Kaksi vuotta sitten lokakuussa se alkoi. Naapuritontille saapuivat työkoneet neljän aikaan perjantaina ja puuta alkoi kaatua rivakkaan tahtiin. Mies meni tiedustelemaan konekuskilta, että mikä homma, koska tällainen projekti tuli meille ihan yllätyksenä, ja vastaus oli "rakennetaan taloja!". Kaikki tontin puut yhtä lukuunottamatta vedettiin nurin ja kun tontin omistajalta päästiin tiedustelemaan hänen suunnitelmiaan, niin kuulemma ihan vaan omakotitaloa oltiin hänelle rakentamassa. Kyllähän se tontin matalaksi laittamisesta ja siitä, että heppu on rakennusalan yrittäjä, arvattiin, että vähän muutakin taitaa olla suunnitelmissa, ja tadaa, naapurissamme on nyt erittäin keskeneräisen omakotitalon lisäksi myös melkein valmis rivitalo! Todella vaikeaa tajuta, että tuollaisia komplekseja saa noin pienelle tontille edes rakentaa, mutta kyllä se mitä ilmeisimmin on ihan laillista. Nyt makuuhuoneen ja keittiön ikkunoista näkyy vehreiden lehtipuiden sijaan kuutioita. 

Tämä naapuritontin rakennusprojekti, jonka aikataulut ovat venyneet ja paukkuneet eikä valmista ole tullut vieläkään, on tarkoittanut meidän kannaltamme sitä, että mulla ei ole ollut puoleentoista vuoteen kotiin isommin asiaa. Koneet on käynnistetty makuuhuoneemme ikkunan takana aamuseiskalta ja se on tarkoittanut sitä, että mä en ole saanut nukuttua tarpeeksi. Ja kun en saa nukuttua tarpeeksi, ottaa sairauteni takapakkia ja rajallinen toimintakykyni kutistuu entisestään. Ikkunan takana jyskäys on usein jatkunut jonnekin iltaseitsemään, joten päiväunetkin on saanut unohtaa. En pysty melussa nykyään myöskään keskittymään mihinkään varsinkaan ajattelua vaativaan, joten päivät kotona ovat olleet raskaita ja turhauttavia. Olen ollut jokaisen kotona vietetyn yön ja päivän jälkeen aivan rättipuhkipoikki. 

Siispä olen asunut käytännössä maalla viimeiset puolitoista vuotta. Siellä on hiljaista ja rauhallista, mutta elämä on myöskin aika paljon työläämpää ja nurkat ovat tavarasta täydet ja ahtaat. Juomavesi otetaan kanistereista, koska kaivon vesi ei ole juomakelpoista, ja käyttövesi lämpiää tai on lämpiämättä, jos ei jaksa lämmittää, puilla. Öljylläkin voisi toki vettä lämmittää, mutta ei olla niin tehty, koska puulla lämmittäessä säästää rahaa. Peseytyminen tapahtuu kesät talvet suihkuttomassa pihasaunassa, mikä on aikamoinen ylimääräinen rasitus kroonisesti sairaalle. Paikkoja omille tavaroille ei ole, joten kaikki on koko ajan hukassa ja siellä täällä lojuvat ja riippuvat vaatteet ovat kissankarvojen peitossa. Joka paikka on niin täynnä tavaraa, että siivoaminen on hyvin hankalaa. Ja vaikka siivoaisikin, niin paikat näyttävät likaisilta ja nuhjuisilta, koska paikkoja on viimeksi remontoitu 1970-1980 -luvuilla. 

Kuinka ihanaa on siis ollut tällä viikolla palata kotiin! Olen voinut tehdä niin, koska meno naapuritontilla on rauhoittunut rivitalon lähes valmistuttua ja ensimmäisten asukkaiden muutettua siihen asumaan. Omakotitalon osalta hommat näyttävät seisahtuneen kokonaan ja jossain vaiheessa se möykkääminen taas jatkuu, mutta onneksi ei ihan meidän makkarin ikkunan alla kuitenkaan. Olen ottanut ilolla käyttöön nykyaikaiset mukavuudet, joita koti tarjoaa. Nautin myös valosta, tilavista nurkista, siisteistä pinnoista ja ympäristöstä, joka miellyttää silmää. Kauppaankin pääsen halutessani kävellen. 

Vähintään yhtä ihanaa kuin omaan ympäristöön palaaminen on mahdollisuus viettää aikaa yksin kotona. Olen kaivannut tätä niin paljon! Kulunut puolitoista vuotta on mennyt maalla tiukasti yhdessä puolison, joka tekee työtkin sataprosenttisesti etänä, kanssa samoissa ahtaissa neliöissä, ja se jos mikä on koetellut paljon yksinoloa kaipaavan introvertin hermoja. Ollaan koko ajan nyhjätty kylki kyljessä, mutta silti ollaan tehty hyvin harvoin mitään oikeasti yhdessä. Ainoa paikka, minne olen päässyt maalla yksin omin voimin liikkumaan ja viettämään aikaa itsekseni, on ollut lähimetsä. Nyt kun mulla on lopulta mahdollisuus viettää aikaa itsekseni, niin aion todellakin tankata yksinoloa. Maalla mulla ei ole ollut tilaa ja rauhaa ajatella. Heti, kun olen saanut elellä itsekseni ja omaan tahtiini muutaman päivän, ovat ajatuskelat lähteneet päässäni liikkeelle ja olo on virkistyneempi, rauhallisempi ja luovempi.  

Aika maalla, poissa omien tavaroiden luota, on avannut silmiä myös sille miten vähän tavaraa ihminen oikeastaan tarvitseekaan. Mulla on ollut maalla pieni määrä vaatteita, laukkuja, kenkiä ja kirjoja sekä kosmetiikkaa ja niillä olen hyvin pärjännyt puolitoista vuotta. Nuo tavarat ovat yhä maalla ja sormeni syyhyävät käydä läpi vaatekaappini ennen kuin tuon vaatteeni maalta takaisin kotiin. Vaatteita tulee lähtemään jätesäkeittäin kierrätykseen. Tuo projekti on ollut mielessäni aiemminkin, sillä olen tiennyt yläkaapeissa olevan paljon mulle nykyään liian pieniä vaatteita sorttausta odottamassa, mutta karsimista tulee tapahtumaan raskaammalla kädellä kuin olen ajatellut. Miten ihanaa on siivouksen ja karsimisen jälkeen ripustaa ne vaatteet, joita oikeasti käyttää, tilavasti kaappiin ja pukea ne sieltä siisteinä päälle. Ehkäpä myös tienaan muutaman roposen, jos saan jotain parempia vaatekappaleita ja asusteita myytyä. Suurin osa niistä lähtee kyllä lahjoituksena Fidaan sekä tekstiilikierrätysasemalle. 

Ehkäpä arki ei tunnukaan jatkossa niin raskaalta kuin se on viime aikoina tuntunut eikä koti samalla tavalla vankilalta kuin se on tuntunut pitkään maalla asuessa? Ainakin nyt on aika mukava fiilis! Olen kyllä tosi onnellinen tuosta meidän landesta ja siitä, että on ollut mahdollisuus paeta sinne ensin koronaa ja sitten rakennusmelua, mutta liika on liikaa ja nyt on kaupunkielämän aika. Sitten jossain vaiheessa on taas kiva palata pellon laidalle peuroja katselemaan ja laavukahveja hörppimään.