Kun mietin etukäteen viime viikkoni ohjelmaa, niin mua hirvitti. Miten selviytyisin hoitojaksosta ja joulun vietosta saman viikon aikana? Yleensä pyrin pitämään ne viikot, joille kolmepäiväiset lääkeinfuusioni sairaalassa sijoittuvat, vapaana muista menoista taatakseni itselleni palautumisaikaa sairaalareissun jälkeen, mutta nyt otin riskin ja aikataulutin toisenkin kodin ulkopuolisen reissun vain parin päivän päähän hoitojaksosta. Uskalsin sen tehdä, koska luotin saavani sitä samaa, vain vähän sivuvaikutuksia aiheuttavaa lääkettä, jota olen saanut kesästä saakka. 

Maanantaiaamuna herätyskello piippaa 6.30, olo on liian lyhyiden yöunien jäljiltä aika kamala. En kykene heti nousemaan, vaan kokoan itseäni, kunnes seuraava herätys tulee 6.35, jolloin mun on pakotettava itseni ylös sängystä. Raahustan keittiöön ja silmät ristissä punnitsen kahvipavut ja kaadan ne myllyyn, joka hoitaa puolestani papujen jauhamisen. Täytän Moccamasterin vesisäiliön, kopautan jauhetut pavut suodatinpaperilla vuorattuun suodattimeen ja napsautan keittimen päälle. Kahvin tippuessa pesen ja kosteutan kasvoni ja harjaan hiukseni hokien itselleni, että kyllä tää tästä. 

Saatuani tyhjennettyä ensimmäisen kahvikupillisen puolilleen kykenen jo vähän toimimaan eli levitän kasvoilleni cc-voiteen ja huijaan kasvoilleni pirteämmän ilmeen piirtämällä itselleni kulmakarvat. Laitanpa vähän poskipunaakin, vaikka ei se tule kasvomaskin alta edes näkymään. Mies herää ja keittelee kaurapuurot itselleen ja mulle, puuro on niitä harvoja ruokia jotka onnistun saamaan liian aikaisina ja huonovointisina aamuina alas ja useimmiten vielä pysymäänkin siellä. Sitten taas lisää kahvia ja vettä iso tuopillinen, toivoen sen herättävän vatsankin toimimaan ennen kuin on aika suunnata moottoritielle, jossa ei niin vaan vessaan poiketakaan. Vielä viimeiset pakkaamiset ja hampaanpesut, mutta vatsa ei vaan ota herätäkseen. Kello lyö kahdeksan, pitäisi olla jo tien päällä, mutta sen sijaan kittaan vettä ja kävelen kengät jalassa ympäri kämppää, odotellen edelleen kutsua vessaan. Lopulta saan hoidettua hommat ja vasta varttia yli ollaan autossa valmiina starttaamaan, nyt on jo kiire. Nyt ei tarvitse niin stressata vessa-asioista, mutta veden kittaamisen seurauksena reilun puolen tunnin ajomatka menee oksennusta pidätellen. Matkalla joudutaan väistelemään ambulanssia ja sitä väisteleviä autoja ja kun lopulta kurvaamme sairaalan parkkihalliin, niin olo on melkoisen voipunut. Kiitän kyydistä, heitän repun selkään ja kassin olalle ja painelen sairaalan aulaan ilmoittautumaan, ensimmäinen hoitopäivä voi alkaa. 

Infuusiohuoneessa mut vastaanottaa mulle uusi hoitaja sekä sairaanhoidon opiskelija, joka on hoitajan ohjauksessa suorittamassa harjoitteluaan. Kyselevät voinnit, jonka jälkeen opiskelija pistää luvallani mulle esilääkityksenä vatsaan verenohennuslääkkeen. Kysyy, josko voisi laittaa mulle myös kanyylin, ja kyllähän se mulle sopii. Kanyyli menee taitavasti ensiyrityksellä kämmenselkään paikalleen ja keittosuolaliuos lähtee tippumaan. Mitataan verenpaineet, jotka ovat ylirasituksesta ja huonosta olosta johtuen koholla, ja lämpö, joka on ihme kyllä alle 37 astetta (pitkä antibioottikuuri, is it you?). Siitä puolen tunnin päästä päästään aloittamaan itse lääkkeen tiputtaminen, minkä jälkeen annan itselleni luvan käpertyä peittoon ja vaipua horrokseen. Onneksi näissä pitkissä infuusioissa pääsee yleensä makaamaan sänkyyn, sillä lääkekin väsyttää ja käytän usein ison osan sairaalassaoloajasta nukkumiseen. Jossain vaiheessa hiippailen tippatelineen kanssa vessaan, mutta muuten noin viisituntinen infuusio kuluu torkkuessa ja neuloessa muutaman kerroksen silloin tällöin. Vanhoja tuttuja ei nyt satu samaan aikaan infuusioihin, joten juttukavereitakaan ei ole - onneksi, koska en väsymykseltäni jaksaisi juuri jutellakaan. 

