion parantolassa. Tulipahan siinä ajellessa todettua, että Turku on muuten aika iso kaupunki pinta-alaltaan. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja mittari näytti hellelukemia ja meidän 1970-luvun vanissamme ilmastointi on mallia ikkuna auki, joten hiki alkoi tulla ja väsyttää, väsyttää ihan julmetusti. Matkalla keskustasta kohti Hirvensaloa bongattiin uimaranta, jonne pysähdyttiin kylmälle limpparille (hehkutinko jo vanin luksusominaisuutta, jääkaappia?), ja taas jaksettiin ajella. 

Hirvensalossa nosteltiin patjat sivuun ja renkaat auton perään (siinä menivät mahdollisuudet kömpiä loppureissun aikana auton perään päikkäreille) ja lähdettiin ajelemaan Salon suuntaan, päämääränä Mathildedalin ruukkikylä ja joku kiva pikku luontopolku siellä. Kun kello oli kuitenkin jo jotain kolme iltapäivällä ja olimme yhä tien päällä matkalla Mathildedaliin emmekä olleet aamupalan jälkeen ehtineet syömään muuta kuin jäätelöt, niin aloin aavistaa, että eipä tällä reissulla luontopolulle ehditä eikä jakseta. Auton nopeusmittari luovutti tässä kohtaa ja mä torkuin istuen, unipaine päässä oli valtava eivätkä silmät pysyneet auki. Halikon K-Marketista haettiin einessalaatit ja kaurajogurtit ja jatkettiin posottamista kohti Mathildedalia, matkan varrella pysähdyttiin sopivaan puskaan eväitä syömään ja kahvia keittelemään. Olin niiiiin väsynyt ja kuumissani, mutta onneksi ruoka ja kahvit piristivät vähän. 

Idea Mathildedalissa poikkeamiseen tuli siitä, että mietin ennen reissua mahdollisia helppoja luontokohteita jostain paluureittimme läheisyydestä ja kaveri ehdotti Mathildedalia, mistä innostuin, sillä muistin ruukkikylän hämärästi kivana paikkana jo 90-luvun lopulta, jolloin vierailin siellä vanhempieni ja eksäni kanssa ollessamme Teijossa mökkeilemässä. Olin myös kiinnittänyt huomioni viimeisen parin vuoden aikana ilmestyneisiin blogikirjoituksiin, joissa Mathildedalia hehkutettiin. Google tiesi kertoa, että kylän lähistöltä löytyisi myös helppoja, päiväretkikohteeksi sopivia luontopolkuja. 

Olisimmepa saapuneet Mathildedaliin vähän aiemmin ja miettineet etukäteen mahdollisuuksia siellä ruokailemiseen, sillä ravintola- ja kahvilatarjontaa kylässä riittää. Me ehdimme kylälle vasta kun ruokapaikat ja putiikit olivat jo sulkeneet tai sulkemassa. Niinpä oli tyydyttävä fiilistelemään paikkaa sen ihmisistä hiljenevillä kaduilla ja kujilla kuljeskellen.  

Mathildedal on siis Salon Perniössä sijaitseva, 1600-luvun lopulla alkunsa saanut ja 1800-luvun puolivälistä lähtien loistoonsa kasvanut ruukkikylä. Vuonna 1852 valmistunut rautaruukki tuotti aikanaan muun muassa työkaluja ja maatalouskoneita, ja omistajavaihdosten jälkeen siellä toimi esimerkiksi laivatelakka ja -purkaamo. Teollinen toiminta ruukissa loppui vuonna 1978, minkä jälkeen alueesta alettiin vaihtelevalla aktiivisuudella kehittää matkailukohdetta, kylän vaipuessa välillä enemmän tai vähemmän hiljaiseloon. Vuonna 2003 paikan ostivat Tuula ja Harri Gustafsson, jotka ryhtyivät kunnostamaan ruukin rakennuksia ja perustivat Mathildedalin kulttuuriyhdistys ry:n, ajatuksenaan kehittää aktiivisesti alueen kulttuurimatkailua. Viimeisten vuosien aikana kylä on kokenut nousun varteenotettavana kotimaanmatkailukohteena ja Helsingin Sanomien kuvattua kylää vuonna 2018 julkaistussa jutussaan "Suomen hipstereimpänä paikkana" Mathildedaliin alkoi vyöryä vierailijoita ja bloggareita, jotka lisäsivät kohteen näkyvyyttä entisestään. Muistan aiemmasta, 90-luvun lopussa tapahtuneesta kylävisiitistäni vain sen, että kylä näytti päällisin puolin aika lailla samanlaiselta kuin nykyään, mutta erilaista toimintaa tiloissa oli paljon vähemmän ja kylä vaikutti hiljaisemmalta. Nyt kylä vaikuttaa ainakin kesäaikaan hyvin aktiiviselta, vireältä ja kyllä, hipsterihenkiseltä ja trendikkäältä matkailukohteelta. Ehkä vähän liiankin trendikkäältä ja "laitetulta"? Makuasioitahan nämä tietysti ovat. 

Ruukkikylä on pinta-alaltaan melko pieni ja kylän tutkiminen onnistuu hyvin kävellen, ellei ole suuria kävelemistä vaikeuttavia terveyshaasteita. Auton voi parkkeerata vaikkapa "alakylälle" Ruukinrannan pysäköintialueelle, sataman kupeeseen. Alueelta löytyy useampia ravintoloita ja kahviloita, joissa on tarjolla artesaaniruokia ja -juomia joka lähtöön. Majoituspalveluita löytyy hotelleista laavuun. Ruukin historiaa esitellään vanhassa valimo- ja putlausrakennuksessa olevassa pysyvässä näyttelyssä. Alueella toimii myös esimerkiksi kesäteatteri ja siellä laiduntaa lauma alpakoita, joiden villoista valmistettuja lankoja ja vaatteita on mahdollista ostaa Ruukin kehräämöltä. Kylän putiikeissa on tarjolla myös ainakin käsin tehtyä suklaata, luonnonmukaisista materiaaleista käsin tehtyjä harjoja, vastuullisesti tuotettuja vaatteita sekä antiikkia ja muuta vanhaa tavaraa. Tarkempia tietoja löytyy kylän omilta sivuilta.  

Museo Skogsterissa Hämeenlinnassa järjestettiin vuonna 2018 tuberkuloosiaiheinen näyttely sekä aiheeseen liittyvä luentosarja. Vierailin tuolloin näyttelyssä ja kävin myös kuuntelemassa Hämeenlinnan Ahveniston tuberkuloosiparantolaa käsitellyttä luentoa, jolla mainittiin Turun lähistöllä sijaitseva, arkkitehtuuriltaan upea Paimion parantola. Kuvat Paimion parantolasta tekivät muhun niin suuren vaikutuksen, että päätin, että tuolla on päästävä vielä joskus käymään. Se "joskus" tuli lopulta tänä kesänä, kun törmäsin netissä tietoon Paimion parantolassa järjestettävistä opastetuista kierroksista: tänä kesänä suuntaisimme kesälomareissullamme tuberkuloosiparantolaan! 

Samalla kun naureskelin halulleni valita kaikista mahdollisista vaihtoehdoista keuhkotautiparantolan lomakohteekseni, ikään kuin en saisi arjessani muutenkin hengailla tarpeeksi sairaalaympäristössä, niin jäin pohtimaan syitä kiinnostukselleni aihetta kohtaan. Olen jo ennen omaa sairastumistani ollut yhteiskuntatieteellisen koulutukseni kautta innostunut terveyden ja sairauden kysymyksistä ja kokemuksista ja oma sairastumiseni on vain lisännyt haluani perehtyä näihin teemoihin. Lisäksi tuberkuloosi on ollut kansantauti, johon on myös omassa suvussani sairastuttu, haettu apua parantoloista ja kuoltukin, joten haluan senkin vuoksi ymmärtää aihetta paremmin. Myös koronapandermian keskellä eläminen on lisännyt kiinnostustani ymmärtää pandemioita ja kulkutauteja laajemminkin. Ja sitten on vielä rakkauteni funktionalistista arkkitehtuuria ja sen minimalistista, harkittua kauneutta kohtaan. 

