Syreeni heräilee kevääseen.

Istuin laavulla juomassa kahvia kevätsateen yllättäessä. Olin juuri kuullut uutisista, että Suomi tulee hakemaan Naton jäsenyyttä. Maailma näytti epätodellisen kauniilta. Mietin, että tämä on todella mielenkiintoista aikaa olla elossa.

Toivun vielä viimeviikkoisesta kolmepäiväisestä sairauteni hoitojaksosta ja toipilaana mulla on aikaa käydä läpi ennen hoitojaksoa ottamiani kuvia sekä kirjoitella puutarhakuulumisia kuviin liittyen. 

Kevät saapui lopulta meidän landellekin toukokuun alussa ja ehdittiin juuri sopivasti ennen mun sairaalareissuani ja sitä seuraavaa pakkolepoa hoitamaan suurin osa kevätistutuksista kuntoon. Suuritöisimpiä keväällä tehtävistä istutuksista on perunoiden ja sipulien maahan laittaminen, ja koska mun vointini ei ole talvella saamieni rokotusten jälkeen edelleenkään palannut omaksi normaalikseni, niin pelkäsin jo, että perunoita ei maahan saada ilman, että joudutaan vaivaamaan naapuria apuun. Onneksi mulle sattui kuitenkin voinnin puolesta parempi päivä juuri sopivaan saumaan, joten saatiin kuin saatiinkin homma hoidettua kaksin miehen kanssa. Vanha Fergumme pääsi kyntöhommiin miehen ohjastamana, minkä jälkeen vedettiin lihasvoimin vaot ja laitettiin kuukauden ajan lämpimässä itäneet perunat maahan. Lannoitteena toimi ihan ehta hevon pee, jota naapurista löytyvältä hevostilalta riittää naapureiden iloksikin. 

Ihana Aula.

Kasvattamamme peruna on vanhaa, kullankeltaista, makeaa, kiinteää Aula-lajiketta, jota ei taida saada enää mistään ja jota parempaa perunaa en tiedä. Sitä on viljelty täällä mieheni mummilassa useiden sukupolvien ajan. Tuskin muuta perunaa haluaisin edes kasvattaa, etenkään kun peruna ei ole näin tulehdussairauspotilaan kannalta mitenkään parasta ravintoa, mutta tämän herkullisen lajikkeen haluamme pitää elossa eli aina kasvatetaan vähintäänkin uudet siemenperunat. Tällä kertaa perunaa meni maahan 15 vaon verran, viime vuonna laitettiin 14 vakoa. Viime kesän perunat jäivät pieniksi kuivuuden ja peurojen niittämien perunanvarsien takia, mutta tänä kesänä olemme varautuneet peura-aidoilla ja toivottavasti tuleva kesäkään ei ole yhtä kuiva ja kuuma kuin edeltäjänsä. Toivon viileämpää kesää sekä puutarhan ja luonnon että itseni takia - neurologisen sairauteni takia kestän helteitä tosi huonosti ja kuumana kesänä myös puutarhatyöt jäävät mulla hoitamatta. 

Tällä vempaimella vedetään vaot perunoille toisen vetäessä ja toisen ohjastaessa. Ilmeisesti laitteesta käytetään ainakin nimeä sahra eli hankoaura. Miehen mukaan sitä on kutsuttu hänen mummilassaan ämmänsahraksi. Google ei tällaista nimitystä tunne.

Siellä lepäävät.

Perunan viereen kasvimaan multiin pääsi myös yhteensä kahdeksan riviä kelta- ja punasipulia. Sipuli kuuluu rikkipitoisiin, toksiinien elimistöstä poistoa tukeviin kasviksiin, ja niitä kuluu meillä paljon läpi vuoden. Tavoitteena ei ole olla sipulien suhteen koko vuotta kuitenkaan omavarainen, vaan kasvattaa niitä sen verran, että päästään kesällä herkuttelemaan varhaissipulilla mielin määrin esimerkiksi salaateissa, joita meillä varsinkin kesällä syödään paljon. Loput sadosta kuivataan sitten vanhan navetan seinällä ja nautitaan syksyn aikana. 

Valkosipulien suhteen pääsemme keväällä helpolla, sillä kasvattamamme lajike on talvivalkosipulia, joka istutetaan jo syksyllä, jolloin kevään hommaksi jää vain jo itäneiden haisuleiden kanankakalla lannoittaminen ja niiden kasvun seuraaminen. Maasta olkikatteen läpi puskee jo hurjaa vauhtia vihreää ja jos hyvin käy, niin juhannuksena maistellaan ensimmäisiä tuoreita valkosipulin kukintoja. Ne ovat ihan parasta alkukesän herkkua etenkin valurautapannulla oliiviöljyssä rapsakaksi wokattuna. 

