Jos tykkäät vanhoista menopeleistä ja hienoista hiekkarannoista, niin mulla on sulle ensi viikonlopulle menovinkki: Mikkelin Puumalan Pistohiekalla järjestetään lauantaina 19.8.2023 vähän erilainen harrasteajoneuvotapahtuma eli Hayride Jamboree, jossa hiekka pöllyää ja rokki raikaa vanhojen ajokkien ottaessa leikkimielisesti mittaa toisistaan vanhalla toisen maailmansodan aikaisella lentokentällä. Tapahtuman jälkeen on mukava pulahtaa Suomen yhteen kirkasvetisimpään ja pohjaltaan hienohiekkaisimpaan järveen virkistäytymään ja Pistohiekalla on mahdollista myös yöpyä. Kävimme viime kesänä testaamassa tämän tapahtuman ja Pistohiekan yöpymispaikkana ja pakkohan tuonne on taas tänäkin vuonna päästä! 

Hayride Jamboree on suhteellisen tuore tulokas harrasteajoneuvotapahtumien joukossa eli se järjestetään nyt kolmatta kertaa, mutta se on lunastanut heti paikkansa, koska vastaavaa toista tapahtumaa maastamme ei löydy. Tapahtuman esikuvana on toiminut Tanskan Römön upeilla hiekkarannoilla järjestettävä hiekkakiihdyttelytapahtuma, jonka idea on mukautettu niihin puitteisiin, joita meidän maastamme löytyy. Vastaavia hiekkarantoja ei meillä ole tarjolla, mutta tapahtumalle on löytynyt koti Puumalan kirkasvetiseltä Pistohiekalta, jonne se sopii kuin nenä päähän, ja rannan läheiseltä toisen maailmansodan aikaiselta lentokentältä, jolla itse kiihdytteleminen tapahtuu. 

Tapahtuma järjestettiin elokuussa 2022 kaksipäiväisenä, mutta tänä kesänä tapahtuma kutistuu yksipäiväiseksi, mikä on mielestäni hyvä asia, koska viime kerralla ajajia oli sen verran vähän, että aikatauluissa oli hyvin tiivistämisen varaa. Kilpailemaan tervetulleita ovat kaikki ajokit (eli siis autot, moottoripyörät ja muut ajettavat vimpaimet), jotka on valmistettu ennen vuotta 1960. Tai kilpailemaan ja kilpailemaan, sillä hauskanpidostahan ajamisessa on kyse, vintageautojen ja -moottoripyörien höntsäilykisoista. Miljöönä kiihdyttelylle toimii vanhan lentokentän 1,3 km:n mittainen suora, jolla ajokit ottavat toisistaan mittaa.  

Majoittuminen tapahtuman yhteydessä on mahdollista Pistohiekalla, jossa myös iltahäppeningit järjestetään. Kyseessä on 1970-luvulla legendaarisen bilerannan maineen saavuttanut, useiden satojen metrien pituinen hienohiekkainen ranta, jota kirkasvetisen Saimaan aallot huuhtovat ja joka tarjoaa loistavat puitteet ajan viettämiselle ja yöpymiselle. 1990-luvun alun laman lopetettua alueelta leirintäalueen toiminnan Pistohiekka on uinunut hiljaiseloa ja toiminut lähinnä omatoimimatkailijoiden puskaparkkina, mutta viime vuosina alueen matkailua on alettu elvyttää ja profiilia nostaa ja nykyään rannalta löytyy myös ainakin majoitustoimintaa ja ravintola. Lietveden maisematie, jonka kautta Mikkelin suunnasta Pistohiekalle saavutaan, on aivan uskomattoman upea kokemus, jota ei kannata alueella vieraillessaan missata. 

Kun bongasimme tiedon kesän 2021 Hayride Jamboreesta, niin tieto tuli meille liian myöhään eikä meidän ollut silloin mahdollista lähteä reissuun. Näin tuolloin kuitenkin kuvia Pistohiekasta ja sinne leiriytyneistä autoista ja mietin että vau, noihin maisemiin on vielä päästävä! Se itse autotapahtumakin, minkä takia puoliso oli asiasta niin innoissaan, kuulosti mun korviini ihan hauskalta, mutta kyllä se päällimmäinen inspiroija mulla oli miljöö. Laitoimme tiedon tapahtumasta korvan taakse ja kun kesän 2022 tapahtuman ajankohta tuli tietoon, niin se merkittiin kalenteriin ja mietittiin, että tuonne lähdetään vanilla jos vaan mitenkään mahdollista. 

Vanin reissukuntoon saamisen kanssa elokuuksi oli muiden kiireiden vuoksi haasteita, mutta se onnistui ja pääsimme kuin pääsimmekin matkaan. Tapahtuma alkaisi lauantaina, joten päätimme lähteä liikkeelle hyvissä ajoin väljällä aikataululla jo perjantaina, jotta reissu ei muodostuisi mulle liian rankaksi ja jotta aikaa jäisi myös lepäämiselle ja yleiselle hengailulle. 

Matkaa meidän landelta Valkeakoskelta Mikkelin Puumalaan tulee noin 300 kilometriä, jonka taittaminen ilman taukoja ottaa nelisen tuntia, joten pyrimme lähtemään perjantaina matkaan hyvissä ajoin, jotta ehtisimme illalla valoisan aikaan varata itsellemme hyvän leiripaikan sekä relailla ennen seuraavan päivän ohjelmaa. Päivä oli kuitenkin jo pitkällä iltapäivässä kun pääsimme starttaamaan, ja ensimmäinen tauko pidettiin jo Lahdessa, missä pysähdyttiin ostamaan vaniin retkikeitin, jollaista oltiin katseltu etukäteen netistä. Lahdesta matka jatkui kohti Heinolaa, missä pidettiin kauniissa rantamaisemissa kahvitauko sekä tehtiin myös ruokaostoksia tajuttuamme, että tämähän on tosiaan viimeinen isompi kaupunki kauppoineen ennen Pistohiekkaa, mikäli emme aja Mikkelin kautta. Mukaamme lähtivät paikallisesta pizzeriasta myös gluteenittomat pizzat, jotka söisimme perille päästyämme, sillä ilta olisi jo pitkällä ennen kuin leiri olisi pystyssä eikä silloin huvittaisi ryhtyä enää kokkaamaan. 

Mäntyharjun kohdalla käännyimme pienemmälle tielle, joka kulki läpi metsäisten maalaismaisemien ja missä saimme ajella lähestulkoon itseksemme. Välillä pysähdyttiin puskapissalle, minkä jälkeen matka jatkui. Jonkin aikaa ajeltuamme auto alkoi pitää kummallista nykytystä, ja hetken päästä haistoimme savun katkua. Olimme ihan varmoja, että nyt possahti rengas, ja mies vetäisi auton tien sivuun. Toisesta takarenkaasta nousi savua ja ilmassa leijui palaneen käry, mutta rengas näytti ehjältä. Hetken siinä ihmettelimme, kunnes kuski tajusi: käsijarru on ollut puskapissapaikalta asti päällä! Koska käsijarrun merkkivalo oli rikki, niin asia oli jäänyt huomaamatta. No ei muuta kuin äkkiä hakemaan autosta juomavedeksi varatut vesikanisterit ja pirskottamaan vettä kuumana käyvien jarrurumpujen päälle, äänimaisema toi mieleen hyvin lämmitetyn saunan. Onni onnettomuudessa oli se, että satuimme olemaan vain muutaman kiven heiton päässä Ristiinan pikkukaupungista, mistä löytyi huoltoasema ja kauppa, joten pääsimme huoltsikalle jatkamaan auton viilentämistä sekä kauppaan täydentämään juomavesivarantojamme ja hakemaan hermojenlepuutusjätskit. 

Tuossa vaiheessa ilta alkoi jo hiljalleen hämärtää ja vähän jänskätti jatkaa matkaa, kun ei voitu tietää oliko auto tai renkaat ottaneet jarru päällä ajamisesta itseensä. Niinpä Ristiinassa valittiin kahdesta mahdollisesta reitistä se isompi tie, mikä koukkaa Mikkelin läheltä ja missä apu on lähempänä siltä varalta, että auton kanssa tulee ongelmia. Onneksi mitään ongelmia ei tullut ja päästiin sujuvasti taittamaan loppumatka. 

Puumalaa lähestyttäessä metsäiset maisemat alkoivat vaihtua vesistöihin ja upeisiin kalliomaisemiin. Ilta-auringossa varsinkin viimeinen tien pätkä, jota myös Lietveden maisematieksi kutsutaan, juuri ennen Pistohiekalle saapumista oli satumaisen kaunis ja sai huokailemaan ihastuksesta. 

Olin vielä ihan maisematien lumoissa ja varautuneena jatkamaan matkaa Puumalaan asti, kun tien varressa alkoi näkyä autoja ja telttoja ja tajusimme, että se Pistohiekka, missä meidän on määrä leiriytyä ja missä myös tapahtuma järjestetään, onkin jo tässä, noin kymmenen kilometriä ennen Puumalan keskustaa. Mietin, että niiden parhaiden paikkojen, joita olin nähnyt kuvissa, täytyy olla tuosta parkkiksesta vielä vähän eteenpäin, ja sieltähän se unelmien hiekkaranta löytyikin. Vielä löytyi sopiva pläntti meidän autollemme ihan rannan tuntumasta, joten ei muuta kuin auto parkkiin ja helpotuksen huokaus: lopultakin perillä ja nyt sitä kylmää olutta ja pizzaa ääntä kohti! Alkoi olla jo pimeää ja taivaskin ripsi vähän vettä, joten kömmimme autoon syömään. Olin ehtinyt ottaa oluestani pari hörppyä ja haukata pizzastani kerran, kun tukevassa nousuhumalassa oleva jantteri tuli kertomaan meille ilmoitusluontoisena asiana, että he ovat tulossa bilebussinsa, kärrysaunansa ja parin muun auton kanssa tähän parkkiin, joten toivottavasti meitä ei haittaa ja viitsimmekö vähän peruuttaa autoamme taaksepäin. Kun bussi alkoi sitten peruutella itseään melkein kiinni meidän autoomme ja ämyreistä raikasi huono musiikki, niin totesin, että kyllä mua hitto vie haittaa ja I'm too old for this shit, jätetään nuoriso juhlimaan ja etsitään toinen leiripaikka. 

Onneksi etsittiin, sillä päästiin lopulta parkkiin ehkä rannan parhaimpaan kohtaan. Jouduimme parkkeeraamaan vähän härskisti kahden asuntoauton väliin, mutta ranskalaisen auton tyypit olivat jo nukkumassa ja arvelimme heidän lähtevän jatkamaan aamusta matkaa, joten ehkä lähelle parkkeeraamisesta ei olisi sen suurempaa haittaa. Sadekuurokin oli ohi, joten kannoimme retkipöydän ja -tuolit rantaan ja istuuduimme nauttimaan pizzamme ja olusemme loppuun. 

Elokuinen yö oli lämmin ja upea. Kuu valaisi veden pintaa sekä läheistä saarta ja tummaa tähtitaivasta halkoivat tähdenlennot. Korkkasimme punaviinipullon ja kuuntelimme naapurileiristä kantautuvaa biletystä eikä enää harmittanut yhtään, asiat olivat menneet juuri niinkuin pitääkin. Takana oli kuuma päivä ja olo oli nihkeän nahkea sekä järven vesi ihanan lämmintä, joten päätin, että nyt on aika heittää talviturkki (juu, vasta elokuussa), vaikka ei mulla ole edes uimapukua mukana. Viihdyin vedessä pienen ikuisuuden enkä muista milloin mulla olisi ollut niin hyvä olo ja fiilis. Uinnin jälkeen oli mukava kömpiä vaniin unille. 

