Viime viikosta iso osa meni melko syvissä vesissä kahlaten. Syksyn pimeys ei ole mulle ongelma ja oikeastaan pidän marraskuusta ja siitä, miten luonnon lepoon vaipuminen antaa mullekin luvan käpertyä viltin alle tekemään itselleni mieluisia asioita eli lukemaan, kirjoittamaan, neulomaan ja ajattelemaan. Marraskuitani leimaa nykyään kuitenkin myös suru liittyen seitsemän vuoden takaiseen menetykseen ja huoli läheisestäni, jolle tapahtuneen taakka on edelleen hurjan raskas kantaa. Lisäksi tämä marraskuu on tuonut mukanaan paljon huolta läheisteni terveydestä ja saanut pelkäämään dominoefektiä, jonka yhden kortin kaatuminen saisi aikaan. 

Olen huomannut, että mua harvoin enää nykyään ahdistaa niin, että menen ylikierroksille ja koen selkeitä pelkotiloja, mutta tällä viikolla olen muistanut miten epämiellyttävältä tällainen hälytystila kropassa ja mielessä tuntuu. Puhelimen sointiääni on aiheuttanut säpsähtelyä ja tunnelma on ollut pahaenteinen, aistien skannatessa ympäristöä uhkien varalta. Nämä fiilikset ovat liittyneet uutisten odotteluun läheisen terveyteen liittyen sekä mainitsemieni seitsemän vuoden takaisten surullisten tapahtumien vuosipäivään ja muistoihin, jotka se herättää. Yhteinen nimittäjä näille tapahtumille ja peloille on pelko pahojen asioiden tapahtumisesta siksi, että he, joiden tehtävä on ihmisiä auttaa, eivät sitä tee.  

On raskasta sairastaa itse tai kulkea vakavasti sairaan läheisen rinnalla, jos vallitsee sellainen tunne, että lähtökohtaisesti lääkäreiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin ei voi luottaa, vaan täytyy jatkuvasti pystyä pysyttelemään kartalla suhteessa omaan ja läheistensä hoitoon havaitakseen ajoissa mahdolliset laiminlyönnit ja virheet sekä puuttuakseen niihin. Tämä on kuitenkin tilanne kaiken sen jälkeen, mitä lähipiirissäni on jouduttu vuosien varrella kokemaan ja mitä itsekin olen joutunut ennen nykyiseen hyvään hoitosuhteeseeni päätymistä läpi käymään. On ollut diagnoosin viivästymisestä johtuvaa pysyvää invalidisoitumista, syöpäkasvaimien toistuvaa huomaamatta jäämistä, tarvittavien tutkimusten tekemättä jättämistä ja nuoren läheiseni aivan turha kuolema. Nykyään ainoa tapa selviytyä tilanteen synnyttämän ahdistuksen kanssa on olla potilaana ja omaisena aktiivinen ja pitää kaikin mahdollisin tavoin huolta siitä, että tarvittavat tutkimukset ja hoidot toteutuvat. 

Viime viikon keskiviikkona olleen läheiseni kuoleman vuosipäivän mentyä ohi oloni on ollut rauhallisempi ja olen pystynyt ottamaan aikaa ajatusteni prosessoimiselle sekä loppuvuoden selviytymis- ja toimintasuunnitelman tekemiselle. Syksyyn on kuulunut niin paljon kaikkea arkista säätämistä ja vääntämistä, että se laajempi horisontti, jota kohti olen elämässä halunnut mennä, on vähän kadonnut näköpiiristä. Päiväkirjaa kirjoittamalla asioista tulee hallittavampia ja fokuskin taas löytyy. Uutta viikkoa kohti lähdettäessä olo on seesteisempi ja keskittyneempi.

Onneksi raskassoutuiseen viikkoon mahtui hyviä ja kivoja asioitakin: