Kerroin aiemmassa postauksessani tärkeimmästä uuden vuoden rutiinistani eli Unravel Your Year -työvihkon täyttämisestä sekä tavastani valita alkavaa vuotta ajatellen sellainen sana tai sanat, jonka tai joiden toivon toimivan valonani ja tsempparinani vuoden varrella. Luulin jo tehneeni valintani tälle vuodelle eli rohkeus ja luottamus olivat ne sanat, joita ajattelin elämässäni nyt tarvitsevani, mutta kun sitten ryhdyin kirjoittamaan tätä postausta ja ajatuksiani auki näihin valintoihin liittyen, niin huomasin, että ei tämä ole sittenkään se tie, jota haluan kulkea. Näinhän usein tapahtuu, kirjoittaessa ajatukset selkiytyvät ja jäsentyvät lisää. Oikeiden sanojen hakeminen sai siis vielä jatkua. 

Ennen kuin kerron mitä sanoja lopulta valitsin, niin avaan hiukan läpi käymääni ajatusprosessia. Kun tein ensimmäisiä sanavalintojani ja mietin millaisena alkanut vuosi mun silmissäni näyttäytyy, niin ensimmäinen mieleeni tuleva sana oli epävarmuus. Monenlaisia epävarmuustekijöitä on ainakin nyt alkuvuodesta elämässäni ilmassa ja mun on vaikeaa uskaltaa suunnitella elämää eteenpäin pidemmälle kuin kuukauden tai pari kerrallaan. Tunsin, että rohkeus (mennä eteenpäin) ja luottamus (siihen, että elämä kantaa) olisivat niitä sanoja, joiden mielessä pitäminen auttaisi mua tsemppaamaan epävarmojen aikojen läpi. Perustellessani valintojani itselleni huomasin kuitenkin, että sana rohkeus vie mun ajatuksiani urille, joille en toivo niiden nyt lähtevän. En kaipaa elämääni lisää sellaista rohkeutta, jollaista olen jo joutunut oppimaan sairastuttuani diagnoositta jääneeseen sairauteen ja jouduttuani taistelemaan tutkimuksista, hoidoista ja paikastani osana yhteiskuntaa. Mulle olisi luontaista lähestyä epävarmana näyttäytyvää tulevaisuutta hyppäämällä sisukkaan yksin pärjääjän rooliin, mutta tämä on juuri se tapa, jolla en halua tätä vuotta elää. Toki rohkeus olisi mahdollista määritellä toisinkin, mutta se ei ole nyt se tie, jonka haluan valita. 

Ajatus, joka kirkastui päässäni ensimmäistä tekstiversiota kirjoittaessani, oli: en halua enää taistella ja selviytyä, vaan haluan elää. Se, että olen joutunut elämään pitkään epävarmuudessa ja pitämään rohkeasti puoliani, on saattanut elimistöni krooniseen stressitilaan eli elimistöni on jatkuvasti eräänlaisessa hälytystilassa, mikä on terveyden kannalta todella kuluttavaa ja tekee nykyhetkessä elämisestä haastavampaa. Liian monta vuotta elämästäni on kulunut jatkuvassa selviytymismoodissa elämiseen ja nyt mun on lopultakin aika opetella tekemään asioita, joiden avulla saan elimistöni kroonisen stressitilan katkaistua ja opin olemaan kotonani omassa kehossani, mikä taas mahdollistaa sen, että voin kokea olevani syvemmin läsnä hetkessä ja omassa elämässäni sekä ihmissuhteissani. Tämä on mulle tärkeää paitsi terveyssyistä ja siksi, että mulla on ikävä sitä minua, joka oikeasti olen, niin myös ja erityisesti siksi, että monet tämän vuoden epävarmuuksista liittyvät pelkoon tärkeiden ihmisten menettämisestä ja haluan käyttää tämän jäljellä olevan ajan mahdollisimman hyvin. 

Kun mietin mitä tarvitsen saavuttaakseni tuon tavoitteen, niin mieleeni nousevat sanat RAUHA, TURVA ja LÄSNÄOLO. Nyt jos koskaan, kun maailman myrskyt ja oman elämän epävarmuustekijät kutsuvat esille sitä vanhaa selviytyjäminääni, on itseni ja kehoni rauhoittamisen ja sille turvan tunteen kokemuksen rakentamisen tapojen opetteleminen mulle todella tärkeää. Tämä ei tule olemaan helppoa etenkään, kun se keho, jonka kanssa pitäisi oppia turvallisessa suhteessa elämään, on sairauden rikkoma epäluotettava keho, mutta otan itselleni asettamani haasteen vastaan. Ne keinot, joiden avulla lähden kehollisia rauhan ja turvan sekä läsnäolon kokemuksia hakemaan ovat vielä osin hakusessa, mutta tiedän, että tulen löytämään eväitä matkalleni ainakin psykiatri ja trauma-asiantuntija Bessel van der Kolkin upeasta Jäljet kehossa -kirjasta, jonka luin vuosia sitten ja jonka pariin aion nyt uudelleen palata. 

Toivon tänä vuonna oppivani paremmaksi myös sen hyväksymisessä, mitä en voi muuttaa, ja siitä nauttimisessa, mitä on. Taisteluitakin on varmasti tiedossa, mutta opiskelemalla stressin hallintaa opin toivottavasti rauhoittamaan taistelumoodissa olevan kehoni niin, ettei stressireaktio jää päälle. 

Jarkko Martikainen laulaa: "Kun kerran elää, kai elääkin vois?", ja mietin, että siinäpä mulle motto tälle vuodelle. Vaikka epävarmuus verhoaa horisonttia, niin sen tiedän, että ensi vuonna tähän aikaan haluan pystyä toteamaan, että ainakin olen ollut omassa elämässäni läsnä enkä vain selviytynyt.