Lauantaiaamu aukeni aurinkoisena ja Saimaa häikäisi sinisyydellään. Kaivoimme retkikeittimen ja aamupalatarpeet esille ja ryhdyimme kahvin ja puuron keittoon. Edellisiltaiset naapurimme olivat lähteneet ja heidän paikkansa otti mukava savolainen, ikäisemme pariskunta asuntoautollaan. Olivat tulossa Hayride Jamboreehen hekin, joten bondattiin heti ja juttua riitti. Hörpin kahvia teräsmukista, katselin sinistä horisonttia, kuuntelin leppoisaa savolaista jutustelua ja mietin, että melkein kuin olisi lomalla. 

Hitaan aamun jälkeen oli aika vaihtaa feikkicrocksit tennareihin ja ryhtyä miettimään vanhan lentokentän sijaintia, sillä varsinaiset kiihdyttelyajot alkaisivat pian, puolilta päivin. Karttaa tutkimalla ja muita tapahtumaan osallistujia haastattelemalla selvisi, että tapahtumapaikka olisi lyhyen kävelymatkan päässä. Niinpä jätimme vanin parkkiin rantaan ja ryhdyimme laittamaan tossua toisen eteen. Päivä oli paahteinen ja käveleminen kävi ainakin mulle ihan urheilusta, vaikka matka ei ollutkaan pitkä. 

Maasto muuttui hiekkaisemmaksi ja pian edessämme avautui hiekkakenttä, jonka reunoille oli parkkeerattuna teeman mukaisia vanhoja autoja ja moottoripyöriä. Toiselta reunalta löytyi jokunen myyntikoju, joissa oli ainakin ruokaa ja virvokkeita tarjolla, ja keskellä parkkialuetta oli lava bändiä varten. Itse kiihdyttelyrata oli hiekkasuora, jonka reunoilta löytyivät penkkirivit katsojia varten. Etsimme mieluisat paikat ja jäimme odottamaan ajojen alkua. Tuttuihinkin törmättiin ja vaihdettiin kuulumisia. 

Kentällä nähtiin lähtemässä viivalta monenlaista vanhaa, ennen vuotta 1950 valmistunutta ajokkia, ja ilma oli ajoittain sakeana pöllyävästä hiekasta. Kylmät virvokkeet maistuivat ja hiki virtasi. Välillä kenttää huollettiin suihkuttamalla vettä ja lanaamalla hiekkaa ja sitten taas mentiin. Katsojia oli paikalla mukavasti, mutta ajajia ja menopelejä taas aika rajallisesti, joten samat ajokit nähtiin moneen otteeseen. Myös huoltotaukoja oli aika usein ja mietin, että olisipa hauskaa, jos taukojen ajaksi kentälle olisi järjestetty jotain musiikkia, elävää tai edes nauhalta tulevaa. Autojen matkaan lähettämisestä vastasi joukko nuoria naisia, jotka osallistuivat samalla Flag girl -kilpailuun, jossa yleisö saa äänestää suosikkiaan, ja mikäs siinä, mutta vähän tuli sellainen fiilis itselleni, että näinköhän tällaiset kauneuskilpailut ovat jo aikansa eläneet. Kaiken kaikkiaan viihdyimme tapahtumassa kuitenkin hyvin.  

Muutaman tunnin alueella palloiltuamme olo alkoi olla niin nihkeän nahkea ja nuutunut, että leiri vilvoittavine aaltoineen ja vanin jääkaapista löytyvine kylmine olusineen alkoi näyttäytyä sen verran kutsuvana, että lähdimme kävelemään takaisin. Ja ai jestas miten hyvältä se kylmä Lake Bodom maistuikaan! Alueelta ei ollut oikein löytynyt hintansa väärtistä omaan ruokavaliooni sopivaa syötävää, joten pystytimme retkipöydälle taas keittiön ja laitoimme ruokaa tulemaan. Siinä vaiheessa kun gluteenittomat pastat alkoivat olla kypsiä ja oli aika heittää sekaan fetat, ruokakermat ja muut kylmässä säilytettävät asiat, niin ryhdyimme ihmettelemään, että missäs ne muuten ovatkaan, kun ei niitä auton jääkaapissa näy. Siinä kohtaa selvisi, että tosiaan, kumpikaan meistä ei sitten eilen Heinolassa kaupan parkkiksella tainnut laittaa näitä ruokatarpeita jääkaappiin, vaan nehän tosiaan lojuvat auton lattialla muovipussissa lämpimässä... Tuli sitten vähän köyhempi pastasörsseli siitä ruoasta, mutta eipä tuo jaksanut kauaa harmittaa, vaan mössö upposi sellaisenaankin nälkäisiin suihin. 

