Loskaisen tammikuun jälkeen tuore, auringossa kimaltava lumipeite ilahdutti ja houkutti mut laavulle nauttimaan päiväkahvista ja jäätelöstä sekä haaveilemaan hiihtämisestä aurinkoisella pellolla, kunhan ensin toipuisin edellisviikon Tampereen-reissusta. Aurinko lämmitti ihoa ja hanki kantoi kulkijaa, se jos mikä on tulevan kevään merkki. 

Plussakelit veivät kuitenkin lumet ennen kuin ehdin suksille ja pelkäänpä, että tämän talven hiihtämiset jäävät kahteen kertaan. Elättelen silti toivetta takatalvesta, joka peittäisi pellot uudelleen valkeaan vaippaan ja mahdollistaisi vielä yhden hiihtoretken. En ole valmis luopumaan talvesta ennen kuin olen saanut kiitää suksilla maaliskuisella hankikannolla ja syödä auringon lämmittämällä kivellä istuen anorakin etutaskussa lämmennyttä nuhjaantunutta appelsiinia sormet mehusta tahmaisina. 

Kun on ravannut sairaalassa hoitojaksoilla pian viiden vuoden ajan noin kuuden viikon välein, niin homma alkaa sujua rutiinilla ja sairaalan käytävät tuntuvat tuttuakin tutummilta. Silti silmä kiinnittyy edelleen niihin kivoihin visuaalisiin juttuihin, joita sairaalarakennukseen on suunniteltu ihmisiä ilahduttamaan. Sairaalan uuteen pääaulaan tulvii aurinkoisena päivänä valoa ja aurinko leikkii kauniisti koristeseinällä, joka reunustaa parkkihalliin johtavia liukuportaita. Tällaisilla pienillä asioilla voi olla iso piristävä vaikutus reissuilla, jotka eivät ole yleensä muuten sieltä mukavimmasta päästä. 

Mun hitaassa arjessani huippuhetket ovat tätä nykyä harvassa, ja huippuhetki voi olla vaikkapa mallia  "jaksoin neuloa valmiiksi villasukat". Tammikuussa en kuitenkaan neulonut villasukkia, vaan huippuhetkeksi valikoituu vuoden ensimmäisen päivän auringonlasku Valkeakosken Rapolan linnavuorella ja se ihana, valheellinen uuden alun fiilis, joka mut aina vuoden vaihtuessa uuteen valtaa. Olin nyt erityisen valmis hyvästelemään vanhan vuoden ja kylpemään siinä onnen tunteessa, joka ottaa valtaansa, kun saan heittää vanhan vuoden taakat pois ja tavallaan aloittaa asioita puhtaalta pöydältä. Kyllähän mä sen tiedostan, ettei numeron vaihtuminen vuosiluvun perässä oikeasti mitään muuta, mutta siitä huolimatta tämä hetki on aina sellainen raikas ja toivon täyteinen ja teen parhaani pitääkseni siitä fiiliksestä kiinni mahdollisimman pitkään! 

Kävi siis niin, että olimme sovittelemassa miehelle uusia silmälasikehyksiä mun lempparioptikkoliikkeessäni ja meitä palveli nuori, mulle tuntematon myyjä. Sopivat kehykset löytyivät ja oli aika varata aika optikon näöntarkastukseen. Myyjä kyselee, että olisiko toiveita, mihin minä innoissani kiirehdin omaa optikkoani, joka on osannut auttaa hyvin ongelmasilmienikin kanssa, ylistämään ja sanon miehellekin, että "ota aika Annelle, jos niitä vaan on!". Myyjä toteaa siihen, että joo Anne on kyllä hyvä, ja varaa ajan Annelle. Ennen pois lähtöämme kyselen vielä aurinkolaseista ja niistä keskustellessamme myyjä viittaa itseensä optikkona, minkä jollain tasolla rekisteröin, mutta kellot eivät soi päässä vieläkään. Kunnes poistuttuamme liikkeestä mä tajuan: siis oliko tämä myyjäkin optikko! Hikikarpalot alkavat virrata. Hävettää! Tosiaan, hän olisi varmaankin ihan mielellään tehnyt sen näön tarkastuksen itsekin, mutta tämä täti viesti menemään, että eihän tuollainen tyttö nyt mitään voi osata. Tekee mieli palata liikkeeseen selittelemään, että no siis kun mä luulin, että sun toimenkuvasi rajautuu myymiseen, ja että olin vaan viimeksi niin tyytyväinen siihen mun optikkooni, niin siksi häntä suosittelin, sillä enhän mä sun ammattitaitoasi epäile - mutta tajuan, että ei sieltä suusta tässä kohtaa mitään järkevää kuitenkaan ulos tule, parempi lähteä vaan kotiin häpeämään. Rauhoittelen itseäni sillä, että voinhan mä ensi kerralla palata aiheeseen ja pahoitella junttiuttani, vaikka tiedän, että turha tähän on myöhemmin enää palata. 

Että juu, jostain syystä se mun aurinkolasiasiani, jota mun piti tässä kyseisessä liikkeessä eteenpäin laittaa, on edelleen hoitamatta... 

Maanantaiaamu sairaalassa, tosin kuva voisi olla myös tiistailta tai keskiviikolta. Pötköttelen sairaalasängyssä infuusiohuoneessa, josta löytyy kuusi sänkyä ja useampia tuoleja potilaita varten, ja olen purkanut kassistani infuusion aikana tarvitsemiani tavaroita sänkyni vieressä pöydän virkaa toimittavan sairaalakärryn päälle. Viidestä kuuteen tuntiin kestävien ja kolme peräkkäistä päivää jatkuvien infuusioiden aikana ehtii puuhailla kaikenlaista, jos vaan jaksamista riittää, joten ajanvietettä on hyvä olla mukana. Tällä kertaan mukaani tarttui harmaata villalankaa ja sukkapuikot, vastamelukuulokkeet musiikin kuuntelemista varten ja Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -kirja sekä muistiinpanovälineet. Omenamehun tarjosi talo. 

Niinhän siinä kuitenkin taas kävi, että lääke, reissaaminen ja stressi väsyttivät ja suurin osa ajasta kului silmät kiinni lepäillessä ja torkahdellessa. Välillä jaksoin pienen hetken neuloa ja harmaa pintaneulesukka eteni reissun aikana kantalappuun asti. Kirja oli tavalliseen tapaan turhaan mukana - milloinkohan uskon, ettei jaksamista ja keskittymiskykyä vaan riitä infuusioiden aikana ajattelua ja keskittymistä vaativaan tekemiseen? Luulen, että se on se toipuva suorittaja mussa, joka pakkaa "töitä" mukaan sairaalaankin, koska ahdistuu ajatuksesta olla kolme päivää tekemättä "mitään" - ikään kuin raskaissa hoidoissa käyminen olisi ei-mitään ja ei kävisi työstä! Sehän on nyt tärkeimpiä asioita, joita voin terveyteni ja toimintakykyni eteen tehdä, ja yritänkin oppia ajattelemaan asiaa näin sekä antamaan itselleni luvan ottaa hoitopäivinä mahdollisimman rennosti, jotta elimistö saa kaiken mahdollisen hyödyn irti raskaista ja kalliista hoidoista. Hoidoissa saan antautua hoidettavaksi ja jättää huolehtimisen ja kaikenlaisen säätämisen muille, ottaa tietyllä tapaa lomaa omista arkirutiineistani ja -velvollisuuksistani.

Parasta hoitopäivissä on se hetki, kun kanyyli on saatu paikalleen sekä esilääkitykset ja alkumittaukset hoidettua ja lääke lähtee tippumaan, jolloin voin vetäytyä halutessani omaan kuplaani, vetää peiton korviin, laittaa mieluisaa kuunneltavaa kuulokkeisiin ja uppoutua musiikin kyllästämään suloiseen, pehmeään horrokseen. Kotioloissa mun tulee kuunneltua musiikkia nykyään harmillisen vähän, sillä en pysty esimerkiksi lukemaan tai kirjoittamaan kuin täydessä hiljaisuudessa, joten sairaalareissut ovat loistava mahdollisuus nauttia musiikin kuuntelemisesta. Tällä reissulla mulle seuraa piti erityisesti yksi lempiyhtyeistäni eli puolalainen Riverside ja heidän uutukainen ID.Entity-albuminsa, johon aloin päästä jo mukavasti sisään ja joka sai mut haaveilemaan yhtyeen Tampereen-keikalle osallistumisesta vappuna. Katsellaan.  

