Viikko 50: öljyn katkua, yhteisöllisyyden kaipuuta, aivokirurgin muistelmia ja umpihankihiihtoa

joulukuuta 23, 2022

Aloitellessani viikkopostausten kirjoittamista alkusyksystä vannotin itselleni, että tästä hommasta en sitten ota paineita ja että ei haittaa, vaikka postauksia jää kirjoittamatta. Tämä alkuviikko meni sairaalassa lääkeinfuusioissa eikä voimia viime viikon tekstin tuottamiseen ole ennen tätä päivää ollut, mutta näköjään näiden postausten kirjoittamisesta on tullut mulle niin tärkeä arjessa kiinni pitävä rutiini, että haluan kirjoittaa viiveestä huolimatta. Tuskinpa juuri ketään kiinnostaa joulun aatonaattona lukea jonkun rändöm bloggaajan horinoita viime viikostaan, mutta kirjoitankin näitä postauksia ensisijaisesti itseäni varten, muistaakseni ja reflektoidakseni asioita. 


Tyvivärin pesua kylmässä suihkussa, osa 2 

Naapurissa melskaavaa raksatyömaata maalla paossa elävän metsäläisenkin on kiva silloin tällöin poiketa kotona suihkussa peseytymässä kunnolla, sheivaamassa ja värjäämässä hiusten tyvikasvu piiloon. Tai kiva ja kiva, koska kotiutuessa odottaa näin talvella sellainen +12 asteen rapsakka huonelämpötila, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Tällainen reissu oli ohjelmassa viime viikolla. 

Edelliskertainen vastaavanlainen reissu kuutta viikkoa aiemmin ei mennyt niinkuin Strömsössä ja oli vielä tuoreena muistissani, ja onnellisena mietin, että onneksi nyt homma toimii. Öljypoltin oli edelliskerralla temppuillut ja sammunut juuri kun olin levittämässä tyviväriä päähäni, ja sitä väriä oli sitten hirmuisen mukavaa pestä päästä pois viileässä kämpässä suihkussa, josta tulee hädin tuskin haaleaa vettä. Ei koskaan enää! Kun menin tämänkertaisella reissulla pesemään illalla hiukset seuraavan päivän värioperaatiota varten, niin tuntui ihan luksukselta saada seistä kuumana höyryävän vesisuihkun alla. 


Kropan lämmittämistä ennen suihkuun menoa viileässä kämpässä peiton alla noutonepalilaista nauttien. Eipä tiennyt tyttö tuossa vaiheessa kuinka tarpeeseen tuo etukäteislämmittely tuleekaan.  

Kun sitten olin saanut värin päähäni ja istuin odottamassa sen vaikutusajan päättymistä, niin mies ryntää kertomaan, että naapuri sanoo piippumme savuttavan ja että se perkeleen öljypoltin on taas mennyt pois päältä. Toimittuaan nämä kuusi viikkoa tässä välissä aivan hyvin ja moitteettomasti. Menin epäuskoisena pannuhuoneen ovelle haistelemaan ja totta se oli, haistoin öljyn käryn. Suustani purkautui ttu kele stna, kun menin laskemaan hanasta vettä ja kokeilemaan veden lämpötilaa. Lähes jääkylmää! Siinä sitten mietin, että mitähän hittoa mä nyt teen, väri on pakko päästä pesemään pois viiden minuutin päästä. Pyydänkö päästä naapuriin suihkuun, vai onko mun todella mentävä kylmässä kämpässä kylmään suihkuun palelemaan? 

Pokka ei riittänyt kysellä naapurilta suihkumahdollisuutta, joten ei muuta kuin nautiskelemaan virkistävästä kylmästä vedestä! Mietin, että menenkö nakuna vai vaatteet päällä, lämmittäisivätkö vaatteet vähän? Kokeilin vettä varpaillani, en pysty... Vedin muovihanskat käsiini ja pusero päälläni, päätäni alaspäin roikottaen, yritin huuhtoa väriä parhaani mukaan päästäni pois, kiittäen itseäni samalla siitä, että olin laittanut värin vain tyveen enkä koko päähän, sillä siinä sitä vasta olisi riittänyt kylmällä vedellä hinkkaamista! Välillä huutelin mieheltä väliaikatietoja sen suhteen, että mahtaako hän saada polttimen lähitunteina pelittämään sen verran, että pääsen sitten kunnolla suihkuun ja pesemään myös ihoni, vai pitääkö mun oikeasti mennä tuonne jääkylmään veteen peseytymään. Mies ähräsi pannuhuoneessa aikansa sillä aikaa kun mä hytisin enimmät värit pois pestyäni pyyhe päässä kahden peiton alla. Illan viimeisinä tunteina poltin hörähti käymään ja pääsin lopultakin kunnolla pesulle. Siinä välissä ehdin monta kertaa miettiä, että oman värinen siilitukka ja kerrostaloasunto eivät kuulostaisi yhtään paskemmilta vaihtoehdoilta. 

Ei varmaan yllätys, että seuraavat pari päivää menivät lähinnä tästä reissusta ja sen rasituksista toipuessa. Mies sai hälyytettyä loppuviikolle paikalle öljypoltinhuoltajan, joka laittoi säädöt kohdilleen niin, että nyt pitäisi poltinogelmien olla historiaa ja seuraavalla kerralla sen suihkussa käymisenkin pitäisi olla ihan miellyttävää. Sitä toivon. Sitä todella toivon. 

Usein mietin, että onko muidenkin ihmisten elämä tällaista jatkuvaa sekoilua ja säätämistä, vai onko meillä tässä suhteessa joku erikoislahja? 


Nostalgiaa ja yhteisöllisyyden kaipuuta 

Löysin itseni viime viikolla myös haikailemasta sellaisen yhteisöllisyyden perään, joka blogiyhteisössä vallitsi bloggaamisen alkuaikoina. Samantyyppisestä yhteisöllisyydestä ja yhteyden kokemisesta pääsin nauttimaan myös valokuvien jakamiseen tarkoitetussa Flickrissä, jonne päädyin blogiystävien vanavedessä ja jonne postasin ottamiani valokuvia lähes päivittäin.

Tämä kaipuu syttyi, kun kirjauduin Flickriin ajatuksenani lopettaa käyttämättömäksi jäänyt maksullinen tilini ja päätyessäni pläräämään vanhoja kuviani sekä kuvatekstejä, joihin olin vuodattanut sydänvertani. Kyynel silmässä luin niitä ihania kommentteja, joita Flickr-ystäväni olivat mulle jättäneet, ja nuo ajat muistuivat elävinä mieleeni. Aktiivisin flickrausvaiheeni sattui juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa sairastuin ja elin aivokasvaimen pelon kanssa lähes puolentoista vuoden ajan, ja se tuki, mitä omalta yhteisöltäni tuossa palvelussa sain, oli korvaamatonta. 

Myös blogiyhteisöllä oli tärkeä paikka mun elämässäni ja sydämessäni. Tuolloin kirjoittaminen oli paljolti päiväkirjamaista, pohdiskelevaa ja syviä tuntoja jakavaa, ja tekstejä kommentoitiin ahkerasti puolin ja toisin ja blogiystävyyssuhteita syntyi. Bloggaaminen tapahtui sisältö, jakaminen, keskustelu ja hauskuus edellä ja blogit olivat ihanan kotikutoisia. Useimmilta löytyi bloginsa sivupalkista listaus omista lempiblogeista, mikä helpotti uusien mieluisien blogien löytämistä. Blogien kaupallistuminen ja aikakausilehtimäisyys, joka muutti bloggaamisen luonnetta suuresti ja sai monet vanhoista blogeista kuolemaan, oli vielä edessäpäin. 

Ikävöin vanhan tyylistä bloggaamista ja yhteisöllisyyttä ja tämä ikävä on korostunut nyt myös somealustojen, joilta olen etsinyt jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta, muututtua mielestäni huonompaan suuntaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että en ole ainoa ihminen, joka on vähän väsähtänyt Instagramin ja muiden somealustojen algoritmeihin, nopeatahtisuuteen ja lyhytsanaisuuteen ja kaipaa hitaampaa ja pohdiskelevampaa tapaa viestiä ja olla yhteydessä. Esimerkiksi Karkkipäivä-blogin Sanni ja Susannah Conway, joka on aloittanut uuden blogin ink on my fingers Substack-palvelussa, ovat lähiaikoina kirjoittaneet kaipuustaan vanhaa kunnon bloggaamista kohtaan. Olen viime aikoina myös törmännyt blogeihin, jotka ovat jatkaneet olemassaoloaan kaikki nämä vuodet ja pysyneet omina itsenään, viis veisaten blogeille viime vuosina asetetuista odotuksista. Niitä lukiessa on tuntunut siltä kuin tulisin kotiin, vaikka en olekaan suurinta osaa näistä blogeista silloin aikanaan lukenut. Tämä on tuntunut ihanalta ja toivon todella, että bloggaaminen, jossa avataan omaa sydäntä ja mennään jakaminen, kommunikaatio ja sisältö muodon ja kaupallisuuden edellä, kokee vielä toisen tulemisen. Nämä havainnot ovat saaneet mut pohtimaan myös sitä miten haluan itse jatkossa blogata ja pohdinnat jatkuvat. Ensi töikseni lisäsin blogini sivupalkkiin päivittyvän listan eli vanhan kunnon blog rollin niistä blogeista, joita tykkään tällä hetkellä lukea. Käy kurkkaamassa löytyisikö sieltä sullekin jotain uutta, mieluisaa luettavaa! 


Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat

Aika moni suomalainen on varmaankin joskus kuullut maailmankuulusta, pitkän uran HYKS:n neurokirurgian ylilääkärinä tehneestä neurokirurgi Juha Hernesniemestä, ja moni on ehtinyt Hernesniemen tekemän pitkän uran aikana olla hänen potilaanaankin. Myös hänen tarinansa kiinnostaa monia päätellen siitä, että jouduin jonottamaan hänen tuoreita muistelmiaan kirjastosta aika pitkään ja palauttaessani kirjan jono oli edelleen pitkä. 

Hernesniemen maine loistavana aivokirurgina oli kantautunut munkin korviini siinä vaiheessa kun itse sairastuin, kävin pään magneettikuvissa, sain tuomion mahdollisesta aivokasvaimesta ja kuulin kuviani arvioitavan röntgenmiitingissä, jossa myös Juha Hernesniemi olisi läsnä. Aivoistani löytyneestä kasvainmaisesta muutoksesta olisi pitänyt saada otettua koepala diagnoosin varmistamiseksi, mutta Hernesniemi oli sitä mieltä, että koepalan ottoon ei voida toimenpiteen sisältämien liian suurien riskien takia näin nuoren ihmisen kohdalla ryhtyä. Jos joku muu lääkäri olisi kieltäytynyt hommasta, tuomiten mut sen myötä epätietoisuudessa elämiseen pitkäksi aikaa tai jopa pysyvästi, niin olisin luultavasti lähtenyt metsästämään asiasta toista mielipidettä, mutta koska tätä mieltä oli juuri Juha Hernesniemi, jonka leikkaustaidot tiesin, niin hyväksyin tilanteen ja tyydyin kohtalooni. Hän jos kuka on lääkäri, jonka olisin tarvittaessa myöskin antanut avata kalloni.




Kun sitten kuulin hänen muistelmiensa ilmestyneen, niin kiiruhdin saman tien kirjaston varausjonoon ja odottelun jälkeen sain tuon 580-sivuisen järkäleen käsiini. Hernesniemen kasvutarina on upea. Köyhällä Keski-Pohjanmaalla syntynyt ja myöhemmin Pirkanmaan Ruovedellä kasvanut Juha kiinnostui aikanaan lääketieteestä Ruoveden pitkäaikaisen kunnanlääkärin esimerkin innostamana ja haki lääketieteelliseen tiedekuntaan lääkäriksi opiskelemaan, mutta ei päässyt sisään. Päätöksensä lääkäriksi ryhtymisestä tehneenä hän päätyi sitten Sveitsin Zürichin lääkikseen opiskelemaan, ja se oli lopulta onni, koska opetus Zürichissa oli korkeatasoista ja siellä Juhassa syntyi kipinä neurokirurgin uran tavoittelemiseksi. Myös neurokirurginen osaaminen oli tuohon aikaan Sveitsissä ihan eri tasolla kuin Suomessa, joten aikanaan Juha palaisi Suomeen tuoreena lääkärinä uusin neurokirurginen tietämys mukanaan. Mutta sitä ennen oli valmistuttava lääkäriksi, ja lopputenttiin valmistautuminen vaati Juhalta 18-tuntisia opiskelupäiviä, jotka hän tarpoi läpi kahvin, tupakan (2-3 askia per päivä), sämpylöiden, silavan, munien, Aromatin ja paprikan voimin. 

Opiskelujen päätyttyä Hernesniemi palasi Suomeen luomaan uraa ja päätyi monien käänteiden jälkeen töihin ensin pidemmäksi ajaksi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja lopulta vuonna 1997 Hyks:n neurokirurgian ylilääkärin pestiin, mistä oli pitkään haaveillut. Samaan aikaan hän reissasi ahkerasti ympäri maailmassa leikkaamassa ja oppimassa lisää paremmiltaan sekä kouluttamassa muita alan ihmisiä. Siinä sivussa hän perusti myös perheen ja sai kolme lasta, mutta perheelle oli työlleen täysin omistautuvalla miehellä hyvin rajallisesti aikaa ja lopulta avioliitto kariutui. Eläkepäivät Hyks:n palveluksesta koittivat 68-vuotiaalle Hernesniemelle vuonna 2015, minkä jälkeen hän siirtyi ulkomaille jatkamaan leikkaustyötään. Vasta koronapandemia keskeytti nyt 75-vuotiaan Hernesniemen työn leikkaavana neurokirurgina. 

Lukiessani Hernesniemen tarinaa tunsin samanaikaisesti suurta kunnioitusta ja ihailua sekä toisaalta surua. Miten mielenkiintoisen elämän hän onkaan saanut elää ja miten kiitollisia me potilaat saamme olla Hernesniemestä ja hänen kaltaisistaan ihmisistä, jotka omistavat elämänsä yhä paremmaksi lääkäriksi kehittymiselle ja tekevät työtään suurella sydämellä. Ja sitten taas toisaalta, miten yksinäiseltä tuollaisen työn, jossa ollaan jatkuvasti tekemisissä elämän ja kuoleman kysymysten kanssa, ja jossa vastuu hoidettavista ihmisistä on aivan valtava, täytyykään ajoittain tuntua. 

Juha Hernesniemen Aivokirurgin muistelmat on kirja, jonka lukemista suosittelen kaikille lämpimästi. Sen lisäksi, että siinä piirtyy esiin mielenkiintoinen elämäntarina, niin kirja kuvaa oivallisesti länsimaisen ja suomalaisen lääketieteen kehitystä sekä neurokirurgian kehitystä lääketieteen erityisalana aina 1960-luvun loppupuolelta näihin päiviin asti. Muistelmat sisältävät runsaasti leikkauskuvauksia sekä potilaskeissejä, jotka voivat ehkä olla joillekin lukijoille lääketieteellisen sanastonsa takia raskasta luettavaa, mutta itse ainakin lääketieteestä ja aivojen toiminnasta kiinnostuneena luin myös näitä kuvauksia suurella mielenkiinnolla. 

