Olen viihtynyt Hämeenlinnassa ihan hyvin ja nauttinut etenkin kaupungin lähiluonnosta, mutta todennut myös, että onhan kaupunki etenkin kesäajan ulkopuolella aika hiljainen. Kaupunki ja sen ihmiset ovat myös jääneet melko vieraiksi, sillä sairauden takia olen viettänyt paljon aikaa kotona enkä ole kyennyt luontevasti tutustumaan uusiin ihmisiin tai osallistumaan aktiivisesti erilaisiin tapahtumiin. Korona on lisännyt eristäytymistä vielä entisestään, kun kirjasto-, museo- ja konserttikäynnitkin ovat jääneet ja ostokset on tehty pääosin verkossa. Nyt vielä naapurissa jylläävä massiivinen ja pitkäkestoinen rakennusprojekti on tehnyt kodista paikan, jossa on hankalaa viihtyä, joten fiilikset nykyisestä kodistani ja kotikaupungistani eivät ole olleet viime aikoina erityisen positiiviset. 

Eipä siis ihme, että kulkiessani alkukesän iltana läpi vehreän Näsinpuiston huomasin huokailevani onnesta imiessäni itseeni kaikkea sitä ihanuutta ja ihmetellessäni ihmisiä ja elämää ympärilläni. Tunsin olevani enemmän elossa ja kotona kuin aikoihin.

Tykkään siitä, että Tampere on kaupungin kokoinen kaupunki, olematta kuitenkaan liian iso. Kaupungin syke on läsnä, mutta silti liikkuminen kaupungissa on helppoa lyhyiden etäisyyksien ansiosta ja moneen paikkaan pääsee kätevästi vaikka pyörällä. Tarjolla on kaikkea mitä ihminen keksii tarvita. Vanhan tehdaskaupungin ja yliopistokaupungin yhdistelmä kiehtoo ja tuntuu kotoisalta tällaisesta duunariperheestä tulevasta yhteiskuntatieteilijästä. Kaupungissa on myös yliopistosairaala, josta löytyy monessa asiassa paras osaaminen, ja jonne munkin tieni käy vähintään kuuden viikon välein hoitoihin, koska siellä mun diagnoositta jäänyttä sairauttani osataan ja uskalletaan hoitaa. Ja Tampereen kiäli ja se sellainen pakettiin kuuluva tietty positiivinen junttius, rakastan! Tampereella asuu myös mulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. 

Sen sijaan niistä kaikista hieman megalomaanisiakin piirteitä saaneista rakennushankkeista, joihin kaupunki on viimeisen kymmenen vuoden aikana lähtenyt mukaan, en ole ihan varma, ja välillä olen miettinyt, että mitä mun Tampereelleni on tapahtunut. Hyvääkin kehitystä on kuitenkin tapahtunut, kuten vaikka se kiistelty ratikka, joka on osoittautunut varsin toimivaksi peliksi, ja kaikille avoimen rantabulevardin, jossa on mukava viettää aikaa, rakentaminen Ranta-Tampellaan. 

Jos olisin silloin taloa etsiessämme tiennyt, että mulla tulee alkamaan säännölliset, 4-6 viikon välein toteutuvat kolmepäiväiset lääkeinfuusiot, jotka jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen, Tampereella, niin en olisi edes harkinnut kaupungista muualle muuttamista, mutta silloin tämä asia ei ollut vielä tiedossani enkä nähnyt estettä muualle muutolle, sillä harvakselta tapahtuville kontrollikäynneille sairaalassa voisin hyvin matkustaa muualtakin. Nyt tilanne kuitenkin on se mikä se on eli reissaan Tampereelle hoitoihin kuuden viikon välein ja hoitopäivien iltoina pääsen fiilistelemään kamerani kanssa kaupunkia, jos jaksamista löytyy. 

Toistaiseksi kotini on Hämeessä ja toivon, että koti tuntuu pian taas kodilta, jossa on hyvä elää ja olla. Jos mun vielä joskus pitäisi jonnekin kuitenkin muuttaa, niin taidan tietää, mihin tieni veisi...

Olen kuvannut diagnoositta sairastavan arjestani kertovaa blogiani paremman puutteessa termeillä villasukka- ja pyjamalifestyle silloin, kun on pitänyt yrittää kertoa lyhyesti minkä tyyppisestä blogista on kyse. En ole kuitenkaan avannut ajatuksiani näistä termeistä sen enempää, joten ajattelin tehdä sen nyt. 

Kun mietin mielikuviani lifestyleblogeista yleisesti ottaen, niin mulle tulee ensimmäisenä mieleen blogeja, jotka rakentuvat kirjoittajansa persoonan, elämäntavan ja kulutustottumusten ympärille ja esittävät tuon elämäntavan haluttuna ja toivottuna asiana. Ne ovat usein visuaalisesti kauniita ja laadukkaasti toteutettuja ja niissä käsitellään esimerkiksi sellaisia aiheita kuin muoti, sisustaminen, matkustaminen, harrastukset ja lapsiperhe-elämä. Monet lifestylebloggarit käyvät erilaisissa pr-tilaisuuksissa sekä toteuttavat kaupallisia yhteistöitä erilaisten yritysten kanssa.  

Omalla blogillani tuntuu olevan näiden lifestyleblogien kanssa hyvin vähän yhteistä. Mun blogissani hiippaillaan kotona villasukissa ja yöpaidassa, matkustetaan lähinnä sairaalan ja kodin tai meidän landen väliä, yritetään jaksaa sietää kodin jatkuvaa kaaosta ja shoppaillaan enimmäkseen ruokakaupassa ja apteekissa. En ole itse valinnut tätä elämäntapaa enkä haluaisi joutua elämään näin, mutta sairauteni ja siitä juontuvat muut rajoitteet asettavat melko tiukat raamit sille miten mun on mahdollista elää. Ja silti, elämäntavasta ja sen kuvaamisesta on myös mun blogissani kyse ja tältä kantilta ajatellen myös mun blogini on elämäntapablogi. Ehkä termi arkiblogi kuulostaa oman blogini tapauksessa sopivammalta mun suuhuni, ja sen arjen, jota elän, näkyväksi tekeminen onkin yksi blogini tarkoituksista. 

Mutta miksi haluan tehdä näkyväksi arkea ja elämäntapaa, joka näyttäytynee useimpien silmissä ankeana, tylsänä, pysähtyneenä ja yksinäisenä? Luulenko, että joku haluaa tällaisesta elämästä lukea? Eikö mua hävetä, että ihmiset näkevät, miten säälittävää elämää elän? Vai olenko mä vain hakemassa sääliä? 

Luulen, että kovinkaan moni lifestyleblogien kuluttaja ei jaksa mun blogiani lukea enkä sitä odotakaan. Enemmän blogini taitaa vetää puoleensa esimerkiksi terveyden ja sairauden kysymyksistä syystä tai toisesta kiinnostuneita ihmisiä. En häpeä itseäni tai elämääni, sillä en ole itse valinnut sairauttani ja elämää, joka on sen mukana tullut, vaan pidän niin tärkeänä tehdä näkyväksi niitä elämäntilanteita, joihin sairastuminen pitkäaikaisesti sairauteen, jota lääkärit eivät osaa diagnosoida, ihmisiä ajaa, että haluan kirjoittaa elämästäni diagnoositta sairastavana blogia. Vaikka meitä vastaavanlaisissa tilanteissa eläviä on yllättävänkin paljon, niin silti tarinoitamme kuulee julkisuudessa vain harvoin, mikä on harmillista, sillä silloin tilaa jää enemmän meihin kohdistuville ennakkoluuloille ja oletuksille. Ymmärrän silti täysin sen, että tilanteestaan julkisesti avautuminen ei ole useammastakin syystä johtuen kaikkia varten, eikä siihen kannata ryhtyä, jollei ole valmis altistamaan itseään kritiikille ja jopa negatiiviselle leimaamiselle, jota tilanteensa avaamisesta voi seurata. 

Arki diagnoositta jääneen pitkäaikaissairauden kanssa on elämää enemmän tai vähemmän pysyvässä välitilassa, jumittamista terveiden ja sairaiden väliset maailmat erottavan oven kynnyksellä tai odotushuoneessa niiden välissä. Toiminta- ja työkyky on sairauden takia heikentynyt ja voi estää normaalin elämän ja toimeentulon hankkimisen, mutta somaattisen sairauden olemassaolon validoiva lääketieteellinen diagnoosi puuttuu ja siitä johtuen ihmiset ympärillä jopa lääkäreistä lähtien voivat suhtautua sairauden olemassaoloon ja oireiden alkuperään tai todellisuuteen epäillen. Kun pätevä lääketieteellinen diagnoosi puuttuu, niin helposti herää epäilyksen siemen - onkohan tuo ihminen oikeasti niin sairas kuin väittää olevansa, vai voisiko olla, että hän kuvittelee, liioittelee tai teeskentelee oireensa saadakseen huomiota ja/tai hyötyäkseen tilanteesta taloudellisesti? Mikäli tällainen epäily päätyy potilasasiakirjoihin saakka, niin siitä seuraa paitsi ongelmia saada tarvittavia lääketieteellisiä tutkimuksia ja hoitoja, niin myös sairaille tarkoitettujen tukisysteemien ulkopuolelle jäämistä ja siis toimeentulo-ongelmia. Ja kun otsaan on lyöty luuserin tai luulosairaan leima, niin myös muut ihmiset alkavat helposti karttaa ihmistä eli ystävät ja jopa oma perhe saattavat kadota ihmisen elämästä. Vertaistukeakin saattaa olla hankalaa löytää, koska se varma diagnoosi puuttuu. Jos taas on käynyt niin hyvä tuuri, että on löytynyt lääkäri, joka osaa ja uskaltaa hoitaa ja kirjoittaa tarvittavat lausunnot varman diagnoosin puuttumisesta huolimatta, niin tämäkin tilanne on diagnoositta sairaan tilanteessa voimassa vain toistaiseksi, sillä seuraava lääkäri voi olla taas sellainen joka ei sairautta tunne ja kyseenalaistaa kaiken sen kovan työn, mitä aiemman lääkärin kanssa on potilaan tilanteen kohentamiseksi tehty. 

Niinpä diagnoositta pitkään sairastanut saattaa löytää itsensä lopulta tilanteesta, jossa huomaa, ettei kuulu enää oikein minnekään, vaan hänestä on tullut kategorioiden välillä kuljeskeleva muukalainen, johon myös suhtaudutaan kuten muukalaisiin usein suhtaudutaan, ihmetellen ja vähän epäillen. Mitä pidemmän ajan ihminen on viettänyt elämän eteisessä diagnoosia ja apua etsien ja odottaen, muiden ihmisten ympärillä rakentaessa elämäänsä ja toteuttaessa unelmiaan, sitä enemmän hän vieraantuu siitä tavallisesta elämästä, jota muut viettävät ja joka kerran oli hänenkin elämäänsä, ja sitä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi hän olonsa tässä maailmassa tuntee. 

Jos mietin omaa elämääni ja arkeani, niin siitä on tullut vuosien sairastamisen myötä varsin kapeaa ja tunnen itseni ulkopuoliseksi suhteessa ikäisiini ihmisiin sekä muihin itselleni relevantteihin viiteryhmiin. Kun ikäiseni ihmiset ympärilläni ovat luoneet uraa, perustaneet perheen, ostaneet talon, reissanneet ja juhlineet omia ja lastensa saavutuksia sekä toteuttaneet unelmiaan, niin mä olen sillä aikaa ravannut sairaalassa raskaissa ja pelottavissa tutkimuksissa, valvonut yökaudet tutkimustuloksia jännittäen, nukkunut 16 tuntia vuorokaudessa fatiikin ja kuumeen kanveesiin lyömänä, sietänyt hoitojen ja lääkitysten sivuvaikutuksia, miettinyt lähteekö ensin näkö vai henki, surrut elämää joka jää elämättä, viettänyt pienen ikuisuuden lääketieteellisiä artikkeleja diagnoosin toivossa läpi kahlaten sekä kuunnellut vittuilua siitä kuinka vain haluan laiskuuttani elää mukavaa ja leppoisaa elämää muiden ihmisten kustannuksella. Mulla ei ole hienoja titteleitä, omaisuutta tai reppua täynnä upeita reissuelämyksiä, joista keskustella muiden kanssa. Olen lääketieteellinen orpo, määräaikaisesti eläkeläinen ja poissaolevasti opiskeleva, pienillä tuloilla sinnittelevä keski-ikäinen nainen, joka ei tule lääkärinsä mukaan tästä paranemaan ja jonka on nykyisen toimintakykynsä säilyttääkseen ja satunnaiset pienet irtiotot mahdollistaakseen elettävä suhteellisen tasaista, kurinalaista ja suunnitelmallista arkea, jossa ei juuri ole spontaaniudelle tilaa. Nämä ovat ne raamit, joiden puitteissa mun on täytynyt opetella elämään mahdollisimman hyvää ja merkityksellistä elämää, ja tämän opettelun pohjalta on muodostunut nykyinen elämäntapani ja arkeni, josta tässä blogissa kirjoitan. 

Millaisista asioista mun pysyväksi muuttunut välitilaelämäntapani ja -arkeni nykyään siis koostuu? Elän arkeani kuuden viikon sykleissä niin, että vietän kuuden viikon välein kolme päivää Tampereella lääkeinfuusioissa sairaalassa, minkä jälkeen palaan kotiin tai meidän landelle toipumaan hoitojen ja reissun rasituksista sekä elämään omaa kotiarkeani reilun viiden viikon ajaksi. Kotiarkeni rakentuu palikoista, joiden avulla pyrin pitämään vointini mahdollisimman tasaisena ja sairauteni rauhallisena: nukun ja lepään riittävästi, pyrin pitämään fyysisen ja psyykkisen rasituksen oman niin sanotun rasitusikkunani sisällä välttääkseni voinnin romahdukset, panostan ruoanlaittoon ja ruokasuunnitteluun pyrkien pitämään syömiseni enimmäkseen tulehdusta vähentävän ruokavalion mukaisina, yritän käydä ulkona edes pienen hetken joka päivä, teen voinnin mahdollistaessa rauhallisia kävelylenkkejä, pidän silmät auki mahdollisen diagnoosin suhteen ja tutustun relevanttiin lääketieteelliseen kirjallisuuteen, teen palauttavia ja hyvää mieltä tuottavia asioita. Suunnittelen, ennakoin, priorisoin tekemisiä niin, että yhdelle päivälle ei tule liikaa tekemistä, jotta myös seuraavien päivien tekemisiin ja menoihin riittää voimia. Suunnitteleminen, ennakoiminen ja kurinalaisuus ovat niitä asioita, jotka pitävät pakan kasassa ja toimintakykyni riittävällä tasolla selvitäkseni arjestani ja mahdollistaakseni välillä myös pienet irtiotot arkirutiineista. 

Yrityksistä viettää jonkinlaista sosiaalista elämää seuraa yleensä vähintäänkin notkahdus fyysiseen vointiin ja tällaisia menoja pitää suunnitella ja ennakoida tarkasti, jotta pystyy rytmittämään ja aikatauluttamaan menoon valmistautumisen ja itse menon niin, että sekä ennen menoa, menon aikana että sen jälkeen on mahdollisuus riittävään lepoon. Tästä johtuen harkitsen jokaisen kodin ulkopuolisen menon kohdalla sitä onko se sen vaatiman vaivannäön ja fyysisen kärsimyksen arvoista. Matkustamista vaativat juhlat ovat raskaimpia niin fyysisesti, psyykkisesti kuin taloudellisestikin, kun pitäisi pystyä hankkimaan vaatteet ja lahjat, maksamaan matkat ja majoitukset, laittautumaan juhlakuntoon, matkustamaan ja vielä iloisesti seurustelemaan ihmisten kanssa kaiken tämän jälkeen - tällaisten reissujen jälkeen olen niin rikki pitkään, että juhlien ja juhlittavan täytyy olla mulle todella merkityksellinen, että jaksan tosissani edes harkita juhliin lähtemistä. Myös pienemmät kodin ulkopuoliset menot, jotka vaativat esimerkiksi suihkussa käymistä, hiusten laittoa ja meikkaamista sekä liikkumista lihasvoimin paikasta toiseen ovat fyysisesti voimia vieviä, vaikka psyykkisesti piristäisivätkin, ja siksi niitäkin täytyy ennakoida ja ne täytyy huomioida päivän aikatauluissa ja tehtävälistalla niin, että muita raskaampia aktiviteetteja ei sinä päivänä ole pakollista suorittaa. Kotiinikaan en nykyään ketään mielelläni kutsu, koska resursseja kodin säännölliseen siistinä ja puhtaana pitämiseen mulla ei ole, jolloin vieraiden vastaanottaminen vaatii isompaa siivousrupeamaa, johon pitää pystyä ennalta valmistautumaan ja keräämään voimia. 

Luulen, että ihmisten, joilla ei ole terveyshaasteita, jotka rajoittavat merkittävästi toimintakykyä ja ajavat köyhyyteen sekä riippuvuuteen tukisysteemeistä, on yleisesti ottaen aika vaikeaa tajuta mun elämäntapaani sekä sitä miksi toimin kuten toimin. Näytän ulkoisesti ihan pystyvältä, sillä sairauteni eivät näy etenkään hyvänä päivänä päällepäin, ellei osaa katsoa tarkasti, ja hyvänä päivänä ja ennakkoon tarpeeksi levättyäni saatan myös olla suhteellisen toimintakykyinen, joten jos mut näkee vain tällaisena päivänä, niin voi olla todella vaikeaa käsittää ja uskoa sitä, että seuraavana päivänä en enää pystykään muuta kuin makaamaan sängyssä. Sairauteni luonne on nimenomaan sellainen, että aktiivisuus kostautuu seuraavina päivinä, mutta juuri tämä voinnin vaihtelu ja aaltoilu taitaa olla se asia, joka on vaikeimpia toimintakykyisille ihmisille käsittää. On ehkä vaikeaa ymmärtää, että en enää kykenekään lähtemään juttuihin mukaan ex tempore, vaan menoja ja tekemisiä pitää suunnitella ja sopia hyvissä ajoin - ja joskus joudun siitä huolimatta perumaan menon viimeisellä minuutilla, jos vointini jostain syystä, jota en ole osannut ennakoida, sittenkin romahtaa. Myös rahan puute voi olla este joidenkin asioiden tekemiselle, sillä pitkään sairastaneen tulot ovat pienet ja ne voivat olla välillä myös kokonaan katkolla liittyen hakemusten käsittelyn viivästymiseen tai siihen, että tukia varten tarvittavat lausunnot ovat myöhässä. En myöskään kykene fyysisesti rankkaan tekemiseen ja menot on suunniteltava niin, että pystyn niiden välissä tarvittaessa lepäämään. Ruokarajoitteeni rajoittavat ruokapaikkojen valintaa ja nykyään välttelen myös väkijoukkoja, koska en halua testata ehdoin tahdoin miten selviytyisin koronasta, jota vastaan en ole terveyteni takia pystynyt riittävästi rokottautumaan, tai muista kulkutaudeista, joita nykyään riittää. Huonona päivänä en jaksa edes vastata puhelimeen, saati käydä pitkiä puhelinkeskusteluja, koska ne rasittavat, ja viesteihin vastaamisenkin kanssa voi silloin olla niin ja näin. Enpä siis ihmettele, jos pystyvät ihmiset hakeutuvat mieluummin muiden ihmisten kuin mun seuraani, sillä ei mun kanssani ole ihan helppoa viettää aikaa. Olen hyväksynyt sen, että tilanne on nyt tämä ja että elämäni on nyt tällaista, mutta eihän se silti kivalta tunnu. 

Pyrin noudattamallani elämäntavalla ylläpitämään nykyistä toimintakykyäni ja mahdollistamaan näin mielekkäänä kokemani elämän nyt ja jatkossa. Vaikka mun elämäni rajautuu nykyään paljolti kodin piirin, päivät ja rutiinit toistuvat samanlaisina, epätietoisuus ja yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle putoamisen uhka on läsnä jokaisessa päivässä eikä tulevaisuus näyttäydy erityisen valoisana, niin silti koen elämäni olevan riittävän hyvää elettäväksi. Elämisen arvoista elämästä tekee rakkaat läheiseni, kissani, kirjoittaminen, metsässä käveleminen, tuleen tuijottelu, puusaunan pehmeät löylyt, herkullinen ja ravitseva ruoka, kirjat, musiikki, veden äärellä oleileminen, pienet retket ja kulttuurielämykset, potilasaktivismi ja vertaistuki, puhtaisiin lakanoihin nukahtaminen ja monet muut pienet sekä vähän isommat asiat. Ei elämän tarvitse olla jatkuvasti eteenpäin menevää ja uutta luovaa voidakseen olla hyvää ja tärkeää, pieni ja toisteinen elämäkin voi olla hyvää ja merkityksellistä.   

Toivon, että blogini voisi toimia siltana terveempien ja pystyvämpien ihmisten sekä meidän vajaakuntoisten ja itsemme monin tavoin tässä pystyville rakennetussa maailmassa ulkopuolisiksi kokevien ihmisten välillä ja avaisi terveiden ihmisten silmät näkemään sen todellisuuden, jossa me elämäämme elämme, sekä arvostamaan sitä työtä, jota joka päivä teemme pysyäksemme hengissä ja säilyttääksemme sen ohuen otteemme yhteisen maailman reunasta, joka meillä vielä on. Vertaisteni taas toivon saavan blogistani lohtua ja tukea - et ole näiden asioiden ja kokemusten kanssa yksin. 

Meillä oli aiemmin perinne vierailla mahdollisuuksien mukaan lähes vuosittain sinivuokkoaikaan miehen lapsuuden kesämökillä, sillä tuolloin mökin piha hehkuu sinisenään ja näky on taianomainen. Sitten moni asia elämässä muuttui ja mökkeily jäi kokonaan vuosiksi, joten myös nämä kevätretket saimme unohtaa. Tänä keväänä palasimme kai vuosikymmenen mittaisen tauon jälkeen ihailemaan mökkipihan sinivuokkomerta ja mökkeilemään lähes viikoksi. Tällainen pieni lomanen ja maisemanvaihdos tuli raskaan talven jälkeen todella tarpeeseen ja nautin mökkielämästä ja veden äärellä olemisesta täysillä. Samalla sain tilaisuuden päästä kunnolla testaamaan äskettäin hankkimaani Olympus PEN E-PL8 -minijärjestelmäkameraani, jolla tämän postauksen kuvat on otettu. 

Voimani olivat mökille lähdettäessä melko vähissä, joten alkuun mietin josko reissuun lähteminen on ollenkaan järkevää, sillä arkiaskareiden pyörittäminen mökillä, jossa on kantovesi ja muutenkin vaatimattomat olosuhteet, vaatii aina vähän enemmän vaivannäköä kuin arkihommien hoitaminen normiarjessa. Päätin kuitenkin, että kunhan tällä kertaa mennään ruoka-asioissa sieltä missä rima on mahdollisimman matalalla, niin ruokahuollosta ja tiskaamisesta selvitään. Siispä ostoslistalta mökille lähdettäessä löytyi muun muassa ainekset jättikattilalliseen makkarakeittoa, joka valmistettaisiin pakastekasviksista ja mausteisesta makkarasta ja jota syötäisiin lounaana monta päivää. Kotipakkasesta mukaan kaivettiin hirven sisäfile, jonka kaveriksi ostettiin perunoita ja kukkakaalia, ja kahviherkuksi valikoitui helppoakin helpompi gluteeniton ja maidoton pannukakku, jota syötäisiin niin ikään pakastimen uumenista löytyneen itse tehdyn omenasoseen kanssa. Olin myös marinoinut kasslerpihvit valmiiksi mukaan ja ne nautittaisiin valmiiden röstiperunoiden ja kasvisten, jotka kaikki käytettäisiin grillin kautta, kanssa. 

Ruokasuunnitelma osoittautui toimivaksi ja reissun venyessä haettiin vielä pienet täydennykset lähikaupasta sekä syötiin mm. itse kalastettua haukea juuresmuusin, herneiden ja etikkasäilykkeiden kanssa. Seuraavalla mökkireissullakin aion ehdottomasti jatkaa tällä matalan riman taktiikalla ja ainakin iso satsi makkarakeittoa jää meillä pysyvästi mökkiruokarepertuaariin. 

Mulla oli mökille lähdettäessä muutenkin ajatuksena ottaa mahdollisimman iisisti ja levon kannalta sekä kivoja asioita tehden, pyrkien ottamaan lomaa arjen huolista siinä määrin kuin se on mahdollista. Mukanani oli kirja ja läppäri, mutta en avannut kumpaakaan kertaakaan tuon lähes viikon aikana. Istuskelin saunan terassilla pitkiä toveja katselemassa järvelle, ihmettelemässä lintujen kevätsekoiluja ja juomassa saaveittain kahvia. Telkillä ja rantasipeillä oli parinvalinta käynnissä ja koiraslinnut nahistelivat keskenään sekä esittelivät naaraille temppujaan. Varsinkin rantasipiukkelin moovsit olivat vaikuttavat. 

Kalastelimme ja vietimme kolme iltaa järven soisella perukalla ihmettelemässä sammakkojen kutubileitä, joilla ei loppua näkynyt. Kurnutus kuului jo kauas ja vedessä lötkötteli sadoittain eri kokoisia sammakoita, joidenkin kelluessa raukeina ja toisten tarkastellessa meitä muukalaisia uteliaina. Yrittipä joku rohkelikko veneeseenkin! Itse tarkkailin tyyppejä kamerani kanssa ja harmittelin, kun en osannut kameraa vielä kunnolla käyttää enkä siis saanut myöskään tarpeeksi hyvälaatuisia kuvia tästä erikoisesta tapahtumasta, jollaista ei usein kohdalle osu. Alla kuitenkin muutamia kelvollisimmasta päästä olevia räpsyjä. 

Konttasin lähes päivittäin maassa uuden hankintani, Olympuksen minijärjestelmäkameran kanssa, ja opettelin kameran käyttöä kuvaamalla sinivuokkoja. Saunoimme joka ilta rantasaunassa ja ulkoilutimme kissoja valjaissa. Säät suosivat ja muuttuivat päivä päivältä kesäisemmiksi, lähtöpäivänä oli jo täysi kesä. Järvenrantamökkeily on mulle nykyään luksusta, josta nautin todella paljon, ja viikon mökkeilyn jälkeen olo oli levänneempi kuin aikoihin. 

Kamera, jolla olen tämän postauksen kuvat ottanut (lukuun ottamatta alla olevia, kamerasta itsestään otettuja kuvia), on siis Olympus PEN E-PL8, jonka hankin vajaa kuukausi sitten käytettynä vanhan, peilillisen Canonin järjestelmäkamerani rinnalle helpottamaan arjessa ja reissussa kuvaamista ja kameran mukana kuljettamista. Tämä peilitön Olympus on huomattavasti pienikokoisempi kuin Canonin EOS 60D, jota olen viime vuodet käyttänyt, ja lyhyen tutustumisen jälkeen vaikutelmani kamerasta on positiivinen, vaikka ihan alkuun musta tuntuikin hankalalta päästä kiinni Olympuksen maailmaan kuvattuani 15 vuotta pelkällä Canonilla. Jo pelkästään se, että Olympuksessa ei ole etsintä, vaan kuvaaminen tapahtuu näytön avulla, tuntui oudolta, eikä laite tuntunut alussa "oikealta kameralta" samaan tapaan kuin massiivinen Canonini. Nyt alan saada kameraan jo tuntumaa ja tykkään siitä ja sillä kuvaamisesta joka päivä enemmän. 

Syy siihen, että päädyin kaikista minijärjestelmäkameroista juuri Olympuksen PEN-sarjan kameraan oli ihan vaan se, että olin lukenut kamerasta aiemmin hyvää muiden bloggareiden blogeista ja tykännyt sillä otetuista kuvista todeten, että se voisi riittää myös mun tämän hetkisiin arkisiin kuvaustarpeisiini. Kun jossain Facebookin kameraryhmässä sitten törmäsin juuri sopivasti sopivan hintaiseen Olympuksen PEN-kameraan hetkellä, jolla kipeästi kaipasin piristystä arkeeni ja olin päättänyt lähteä sitä hakemaan elvyttämällä valokuvausharrastustani, niin päätin ryhtyä hieromaan kauppoja. Tuo kyseinen kappale jäi multa kuitenkin hankkimatta, koska kamera sijaitsi Oulussa asti eikä mulla ollut (sattuneista syistä) luottoa siihen, että Posti saa kuljetettua laitteen mulle ehjänä perille, mutta menetetyn kaupan jälkeen ryhdyin aktiivisesti metsästämään Olympuksen PEN-kameran seiskaversiota tai uudempaa kameraryhmistä, Tori.fi:sta ja Kamerastoresta, ja ennen pitkää bongasin sopivan kameran sopivalla sijainnilla ja sopivaan hintaan ja kävin sen kotiuttamassa. 

Tämä kameramalli on tullut markkinoille tietääkseni vuonna 2017. Siitä on ilmestynyt jo kaksi uudempaakin versiota, mutta hetken asiaa tutkailtuani totesin tämän version olevan mulle täysin riittävä. Tämä malli on mielestäni myös visuaalisesti kaunein PEN E-PL8-sarjan kameroista, tykkään sen retrohenkisestä muotoilusta. Eipä ihme, että kamera on ollut myös monien lifestylebloggareiden suosiossa! Itse kuvaan enimmäkseen manuaalitoiminnolla eli asettaen itse aukon, ajan ja ISO-arvon, joskin alkuun tutustuin kameraan myös kuvaten ihan vaan automaatilla. Kamerasta löytyy myös tukuittain erilaisia ohjelmia, joiden avulla pystyy ottamaan suoraan ikään kuin filtteröityjä kuvia, mutta en ole ehtinyt niihin vielä juurikaan tutustumaan. Kuvaamista on helpottamassa myös moneen suuntaan kääntyvä näyttö, mistä tulee varmasti olemaan paljon hyötyä. Muita kiinnostavia ominaisuuksia on esimerkiksi mahdollisuus siirtää kuvia kamerasta suoraan puhelimeen wifin avulla, mutta tätäkään hienoutta en ole ehtinyt vielä kokeilemaan. 

Objektiiveja mulla on kameraan tällä hetkellä vain yksi eli kameran mukana tullut M. Zuikon kiinteäpolttovälinen 25mm f1.8. Tavallisesti kaupasta ostettaessa kameran mukana tulee 14-42-millinen pannukakkuobjektiivi, mutta ostin oman kamerani tosiaan yksityiseltä myyjältä ja hän myi runkonsa mukana tämän linssin. Googlailin ennen ostopäätöksen tekemistä tämän linssin ominaisuuksia sekä katselin kuvia, joita ihmiset olivat sillä ottaneet ja totesin, että tämä on hyvä yleisobjektiivi, jolla pääsen kuvaamisessa alkuun. Myöhemmin voin sitten täydentää objektiivivalikoimaani tarpeideni mukaan. Olen ollut linssiin tyytyväinen, se piirtää mielestäni oikein kauniisti. Kiinteällä polttovälillä kuvaaminen ja jalkazoomin käyttäminen ei ole ollut mulle ongelma, sillä myös Canonissa olen käyttänyt pääasiassa 35mm:n kiinteää linssiä. Jonkinlaisesta teleobjektiivista olen ehtinyt jo hieman haaveilla, sillä etenkin maalla ollessa olisi hauskaa pystyä harrastamaan villieläinten kuvaamista kohteita ollessa runsaasti tarjolla, mutta tällä olemassaolevalla linssillä kaukana olevien kohteiden kuvaaminen ei onnistu. Myöskään aivan lähikuvat tai laajat maisemakuvat eivät tällä linssillä ole mahdollisia. 

Kuherruskuukausi Olympukseni kanssa jatkuu ja kenties tulen kirjoittamaan kamerasta lisää, kunhan ehdin siihen ja sen ominaisuuksiin paremmin syventyä. Tämän postauksen kuvat ovat ensimmäisiä kameralla ottamiani, sillä pääsin kameraa testaamaan ja opiskelemaan kunnolla vasta mökkireissullamme. Ainakin tähän mennessä olen hankintaani tyytyväinen! 

Blogini hiljeni pidemmäksi aikaa ilman ennakkovaroitusta ja syynä siihen oli tarve karsia kuormittavassa elämäntilanteessa kaikki mahdollinen ylimääräinen stressi. Tuossa hetkessä myös säännöllinen bloggaaminen tuntui kuormittavalta, joten päätin laittaa sen tauolle. Olen ylpeä kyvystäni kuunnella ja kunnioittaa jaksamiseni rajoja ja tehdä tämä päätös hyvinvointini eteen. Nyt olen saanut kerättyä hiukan voimia ja selkiytettyä ajatuksiani ja tuntuu mahdolliselta palata bloggaamisen pariin ainakin satunnaisemmin. Säännöllisten viikko- ja kuukausipostausten pariin en aio tässä hetkessä palata.

Koko alkuvuoteni on ollut raskas liittyen etenkin läheisten terveyshuoliin, ja maalis-huhtikuussa tutkimusrumba, odotus ja epätietoisuus vaihtuivat huonoihin uutisiin ja hoitoihin, joita sulatellessa ja ihmetellessä kevättalvi ja kevät on kulunut. Kaikki tämä on heijastunut negatiivisesti myös omaan olooni ja jaksamiseeni, joten voimia on riittänyt lähinnä pakollisista arkiaskareista selviytymiseen, jos siihenkään. Olen myös kokenut jääväni huolteni kanssa aika yksin, mikä ei ole ainakaan auttanut jaksamisen suhteen. Nyt elän elämää eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, kuukautta pidemmälle en uskalla elämää edes ajatella tai suunnitella. Samalla yritän kannatella melko syvissä vesissä uivia läheisiäni ja luottaa siihen, että hoidoista on myös apua haittavaikutusten lisäksi. 

Kaiken synkkyyden (jota myös maailmantilanne ja suomalainen politiikka on tarjoillut) vastapainoksi ilon ja elossa olemisen kokemusten kaipuu on ollut valtavaa. Toiveeni eivät ole olleet suuren suuria: museokäynti, muistetuksi tuleminen omana syntymäpäivänäni, luontoretki itselle uusissa maisemissa tai livekeikka, esimerkiksi. Se, että olen joutunut edelleen olemaan maalla evakossa, sekä koronatilanteen uudelleen pahentuminen, on kuitenkin vaikeuttanut ihmisten pariin lähtemistä enkä ole käynyt juuri missään. Riversiden vappuaaton keikalle lähtemisen olin jo lähes lyönyt lukkoon, mutta lopulta jätin keikan väliin, koska en halunnut pahentuneessa kulkutautitilanteessa ottaa sairastumisen ja vakavasti sairaiden läheisteni sairastuttamisen riskiä. 

Luulen, että yksi tärkeimmistä mielenterveyttäni tänä alkuvuonna ylläpitäneistä tekijöistä on ollut eräs Pöyhösen Jere Vantaalta, joka tunnetaan myös nimellä Käärijä, ja jonka Euroopan- ja maailmanvalloituksen seuraaminen on tuonut mun päiviini ja elämääni niin paljon iloa ja positiivista energiaa, etten olisi osannut moista kuvitellakaan. En ole aiemmin Euroviisuja juurikaan edes seurannut, mutta tänä vuonna Suomen massasta erottuva ja raskaita sävyjä omaava edustusbiisi sekä Käärijän valloittava, vilpitön karisma on hurmannut mut niin, että olen pistänyt edustajamme somet seurantaan jo heti UMK:n jälkeen sekä imeytynyt sen myötä syvälle viisukuplaan, nauttien joka hetkestä. Lukuunottamatta tietenkään viisujen loppuratkaisua, jossa 25:n juryihmisen mielipide ratkaisi voiton Ruotsin Loreenin hyväksi vastoin niitä valtavia yleisöltä tulleita äänimassoja, jotka Käärijän laariin satoivat. Tämä tuntui niin väärältä, että saattaa olla, että ensi vuonna jäävät viisut katsomatta, jos systeemiä ei uudisteta. Mulle ja aika monille muille Käärijä on tämän skaban voittaja ja olen niin, niin ylpeä Jerestä ja koko Suomen tiimistä! Huomenna katsotaan ehdottomasti Jeren keikka telkkarista tai Ylen Areenasta sekä saatetaan nauttia myös muutama pina colada, lähetys alkaa klo 20.

Toinen mielenterveysteko tänä keväänä on ollut uuden, käytetyn kameran eli minijärjestelmäkameran hankkiminen vanhan ja ison, peilillisen Canonin järkkärini rinnalle, ja sillä kuvaamisen opetteleminen. Olin jo pidempään miettinyt pienemmän ja helpommin arjessa mukana kulkevan kameran hankkimista ja vähän jo selvitellytkin kameroita, jotka täyttäisivät tarpeeni, ja kun eteeni sitten sattumalta osui Facebookin kameraryhmässä sopiva laite sopivaan hintaan, niin tein päätöksen satsata mielenterveyteeni ja iskeä kameraan kiinni. Tuo kyseinen kamera meni multa kaukaisen sijaintinsa takia ohi, mutta muutaman viikon metsästyksen jälkeen vastaavanlainen laite oli lopulta hyppysissäni. Kyseessä on Olympus PEN PL-8 sekä M. Zuikon kiinteäpolttovälinen 25mm f 1.8 -objektiivi, joka näyttäisi piirtävän aika kauniisti. Vietimme viikko sitten viikon appiukon mökillä ja siellä pääsin kameraa vasta kunnolla testaamaan, kuvatkin odottavat vielä muistikortilla koneelle siirtämistä. Toivon kuvaamisen tuovan paljon iloa elämääni tilanteessa, jossa vietän paljon aikaa itsekseni ja luonnon läheisyydessä. Jossain vaiheessa pääsen toivottavasti ulkoiluttamaan kameraani enemmän myös ihmisten pariin ja kaupunkiympäristöön. 

Mitä sitten odotan ja toivon tulevilta viikoilta ja kesältä? Toivon jaksamista panostaa sujuvamman ja tasapainoisemman arjen rakentamiseen, jotta voimia jäisi arjen pakollisten asioiden pyörittämisen lisäksi myös kivojen ja palauttavien asioiden tekemiseen sekä raskaiden asioiden sietämiseen. Toivon maltillisia 18-20 asteen lämpötiloja, sopivasti kastelevia kesäsadekuuroja ja hyvää vihreiden lehtikasvisten ja yrttien satoa. Toivon, että saamme vanin, jonka sisustan rakentaminen on nyt työn alla, reissukuntoon, ja pääsemme tekemään sillä kivoja pikku reissuja sekä kenties jonkun vähän pidemmänkin reissun, mikäli oma vointi ja läheisten tilanne sen sallii. Toivon yhteisiä hetkiä läheisteni kanssa ja voimia jaksaa toimia todistajana heidän kärsimykselleen, jotta heidän ei tarvitsisi kokea joutuvansa kantamaan taakkaansa yksin. Haluaisin jaksaa myös kirjoittaa tätä blogia. Päiväkirjaa kirjoitan joka tapauksessa, se on asia joka pitää mut pinnalla. 

Tälle päivälle on luvattu juuri täydellistä säätä eli aurinkoista, aika tyyntä ja 18-20 asteen lämpötiloja, joten toiveissa on saada hoidettua loppuun loput kylvöt lavakauluksiin sekä istuttaa myös vähän perunaa ja punasipulia, mikäli jaksamista riittää. Viikonlopulle on suunnitelmissa ainakin gluteenittomien ja maidottomien nokkoslettujen paistamista ja mökkireissun kuvien purkamista sekä vaniprojektin edistämistä. 

Toivon aurinkoa ja hyviä asioita myös sun viikonloppuusi!

Käyn tässä postauksessa läpi niitä haittoja, joita elimistön kroonistuneella stressitilalla on fyysiselle terveydelle, sekä pohdin keinoja lähteä katkaisemaan elimistön jatkuvaa hälytystilaa. Aihe on itselleni ajankohtainen, sillä paitsi että olen kärsinyt krooniseen ja diagnoositta tapahtuvaan sairastamiseen liittyvästä kroonisesta stressistä vuosikausia, niin tämän lisäksi muu elämäntilanteeni on tällä hetkellä varsin stressaava ja vaatii multa nyt toimenpiteitä, jotta jäljellä oleva terveyteni ja toimintakykyni ei tämän tilanteen paineen alla täysin murene. Ainakin omalla kohdallani tiedon hankkiminen asioista auttaa motivoitumaan tarvittavien muutosten tekemiseen ja se on ensisijainen syyni tämän postauksen kirjoittamiseen, mutta olen iloinen, jos tästä tekstistä on myös muille samankaltaisten ongelmien kanssa kamppaileville apua. 

Käytän tässä postauksessa lähteenäni Terry Wahlsin The Wahls Protocol -kirjan lukua 11, jonka sisältöä referoin. Terry Wahls on lääkäri, joka sairastuttuaan ms-tautiin lähti kehittelemään protokollaa, jossa ruokavalio ja elämäntapamuutokset toimivat lääkkeinä ms-tautia ja muita tulehduksellisia, kroonisia sairauksia vastaan. Itsekin sairastan tulehduksellista neurologista sairautta, joten Wahlsin opit ovat mulle erityisen relevantteja. 

Pieni muistutus tähän alkuun ennen kuin lähden käsittelemään stressin haittoja: vaikka stressistä puhutaan useimmiten negatiiviseen sävyyn ja vain huonona asiana, mutta sitä se ei pelkästään ole. Stressiä tarvitaan erilaisista tiukoista tilanteista selviytymiseen, ja tätä selviytymistä palvelemaan stressireaktiot elimistössä ovat syntyneet. Vain kroonistuneena stressi on huono asia, sillä sellaisena se sekoittaa elimistön biokemian ja lisää inflammaatiota elimistössä sekä riskiä erilaisten stressiperäisten sairauksien kehittymiseen. 

Ennen kroonistuneen stressin terveyshaittoihin pureutumista käyn lyhyesti läpi sitä mitä ihmisen elimistössä stressaavassa tilanteessa yleisesti ottaen tapahtuu. Stressin fysiologian ymmärtämiseksi kannattaa ensin palautella mieleen autonomisen hermoston rakenne. Autonominen hermosto on hermoston tahdosta riippumaton osa, joka vastaa siis tahdosta riippumattomien elintoimintojen säätelystä: sydämen ja suoliston toiminnasta, hormonien erityksestä ja niin edelleen. Autonominen hermosto koostuu sympaattisesta hermostosta, joka aktivoituu stressaavaksi koetussa tilanteessa ja valmistaa elimistöä taistelemaan tai pakenemaan, sekä parasympaattisesta hermostosta, jonka tulisi aktivoitua uhkaavan tilanteen mentyä ohi ja jonka tehtävä on auttaa elimistöä lepäämään sekä rakentamaan ja korjaamaan itseään. 

Kun ihminen siis kohtaa jonkin stressaavan tilanteen, niin hänen autonomisen hermostonsa sympaattinen osa nousee dominoimaan eli elimistö valmistautuu taistelemaan itsensä tilanteesta ulos tai pakenemaan sitä. Tätä selviytymistä palvelevat biokemialliset prosessit aktivoituvat elimistössä: lisämunuaiset alkavat pumpata verenkiertoon stressihormoneita, jolloin syke ja verenpaine nousee, lihakset jännittyvät, aistit valpastuvat ja verensokeri kohoaa. Kyseessä ovat ne samat prosessit jotka auttoivat esi-isiämme ja -äitejämme juoksemaan pakoon hyökkäävää tiikeriä. Siinä hetkessä kaikki elimistössä käynnissä olevat toiminnot palvelevat vain tilanteesta hengissä selviytymistä. 

Kun vaaratilanne sitten on ohi, niin elimistö palaa hiljalleen normaalitilaan: verenpaine ja syke sekä verensokeri normalisoituvat ja lihakset sekä aistit rentoutuvat. Parasympaattinen hermosto aktivoituu ja ihminen lepää ja palautuu. Terveyttä ja suvun jatkamista rakentavat ja yllä pitävät prosessit jatkavat toimintaansa. 

Kroonisesti stressaantuneen ihmisen elimistössä ei kuitenkaan tapahdu tätä vaaratilanteen jälkeistä normaalitilaan palautumista, vaan elimistö kokee olevansa jatkuvasti vaarassa ja jää pitkäaikaisesti taistelumoodiin. Mahdolliset syyt tähän ovat moninaiset eli stressorit voivat olla luonteeltaan fyysisiä, metabolisia, psyykkisiä, emotionaalisia tai hoitamattomiin traumoihin liittyviä. Yhtä kaikki, lisämunuaiset pumppaavat kroonisesti stressaantuneen ihmisen elimistöön jatkuvalla syötöllä stressihormoneja - aina siihen asti, kunnes lisämunuaiset uupuvat taakkansa alla eivätkä jaksa stressihormoneja enää tarpeeksi tuottaa, mistä seurauksena on syvä uupumustila. 

Aineenvaihdunnallisesti kroonisella stressillä on seuraavanlaisia seurauksia: stressihormonien korkea määrä verenkierrossa nostaa verensokeria, mihin haima vastaa erittämällä runsaita määriä insuliinia, sillä ylimääräinen sokeri pitää saada kuljetettua verenkierrosta soluihin ja tämä sokerin kuljettaminen on insuliinin tehtävä. Insuliini varastoi ylimääräistä sokeria erityisen mielellään keskivartalon viskeraalirasvaan, minkä seurauksena vatsa kasvaa ja viestii kehittymässä olevasta insuliiniresistenssistä ja lähitulevaisuudessa siintävästä diabeteksestä. Kun solut alkavat olla täynnä sokeria, ne lakkaavat ottamasta sitä vastaan, jolloin verensokeri pysyttelee korkeana huolimatta insuliinin pyrkimyksistä laskea sitä varastoimalla sokeria. Elimistö kärsii hätää ja haima pumppaa yhä kasvavia määriä insuliinia, joka ei kuitenkaan kykene kehittyneen insuliiniresistenssin takia enää hoitamaan hommiaan. 

Nyt sekä verensokeri- että insuliinitasot ovat hälyttävän korkeat ja diabetes on puhkeamassa. Sokeria tihkuu virtsaan ja verisuonten seinämät haurastuvat, päästäen lävitseen verenkiertoon sellaisia proteiineja, jotka eivät sinne kuulu. Verisuonet, suolisto ja aivot muuttuvat läpäiseviksi ja erilaisten autoimmuunitautien ilmaantumisen riski kasvaa. Muistisairauksien kehittymisen riski kasvaa, kun insuliini kilpailee aivoissa amyloidia aivoista puhdistavien entsyymien kanssa. Elimistön tulehdustila pahenee. Tämä kierre aiheuttaa lisäksi vielä hiilihydraattien himoa, ja runsas hiilihydraattien syöminen silloin, kun ihminen kärsii insuliiniresistenssistä, on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. 

Toisin sanoen, jatkuva elimistön stressitila ja sen seurauksena suuret määrät etenkin stressihormoni kortisolia verenkierrossa jo itsessään kasvattaa insuliiniresistenssin ja sen seurannaisvaikutusten riskiä, ja hiilihydraattipitoisen ruoan nauttiminen pahentaa tilannetta entisestään. 

Terry Wahlsin mukaan kroonisen stressin hoitamisen tulee tapahtua kahdella tasolla. Ensinnäkin se edellyttää ruokavalion laittamista kuntoon, jolloin syöminen ei enää aiheuta elimistölle ylimääräistä stressiä. Toiseksi, on otettava säännölliseen käyttöön sellaisia stressinhallintamenetelmiä, jotka katkaisevat elimistön taistelumoodin ja auttavat parasympaattisen hermoston aktivoimisessa. 

En mene tässä stressin haittavaikutuksiin ja stressinhallintaan keskittyvässä postauksessa Wahlsin mainitsemaan ruokavalioasiaan sen syvemmin, vaikka aihe onkin hyvin tärkeä, sillä kroonisen stressin jo rikkoman elimistön kannalta haitallisten ruoka-aineiden nauttiminen on varmasti yksi suurimmista elimistön kroonista stressi- ja tulehdustilaa ylläpitävistä tekijöistä. Vinkkaan sen sijaan postaukset, joissa olen Wahlsin suunnittelemaa tulehdusta vähentävää ja mitokondrioiden toimintaa tukevaa ruokavaliota jo esitellyt ja suosittelen tutustumaan niihin, mikäli Wahlsin ajatukset ruoasta sairauksien hoitamisen välineenä eivät ole vielä tuttuja. 

Kirjoittaessaan stressinhallintamenetelmistä Wahls suosittelee ottamaan ensi alkuun käyttöön stressiä helpottavia ja parasympaattisen hermoston aktivoivia toimintoja kolmesti päivässä vähintään muutaman minuutin ajan. Nämä aktiviteetit viestivät keholle ja lisämunuaisille turvaa ja tarjoavat niille hengähdyshetken. Tällaisia tekoja voivat olla esimerkiksi luonnossa oleileminen, puutarhan hoitaminen, kevyt liikunta, meditoiminen, päiväkirjan kirjoittaminen, ajan viettäminen kannustavien ihmisten seurassa, korkeamman tarkoituksen pohtiminen, anteeksi antamisen harjoitteleminen, itämaisten lajien kuten joogan, taijin tai qigongin harjoittaminen, hieronnassa käyminen, epsomsuolakylvyt ja päiväunien ottaminen. Jokainen valitsee itselleen mieluisat ja mahdolliset aktiviteetit.  

Wahls korostaa myös hyvälaatuisen ja riittävän unen tärkeyttä. Nukkuessa toksiinit poistuvat elimistöstä ja elimistö tuottaa tarvittavia hormoneja sekä taistelee infektioita vastaan. Unen laatua huonontavia asioita, joita kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää, ovat kofeiini, alkoholi, unilääkkeet, epäsäännöllinen unirytmi, kuntoileminen iltaisin sekä jatkuva stressi. Päivänvalossa on hyvä viettää päivittäin ainakin puoli tuntia ja nukkumaanmenoajaksi Wahls suosittelee aikaikkunaa iltakahdeksan ja -kymmenen välillä. Myös sinivalon blokkaajien sekä unimaskin käyttö on suositeltavaa ja melatoniinia kannattaa tarvittaessa ottaa suun kautta. 

Olen kirjoittanut blogissani jo useampaan otteeseen siitä miten olen asettanut tälle vuodelle tavoitteekseni opetella ottamaan käyttöön keinoja rauhoittaa elimistöni kroonista stressitilaa, josta olen kärsinyt jo vuosien ajan ja jonka pääasiallinen aiheuttaja on ollut nimetön neurologinen sairauteni ja muut diagnoosittomaan pitkäaikaissairastamiseen liittyvät asiat. Olen myös maininnut elämäntilanteeni sisältävän tässä hetkessä paljon muitakin stressin aiheita, joten tehtävä ei tule olemaan helppo, mutta se on sitäkin tärkeämpi ottaa työn alle nyt, jotta kaikki tämä stressi ei romahduta jäljellä olevaa terveyttäni ja toimintakykyäni, vaan pystyn olemaan läsnä ja tukena läheisille, jotka tarvitsevat mua nyt ja lähitulevaisuudessa erityisen paljon. Alkuperäinen suunnitelmani oli ryhtyä työstämään omia diagnoositta sairastamiseen liittyviä traumaattisia kokemuksiani, mutta tilanne on nyt sellainen, että voimavarani tulevat kulumaan lähinnä pinnalla ja toimintakykyisenä pysymiseen.

Jos mietin omaa tilannettani fyysisen terveyden näkökulmasta, niin pitkään jatkunut elimistön stressitila on johtanut siihen, että lisämunuaiseni pumppaavat elimistööni jatkuvasti liian suuria määriä kortisolia, kilpirauhashormoniaineenvaihdunnassa on ongelmia ja paino nousee, rasvan kertyessä erityisesti vatsan seudulle. Se, että elimistöni on jo vuosia reagoinut kuumeilulla ja tulehdusarvojen nousulla tiettyjen ruoka-aineiden nauttimiseen kertoo mulle siitä, että suolistosta on tullut läpäisevä. Ravinneainepuutosten, joista kärsin monipuolisesta ruokavaliosta huolimatta, tulkitsen kertovan samasta asiasta. Keskushermostossani on jo pitkään ollut käynnissä tuntemattoman tekijän aiheuttama tulehdustila. On korkea aika ryhtyä skarppaamaan enemmän stressinhallinnan ja syömisen suhteen. Olen jo yli kymmenen vuoden ajan syönyt paleotyyppisesti ja ollut koko tämän ajan ollut esimerkiksi täysin gluteenittomalla ruokavaliolla, mutta viime ajat olen ottanut ruokavalion suhteen rennommin, eikä se ole tainnut olla kovin hyvä asia. Tässä hetkessä mua pelottaa erityisesti se mitä tämä kaikki tulee tekemään aivoilleni, joita tulen tarvitsemaan elämäni loppuun saakka, sillä olen viime aikoina sairaiden läheisteni asioita hoitaessani tullut tuskallisen tietoiseksi siitä, että ei tässä meidän nykyisessä yhteiskunnassamme, jota on desibelidemokratiaksikin luonnehdittu, pärjää, jos ei kykene pitämään itsestään ja tarpeistaan meteliä tai jos ei ole jotakuta pitämässä tätä meteliä omasta puolesta. 

Tiedostan, että tästä vuodesta saattaa tulla elämäni raskain, ja että mun on hyväksyttävä se, että tästä elämänvaiheesta selviytyminen edellyttää ajoittain selviytymismoodiin, joka mun tapauksessani konkretisoituu usein itseni etäännyttämisenä tuntevasta minästäni ja toimimisena tilanteessa kylmän rauhallisesti ja ikään kuin autopilotilla, menemistä. Voin kuitenkin helpottaa stressaantuneen elimistöni taakkaa skarppaamalla syömisessä ja nukkumisessa sekä ottamalla päiviini Wahlsin ohjeen mukaisesti pieniä tekoja, jotka katkaisevat elimistön hätätilan ja auttavat sitä siirtymään ainakin hetkeksi tilaan, jossa sen on mahdollista levätä ja tuntea turvaa.  

Raskaassa elämäntilanteessa sekä kroonisesti sairaana mulla ei ole nyt voimavaroja toteuttaa tulehdusta vähentävää ja mitokondrioita ravitsevaa ruokavaliota, jollaista Terry Wahls suosittaa, sillä pieteetillä kuin toivoisin, mutta pienempiin ruokavaliotani parantaviin muutoksiin olen valmis. Wahlsin ruokavalion perustason noudattaminen ainakin tulehdusta buustaavien ruoka-aineiden karsimisen osalta on mulle tässä hetkessä realistinen tavoite ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että mun olisi karsittava ruokavaliostani lehmänmaidosta valmistettavat elintarvikkeet, sokeri ja alkoholi, joita olen viime aikoina nauttinut liian usein. Myös nopeiden hiilihydraattien kuten riisin käyttöä kannattaa vähentää. Muuten nykyinen ruokavalioni onkin jo aika lailla Wahlsin perustason mukainen vältettävien ainesten osalta. Wahlsin suosittelemiin kasvismääriin en pääse, mutta tähänkin tilanteeseen tulee kohennusta, kunhan luonto alkaa vihertämään ja pääsen aloittamaan uuden villivihannes- ja hyötypuutarhakauden. 

Ruokavalion fiksaamisen lisäksi ajattelin listata sellaisia itselleni mieluisia, parasympaattista hermostoa aktivoivia tekemisiä, joita voin helposti päiviini ripotella, ja opetella todella ottamaan ne myös käytäntöön - jos ei muuten, niin kirjaamalla ne jokaisen päivän to do -listalle tai laittamalla muistutukset puhelimeen. Jo ennen tätä harjoitusta olen rentoutunut muun muassa kirjoittamalla päiväkirjaa, kävelemällä kameran kanssa tai ilman metsässä, hengailemalla kissojen kanssa, tuijottelemalla elävää tulta, kokeilemalla uusia ruokareseptejä ja nukkumalla päiväunia. Nyt voisi olla hyvä aika kaivaa myös joogamatto ja hartianhierontalaite esille sekä käynnistää lopultakin joku uusi ja inspiroiva neuleprojekti. Myös keskusteluavun hakeminen kuormittavassa elämäntilanteessa voisi olla hyvä idea ja olenkin jo hieman kartoittanut eri vaihtoehtoja tämän suhteen. Lisäksi mysteerisairauteni hoidot jatkuvat, mikä toivottavasti helpottaa tulehduksen elimistölle aiheuttamaa fyysistä stressiä, ja pyrin skarppaamaan myös ulkoilun ja unen suhteen siinä määrin kuin jaksamista on.  

Jospa näillä keinoin kroppa ja pää pysyisivät kasassa nämä töyssyiset ajat eikä terveys ottaisi isompaa takapakkia. 

Kirjoitin tästä samasta aiheesta hiukan eri vinkkelistä tammikuussa toisenkin postauksen ja se löytyy täältä: 

Maaliskuisen torstain alkuilta. Ilmassa leijuu kotoisa savun tuoksu, kun liukastelen anopilta perimäni muovikengät jaloissani ja kylpytakki ylläni pihajäätikön halki kohti pihasaunaa, jonka lempeät löylyt odottavat jo saunojaa. Olen tuntia aiemmin käynyt tekemässä tulet saunan pesään ja myhäillyt tyytyväisenä, kun olen saanut tulet syttymään ensimmäisellä tikulla, vaikka taitaa olla niin, että homman helppoudesta on kiittäminen ennen kaikkea miestä, jonka pilkkomilla puilla tulen teko käy meikäläiseltäkin ilman sadatteluja. Mies on kaupungissa käymässä ja tulee vasta iltamyöhällä takaisin, joten saan tällä kertaa saunoa ihan omassa rauhassa. 

Selviydyn saunalle luitani rikkomatta, lasken hanasta löylynheittovedet puiseen kiuluun ja kiipeän lauteille kylmä lonkerotölkki kädessäni, tänään aion ottaa aikani ja nautiskella omaan tahtiin tämän ehkä maailman parhaan puusaunan pehmeistä löylyistä. Saunomisesta on tullut viime aikoina mulle vähän sellaista suorittamista, sillä käyttökuntoista suihkua meidän landelta ei löydy, ja siksi maalla ollessa saunominen on ainoa keino peseytyä kunnolla. Niinpä välillä on pakko saunoa myös silloin kun jaksamista siihen ei oikein olisi, joten on mukavaa lämmittää sauna välillä myös jaksavampana hetkenä ja sillä mentaliteetilla, että nyt menen sinne löylyihin nauttimaan ja rentoutumaan. Parhaiten rentoudun yksin saunoessani, uppoutuessani kuuntelemaan hiljaisuutta ja tulen hiljaista rätinää. Olen niin iloinen siitä, että saunominen puusaunan kosteissa löylyissä edelleen onnistuu, vaikka neurologisen sairauden kurittama kroppani ei Suomen kesähelteitä enää siedäkään.