Talvivalkosipuli.

Lavakauluksia meidän landelta löytyy tällä hetkellä kolme ja niihin ollaan laitettu itämään salaatteja, rucolaa, yrttejä (persiljaa, timjamia, sitruunamelissaa, minttua, korianteria, tilliä), pinaattia, eri lajikkeita lehtikaalta sekä mangoldia, jota en aiemmin olekaan vielä itse kasvattanut. Ainakin yksi lavakaulus on tarkoitus vielä rakentaa ja laittaa siihen lisää edellä mainittuja vihreitä sekä myöhemmin kesällä myös paksoita, joka on mulle niin ikään uusi tuttavuus. Yrtit ja vihreät lehtikasvikset ovat helppoja kasvatettavia ja niitähän noudattamallani Wahlsin protokollan mukaisella ruokavaliolla kuluu, joten niiden kasvattaminen on fiksua monestakin syystä. Ensinnäkin siinä säästyy rahaa, koska nämä vihreät asiat eivät ole kaupasta hankittuna aivan halpoja. Toiseksi, juuri maasta nostetuissa kasviksissa ravintoarvot ovat parhaimmillaan. Ja kolmanneksi, tuoreet vihreät maistuvat ihanalta ja ovat arjen luksusta. Toiveenani on saada pinaattia, lehtikaalta ja mangoldia myös pakkaseen talvea varten sekä kuivata ylimääräiset yrtit. Kurpitsaa ja kesäkurpitsaa löytyy meillä esikasvatuksessa ja ne pääsevät maahan hallaöiden vaaran väistyttyä. 

Itse kasvatettua vihreää joutuu vielä hetken odottamaan, mutta onneksi villi luonto puskee esiin jo kaikkea ihanaa vihreää herkkua. Avasin jo villivihanneskauden maistelemalla kevään ensimmäisiä pikku nokkosia, jotka päätyivät munakkaan täytteeksi yhdessä pekonin kanssa. Kausi alkaa juuri nyt olemaan parhaimmillaan enkä malta odottaa, että vointini kohentuu sen verran, että jaksan lähteä kunnolla tutkimaan pihan ja lähimetsän rikkaruohotarjontaa ja kokata villeistä vihreistä kaikkia ihania herkkuja! Toiveenani on jaksaa säilöä villivihanneksia myös pitkän syksyn ja talven varalle. Esimerkiksi viherjauhe on helppo ja nopea valmistaa kuivatuista villivihanneksista ja se säilyy hyvin ja menee pieneen tilaan. Talvella kroppa ja kukkaro kiittävät kesällä nähdystä vaivasta. 

Nokkosia kylvyssä ennen ryöppäämistä ja käyttöä.

Nokkos-pekonimunakas. Tästä saa vielä maukkaamman, jos pekonit paistetaan ensin rapsakaksi pannulla ja otetaan sitten sivuun nokkosten ja munakasmassan mennessä pannulle. Lopuksi murustellaan pekoni munakkaan päälle, jolloin ruokaan jää kivasti myös purutuntumaa.

Kevät ja luonnon herääminen ovat myös aikaa, joka saa mut yleensä kaivamaan esille järjestelmäkamerani silloinkin, kun se on unohtunut pimeäksi ajaksi talviteloille, ja lähtemään puutarhaan ja lähiluontoon kevään ensi merkkejä kameran etsimen kautta ihmettelemään. Näin tapahtui tälläkin kertaa, ja voi kuinka mä nautin taas kuvaamisesta! Voimia tähän puuhaan on ollut viime aikoina harmillisen vähän, mutta ehkäpä juuri siksi ne harvat pikku retket, jotka toteutuvat, tuntuvat sitäkin ihanammilta. 

Huhtikuiset harmoniset ruskean sävyt, toukokuun alussa saatiin vielä odottaa vihreää.

Viimeiset pajunkissat ilta-auringossa.

Ensimmäiset leskenlehdet löytyvät aina aurinkoiselta paikalta radanvarresta.

Ihana vihreys.

Scilla.

Viimeiset sinivuokot sinnittelevät.

Kuusiaidan kyljessä kasvaa aina muutama punavuokko. Rakastan.