Samalla kun luin Hernesniemen sankarilääkärin tarinaa ihaillen, niin huomasin pysähtyväni välillä miettimään sitä, että olisipa hienoa saada lukea myös sellaisten lääkäreiden muistelmia, joiden työnkuvan keskiössä ei ole niinkään ihmishenkien pelastaminen hienoin lääketieteellisin toimenpitein, vaan jotka puurtavat sitkeästi, pitkäjänteisesti ja empatiakykyään menettämättä meitä pitkäaikaissairaita, jotka emme parane, vaan sinnittelemme päivästä toiseen saadaksemme pitää edes nykyisen toimintakykymme, auttaakseen. Heitä ja heidän työtään kunnioitan vähintään yhtä paljon kuin taitavia leikkauksia tekeviä kirurgeja, mutta heille harvoin sankarin viittaa tarjotaan eivätkä heidän tarinansakaan taitaisi olla suuren lukijakunnan mielestä kovin kiinnostavia. 


Talven ensimmäinen hiihtoretki 

Enpä muista talvea, jolloin Etelä-Suomeen olisi jo ennen joulua saatu niin paljon lunta, että hiihtäminen olisi mukavasti onnistunut. Tänä talvena lunta on kuitenkin jo riittänyt ja viime viikonloppuna upea aurinkoinen talvisää houkutteli ulkoiluttamaan metsäsuksia. Lähipeltoja pidemmälle en upottavassa umpihangessa jaksanut tarpoa, ja hyvä niin, siinä oli talven ensimmäiseksi hiihtoretkeksi mun kuntotasollani ihan riittävästi. 




Hiihtovermeet viimeisen päälle! Metsäsukset vuosimallia 1978 on hankittu armeijan kaupasta ja anorakki on ysäriltä ja luultavasti kirppikseltä peräisin. Anorakkiin sointuvat villasukat ovat miehen edesmenneen sukulaisen käsialaa ja punaiset monot löysin meidän landen kätköistä, ties kenelle aikanaan kuuluneet. Sauvat ovat omani jostain 1980-luvun lopulta, luulisin. Viime kesänä Zalandolta hankitut pöksyt rikkovat tylsästi tämän upean historiallisen kokonaisuuden. 

Hiihtelyn jälkeen oli lähes jokalauantaisen tulella kokkailun aika ja tälläkin kertaa savustettiin lohta. Siitä tuli nyt ihan täydellinen!







Karen Pirie Yle Areenassa

Rikossarjojahan maailmassa riittää ja usein ne tuntuvat olevan vain toistensa toistoa, joten on ilo löytää sarja, joka tuntuu jollain tavalla freesiltä verrattuna kaikkiin niihin aiemmin katsottuihin tarinoihin. Brittiläinen rikosdraama Karen Pirie oli tällainen virkistävä uutuus, se on katsottavissa nyt kokonaisuudessaan Yle Areenassa. En osaa ihan edes eritellä sitä mikä tässä sarjassa viehätti - sen lisäksi siis, että siinä nuori naispoliisi, jota sedät aliarvioivat, pääsee näyttämään kaikille närhen munat ratkoessaan rikosta, joka on jäänyt 25 vuotta aiemmin ratkaisematta. Sanoisin, että sarjassa on rankasta aiheesta huolimatta tietynlaista kepeyttä, mikä tekee katsomiskokemuksesta hiukan erilaisen verrattuna monien muiden rikossarjojen katsomiseen. Klikkaa tästä sarjan pariin


Satunnaisia kuvamuistoja viikon varrelta


Talvisen metsän graafisuus hivelee silmiä. 

Kerran jaksoin viikon aikana käydä kävelemässäkin ja päädyin metsään ja pellolle, jossa lunta oli parhaimmillaan lähes keskimittaisen naisihmisen haaruksiin asti. 









///

Pieniä otteita -blogi muualla verkossa: 



You Might Also Like

0 kommenttia

Kiitos kun luit! Ilahdun, jos jätät käynnistäsi jäljen.