Blogini hiljeni pidemmäksi aikaa ilman ennakkovaroitusta ja syynä siihen oli tarve karsia kuormittavassa elämäntilanteessa kaikki mahdollinen ylimääräinen stressi. Tuossa hetkessä myös säännöllinen bloggaaminen tuntui kuormittavalta, joten päätin laittaa sen tauolle. Olen ylpeä kyvystäni kuunnella ja kunnioittaa jaksamiseni rajoja ja tehdä tämä päätös hyvinvointini eteen. Nyt olen saanut kerättyä hiukan voimia ja selkiytettyä ajatuksiani ja tuntuu mahdolliselta palata bloggaamisen pariin ainakin satunnaisemmin. Säännöllisten viikko- ja kuukausipostausten pariin en aio tässä hetkessä palata.

Koko alkuvuoteni on ollut raskas liittyen etenkin läheisten terveyshuoliin, ja maalis-huhtikuussa tutkimusrumba, odotus ja epätietoisuus vaihtuivat huonoihin uutisiin ja hoitoihin, joita sulatellessa ja ihmetellessä kevättalvi ja kevät on kulunut. Kaikki tämä on heijastunut negatiivisesti myös omaan olooni ja jaksamiseeni, joten voimia on riittänyt lähinnä pakollisista arkiaskareista selviytymiseen, jos siihenkään. Olen myös kokenut jääväni huolteni kanssa aika yksin, mikä ei ole ainakaan auttanut jaksamisen suhteen. Nyt elän elämää eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, kuukautta pidemmälle en uskalla elämää edes ajatella tai suunnitella. Samalla yritän kannatella melko syvissä vesissä uivia läheisiäni ja luottaa siihen, että hoidoista on myös apua haittavaikutusten lisäksi. 

Kaiken synkkyyden (jota myös maailmantilanne ja suomalainen politiikka on tarjoillut) vastapainoksi ilon ja elossa olemisen kokemusten kaipuu on ollut valtavaa. Toiveeni eivät ole olleet suuren suuria: museokäynti, muistetuksi tuleminen omana syntymäpäivänäni, luontoretki itselle uusissa maisemissa tai livekeikka, esimerkiksi. Se, että olen joutunut edelleen olemaan maalla evakossa, sekä koronatilanteen uudelleen pahentuminen, on kuitenkin vaikeuttanut ihmisten pariin lähtemistä enkä ole käynyt juuri missään. Riversiden vappuaaton keikalle lähtemisen olin jo lähes lyönyt lukkoon, mutta lopulta jätin keikan väliin, koska en halunnut pahentuneessa kulkutautitilanteessa ottaa sairastumisen ja vakavasti sairaiden läheisteni sairastuttamisen riskiä. 

Luulen, että yksi tärkeimmistä mielenterveyttäni tänä alkuvuonna ylläpitäneistä tekijöistä on ollut eräs Pöyhösen Jere Vantaalta, joka tunnetaan myös nimellä Käärijä, ja jonka Euroopan- ja maailmanvalloituksen seuraaminen on tuonut mun päiviini ja elämääni niin paljon iloa ja positiivista energiaa, etten olisi osannut moista kuvitellakaan. En ole aiemmin Euroviisuja juurikaan edes seurannut, mutta tänä vuonna Suomen massasta erottuva ja raskaita sävyjä omaava edustusbiisi sekä Käärijän valloittava, vilpitön karisma on hurmannut mut niin, että olen pistänyt edustajamme somet seurantaan jo heti UMK:n jälkeen sekä imeytynyt sen myötä syvälle viisukuplaan, nauttien joka hetkestä. Lukuunottamatta tietenkään viisujen loppuratkaisua, jossa 25:n juryihmisen mielipide ratkaisi voiton Ruotsin Loreenin hyväksi vastoin niitä valtavia yleisöltä tulleita äänimassoja, jotka Käärijän laariin satoivat. Tämä tuntui niin väärältä, että saattaa olla, että ensi vuonna jäävät viisut katsomatta, jos systeemiä ei uudisteta. Mulle ja aika monille muille Käärijä on tämän skaban voittaja ja olen niin, niin ylpeä Jerestä ja koko Suomen tiimistä! Huomenna katsotaan ehdottomasti Jeren keikka telkkarista tai Ylen Areenasta sekä saatetaan nauttia myös muutama pina colada, lähetys alkaa klo 20.