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna meille avautui sopiva sauma pienen kesälomareissun tekemiseen ja niinpä pakkasimme vanin yhden yön mittaista retkeä (jolla poikkesimme myös esimerkiksi Mathildedalin ruukkikylässä, tästä lisää seuraavassa postauksessa) varten ja lähdimme ajelemaan kohti Paimiota. Hankimme liput kierrokselle netistä etukäteen ja niin kannattaa tehdäkin, sillä osa opastuksista oli jo etukäteen täyteen varattuja ja mekin jouduimme tyytymään tästä johtuen toivomaamme myöhäisempään kierroksen ajankohtaan, koska olimme varausten tekemisen kanssa turhan myöhään liikkeellä. Tarjolla oli 60 ja 90 minuutin mittaisia opastuksia, joista valitsimme pidempikestoisen vaihtoehdon, sillä kun nyt Paimioon asti ajelisimme, niin olisi mukava tutustua paikkaan kunnolla. Pidemmän kierroksen peruslipun hinta oli 25 euroa ja sillä pääsisi tutustumaan kattavasti parantolarakennukseen sekä parantolassa järjestettäviin näyttelyihin. Tunnin mittainen opastettu kierros on suppeampi ja kokonaan ilman opastusta parantolan tiloissa pääsee vierailemaan vain hyvin rajoitetusti. 

Olimme tyytyväisiä päätökseemme osallistua pidemmälle kierrokselle eikä puolitoista tuntia tuntunut yhtään liian pitkältä ajalta. Nuori oppaamme tarinoi parantolan arkkitehtuurista ja elämästä kiinnostavasti. Kierros aloitettiin rakennuksen ensimmäisen kerroksen aulasta, edeten sitten kerros kerrokselta ylöspäin tutustuen ensin parantolan yleisiin tiloihin ja päätyen lopulta kattoterassille, minkä jälkeen palattiin katutasolle tutustumaan entisöityihin potilashuoneisiin sekä muihin näyttelyihin. Käytimme kiipeämiseen portaita, mutta hissikin olisi ollut käytössä sellaista tarvitsevalle. Kierroksen jälkeen kiertelimme vielä miehen kanssa parantolarakennuksen pihalla ihailemassa parantolan julkisivua ja hengittelemässä raikkaan mäntymetsän tuoksua. Pihalta olisi löytynyt myös QR-koodit, joiden avulla olisi ollut mahdollista tutustua paremmin parantolan arkkitehtuuriin, mutta harmiksemme emme ehtineet niitä hyödyntää, koska paikka oli menossa jo kiinni. 

Ensifiilikseni parantola-alueelle saapuessani olivat häkeltyneet, vaikka tiesinkin mihin olin tulossa. Ensin ajetaan läpi ihan tavallisen pikkukaupunkimaiseman, kunnes yhtäkkiä upea, outo, moderni rakennuskompleksi kohoaa valkoisena jylhän mäntymetsän keskellä. Voin vain kuvitella sitä tunteiden ja ajatusten sekamelskaa, joka 1930-luvulla parantolaan saapuvilla, usein köyhistä olosuhteista tulevilla sairailla ihmisillä on parantolaan tullessaan päässä vellonut. Parantola on ollut futuristinen, kunnioitusta ja kenties myös pelkoa herättävä saareke kaukana kaikesta, eristyksissä muusta maailmasta ja siitä maanläheisestä elämästä, jota ihminen on elänyt ennen sairastumistaan. Toisaalta se on ehkä edistyksellisyydessään luonut toivoa siitä, että täällä osataan hoitaa ja auttaa. 

Rakennukseen sisään astuessani ensimmäinen ajatukseni oli "vau", ja heti sen jälkeen: "Kylläpä häikäisee!" Vierailupäivänämme aurinko paistoi suurimman osan ajasta ja auringonvalo tulvi kirkkaana isoista ikkunoista kirkkaankeltaisten lattioiden vielä korostaessa tätä häikäisyvaikutusta, mistä mun neurologisen sairauden vaurioittamat silmäni eivät tykänneet. Teki mieli laittaa aurinkolasit päähän sisälläkin käytävillä kierrellessämme. Mietin täällä eläneitä keuhkotaudin heikentämiä potilaita - miltä tämä kirkkaus on heidän silmissään ja kehossaan tuntunut? Onko se energisoinut vai tuntunut ahdistavalta? Rakennuksessa oli kesäisenä päivänä myös aika kuuma, ja mitä korkeammalle kiivettiin, niin sitä kuumempi tuli. Mulla oli kierroksella vielä ffp2-maski kasvoilla, mikä ei helpottanut oloa, mutta auttoi toisaalta ehkä eläytymään keuhkosairaiden ihmisten tilanteeseen. Onneksi nousun lopussa päästiin kattoterassille viilentymään hetkeksi. 

Rakennus ja kierros oli kuitenkin niin täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tarinoita, että en ehtinyt jäädä vointiini vellomaan, vaan nautin täysillä opastuksesta. Olisin halunnut tuoda kierrokselle mukaan järjestelmäkameran ja ottaa sillä kunnollisia valokuvia, mutta jaksamista järkkärillä kuvaamiseen ei nyt ollut, joten jouduin tyytymään puhelimen kameralla otettuihin räpsyihin. Tämän postauksen kuvat ovat näitä puhelinkuvia. 

Ennen syventymistä parantolan arkkitehtuuriin ja elämänmenoon esittelen lyhyesti Paimion parantolan historiaa sekä kertaan perusasiat tuberkuloosista, jota sairastavia potilaita varten parantola aikanaan suunniteltiin ja rakennettiin. 

Paimion parantolasta pidettiin vuonna 1929 arkkitehtuurikilpailu, jonka arkkitehtipariskunta Aino ja Alvar Aalto voitti. Parantolan rakentaminen otti neljä vuotta eli parantola valmistui ja otettiin käyttöön vuonna 1933. Funktionalistista suuntausta edustavaa parantolaa pidetään Alvar Aallon läpimurtoteoksena. Parantola syntyi vastauksena tarpeeseen saada kulkutauti tuberkuloosia, joka jylläsi tuohon aikaan suurta tuhoa tehden maailmalla ja myös Suomessa, sairastaville ihmisille hoitopaikka, joka olisi samalla myös eristyksissä muusta yhteiskunnasta, jolloin taudin leviäminen hidastuisi. 

Parantolassa hoidettiin yksinomaan tuberkuloosipotilaita 1960-luvulle saakka. Kun sairauteen saatiin sitten kehitettyä toimivia hoitoja, niin sairastuneiden määrä väheni tuntuvasti eikä parantolatoiminnalle ollut enää tarvetta. 1970-luvulla parantola otettiin yleiseen sairaalakäyttöön ja keuhkosairauksia ja sisätauteja sairastavia potilaita hoidettiin Paimion sairaalassa aina vuoteen 2015 asti. Tämän jälkeen osa parantolarakennuksista oli viime vuoteen saakka Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten kuntoutussäätiön käytössä. Tällä hetkellä rakennuksesta vastaa Paimion parantola -säätiö ja parantolan tiloissa järjestetään näyttelyitä sekä opastettuja kierroksia, jollaiselle mekin siis osallistuimme. Parantolassa on mahdollista myös majoittua henkilökunnan vanhoissa asunnoissa. Lisätietoa opastuksista ja majoituksista löytyy parantolan omilta sivuilta. 

Tuberkuloosi, ja erityisesti keuhkotuberkuloosi tai kansanomaisemmin keuhkotauti, oli 1900-luvun alussa Suomessa kansantauti, joka tappoi pahimmillaan noin 10 000 ihmistä vuodessa. Tauti levisi hengitysilman mukana eikä siihen ollut tuolloin lääkehoitoa tai rokotuksia olemassa, joten sairastuneita voitiin auttaa sekä toisaalta estää taudin leviämistä lähinnä eristämällä potilaat parantoloihin, joissa heidän oloaan koetettaisiin helpottaa ja elimistöään vahvistaa levolla, raikkaan ilman hengittelemisellä, auringonvalolla ja ravitsevalla ruoalla. Tuberkuloosi oli erityisesti köyhien ihmisten sairaus, sillä ahtaissa asuinoloissa ja heikosti ravittujen ihmisten keskuudessa taudilla oli otolliset leviämismahdollisuudet. Idea parantoloiden rakentamiseen saatiin Keski-Euroopasta, jossa keuhkotautipotilaita oli hoidettu parantoloissa jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien.

Tuberkuloosin aiheuttaa mykobakteeri nimeltä Mycobacterium tuberculosis ja tästä tiedosta meidän on kiittäminen saksalaista lääkäri ja mikrobiologi Robert Kochia, joka löysi bakteerin jo vuonna 1882. Taudin hoitojen ja rokotusten kehittäminen otti kuitenkin aikansa. Nykyään tauti on onneksi tehokkaasti hoidettavissa antamalla potilaalle useiden eri mikrobilääkkeiden yhdistelmää noin puolen vuoden kuurina. Lisäksi tautiin on kehitetty rokote, joka nykyään on Suomessa käytössä enää rajoitetusti. Tuberkuloosia esiintyy maassamme enää harvakseltaan (noin 200-300 tapausta vuodessa) ja valtaosa potilaista on iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat kantaneet elimistössään oireettomana pysynyttä bakteeria, joka aktivoituu ja ryhtyy aiheuttamaan oireita elimistön ja immuunijärjestelmän heikennyttyä ikääntymisen ja esimerkiksi jonkun toisen sairauden tai sen hoidon seurauksena. Myös maahanmuuton kautta maahamme tulee tuberkuloosia. Maailmalla tautia esiintyy edelleen paljon ja siihen myös kuollaan: noin 10 miljoonaa ihmistä sairastuu vuosittain tuberkuloosiin ja siihen kuolee joka vuosi 1.5 miljoonaa ihmistä. Se ei siis tosiaankaan ole maailmasta kadonnut sairaus, jonka olemassaolon voisimme Suomessakaan unohtaa, vaikka nykytilanne tuberkuloosin suhteen täällä onkin hyvä. 

Nyt sitten siihen inspiroivimpaan teemaan eli Aaltojen ajatukseen arkkitehtuurista sairauden hoitamisen välineenä. Kun lääketieteeltä puuttuivat parantolaa suunniteltaessa vielä tehokkaat keinot tuberkuloosin parantamiseksi, niin ympäristö olisi rakennettava sellaiseksi, että se tukee keuhkotaudin heikentämien potilaiden vahvistumista ja paranemista kaikin mahdollisin keinoin. Yhteistyössä lääkäreiden kanssa Aallot pohtivat sellaisia käytännöllisiä suunnitteluratkaisuja, jotka maksimoisivat parantolassa ne elementit, joiden ajateltiin tukevan toipumista keuhkosairaudesta: valon, tilan, levon, raikkaan otsonipitoisen ilman, puhtauden, toivon ylläpitämisen, luontoyhteyden. Oli myös huomioitava se tosiasia, että moni potilas tulisi viipymään parantolassa pitkään, ja että osa potilaista olisi suhteellisen hyväkuntoisia, joten parantolasta tulisi löytyä hyvät yleiset oleskelutilat sekä ulkoilumahdollisuudet. 

Valo, avaruus ja yksinkertaiset, minimalistiset linjat myös olivat ne elementit, joihin parantolaan sisään astuessani ensimmäiseksi huomioni kiinnitin. Seuraava havaintoni oli luonnon läsnäolo: lähes mistä tahansa ikkunasta ulos katsoessani vastaan katsoi rauhoittava mäntymetsämaisema. Tämän jälkeen silmät lähtivät hakeutumaan yksityiskohtiin ja nerokkaisiin arkkitehtonisiin ratkaisuihin, joihin oppaamme huomiomme kiinnitti. Etenimme aulasta ruokasaliin ja ulkoterassille, jolta käsin pääsimme ihailemaan parantolan omaa vesitornia. Ruokasalista käsin ihmettelimme sen yläpuolelle toiseen kerrokseen rakennettua "leijuvaa" kirjastoa, joka näkyvien kantavien rakenteiden puuttuessa oli herättänyt monissa parantolan asukkaissa pelkoa kirjaston rysähtämisestä salissa ruokailevien niskaan. Ruokasalin, jossa toimii nykyään ravintola Toivo, vieressä sijaitsee oleskelusali, josta löytyy myös Alvarin suunnittelumoka eli takka, jota ei koskaan voitu käyttää väärin suunnitellun hormin takia - oppaan mukaan takka toimi lähinnä parantolan asukkaiden piilopullojen säilytyspaikkana (alkoholin juominen parantolassa oli kiellettyä, mutta sitä harrastettiin silti). Mulla ei ole valitettavasti kuvia tästä kauniista salista, koska opastuksen aikana tila oli täynnä ihmisiä ja palatessani kierroksen jälkeen sinne ajatuksenani ottaa kuvia tyhjästä salista siellä olikin jo menossa joku kutsuvierastilaisuus. Kierroksen kruunasi vierailu kattoterassilla, jota käytettiin säällä kuin säällä, pakkasrajan puitteissa, potilaiden makuuttamiseen raikkaassa ilmassa kolmesti päivässä, ja josta aukeaa komeat näkymät parantolan pihalle ja sitä ympäröiviin metsiin. 

Visuaalisuus, jota ohjaavat käytännöt, joiden tarkoitus on palvella sairaiden ihmisten paranemista ja hoitamista, näkyy parantolarakennuksessa kaikkialla. Joka puolelta löytyvät pyöreät kulmat miellyttävät silmää, mutta ovat samanaikaisesti helpottamassa tilojen puhtaanapitoa. Samaa tarkoitusta palvelevat kattorakenteisiin kiinnitetyt patterit, viherkasveille tarkoitettu tila sisä- ja ulkoikkunan välissä ja kuvut lamppujen päällä. Jokaisella esineellä ja ratkaisulla on jokin tarkoitus eikä tiloissa ole mitään turhaa. Myös parantolassa käytettyjä värejä on mietitty tarkasti ja yleisissä oleskelutiloissa käytetyt värit ovat energisoivia, kun taas potilashuoneissa on pyritty rakentamaan värien käytöllä rauhoittava, lepoa tukeva tunnelma. Kokonaisuus on harkittu ja upea ja mun sydämessäni läikehtii lämpimästi kun mietin millaisella pieteetillä potilaiden ja henkilökunnan hyvään on täällä paneuduttu. 

Paimion parantola on holistisen terveysajattelun ruumiillistuma. Alvar Aalto oli suunnittelutyön aikaan sairastellut itsekin ja päässyt näin kokemaan sen, millaista on olla lepoa kaipaava "horisontaalinen ihminen", ja tästä on varmasti ollut apua hänen yrittäessään miettiä yhdessä lääkäreiden kanssa niitä tarpeita, joita keuhkotautia sairastavilla parantolahoitoon tulevilla ihmisillä on. 

Opastetun kierroksen päätteeksi laskeuduimme kattoterassilta vielä ykköskerrokseen tutustumaan näyttelyihin, joista osa on pysyviä ja osa vaihtuvia. Pysyvästä näyttelystä löytyy kaksi museoitua potilashuonetta, joissa pääsee tutustumaan potilashuoneisiin sellaisina kuin ne ovat olleet 1930- sekä 1970-luvulla. Näyttelyssä kerrotaan myös arkkitehtipariskunta Aaltojen ajattelusta ja työskentelytavoista sekä esitellään esimerkiksi parantolaa varten suunniteltuja huonekaluja. 

Vaihtuvia näyttelyitä Paimion parantolassa järjestettiin kesällä 2022 kaksi ja ne päättyivät 28.8.2022. Ensimmäinen niistä oli nimeltään Aalto-huonekalujen alkulähteellä: Pertti Männistön kokoelma Paimion parantolassa ja se esitteli kaarinalaisen keräilijä Pertti Männistön omistamia parantolan alkuperäiskalusteita sekä niiden harvinaisia prototyyppejä. 

Eräs yksityiskohta parantolan elämästä ja hoitoideologiasta jäi oppaamme kertomasta erityisesti mieleeni ja se oli kuoleman tabuluonne. Kuolemasta ei saanut parantolassa puhua ja se tuli kaikin keinoin potilailta piilottaa. Tuberkuloosiin menehdyttiin edelleen runsain joukoin, mutta kuolemantapauksista vaiettiin ja vainajat kuljetettiin kaikessa hiljaisuudessa yön suojaavassa pimeydessä tai pakollisten hallimakuiden aikana huoneistaan parantolan pihalla sijaitsevaan Ruusukellariksi nimettyyn kellariin katseilta piiloon. Parantolan kantava hoitoideologia oli paranemisen toivon ylläpitäminen ja kuolemasta puhumisen ehkä ajateltiin rapauttavan potilaiden tulevaisuudenuskoa ja masentavan sekä heikentävän valmiiksi haurasta terveyttä. Vaikka tätä logiikkaa on periaatteessa helppo ymmärtää, niin tuntuu silti hurjalta miettiä miltä tämä on esimerkiksi niistä kuolevista potilaista tuntunut ja miten tämä ajatusmaailma on vaikuttanut suhtautumiseen heihin ja heidän kuolemaansa. Ovatko he saaneet tukea kuolemansa hetkellä vai onko heidät jätetty kuolemaan yksin? 

