Kun on ravannut sairaalassa hoitojaksoilla pian viiden vuoden ajan noin kuuden viikon välein, niin homma alkaa sujua rutiinilla ja sairaalan käytävät tuntuvat tuttuakin tutummilta. Silti silmä kiinnittyy edelleen niihin kivoihin visuaalisiin juttuihin, joita sairaalarakennukseen on suunniteltu ihmisiä ilahduttamaan. Sairaalan uuteen pääaulaan tulvii aurinkoisena päivänä valoa ja aurinko leikkii kauniisti koristeseinällä, joka reunustaa parkkihalliin johtavia liukuportaita. Tällaisilla pienillä asioilla voi olla iso piristävä vaikutus reissuilla, jotka eivät ole yleensä muuten sieltä mukavimmasta päästä. 

Mun hitaassa arjessani huippuhetket ovat tätä nykyä harvassa, ja huippuhetki voi olla vaikkapa mallia  "jaksoin neuloa valmiiksi villasukat". Tammikuussa en kuitenkaan neulonut villasukkia, vaan huippuhetkeksi valikoituu vuoden ensimmäisen päivän auringonlasku Valkeakosken Rapolan linnavuorella ja se ihana, valheellinen uuden alun fiilis, joka mut aina vuoden vaihtuessa uuteen valtaa. Olin nyt erityisen valmis hyvästelemään vanhan vuoden ja kylpemään siinä onnen tunteessa, joka ottaa valtaansa, kun saan heittää vanhan vuoden taakat pois ja tavallaan aloittaa asioita puhtaalta pöydältä. Kyllähän mä sen tiedostan, ettei numeron vaihtuminen vuosiluvun perässä oikeasti mitään muuta, mutta siitä huolimatta tämä hetki on aina sellainen raikas ja toivon täyteinen ja teen parhaani pitääkseni siitä fiiliksestä kiinni mahdollisimman pitkään! 

Kävi siis niin, että olimme sovittelemassa miehelle uusia silmälasikehyksiä mun lempparioptikkoliikkeessäni ja meitä palveli nuori, mulle tuntematon myyjä. Sopivat kehykset löytyivät ja oli aika varata aika optikon näöntarkastukseen. Myyjä kyselee, että olisiko toiveita, mihin minä innoissani kiirehdin omaa optikkoani, joka on osannut auttaa hyvin ongelmasilmienikin kanssa, ylistämään ja sanon miehellekin, että "ota aika Annelle, jos niitä vaan on!". Myyjä toteaa siihen, että joo Anne on kyllä hyvä, ja varaa ajan Annelle. Ennen pois lähtöämme kyselen vielä aurinkolaseista ja niistä keskustellessamme myyjä viittaa itseensä optikkona, minkä jollain tasolla rekisteröin, mutta kellot eivät soi päässä vieläkään. Kunnes poistuttuamme liikkeestä mä tajuan: siis oliko tämä myyjäkin optikko! Hikikarpalot alkavat virrata. Hävettää! Tosiaan, hän olisi varmaankin ihan mielellään tehnyt sen näön tarkastuksen itsekin, mutta tämä täti viesti menemään, että eihän tuollainen tyttö nyt mitään voi osata. Tekee mieli palata liikkeeseen selittelemään, että no siis kun mä luulin, että sun toimenkuvasi rajautuu myymiseen, ja että olin vaan viimeksi niin tyytyväinen siihen mun optikkooni, niin siksi häntä suosittelin, sillä enhän mä sun ammattitaitoasi epäile - mutta tajuan, että ei sieltä suusta tässä kohtaa mitään järkevää kuitenkaan ulos tule, parempi lähteä vaan kotiin häpeämään. Rauhoittelen itseäni sillä, että voinhan mä ensi kerralla palata aiheeseen ja pahoitella junttiuttani, vaikka tiedän, että turha tähän on myöhemmin enää palata. 

Että juu, jostain syystä se mun aurinkolasiasiani, jota mun piti tässä kyseisessä liikkeessä eteenpäin laittaa, on edelleen hoitamatta...