Olen kiinnostuneena seurannut perjantaina alkaneen hoitajien lakon uutisointia eri medioissa sekä somekeskusteluja aiheen ympärillä. Yksi keskeinen syy siihen, että asia kiinnostaa, on se, että läheiseni ja minä itse tarvitsemme säännöllisesti erikoissairaanhoidon palveluita, joihin lakko vääjäämättä vaikuttaa. Tähän mennessä työnantajien ja työntekijöiden kiistan keskiöön näyttää nousseen väittely potilasturvallisuuden säilymisestä tai vaarantumisesta lakon aikana. Hoitajien mielestä potilasturvallisuus ei ole enää vuosiin toteutunut monilla työpaikoista ja lakon tarkoituksena on kohentaa hoitajien työoloja ja sitä kautta nimenomaan parantaa potilasturvallisuutta. Sairaaloiden johtajat taas sulkevat silmänsä potilasturvallisuuden puutteilta nykytilanteessa ja heidän puheissaan itsekkäät hoitajat ovat niitä, jotka lakkoilulla vaarantavat normaalitilanteessa heidän mielestään vallitsevan potilasturvallisuuden - HUS-johtajan mukaan tilannetta voi verrata jopa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa (seriously?). On kiistelty siitä onko hoitajien tarjoama suojelutyö riittävää pitämään päivystystoiminnan sekä kiireellisen hoidon pyörimässä (hoitajien mukaan monilla työpaikoilla on nyt suojelutyön takia parempi miehitys kuin yleensä normaalitilanteessa), lakon aikanahan keskitytään akuuttitapausten hoitoon ja henkien pelastamiseen muun hoidon lykkääntyessä. Varsinaiset neuvottelut ovat jumissa, kun työnantajaosapuoli keskittyy puuhaamaan pakkotyölakia, jolla laillisessa lakossa olevat hoitajat voitaisiin pakottaa töihin, joten näyttää pahasti siltä, että riita ei tule ratkeamaan vielä hetkeen.
Siitä, miten lakko tulee vaikuttamaan esimerkiksi meihin kroonisesti sairaisiin potilaisiin, joiden tutkimukset ja hoidot luokitellaan kiireettömiksi, en ole juuri kuullut keskusteltavan muuten kuin korkeintaan somessa vertaisten kesken, joten pohdin tässä kirjoituksessani millaisena hoitajien työ, lakko ja kysymys potilasturvallisuudesta näyttäytyy erikoissairaanhoidon palveluita säännöllisesti tarvitsevan pitkäaikaissairaan silmin.
Täysi tuki hoitajien lakolle
Olen itse pitkäaikaissairas ja tuen täysillä hoitajien lakkoa. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin olen hoitajien puolella siksi, että jokaisella tulee olla oikeus asianmukaiseen rahalliseen korvaukseen työstään sekä asiallisiin työskentelyolosuhteisiin. Hoitajien palkkaus ei vastaa työn vaativuutta ja työtaakat ovat hoitajien kertoman mukaan henkilöstövajeiden takia paikoin kohtuuttomia. Toinen syy lakon tukemiselle on se, että lakolla puolustetaan mun ja jokaisen muun sairaanhoitoa tarvitsevan oikeutta hyvään hoitoon nyt ja tulevaisuudessa. Kyse on hoitajien oikeuksien puolustamisen lisäksi potilasturvallisuudesta ja sen parantamisesta tilanteessa, jossa potilasturvallisuus vaarantuu monissa paikoissa päivittäin tehtäessä työtä vajaamiehityksellä ja loppuunpalamisen kynnyksellä keikkuvien hoitajien voimin, tilanteen uhatessa heikentyä edelleen pätevän työvoiman kyllästyessä ja väsyessä tilanteeseen sekä vaihtaessa alaa. Jos alan arvostus ei parane, niin meillä ei kohta enää ole tarpeeksi päteviä hoitajia. (Jos hoitajien kokemukset kiinnostavat, niin esimerkiksi Maria Veitolan Instagramin kohokohdista löytyy koottuna satoja viestejä, joissa hoitajat avaavat kokemuksiaan hoitotyöstä.)
Samalla, vaikka hoitajien lakko on mielestäni oikeutettu ja tarpeellinen, niin on selvää, että lakko tulee aiheuttamaan monille potilaille haittaa ja kärsimystä ja jatkuessaan voi vaarantaa meidän kiireettömienkin potilaiden potilasturvallisuuden. Pohdin seuraavaksi lakon vaikutuksia kiireettömään hoitoon sekä hoitajien roolia hoidossa oman tilanteeni kautta.
Hoitajien lakon vaikutukset kiireettömään hoitoon
Sairastan itse siis diagnoositta jäänyttä neurologista sairautta, jonka kanssa pärjään kotona ja jota tutkitaan, seurataan ja hoidetaan yliopistosairaalan poliklinikalla. Käyn lääkärin kontrolleissa yleensä 2-3 kertaa vuodessa, mutta suurimmaksi osaksi olen tekemisissä sairaanhoitajien kanssa käydessäni lääkeinfuusioissa poliklinikalla kuuden viikon välein. Tähän päälle tulevat tarvittavat laboratorio- ja kuvantamistutkimukset sekä satunnaiset käynnit muilla poliklinikoilla tarpeen vaatiessa. Saamani lääkeinfuusiot auttavat ylläpitämään nykyistä toimintakykyäni.
Mulla on ollut sairauteni kanssa pidempään sellainen tilanne, että pitkän ajan tulehdusarvoni ovat olleet selittämättömästä syystä jatkuvassa nousussa, mikä on synnyttänyt lääkärissäni ja tietysti myös mussa itsessäni huolta tulehduksen aiheuttajasta. Kaikenlaisia vaihtoehtoja on pyörinyt mielessä ja on poissuljettu muun muassa pahanlaatuisia verisairauksia verikokeilla. Tammikuun kontrollikäynnillä lääkärini näki aiheellisena tehdä lähetteen kuvantamistutkimukseen, jossa syytä tulehdusarvojen nousulle etsitään kuvaamalla päästä varpaisiin hyvin tarkalla kuvausmenetelmällä. Jouduin odottamaan kuvaukseen pääsyä lähes kaksi kuukautta, mikä tuntui ikuisuudelta ja ahdisti syvästi. Aiemmat hyvin stressaavat muistot kuvantamisiin ja tutkimustulosten odottamisiin liittyen (sairauteni alkuaikoina yhtenä diagnoosivaihtoehtona oli aivokasvain, mikä tarkoitti säännöllisiä pään magneettitutkimuksia) palautuivat odotuksen aikana mieleen ja aktivoivat kropassa nuo aiemmat traumaattiset kokemukset. Kun sitten lopulta pääsin tutkimukseen ja sain tulokset onneksi vain päivän odotuksen jälkeen, niin valtava taakka putosi harteilta. Mitään tulehdusarvojen nousua selittävää selkeää syytä ei kuvista löytynyt, ja se oli mulle hyvä uutinen, koska olin pelännyt kuvien paljastavan pikaisia toimenpiteitä vaativan laajan tulehduspesäkkeen tai syövän, joka oli saanut rauhassa kasvaa jo jonkin aikaa. Elämä saisi jatkua kuten ennenkin, voisin palata omaan normaaliin arkeeni.
Niin arki palasi ja pian olikin aika pakata laukku ja suunnata kohti Tamperetta kolmepäiväiselle hoitojaksolle, jolla vierailisin poliklinikalla kolmen peräkkäisen päivän ajan saamassa lääkärin määräämiä ja hoitajien toteuttamia lääkeinfuusioita. Ennen reissua kävin vielä kotipaikkakunnallani otattamassa labrat, joista nähdään veriarvojen olevan kunnossa ja sallivan lääkkeen tiputtamisen. Hoitojaksoni ajoittui viikon, jonka lopussa hoitajalakon oli määrä alkaa, alkuun, eli mulla kävi asiassa hyvä tuuri ja onnistuin saamaan lääkkeeni ajallaan. Samalla sain välitettyä lääkärilleni hoitajan kautta pyynnön uudesta B-lausunnosta, jonka tarvitsin akuutisti toimeentuloasioihin liittyen.