Onneksi tuberkuloosista myös parannuttiin ja moni parantolassa hoidettavana olevista potilaista pääsi parantolajakson jälkeen palaamaan takaisin tavalliseen elämäänsä. Osa taas toipui tuberkuloosista kyllin hyvin voidakseen palata kotiin, mutta joutui taudin ja/tai sen hoitojen invalidisoimana järjestämään elämänsä uudelleen. Kotiin palaamisen on täytynyt herättää ristiriitaisia tunteita: toisaalta on varmasti ollut helpotus saada palata takaisin rakkaidensa pariin ja tavalliseen elämään, mutta se tuskin on ollut aivan yksinkertaista, jos otsassa on ollut kulkutautisen parantolapotilaan leima, mikä on voinut johtaa syrjityksi tulemiseen. Vanhaan työhönkään ei ole välttämättä ollut invalidisoitumisen takia enää paluuta ja jos takana on ollut pitkä parantolajakso, niin on voinut tapahtua laitostumista, joka on hankaloittanut normaaliin arkeen asettumista. Moni on päättänyt stigmatisoitumisen pelossa valita jatkossa vaikenemisen linjan, mitä tulee parantolamenneisyyteen, minkä on täytynyt synnyttää yksinäisyyden tunteita. Toisaalta sota-aikana ja sodan jälkeisenä ajanjaksona kädet ovat olleet varmasti niin täynnä töitä ja pää täynnä ajatuksia, että aikaa ja voimia ei ole juurikaan ollut menneiden murehtimiseen, vaan on pitänyt pitää katse tulevassa ja ponnistella tiukasti sitä kohti.  

Parantolavierailun ja parantolaelämästä kertoneiden tekstien lukemisen jälkeen mieleni on samanaikaisesti lämmin ja vähän surullinen. Tuntuu hyvältä ajatella sitä millaisella pieteetillä sellaisen heikoilla olevan ja hauraan ihmisryhmän kuin tuberkuloosipotilaat auttamiseen on haluttu Paimiossa panostaa. Tiedostan toki, että yksi tärkeä pointti on ollut tämän ihmisryhmän eristäminen muusta yhteiskunnasta, mutta se tapa, jolla tämä on toteutettu, lämmittää mieltä. Heikoista on haluttu pitää kaikin keinoin huolta. 

Toisaalta, surun tunteita mussa synnyttää se edistyksen, kehityksen ja parantamisen ihanne, jonka jalkoihin ovat uhanneet jäädä he, jotka eivät parane. Millainen heidän kohtalonsa on ollut, onko heidän henkinen kärsimyksensä huomioitu? Kuolemanpelkoa on kokenut varmasti myös moni parantolasta hengissä selvinnyt ja on voinut olla tarvetta prosessoida keskustellen tätä asiaa, mutta onko tähän ollut mitään mahdollisuuksia, vai onko ollut pakko vain yrittää torjua nämä ajatukset? Millaisia jälkiä tämä kokemus on selviytyjiin jättänyt? 

Mietin parantolajaksoa myös eräänlaisena liminaalitilana, johon tuberkuloosia sairastava on joutunut ennalta määrittämättömäksi ajaksi, tietämättömänä tulevaisuudestaan tai siitä onko sitä edes, ja tunnen parantolaan joutuneita kohtaan suurta sympatiaa. Itsekin pian 15 vuotta eräänlaisessa liminaalitilassa, diagnostisessa limbossa viettäneenä, ja sairastamiseni alkuaikoina kuolemaakin pelänneenä, tiedän jotain siitä millaista on joutua selviytymään päivä ja hetki kerrallaan, tietämättä miten pitkään kärsimys ja sinnittely jatkuu. Ja kun mietin tätä yksinäistä sinnittelyäni, niin tunnen parantolan asukkaita ajatellessani iloa siitä, että heillä on ollut tuo yhteisönsä sekä ulkoa saneltu päivärytmi, joka on kuitenkin ollut tukena ja kuljettanut elämää eteenpäin silloin kun on ollut vaikeaa. Ainakin parantolan sisällä on ollut apua ja vertaistukea saatavilla ja on saanut kuulua osaksi yhteisöä, sillä on täytynyt olla hoitava ja kärsimystä lievittävä vaikutus.