Miltä tuntuisi, jos laittaisit valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa unelmiesi talon remonttiin, ja kun sitten olisit lopulta pääsemässä nauttimaan kättesi työn tuloksista, niin joku rahan tahkoamista rakastava rakennusyrittäjä ostaisi viereisen tontin, kaadattaisi aiemmin vehreältä pihalta joka ikisen puun ja rakentaisi sen niin täyteen, ettei edes lumenkaatopaikalle jäisi tontilla tilaa? Ja samalla kolhisi liian ahtaissa nurkissa työskennellessään sun pihasi puolella olevaa kuusiaitaa, jonka tarkoitus on toimia näköesteenä ja edes jonkinlaisen oman rauhan mahdollistajana, eikä olisi asiasta edes pahoillaan (kenties jopa päin vastoin, onhan aita osin huonossa kunnossa naapurin tontin liian lähellä kasvaneiden puiden vaurioitettua sitä vuosien ajan). 

Niinpä. 

Viime keväänä alkanut megalomaaninen rakennusprojekti, jossa pienelle ja kapealle tontille sullotaan rivitalo ja omakotitalo (en vieläkään voi ymmärtää, miten tällaiselle projektille myönnetään edes lupia!) jatkuu naapurissa ja saanemme nauttia aamuisin kello seitsemän alkavasta työkoneiden jurinasta ainakin ensi syksyyn asti. Päivisin häärimme verhojen pimentämissä huoneissa, sillä ikkunoiden takana häärii rakennusmiehiä eikä minkäänlaista omaa rauhaa ole. Siihen täytyy totutella, sillä ei omaa rauhaa tule olemaan enää jatkossakaan, korkean rivitalokolossin tullessa katsomaan meidän pihaamme ja makkariimme päin. Kävimme jo katsomassa ikkunoihin kaihtimia, jotta saamme edes jonkinlaista näkösuojaa vierailta katseilta. Kolme päivää putkeen kotona on tällä hetkellä ihan maksimi, sen jälkeen on pakko päästä maalle nukkumaan ja akkuja lataamaan. 

Pelottaa ajatella millaista eläminen täällä tulee olemaan sitten, kun rakennusprojekti lopulta valmistuu - entä, jos emme kaikesta näkemästämme vaivasta huolimatta enää viihdykään täällä?