Toisin sanoen, mulla asiat menivät hyvin ja sain onnekseni tarvitsemani tutkimukset ja hoidot ennen lakon alkua. Seuraavat infuusiot on ohjelmoitu vasta toukokuun puoleen väliin, joten lakko tuskin tulee niihin vaikuttamaan. Jos mitään yllättävää ei terveysrintamalla satu, niin tuskin tulen itse lakosta kärsimään. Toisin olisi, jos lakko olisi osunut kuvantamistutkimusta, labroja ja infuusioita edeltävään ajankohtaan, ja jos kuvantaminen olisi tuottanut toisenlaisia tuloksia. Kiireettömäksi luokiteltu kuvantamistutkimus olisi siirtynyt lakon takia vielä eteenpäin tulevaisuuteen eikä tutkimusta edeltäviä labrojakaan olisi saatu otettua. Entä jos tulehdusarvojeni nousun syy olisikin ollut laaja tulehdus elimistössä tai syöpä, jonka diagnosointi ja hoito olisi näin lykkääntynyt entisestään? Myös odotuksen synnyttämä stressi olisi kasvanut valtavaksi, kun odotus oli jo ilman lakkoakin hyvin ahdistavaa. Tai mitä jos sairaudessani olisikin tapahtunut pahenemisvaihe enkä olisi saanut lääkeinfuusioitani ajallaan, mistä seurauksena olisi ollut takapakki, jonka korjaamiseen olisi kulunut paljon aikaa ja joka olisi pahimmillaan aiheuttanut pysyviä vaurioita? Tai en olisi saanut viestiä lääkärilleni B-lausunnon tarpeesta, koska viestit lääkärille kulkevat hoitajien kautta, jolloin toimeentuloni olisi vaarantunut? Ikäviä ja raskaita asioita kaiken sen muun taakan päälle, mitä sairaana joutuu kantamaan, vaikka henki ei olisikaan uhattuna.
Monien kroonisesti sairaiden potilaiden lääkehoidoissa jo pienikin hoidon viivästyminen voi olla ratkaiseva ja saada sairauden leimahtamaan, mistä seuraa kärsimystä, kipua, pelkoa, takapakkeja, päivystysreissuja, sairauslomia ja lääkitysten menemistä uusiksi. Moni voi joutua kärsimään pahenevista kivuista, kun hoitajien poissaollessa lääkäriin ei saa yhteyttä uuden kipulääkityksen kirjoittamista varten. Vakavatkin diagnoosit voivat viivästyä, huonoin seurauksin. Jokainen päivä, jonka työnantajapuoli käyttää hoitajien esiin nostamien ongelmien kieltämiseen ja pakkolain sorvaamiseen ratkaisujen neuvotteluissa etsimisen sijaan lisää tilanteen uhriksi joutuvien sairaiden ihmisten kärsimystä.
Laiskat, itsekkäät hoitajat?
Mitä enemmän olen viettänyt aikaa sairaalassa, sitä enemmän olen oppinut hoitajien työtä arvostamaan. Omat kokemukseni ovat lähinnä poliklinikoiden puolelta, missä potilailla on paljon kroonisia sairauksia, jollaisia itsekin sairastan. Hoitajilla on kroonisten sairauksien hoidossa iso rooli ja työ vaatii tarkkuutta ja ammattitaitoa. Yksikin moka lääkkeiden tai tutkimusaineiden annostelussa voi saada aikaan pahaa jälkeä ja sen, että hoitaja ei olisi paikalla ja skarppina potilaan saadessa lääkkeestä hengenvaarallisen, elvytystä vaativaan reaktion, seuraukset voisivat olla kohtalokkaat. Itse ainakin todella toivon, että mua hoitamassa on työssään hyvin voivia, ammattitaitoisia ja motivoituneita hoitajia, joilla on olosuhteiden puolesta mahdollisuus hoitaa työnsä sillä tarkkuudella minkä se vaatii. Hoitajien, joiden kanssa olen ollut alkuvuoden aikana tekemisissä, työnkuvaan kuuluu muun muassa seuraavanlaisia asioita:
Kuvantamisessa hoitajat valmistelevat potilaan tutkimukseen, annostelevat kanyylin kautta potilaaseen kuvauksessa käytettävän radioaktiivisen merkkiaineen ja varjoaineen sekä suorittavat itse kuvauksen. Tätä ennen laboratoriossa hoitajat ottavat tarvittavat verinäytteet sekä toimittavat ne tutkittaviksi. Poliklinikalla hoitajilla on pyöritettävänään yhdeksän potilaspaikan infuusiohuone, jossa he vastaavat lääkkeiden laimentamisesta ja annostelusta, kanyylien laittamisesta, pienten toimenpiteiden suorittamisesta, potilaiden voinnin jatkuvasta tarkkailemisesta ja tarvittaessa lääkärin kontaktoimisesta, toimenpiteistä tulevien potilaiden valvonnasta, erilaisten resepti- ja lausuntopyyntöjen välittämisestä potilaalta lääkärille, potilashotellihuoneiden varaamisesta, potilaiden ilojen ja surujen kuuntelemisesta, sairaalan käytäville eksyneiden aterioiden metsästyksestä, vuoteiden sijaamisesta ylimääräisinä tuleville potilaille, kaiken mahdollisen kirjaamisesta ja ties mistä muusta, mistä mulla ei potilaana ole käsitystä. Hoitajat laittavat täytäntöön ne määräykset, joita lääkärit tekevät, ja ilman hoitajia lääkärit ovat loppujen lopuksi aika kädettömiä.
Mielestäni tässä piirtyy aika laajaa työnkuvaa vastuineen - ei ole hoitajien työ vain mehun kaatamista ja lakanoiden vaihtoa, kuten jotkut rampet keskustelupalstoilla tietävät kertoa. Ja tässä puhutaan lähinnä poliklinikoiden toiminnasta, päivystykset ja osastot kolmivuorotöineen ja kiireineen ovat sitten vielä ihan oma lukunsa. Ihmettelen todella, jos 2600 euroa kuukaudessa on jonkun mielestä kohtuullinen korvaus hoitajan työstä.
Lakon hinta?
Jään jännityksen ja pelon sekaisin tuntein seuraamaan lakkotilanteen kehitystä ja sitä, kuinka kauan kestää ennen kuin edetään ongelmien kieltämisestä ja hoitajien syyllistämisestä rakentavaan keskusteluun. Toivon, että hoitajat jaksavat pysyä tiukkoina ja pitää puoliaan epäreilussa tilanteessa. Uskon, että suurin osa varsinkin meistä paljon sairaanhoidon palveluita käyttämään joutuvista ihmisistä, jotka olemme jatkuvasti tekemisissä hoitajien kanssa ja joilla on jonkinlainen käsitys siitä mitä hoitajien työ pitää sisällään, seisoo tässä taistelussa hoitajien tukena siitä huolimatta, että tilanne on myös monille meistä hankala ja tulee aiheuttamaan osalle potilaita terveystilanteen heikentymistä. Mutta mitä pidempään lakko jatkuu, sitä enemmän me kiireettömätkin potilaat joudumme tilanteesta kärsimään, joten potilaana kysyn: hyvä työnantajaosapuoli, olisiko aika avata silmät, tunnustaa tosiasiat ja siirtyä neuvottelupöydän ääreen?
///
Pieniä otteita -blogi muualla verkossa:
