Syksy on ollut pitkään mun lempivuodenaikani, mutta tänä syksynä ei juuri ole siltä tuntunut. Se, että asun nykyään omakotitalossa sekä kasvatan ja keräilen itse ruokaa, tarkoittaa aikamoista savottaa syksyisin, kun kasvatetut asiat täytyy kerätä ja jalostaa myöhempää käyttöä varten, eikä tämä ole ihan iisiä, jos voimavaroja on käytettävissä hyvin rajallisesti ja jos tämä homma ei erityisemmin edes tuota mielihyvää. Hommasta tulee vaan yksi stressinaihe muiden stressoreiden jatkoksi. Otan ruoan itse kasvattamisen ja sadonkorjuun työnä, jota teen voidakseni noudattaa terveyttäni ja toimintakykyni säilyttämistä tukevaa tulehdusta vähentävää ruokavaliota pienellä budjetilla, ja tämä työ lohkaisee syksyisin sen verran ison palasen mun käytettävissäni olevasta toimintakykyisestä ajasta, että sitä jää aika vähän asioihin, joita todella haluaisin tehdä. Aiemmin syksy on ollut mulle nimenomaan mahdollisuus keskittyä kaikessa rauhassa omiin projekteihini ja harrastuksiini, kun kesälomat ovat olleet ohi ja mieskin on palannut takaisin toimistolle töihin, mutta nykyään en jaksa syksyisin juuri tehdä omia juttujani eikä omaa aikaa yksin kotonakaan ole, koska mies on tehnyt korona-ajan alusta lähtien kaikki työt etänä. Nautin edelleen syksyn viilenevistä säistä ja oranssin ja keltaisen sävyihin pukeutuvasta luonnosta, mutta muuten syksyn taika tuntuu rauenneen. Kyseenalaistan joka syksy yhä vahvemmin sen onko tässä touhussa niin paljon järkeä, että sitä kannattaa jatkaa. 

Toki voi olla niinkin, että tämä syksy on tuntunut erityisen raskaalta ja voimat ovat olleet vähissä liittyen läheisten ja omiin terveyshuoliin ja -menoihin sekä uutismaisemaan, joka on ollut koko syksyn karmaiseva ja joka tuntuu vaan pahenevan. On jännitetty läheisten syöpäkontrollien tuloksia ja myös itselläni on ollut sairaalamenoja riittämiin - tavanomaisten neurologisen sairauteni hoitojen ja labrojen lisäksi mulla oli tänä syksynä myös kontrolli harvinaiseen perinnölliseen sydänsairauteeni liittyen. Tuntuu siltä, että olisin viimeisen kuukauden tehnyt lähes pelkästään "töitä" eli tehnyt sadonkorjuuhommia ja ravannut tutkimuksissa ja sairaalassa sekä pakkolevännyt näiden aktiviteettien aiheuttamaa huonovointisuutta pois. 

Samaan aikaan, kun olen paiskinut hommia terveyteni eteen, olen myös muistanut sen, että vaikka raataisin itseni aivan loppuun, niin aika harva varsinkaan terve tätä mun uupumustani tajuaa, sillä he vertaavat mun tekemisteni määrää omiin tekemisiinsä, ja niihin verrattuna mun tekemiseni muistuttavat kärpäsen kakkaa. Tämä johtaa mun tekemisteni vähättelyyn sen sijaan, että saisin osakseni kannustusta ja tsemppaamista, eikä tämä tee hyvää mielenterveydelle tai ihmissuhteille, joissa tätä vähättelyä harrastetaan. 

Olen yrittänyt havainnollistaa tätä asiaa puhumalla terveiden ja kroonisesti sairaiden käytettävissä olevasta toimintakykyisestä ajasta akku-metaforaa käyttäen. Sanotaan, että perusterveen ihmisen akku on aamulla hyvien yöunien jälkeen latautunut vaikkapa noin 90-prosenttisesti ja hän lähtee suorittamaan päivän askareitaan tällä 90 %:n akulla. Sillä tekee aika mukavasti hommia - käy töissä, tekee vähän kotihommia ja harrastaakin. Illalla tämä täyden päivän, johon on kuulunut myös mielekkäitä hetkiä, elänyt ihminen menee nukkumaan ja aamulla hänen akkunsa on taas mukavasti latautunut ja hän on valmis uuden päivän haasteisiin. Kroonisesti sairas taas herää hyvien yöunien jälkeenkin toteamaan, että epäkuntoinen akku ei ole latautunut kuin 30%:n verran. Noiden prosenttien on kuitenkin riitettävä koko päivän askareisiin, joten tekemiset on valittava tarkoin. Joku raskaampi pakollinen kotihomma voi jo tyhjentää akun niin tehokkaasti, ettei sille päivälle voi muuta enää suunnitella, sillä akun täydellistä tyhjentymistä on varottava, koska se tarkoittaisi sitä, että huonokuntoinen akku latautuisi seuraavana yönä vielä aiempaakin heikommin. Kroonisesti sairas voi olla ihan yhtä puhki tai pahemminkin pelkästä yhdestä kodin ulkopuolisesta menosta tai isommasta kotihommasta kuin se perusterve ihminen, joka on tehnyt ensin pitkän päivän töissä ja sen päälle paahtanut hommia kotona tai harrastusten parissa, ja tämän lisäksi kroonisesti sairas maksaa tästä ponnistelustaan veroja ainakin seuraavan päivän ellei useampia päiviä pakkolepona, terveen ihmisen jatkaessa elämäänsä. Käytännössä tämä yksi pakollinen aktiviteetti nielaisee siis useamman päivän tämän kroonisesti sairaan ihmisen elämästä eikä käteen jää kuin vitutus siitä, että elämä valuu ohi. Kuitenkin, ulkopuolisen silmin tämä kaikki tuntuu kovin usein näyttäytyvän niin, että meidän kroonisesti sairaiden elämä on mukavaa ja leppoisaa ja kadehdittavaa, sillä saammehan pötkötellä sängyssä kaiket päivät eikä meiltä odoteta juuri mitään. 

Voin kertoa, että kotona sairaana pakkomakaamisen ja jatkuvan suorittamisen sijaan tekisin aika paljon mieluummin jotain työtä, josta saisin riittävän toimeentulon ja sisältöä elämääni ja joka kerryttäisi eläkettä, sekä harrastaisin, tapaisin ihmisiä, matkustaisin, retkeilisin - eläisin. Nyt valtaosa voimavaroistani kuluu terveyttäni ja toimintakykyäni ylläpitäviin pakollisiin asioihin eikä mulla ole kovinkaan usein mahdollisuuksia esimerkiksi poistua kotoani tai harrastaa, tehdä asioita jotka tekevät elämästä mielekästä. Tämän lisäksi elän jatkuvan kaaoksen keskellä, koska jos mulla joskus on voimia tehdä jotain kivaa, niin todellakin teen sitä enkä siivoa! Pakettiin kuuluu myös jatkuva tietoisuus siitä, että diagnoositta sairastavana pienituloisena voin milloin vain pudota seurannan ja hoidon ulkopuolelle sekä syrjäytyä toden teolla. 

Onneksi sadonkorjuuhommat alkavat olla tältä syksyltä takanapäin eikä kontrollikäyntejäkään tai hoitoja ole ihan hetkeen, joten tulevina viikkoina aion järjestää aikaa ja energiaa myös asioille, joita kroppani ja mieleni nyt pyytää. Haluan ryhtyä panostamaan sujuvampaan, stressittömämpään arkeen sekä asioihin ja tekemisiin, jotka tuntuvat tavalla tai toisella merkityksellisiltä tai tuottavat mulle hyvää oloa ja iloa, olen sen työteliään syksyn jälkeen ansainnut. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin tasainen ja hidas, fiksuille rutiineille rakentuva arki on edellytys sille, että toimintakykyistä aikaa jää pakollisten arkiaskareiden ja terveysaiheisten menojen lisäksi myös harrastamiseen ja mukaviin juttuihin. Kesälomareissut ja muut kiireisemmät ajanjaksot sekoittavat arkirutiinit ja -rytmin ja hyvät toimintatavat on palautettava niiden jälkeen osaksi arkea. Nyt on taas tällainen hetki käsillä ja yritän kovasti miettiä miten saada arki rullaamaan ja mieluiten vielä aiempaa paremmin. Haasteita kun on ollut varsinkin ruokahuollon toimivaksi saamisen kanssa. 

Tulehdusta vähentävän ruokavalion noudattaminen on yksi toimintakykyni ylläpitämisen ja sairauteni hoidon peruspalikoita ja siksi ruoalla on mun arjessani todella suuri rooli (tämä on aihe, josta olen kirjoittanut blogissani paljon). Voidakseni mahdollisimman hyvin mun on syötävä hyvin ja mulle sopivan erikoisruokavalion mukaisesti, mutta tällaisen ruokavalion noudattaminen teettää paljon myös työtä. Pyrin syömään kolme kertaa päivässä tasapainoisen aterian ja nämä ateriat mun on valmistettava pääosin itse alusta asti, sillä ns. paleoruokavalion mukaisia valmisvaihtoehtoja on aika heikosti tarjolla. En myöskään asu yksin, ja koska puoliso tekee töitä kotoa käsin, syö myös hän yleensä kaikki ateriansa kotona, joten ruokaa on laitettava paljon ja usein. Ruokasuunnitelmien ja ostoslistojen tekemisen taakka lepää mun hartioillani, sillä miehellä ei riitä mielenkiintoa ja suunnitelmallisuutta ruokarumban pyörittämiseen. Mies käy sitten taas usein kaupassa hoitamassa ostokset ja ainakin osin kokataan yhdessä. Haastavin ateria organisoida käytännössä on lounas, jonka mies syö arkisin jo joskus yhdentoista pintaan mun nauttiessani siihen aikaan useimmiten vasta aamupalaa, jolloin törmäämme usein tilanteeseen, jossa mies ilmoittaa, että "mulla on puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa palaveria, mitä syödään?". No tuota, mitäs olit ajatellut ehtiä puolessa tunnissa valmistaa ja syödä ja onko sulla raaka-aineet valmiina? Tuo kysymys saa nykyään mun pääni punehtumaan ja nyt onkin aika ottaa käytäntöön se mistä on jo iät ajat puhuttu eli arkilounaiden valmistaminen etukäteen sunnuntaina niin, että kumpikin voi sitä ruokaa sitten itselleen arkilounaaksi lämmittää siihen aikaan kun se itselle sopii. 

Tein meille jokin aika sitten kuuden viikon syklissä pyörivän ruokasuunnitelman, johon olen merkinnyt arkipäiville omat aamupalani sekä yhteiset lounaat ja päivälliset, ja tätä suunnitelmaa olisi tarkoitus ryhtyä nyt noudattamaan. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä isoa kattilallista jotain keittoa, jota syödään sen viikon arkipäivisin, ja iltaruoka valmistetaan yhdessä, useimmiten pariksi illaksi kerralla. Aamupalani valitsen sitten esimerkiksi sen pohjalta vaatiiko muu kokkailu uunin lämmittämistä, jolloin voin tehdä uunimunakasta neljäksi aamuksi kerralla, vai syönkö vaikkapa tuorepuuroa. Saman keittolounaan syöminen joka päivä tulee olemaan tylsää, mutta valitsen mieluummin tylsyyden jatkuvan kokkailun ja ruoasta riitelyn sijaan ja käytän kokkaamisesta vapautuvat energiani johonkin kiinnostavampaan. Viikonloppuisin on sitten kivaa tehdä jotain hyvää ruokaa, kun arkimuona on ollut vaatimattomampaa. Mietin, että torstai tai perjantai voisi olla hyvä ruokaostospäivä, ja että silloin hankitaan kerralla tulevan viikonlopun sekä seuraavan viikon arkipäivien ruoat. 