Toinen mielenterveysteko tänä keväänä on ollut uuden, käytetyn kameran eli minijärjestelmäkameran hankkiminen vanhan ja ison, peilillisen Canonin järkkärini rinnalle, ja sillä kuvaamisen opetteleminen. Olin jo pidempään miettinyt pienemmän ja helpommin arjessa mukana kulkevan kameran hankkimista ja vähän jo selvitellytkin kameroita, jotka täyttäisivät tarpeeni, ja kun eteeni sitten sattumalta osui Facebookin kameraryhmässä sopiva laite sopivaan hintaan, niin tein päätöksen satsata mielenterveyteeni ja iskeä kameraan kiinni. Tuo kyseinen kamera meni multa kaukaisen sijaintinsa takia ohi, mutta muutaman viikon metsästyksen jälkeen vastaavanlainen laite oli lopulta hyppysissäni. Kyseessä on Olympus PEN PL-8 sekä M. Zuikon kiinteäpolttovälinen 25mm f 1.8 -objektiivi, joka näyttäisi piirtävän aika kauniisti. Vietimme viikko sitten viikon appiukon mökillä ja siellä pääsin kameraa vasta kunnolla testaamaan, kuvatkin odottavat vielä muistikortilla koneelle siirtämistä. Toivon kuvaamisen tuovan paljon iloa elämääni tilanteessa, jossa vietän paljon aikaa itsekseni ja luonnon läheisyydessä. Jossain vaiheessa pääsen toivottavasti ulkoiluttamaan kameraani enemmän myös ihmisten pariin ja kaupunkiympäristöön. 

Mitä sitten odotan ja toivon tulevilta viikoilta ja kesältä? Toivon jaksamista panostaa sujuvamman ja tasapainoisemman arjen rakentamiseen, jotta voimia jäisi arjen pakollisten asioiden pyörittämisen lisäksi myös kivojen ja palauttavien asioiden tekemiseen sekä raskaiden asioiden sietämiseen. Toivon maltillisia 18-20 asteen lämpötiloja, sopivasti kastelevia kesäsadekuuroja ja hyvää vihreiden lehtikasvisten ja yrttien satoa. Toivon, että saamme vanin, jonka sisustan rakentaminen on nyt työn alla, reissukuntoon, ja pääsemme tekemään sillä kivoja pikku reissuja sekä kenties jonkun vähän pidemmänkin reissun, mikäli oma vointi ja läheisten tilanne sen sallii. Toivon yhteisiä hetkiä läheisteni kanssa ja voimia jaksaa toimia todistajana heidän kärsimykselleen, jotta heidän ei tarvitsisi kokea joutuvansa kantamaan taakkaansa yksin. Haluaisin jaksaa myös kirjoittaa tätä blogia. Päiväkirjaa kirjoitan joka tapauksessa, se on asia joka pitää mut pinnalla. 

Tälle päivälle on luvattu juuri täydellistä säätä eli aurinkoista, aika tyyntä ja 18-20 asteen lämpötiloja, joten toiveissa on saada hoidettua loppuun loput kylvöt lavakauluksiin sekä istuttaa myös vähän perunaa ja punasipulia, mikäli jaksamista riittää. Viikonlopulle on suunnitelmissa ainakin gluteenittomien ja maidottomien nokkoslettujen paistamista ja mökkireissun kuvien purkamista sekä vaniprojektin edistämistä. 

Toivon aurinkoa ja hyviä asioita myös sun viikonloppuusi!