Lähempänä puolta kolmea iltapäivällä alkaa olla valmista ja hoitaja tulee ottamaan loppumittaukset sekä poistamaan kanyylin. Olen soittanut isälleni, joka tulee mua sairaalan parkkihallista hakemaan, ja hänen kyydillään pääsen mun vanhemmilleni, jossa äiti odottaa ruoan kanssa. Jano, nälkä ja hapen tarve on aikamoinen maski päällä sairaalassa vietetyn ajan jälkeen, olen syönyt ja juonut viimeksi aamukahdeksalta ennen sairaalaan lähtöä. Ilta kuluu vanhempieni sohvalla torkkuessa, seurustellessa ja pieniä askareita hoitaessa. Seuraavina kahtena aamuna herätys on 7.30, ja 9.30 alkavat infuusiot etenevät samaa rataa kuin niistä ensimmäinenkin, yöksi menen jälleen mun vanhemmilleni. Viimeisenä infuusiopäivänä mies hakee mut sairaalasta meidän landelle lepäämään. 

Ilta ja seuraava päivä eli torstai menee taas torkkuessa ja lepäillessä ylirasitusta ja hoitojen aiheuttamaa uupeloa pois. Sitten onkin jo perjantai, aatonaatto ja kiire hoitaa meidän osuutemme tulevan joulun ruokahommista eli kinkun paistaminen (uuni on ensimmäistä kertaa päällä yli puoleentoista kuukauteen, kiitos kalliin pörssisähkön) ja kalan savustaminen. Siinä on tähän saumaan ihan riittävästi tekemistä ja siinä ovat myös kaikki tämän joulun jouluvalmistelut mun osaltani, omissa nurkissamme joulu ei näy. 

Kahden hitaamman aamun jälkeen herätyskello huutaa taas mun kroppani näkökulmasta liian aikaisin ja kampean itseni ylös sängystä väkipakolla miettien, että enää tämä ja seuraava aamu ja sitten saan taas elellä enemmän oman elimistöni rytmin ja jaksamiseni mukaan. Kahvin, kasvopesujen, pienen puuroannoksen, ripsivärin, pellavamekon ja sukkisten päälle pukemisen, kissojen ruokkimisen ja tavaroiden ja ruokien pakkaamisen jälkeen olen valmis istumaan taas autoon ja matkaamaan kohti Tamperetta, vaikka väsyttääkin ihan hurjasti. 

Aatto etenee suurin piirtein tutun kaavan mukaan, paitsi että useimmat joulunviettoon osallistujista ovat aiempaa väsyneempiä ja sairaampia ja Tampereen jouluvaloja ihailemaan jaksamme lähteä vain me miehen kanssa. Syödään perinteisiä jouluruokia ja juodaan kahvit sekä istuskellaan ja seurustellaan. Välillä käyn ottamassa parit välikuolemat. Kenelläkään ei ole ollut oikein jaksamista ja innostusta joulun laittoon, joten minimeillä mennään ruokien ja joulukoristeiden suhteen ja lahjatkin on päätetty jättää tänä vuonna antamatta. Ruoka on hyvää ja yhdessäolo tuntuu tärkeältä, mutta joulutunnelmaa en tavoita enkä taida olla ainoa. On liikaa kärsimystä ja huolia, jotka vievät voimavaroja ja pakottavat keskittymään selviytymiseen tilanteesta nauttimisen sijaan. Vuodesohva kutsuu yöunille puolilta öin, mutta samanaikaisesti kuolemanväsynyt ja ylikierroksilla oleva kroppa sekä päässä pyörivät ajatukset valvottavat mua aamukolmeen asti. Sen jälkeen nukun koiran unta noin yhdeksään asti, heräten uupuneena ja posket ylirasituksesta punoittaen. 

Aamukahvin ja aikaisen lounaan jälkeen on aika pakata jälleen tavarat, lähtöhalata mun vanhempani ja suunnata auton keula kohti etelää. Mies tipauttaa mut matkan varrelle meidän landelle ja jatkaa kohti Espoota tapaamaan omaa perhettään, itse kaadun kissat rapsuteltuani sänkyyn ja nukun sikeästi mistään mitään tietämättä parin, kolmen tunnin päikkärit. Herättyäni mietin helpottuneena, että tein sen! Selvisin tästä viikosta! Leikkaan äidin mukaan pakkaamasta kinkun palasta viipaleen ja syön sen rosollin kanssa sekä keitän päälle hyvät kahvit, jotka nautin gluteenittomien ostopipareiden kanssa, ja tunnen, miten elämä alkaa pikku hiljaa voittaa. Mies palaa reissuiltaan iltakympiltä mukanaan siipiä paikallisesta kebulastamme ja loppuilta menee töllön äärellä, katsoen loppuun hauskan tanskalaisen Carmen-kiharat -sarjan Areenasta. Mun jouluni on siinä, tapaninpäivä tulee olemaan ihan tavallinen arkipäivä. 

Kerroin, että meidän perheessämme päätettiin tänä vuonna, että joululahjoja ei anneta. Sain jouluviikolla yhteisen ajan läheisteni kanssa lisäksi kuitenkin kaksi parasta mahdollista lahjaa: tiedon siitä, että en mitä suurimmalla todennäköisyydellä joudu sittenkään vielä luopumaan luottolääkäristäni, jonka eläköityminen koskee lähinnä vain hänen työnsä hallinnollista puolta, ja hyviä uutisia läheiseni syöpäkontrollista. Lahjan saamisena koen joka kerta myös sairaalassa saamani lääkeinfuusiot, joita ei olisi olemassa ilman verenluovuttajia, jotka vertaan luovuttamalla antavat lukuisille ihmisille elämän ja kohentuneen toimintakyvyn lahjan.