Hitaassa villasukkaelämässäni päivät, viikot, kuukaudet ja jopa vuodet puuroutuvat mielessäni, jos en tee niistä muistiinpanoja. Siispä laitan lähes jokaisesta päivästä asioita ylös bullet journaliini sekä kirjoitan viikottaiset, kuukausittaiset ja vuosittaiset yhteenvedot. Tämä auttaa mua jäsentämään ja pitämään koossa ajatukseni sekä orientoitumaan tulevaan, ja joskus on kivaa tai tarpeellista pystyä katsomaan elämää myös taaksepäin, mikä onnistuu vanhoihin bujoihin palaamalla. Kirjoittelin syksyllä myös tänne blogin puolelle jonkinlaisia "viikkoraportteja", mutta luovuin siitä tavasta, koska siihen kului liian iso osa mun rajallisista energioistani, joita halusin säästellä muihin, tärkeämpiin asioihin. Kaipaan kuitenkin jotain tuon tyyppistä kirjoittamista ja siksipä viikkoraportit vaihtuvat nyt jonkinlaisiin kuukausikatsauksiin. Kirjoitan niitä ensisijaisesti omia ajatuksiani jäsentääkseni, kurssiani tarkistaakseni ja muistaakseni asioita, enkä tiedä onko näistä postauksista muille mitään iloa, mutta saa lukea, jos siltä tuntuu!

Tykkään tammikuusta kovasti, koska uuden vuoden käynnistyminen symboloi mulle jonkinlaista uutta alkua ja taitekohtaa, jossa on hyvä tarkistaa kurssiaan, miettiä suuntaviivat alkaneelle vuodelle ja lähteä miettimään keinoja elää enemmän toiveidensa mukaista elämää. "Kompassisanojen" valitseminen ja Unravel Your Year -työvihkon täyttäminen, jonka aloitan yleensä jo välipäivinä, ovat tärkeä osa tätä prosessia. Tänä vuonna valitsin polkuani valaiseviksi sanoiksi rauhan, turvan ja läsnäolon, ja käytin tammikuussa paljon aikaa sen pohtimiseen miten tuoda tämän vuoden aikana elämääni enemmän rauhan, turvan ja läsnäolon kokemuksia. Tulisin tarvitsemaan niitä, jotta saisin elimistöni kroonista stressitilaa rauhoitettua elämäntilanteessa, jossa tulevaisuus näyttäytyy monin tavoin epävarmana. 

Lähdin ratkomaan tätä kysymystä palaamalla lukemaan uudestaan vuosien tauon jälkeen traumapsykologi Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa, jonka tiesin tarjoavan välineitä ymmärtää kroonisen stressin ja traumojen luonnetta sekä palauttaa kroonisesti stressaantunut tai traumatisoitunut elimistö jatkuvasta hälytystilasta takaisin tasapainoon. Sain luettua kirjan ajatuksella läpi ja luetun sulatteluprosessi on mulla edelleen kesken, jatkan sitä heti kun olen toipunut tämän viikkoisesta hoitojaksostani ja Tampereen-reissustani. Toivon, että mulla on pian käsissäni ihan konkreettisia työkaluja, joiden avulla pääsen stressiä työstämään. Nautin ihan hurjan paljon tämän tyyppisen kirjallisuuden lukemisesta ja siitä, miten luettu saa oivaltamaan asioita itsestä ja muista ihmisistä. Kynä lentää paperilla, kun ajatuskelat pitää saada äkkiä purettua sanoiksi paperille, ja kirjoittaessa syntyy uusia oivalluksia, jotka poikivat taas lisää tekstiä. Ihan parasta!

Tammikuu oli mulle ennen kaikkea opiskelu- ja kirjoittamiskuukausi ja tietoisesti priorisoin näitä hommia, sillä tiedossa oli, että kevään edetessä mulla ei ehkä olisi yhtä hyvää tilaisuutta keskittyä ajattelutyöhön, kun puutarhan kevättyöt kutsuvat ja kun lähitulevaisuudessa on edessä tapahtumia, jotka tulevat hajottamaan keskittymiskykyä ja haastamaan mielenrauhaa. Vähän oli sellainen fiilis, että keräilen tässä tyynemmässä hetkessä välineitä pysyä pinnalla sitten, kun myrsky puhkeaa, mutta onneksi pystyin silti nauttimaan tekemisistäni. Lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja ajatteleminen on sitä hommaa, jota rakastan ja jonka äärellä tunnen olevani eniten oma itseni. 