Ilta kului leppoisasti omassa leirissä savolaisten naapureidemme kanssa haastellessa ja virvokkeita nautiskellessa. Läheisellä lavalla piti olla tapahtuman iltabileet, mutta jätimme ne koronatilanteen takia ja voimieni säästämiseksi väliin. Olimme varautuneet nauttimaan naapurin nuorisolaisten bileleirin musiikkitarjonnasta myös tänä toisena iltana, mutta siellä oli jo hyydytty tai sitten bileet oli siirretty toisaalle, joten saimme istua iltaa aika rauhassa. Munkin olisi ollut aiheellista mennä jossain vaiheessa iltaa ottamaan autoon pikku välikuolemat, mutta en malttanut, vaikka tiesin, että huomenna tällainen rasitusikkunan jatkuva ylittäminen kostautuisi. Illan päätteeksi teki mieli ottaa edellisyön uintireissusta uusinta, mutta auringon laskiessa ilta viileni aika lailla eikä ajatus vaniin nukkumaan kömpimisestä palelevana houkutellut, joten skippasimme uimisen ja keskityimme vielä hetken sisäisten lämmikkeiden nauttimiseen. 

Uusi aamu aukeni yhtä kirkkaana ja paahteisena kuin edellinenkin ja Saimaan aallot kutsuivat unituhruista matkailijaa, vaikka uikkaria mulla ei edelleenkään ollut ja uinti piti suorittaa alushousuissa ja T-paidassa. Kylläpä teki hyvää huuhtoa edellispäivän hiet ja pölyt pois. Kahvi ja puuro maistui ulkoilmassa erityisen ihanalta ja minä vaan nautin olostani ja kuuntelin, kun miehet jatkoivat autojuttujaan. 

Meillä oli hommattuna Hayride Jamboreehen kahden päivän lippu eli myös sunnuntaille olisi ohjelmaa tiedossa, mutta naapurimme olivat ostaneet liput vain lauantaille ja ryhtyivät tekemään lähtöä. Heitettiin heipat, sovittiin treffit ensi vuonna samaan paikkaan ja niin he suuntasivat autonsa kohti Iisalmea meidän lähtiessämme kävelemään kohti lentokenttää. Sunnuntaina olisivat vuorossa uudemmat (ennen vuotta 1969 valmistetut) ajokit. 

Yleisöä kentällä oli paljon lauantaita vähemmän eikä kiihdyttelyyn osallistuvia ajokkejakaan ollut ruuhkaksi asti, mikä toi myös sunnuntaihin toisteisuutta. Sen sijaan huoltotauoille oli järjestetty nyt musiikkia, mikä oli kiva juttu ja teki odottelusta leppoisampaa. Mietin silti, että tämä toinen päivä on ehkä vähän liikaa ja että tapahtuma voisi toimia paremmin yksipäiväisenä, ellei osallistujalista kasva jatkossa huomattavasti. Järjestäjät näyttävät ajatelleen samoin, sillä tänä vuonna tapahtuma on tosiaan yksipäiväinen.

Kun palasimme toisen tapahtumapäivän päätteeksi takaisin leiriin, niin ranta oli jo lähes tyhjentynyt reissaajista ja saimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa keitellä lähtökahvit ja pötkötellä vanin perässä ennen paluumatkalle lähtemistä. Väsymys alkoi mulla olla aikamoinen, mutta kofeiinin voimin saimme leirin kasaan ja sanoimme heipat Pistohiekalle seuraavaan vuoteen, sillä tänne palattaisiin! 

Kotia kohti lähdimme ajelemaan alkuun samaa reittiä jota olimme tulleetkin ja pysähtelimme maisematiellä sopiviin kohtiin maisemia ihailemaan. Upean hiekkarannan lisäksi näissä seuduissa vaikutuksen tekevät jylhän kallioiset järvimaisemat. Matkalla oli myös kioski, jonne jäätelöstä haaveillen suuntasimme, mutta se oli ihmetykseksemme kiinni. Uskoisin, että tällaisena tapahtumaviikonloppuna asiakkaita riittäisi. 

Emme halunneet ajella kotiin kokonaan samaa reittiä, joten Piekälänsaaren kohdalla valitsimme pienemmän tien, joka kulkee Louhiveden ja Yöveden välistä kohti Ristiinaa, jossa palasimme samalle reitille kuin tullessamme. Tämä pienempi tie tarjosi ajoittain kauniita maalais- ja järvimaisemia, mutta oli tietysti myös huonommassa kunnossa vaatien kuskilta ekstraskarppaamista. Pysähdyimme jonkin kauniin kanavan varrelle keittelemään vielä yhdet kahvit. Loppumatka taittui kofeiinin, salmiakin ja sipsien voimin ja loppumatkasta piti ottaa laulaminenkin mukaan repertuaariin, jotta silmät pysyvät auki. Eikä reissu olisi ollut meidän reissumme, jollei siihen olisi kuulunut jonkin sortin romustelua, eli siippani oli etukäteen sopinut jonkun Lahden maaseudulla asuvan keräilijän kanssa kaupoista vanin osiin liittyen. Niinpä illan jo hämärryttyä kurvasimme vielä tämän hemmon pihalle ja mies lähti irrottelemaan haluamiaan osia jostain varaosa-autosta, mun kömpiessäni meidän vanimme perään päikkäreille, sillä unipaine ei antanut enää armoa ja mun oli pakko päästä pitkälleen ja uneen. Matka jatkui taas miehen saatua hoidettua bisneksensä ja vielä oli muutama tunti ajoa yössä jäljellä. Kello oli 02.30, kun olimme takaisin meidän landella, pakastepizzat oli saatu kitusista alas ja unesta raskaat päämme iskeytyivät tyynyihin. 

Tämä oli ensimmäinen vähän pidempi reissumme Chevy-vanillamme (vm. -75), jonka hommasimme kesällä 2021 ja jota on sittemmin kunnostettu pikku hiljaa paremmin tarpeisiimme sopivaksi. Viime kesänä auton tilanne oli se, että mies oli purkanut kokonaan vanhan, epäkäytännöllisen sisustan, aloitellut tekemään sähköjä, hommannut jääkaapin sekä tehnyt pieniä säätöjä autoon, jotta bensan kulutusta saataisiin maltillisemmaksi. Puumalan-reissulla auto oli siis ilman sisustaa ja nukuimme patjoilla auton lattialla. 

Auto toimi reissun aikana moitteettomasti, mutta höri edelleen hurjat määrät bensaa, noin 19 litraa 100 kilometriä kohti. Jarrut selvisivät käsijarru päällä ajosta ehjinä ja käsijarrun merkkivalon hyödyllisyys kävi harvinaisen selväksi, suosittelemme kaikille! Jääkaappi ei pitänyt latausta toivotulla tavalla, vaan lämpeni tuntuvasti jo vuorokauden sisällä; tälle kesälle tämä ongelma on onneksi saatu jo korjattua. Sisustaakin on saatu tämän kesän reissuja varten edistettyä, mikä tekee reissaamisesta ja autossa nukkumisesta mukavampaa, kun on sänky ja paikkoja tavaroille. Paljon on silti vielä tehtävää, mutta ne ovat ensi kesän juttuja ne. Tällä varustuksella kohti pian alkavaa Hayride Jamboree 2023 -tapahtumaa!