Tällaisen ruokasuunnitelman noudattaminen tulee paitsi sujuvoittamaan arkea, niin myös olemaan teko terveyteni eteen, sillä etenkin loppukesä ja kulunut syksy on ollut mulle aikamoista lipsumista itselleni sopivasta ruokavaliosta, kun jaksamista ja aikaa kokkaamiseen ja jatkuvaan keittiön siivoamiseen ei ajoittain vaan ole ollut ja silloin on tullut turvauduttua epäterveelliseen noutoruokaan sekä höttöhiilari- ja sokeriherkkuihin. Hiilaripitoinen ruoka yhdistettynä elimistön krooniseen stressitilaan, josta muun muassa jatkuvasti korkeat stressihormoni kortisolin tasot kertovat, on terveydelle tuhoisa ja vaarallista viskeraalirasvaa kasvattava yhdistelmä, kuten olen saanut huomata. Paino on noussut ennätyslukemiin ja olen ollut jatkuvasti ihan hitsin väsynyt ja voimaton. Nyt on korkea aika palata paleoruokavalioon, joka on yksi lääke elimistöni krooniseen stressitilaan.

Haluan ottaa stressinhallinnan opettelun nyt laajemminkin työn alle ja ruokavalion viilaamisen lisäksi tämä tarkoittaa myös sellaisten aktiviteettien ottamista mukaan arkeen, jotka tasapainottavat hermostoa ja aktivoivat parasympaattista hermostoa. Tämä on projekti, jota olin jo keväällä aloittelemassa ja josta kirjoittelin silloin blogiinikin (katso ainakin tämä ja tämä teksti), mutta projekti hautautui pian kesän ja muun elämän alle. Kuin tilauksesta silmiini osui nyt tarjous Karita Tykän Relax-valmennuksesta, jota myytiin viime viikolla alennushintaan, ja mietittyäni asiaa hetken tartuin tarjoukseen. Valmennus alkaa 3.11.2023 ja kestää kolme viikkoa, minkä jälkeen saatu materiaali on käytettävissä vielä toiset kolme viikkoa. Valmennus sisältää muun muassa erilaisia meditaatioita, rentoutusharjoituksia ja äänikylpyjä ja ne ovat suoritettavissa oman aikataulun mukaan, jos ei pysty syystä tai toisesta liveihin osallistumaan. En malta odottaa valmennuksen alkua! Etenkin äänimaljahoidot kiinnostavat, mulla on live-sellaisista erinomaisen hyviä kokemuksia. Toivon, että pääsen valmennuksen myötä taas kiinni myös itsenäiseen meditoimiseen ja rentoutusharjoitusten tekemiseen. 

Ruokarutiinien pyörittämisellä ja stressinhallintakeinojen opettelemisella toivon siis saavani arkeani sujuvammaksi ja vointiani sekä toimintakykyäni paremmaksi, jotta ehdin ja jaksan tehdä myös asioita, jotka tuovat elämään iloa ja merkityksen tunnetta. Mitä nämä iloa ja/tai merkityksen tunnetta tuottavat asiat sitten voisivat olla? 

Olen nyt elämäntilanteessa, jossa haluan todella pysähtyä miettimään sitä mitä haluaisin loppuelämälläni tehdä. Jos saisin järjestettyä arkeni ja kohennettua toimintakykyäni niin, että mulla olisi säännöllisesti käytettävissä toimintakykyistä aikaa johonkin mielekkääseen tekemiseen, niin mitä tekisin? Mulla ei ole tähän vielä selkeää vastausta, mutta luulen, että se voisi liittyä ainakin kirjoittamiseen. Myös kokemustoimijuus kiinnostaa. 

Jos sitten taas puhutaan sellaisista pienistä arjen iloista, joita toivoisin elämääni lisää, niin niitä ovat esimerkiksi rauhalliset kävelyretket luonnossa tai kaupungilla ilman kameraa tai kameran kanssa, kirjojen lukeminen, päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen, bujoilu, lähiretkeily, museo- ja kirjastokäynnit, neulominen, ihmisten tapaaminen ja musiikin kuunteleminen. Siivotakin haluaisin useammin, vaikken siitä hommasta tykkääkään, koska tavarakaaoksen ja sotkujen keskellä asuminen ahdistaa. Haaveilen siis ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka moni perusterve ihminen ottaa itsestäänselvyytenä. Joskus olisi kiva käydä keikoillakin kuuntelemassa livemusiikkia, sillä tämä on ollut mulle aiemmin yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksistani, mutta tämä haave saa odottaa parempia aikoja kulkutautitilanteen suhteen eli väkijoukkoihin en halua jälleen pahenevassa koronatilanteessa lähteä. 

Olen tämän kuluneen viikon aikana yrittänyt jo tsempata syömisten ja ruokahuollon pyörittämisen suhteen ja ulkonakin olen käynyt joka päivä, kerran kävelemässäkin. Eilen sain pakastettua viimeiset lehtikaalit puutarhasta, joten talvi saa nyt tulla. Olen myös elvyttänyt lukuharrastustani ja sain luettua kokonaisen romaanin, en muista milloin olisin viimeksi tehnyt niin. Kirja oli Stella Harasekin, jonka blogia olen pitkään ihaillen lukenut, hetki ilmestynyt esikoisromaani Pimeä aine, jonka tunnelmasta, kielestä ja pohdiskelevuudesta pidin kovasti, vaikka varsinkin kirjan alkuosassa oli tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut karsia. Varmasti tulen lukemaan Stellan seuraavatkin kirjat, jos häneltä sellaisia ilmestyy. Nyt mun täytyy etsiä heti joku toinen, kiinnostava romaani käsiini ja aloittaa sen lukeminen, jotta saan pidettyä kiinni hyvästä lukumoodista, joka mulle Stellan kirjaa lukiessa muodostui. 

Huomaan jo odottavani talvea. Talvi on lupa keskittyä asioihin, joista nautin: kirjoihin, kirjoittamiseen, kirjastossa luuhaamiseen. Talvella ei tarvitse hikoilla ja jaksan paremmin tehdä asioita. Lumen peittämä maisema on kaunis katsella ja valokuvata ja on ihanaa vetäistä armeijan vanhat metsäsukset jalkaan ja hiihdellä aurinkoisen pellon laitaan juomaan termarikahvia ja syömään veriappelsiinia. Eikä talvella tarvitse stressata punkeista! Olen päivittänyt viime aikoina talvivarusteitani, jotta ulkoileminen ei jäisi ainakaan vaatteista kiinni.

Huomiselle on luvattu ensilunta tänne eteläiseen Suomeenkin ja kyllä se mulle sopii! Tänä iltana on tarkoitus käydä saunassa ja tehdä ketopizzaa ja huomenna käydään ehkä naapurin laavulla istuskelemassa muutaman olusen verran. Sunnuntaina lepäilen ja maanantaina on kiva aloittaa uusi, tuore viikko. Viikon ruokaostokset on jo hoidettu, joten ennen ensi perjantaita ei tarvitse ruoka-asioita sen kummemmin pähkäillä, sen kun toteuttaa olemassa olevaa suunnitelmaa. Ja ensi viikon perjantaina alkaa sitten se mainitsemani Relax-valmennus, ihanaa! Hyvillä mielin siis viikonloppuun ja kohti uutta viikkoa. Toivotan myös sulle mukavaa viikonloppua ja toivon, että sulla on mahdollisuus tehdä viikonloppuna asioita, joita tähän hetkeen kaipaat.