Tammikuussa myös arki helpottui verrattuna vuoden viimeisiin kuukausiin, kiitos enimmäkseen kohtuullisina pysyttelevien pörssisähkön hintojen, mikä tarkoitti sitä, että Tuntisähkö-sovelluksen tuntikohtaiset sähkön hinnat eivät enää juuri sanelleet aikatauluja ja raameja kotitöiden tekemiselle ja ruoanlaitolle, vaan niitä oli mahdollista tehdä enemmän voinnin ja fiiliksen mukaan. Tiski- ja pyykkikone pyörivät edelleen enimmäkseen yöllä tai myöhään illalla ja samoin laitteet ladattiin öisin aina kun se oli mahdollista, mutta ruoanlaitto oli vapaampaa ja uunikin lämpesi silloin tällöin. 

Elelimme edelleen enimmäkseen maalla, sillä naapuritontilla melskaava megalomaaninen rakennusprojekti jatkui eikä kotona pystynyt lepäämään tai keskittymään mihinkään. Kävimme katsomassa kaihtimia makuuhuoneen ja keittiön ikkunoihin ja surin jo etukäteen oman rauhan menetystä. Kävin myös kampaajalla leikkauttamassa pitkäksi venähtäneen leijonanharjani hartiamittaan, jotta hiukset olisi helpompaa pestä pihasaunassa vadissa. 

Rentouduin tammikuussa katselemalla paljon sarjoja. Niistä kiinnostavin oli ehkä Ruudusta löytyvä Mädät omenat, jonka tapahtumat sijoittuvat syrjäisessä saaressa sijaitsevaan naisten mielisairaalaan, jonne lähetetään hankaliksi koettuja naisia ja jossa harjoitetaan varsin kyseenalaisia hoitomenetelmiä. Tykkäsin myös ruotsalaisesta Missing People -draamasarjasta, jonka yhden päärooleista tekee Ville Virtanen ja jonka teemana on ihmissalakuljetus. Sin Límites - Maailman ääriin taas on espanjalainen draamasarja, joka kertoo portugalilaisen merenkävijä ja kartografi Ferñao de Magalhãesin pyrkimyksestä löytää meritie Intiaan ja siitä vaarallisesta merimatkasta, jolta vain 18 ihmistä matkaan lähteneestä 237 hengestä palasi kotiin. Toinen hyvä kotimainen sarja oli Hautalehto - Kylmä syli, jossa selvitellään Porvoon jokeen hukkuneiden nuorten miesten kohtaloita Mikko Leppilammen esittämän poliisi Antti Hautalehdon johdolla. 

Katsoin tammikuussa myös yhden dokumentin, josta mua vielä enemmän innostui toinen kissamme, josta on tämän katselukokemuksen jälkeen kuoriutunut oikein kunnon vidiootti, joka seuraa telkkaria silmä kovana, vaikka tätä ennen ruudun tapahtumat eivät olisi voineet tyyppiä vähempää kiinnostaa! Eli kyseessä oli Kimmo Ohtosen Naalin paluu, josta jo kirjoittelinkin arkikuvapostaukseni yhteydessä. 

Tammikuussa julkaistiin myös paljon uutta musiikkia ja 20.1.2023 oli The Day, kun ulos uudet albumit peräti kolmelta mulle mieluisalta yhtyeeltä. Puolalainen, hiukan raskaampaa progea soittava Riverside julkaisi ID.Entity-nimisen albumin, jota olen ehtinyt nyt jonkin verran kuuntelemaan ja joka on taattua Riversidea, joskin hiukan uudella twistillä, tykkään! Hiukan kutkuttelisi lähteä katsastamaan myös yhtyeen nykyinen keikkakunto vappuna Tampereelle, mutta en ole ihan varma olenko vielä valmis palaamaan ihmisjoukkoihin, sillä haluaisin monestakin syystä pysytellä niin terveenä kuin mahdollista. Aiemmat pari yhtyeen keikkaa, joille mulla on ollut ilo osallistua, ovat olleen ihan mahtavia. 

Myös pitkäaikainen lempparini, ruotsalainen, melankolista metallia soittava Katatonia julkaisi uuden albumin nimeltä Sky Void of Stars, mutta olen ehtinyt kuuntelemaan sen vasta kerran läpi, joten en osaa sanoa muuta kuin että Katatonialta se kuulostaa, mikä on aina hyvä! Heillä on oma soundinsa, jonka tunnistaa heti. 

   

Euroviisut vuonna 2021 voittaneen italialaisen rockbändi Måneskinin uusi levy Rush! taas on mukava energiapläjäys, jonka parissa olen viihtynyt silloin kun olen kaivannut vireystilan buustausta, levyltä löytyy sekä loistavia että keskinkertaisempia biisejä.

   

Säät eivät tammikuussa juuri suosineet, vaan räntä- ja pääkallokelit vuorottelivat ja aurinko pysytteli enimmäkseen piilossa. Ulkoileminen jäi harmillisen vähäiseksi, vaikka muutamia kertoja onnistuinkin pakottamaan itseni lenkille räntäsateeseen. Onneksi meidän landen pihalta löytyy oma laavu, jonka suojissa oli mukava istuskella kurjemmallakin säällä ja ainakin sai happea haukattua, vaikka liikuntaa ei olisikaan tullut. Virittelimme laavulle tulet tammikuun jokaisena viikonloppuna ja useimpina niistä kokkasimme tulella lauantailounaaksi kalaa jossain muodossa. 

Loppukuusta mulla oli taas hoitosuunnitelman mukaisten verikokeiden ja hoitojakson aika. Kolmepäiväinen hoitojakso Tampereella sujui ongelmitta eikä käyttämäni lääkkeen saatavuudessa ollut onnekseni ongelmia (tämä on asia, jota joudun jokaisen hoitojakson kohdalla jännittämään), joten sain edelleen pitää mulle parhaiten sopivan lääkevalmisteen, jolloin säästyin lähes täysin sivuvaikutuksilta. Pientä päänsärkyä oli ajoittain, mutta sitä todennäköisesti provosoi maskin käyttö pitkän, viitisen tuntia kestävän infuusion ajan sekä se stressi, jota koin hoitopäivinä muihin syihin liittyen. 

Sain tavata hoitojakson yhteydessä myös luottolääkärini ja sain lopultakin varmistuksen mua useamman kuukauden huolettaneeseen kysymykseen: kyllä, saan jatkaa lääkärini hoidossa hänen osittaisesta eläköitymisestään huolimatta! Tämä tieto oli mulle helpotus, vaikka kyllähän mä sisimmässäni olin tiennyt, ettei hän mua tässä vaiheessa toisen lääkärin hoitoon siirrä, koska diagnoosin puuttuminen hankaloittaisi liikaa asioita - helpompaa on siirtää niitä selkeämpiä keissejä eteenpäin. Asiat siis jatkuvat mun kannaltani ennallaan ja olen tästä valtavan iloinen ja kiitollinen! 

Asuin hoitojakson ajan mun vanhemmillani ja se oli mukavaa, mutta myös tosi raskasta, sillä iäkkäät vanhempani sairastelevat ja paljon on nyt meneillään asioita, joihin liittyy epävarmuutta ja ahdistusta. Tekisi mieli purkaa ajatuksia ja tunteita tähän liittyen enemmänkin, mutta kyse on toisten ihmisten terveysasioista, joten ne ajatuskelat kuuluvat mielestäni yksityisen päiväkirjani sivuille eivätkä julkiseen blogiin. 

Helmikuu on alkanut toipumisella Tampereen-reissusta ja huomenna pääsen toivottavasti jo palaamaan enemmän omaan normaaliin arkeeni. Huoli läheisistä painaa mieltä ja lähiviikkoina tulee tapahtumaan asioita, jotka voivat ratkaista useamman ihmisen tulevaisuuden. Yritän hengitellä rauhallisesti ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan, itsestäni ja toisista huolta pitäen. Ensi viikolla mulla on ehkä vielä mahdollisuus palata van der Kolkin pariin, jos keskittymiskykyä riittää, loppukuukautta en jaksa edes ajatella. Se on kuitenkin varmaa, että tulen ainakin neulomaan paljon, sillä se rauhoittaa ja rentouttaa. 

Miltä tuntuisi, jos laittaisit valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa unelmiesi talon remonttiin, ja kun sitten olisit lopulta pääsemässä nauttimaan kättesi työn tuloksista, niin joku rahan tahkoamista rakastava rakennusyrittäjä ostaisi viereisen tontin, kaadattaisi aiemmin vehreältä pihalta joka ikisen puun ja rakentaisi sen niin täyteen, ettei edes lumenkaatopaikalle jäisi tontilla tilaa? Ja samalla kolhisi liian ahtaissa nurkissa työskennellessään sun pihasi puolella olevaa kuusiaitaa, jonka tarkoitus on toimia näköesteenä ja edes jonkinlaisen oman rauhan mahdollistajana, eikä olisi asiasta edes pahoillaan (kenties jopa päin vastoin, onhan aita osin huonossa kunnossa naapurin tontin liian lähellä kasvaneiden puiden vaurioitettua sitä vuosien ajan). 

Niinpä. 

Viime keväänä alkanut megalomaaninen rakennusprojekti, jossa pienelle ja kapealle tontille sullotaan rivitalo ja omakotitalo (en vieläkään voi ymmärtää, miten tällaiselle projektille myönnetään edes lupia!) jatkuu naapurissa ja saanemme nauttia aamuisin kello seitsemän alkavasta työkoneiden jurinasta ainakin ensi syksyyn asti. Päivisin häärimme verhojen pimentämissä huoneissa, sillä ikkunoiden takana häärii rakennusmiehiä eikä minkäänlaista omaa rauhaa ole. Siihen täytyy totutella, sillä ei omaa rauhaa tule olemaan enää jatkossakaan, korkean rivitalokolossin tullessa katsomaan meidän pihaamme ja makkariimme päin. Kävimme jo katsomassa ikkunoihin kaihtimia, jotta saamme edes jonkinlaista näkösuojaa vierailta katseilta. Kolme päivää putkeen kotona on tällä hetkellä ihan maksimi, sen jälkeen on pakko päästä maalle nukkumaan ja akkuja lataamaan. 

Pelottaa ajatella millaista eläminen täällä tulee olemaan sitten, kun rakennusprojekti lopulta valmistuu - entä, jos emme kaikesta näkemästämme vaivasta huolimatta enää viihdykään täällä? 

Meillä kokataan lauantaisin nykyään tulella aina kuin mahdollista. Tähän on useampikin syy: ensinnäkin se on kivaa, ja toiseksi siinä säästyy sähköä, joka on nykyään ajoittain varsin kallista. Oma laavu mahdollistaa tämän ja sellaisen rakentaminen on ollut parhaita juttuja, joita korona-aika on mukanaan tuonut. Lauantai on meillä usein myös kalapäivä eli tykkäämme savustaa isompia kaloja savustuspöntössä tai paistaa pienempiä kaloja muurikalla. 

Viime lauantaina jatkoimme tätä mainiota perinnettä. Sihisevän kuumalla muurikalla valmistuivat tällä kertaa voissa paistetut muikut, valmiit röstiperunat (yleensä paistamme oman maan perunoita, mutta nyt emme olleet muistaneet esikeittää niitä ajoissa) ja parsakaalin kukinnot. Keitin meille ennen ulos menoa myös  jägerteet, joita oli mukava siemailla ulkona savun tuoksussa ruoan valmistumista odotellessa.  Harmaahkon päivän lämpötilat olivat nollan tuntumassa, joten hyvin tarkenimme myös syödä ulkona. Osa muikuista ja parsakaaleista ehti paistua vähän turhan pitkään ja pientä tuhkakupin makua oli niitä syödessä havaittavissa, tulella kokkaaminen on tarkkaa hommaa. Ruokahommien ohessa tuli hoidettua naapurisuhteitakin, kun naapurin mies tai ehkäpä hänen koiransa haistoi meidän puuhamme ja poikkesi  laavulle vaihtamaan kuulumiset. 

Päivän jo hämärtyessä kokosimme tavaramme, sammutimme nuotion ja siirryimme sisätiloihin lauantai-illan viettoon. Mun oli pitänyt käydä lauantaina myös kävelyllä, mutta en ehtinyt sinne valoisan aikaan eikä maaseudun pimeydessä otsalampun valossa lenkkeily ole mun suosikkihommiani - vaan eikös kuuman rommin nauttiminen laavullakin voida laskea ulkoiluksi? 

En voinut valita viime viikon arkikuvaksi mitään muuta kuvaa kuin tämän otoksen, vaikka kuvan laatu onkin kehno. Se kuvaa hetkeä, jolloin kissaneitomme ihastui tulenpalavasti. Tämän yksipuolisen rakkaustarinan kohteena olivat Lapissa elävät naalit, joiden pesimätouhuja toimittaja Kimmo Ohtonen oli onnistunut kameransa muistikortille tallentamaan ja joiden seuraamisesta pääsimme nauttimaan Ylen Areenasta löytyvän Naalin paluu -dokumentin muodossa. Itsehän en tosin ehtinyt naalien puuhia kovinkaan tarkasti seuraamaan, sillä jäin tuijottamaan kissaa, joka silmät ruutuun nauliutuneina eläytyi näiden sirojen nelijalkaisten touhuihin kallistellen päätään, tapaillen ilmaa etutassullaan ja nousten takatassuille mangustiasentoon tähyämään tapahtumia tarkemmin. Välillä piti kiivetä tv-tasolle kokeilemaan tassulla ruudussa painiskelevia tyyppejä, ja kun ohjelma päättyi ja näyttö pimeni, niin naalien katoaminen jäi askarruttamaan niin suuresti, että piti käydä telkkarin takaa kurkkaamassa, josko ne olisivat siellä jemmassa. Loppuviikon ajan kissakamumme ilmaantui tv:n ääreen välittömästi aina kun laitoimme jonkun sarjan pyörimään ja istui siinä silmä kovana tarkkailemassa, josko ruudussa näkyisi taas tuttuja hahmoja. Pakkohan meidän oli se naalidokkari useampaankin otteeseen Areenasta esille kaivaa ja laittaa pyörimään, että toinen näkee kaverinsa! Tämä oli hassua ja suloista, sillä sen kahdeksan vuoden aikana, jonka olemme tämän kissan kanssa sarjoja katselleet, tyyppi kiinnostuu ensimmäistä kertaa millään tasolla ruudulla näkyvistä tapahtumista. 

Kissamme mielestä Kimmo Ohtosen Naalin paluu on siis paras ohjelma ikinä, ja tykkäsin kyllä itsekin kovasti. Dokumentti kertoo Suomessa uhanalaisen naalin ensimmäisestä Suomen maaperällä onnistuneesta pesinnästä lähes 30 vuoteen sekä niistä karuistakin toimista, joita pesinnän mahdollistuminen on vaatinut. Bonuksena dokkarin kautta pääsee nauttimaan upeista Lapin maisemista ja luonnon rauhasta. Suosittelemme lämpimästi! 

Kirjoitin aiemmassa postauksessani, että haluan tänä vuonna oppia tuntemaan enemmän sisäistä rauhaa ja turvallisuuden tunnetta sekä olemaan täydemmin läsnä elämässäni monien melko stressaavien vuosien jälkeen. Näiden vuosien jäljiltä elimistöni on kroonisessa stressitilassa, mikä ilmenee muun muassa kroonisesti koholla olevina stressihormoni kortisolin tasoina. Olen yrittänyt nämä vuoden ensimmäiset päivät saada kiinni siitä miten lähteä tätä "projektiani" eteen päin viemään, ja kuvio on selkiytynyt mielessäni niin, että olen päättänyt lähteä jäsentämään kysymystä rauhan, turvan ja läsnäolon lisäämisestä pohtimalla ensin stressiä ja stressin hallintaa. Mietin tässä postauksessani sekä yleisemmällä että henkilökohtaisemmalla tasolla sitä, minkälaiset tekijät voivat aiheuttaa ja ylläpitää stressiä sekä pitkäaikaisesti että akuutimmin, pitäen kortisolitasot jatkuvasti korkeina ja ajaen elimistön ja hermoston jatkuvaan hälytystilaan, ja sitä, mitä niille olisi tehtävissä, jotta kortisolitasot saataisiin laskemaan ja elimistön toiminta näiltä osin normalisoitumaan. 

Muistutan, että en ole terveysalan ammattilainen, ja että tämän postauksen pohdinnat ovat ihan vaan omaa ajatuksenjuoksuani, jonka tarkoituksena on selkiyttää ennen kaikkea mulle itselleni sitä miten ehkä voisin lähteä tätä elimistöni kroonista stressitilaa purkamaan. Selvittelen asiaa itse, koska en ole apua ja neuvoja tilanteeseeni muualtakaan saanut, vaikka jatkuvasti korkeat kortisolitasot on todettu verikokeissa lääkärin toimesta. Sellaiset elimelliset, kortisolitasoja nostavat sairaudet kuin vaikkapa Cushingin syndrooma, on endokrinologin toimesta määrätyillä laboratoriokokeilla pois suljettu. 

Jaan stressihormonitasoja nostavat asiat kahteen ryhmään:

1. Elintavat, jotka voivat nostaa ja ylläpitää korkeita kortisolitasoja, esimerkiksi: