Kaksi vuotta sitten lokakuussa se alkoi. Naapuritontille saapuivat työkoneet neljän aikaan perjantaina ja puuta alkoi kaatua rivakkaan tahtiin. Mies meni tiedustelemaan konekuskilta, että mikä homma, koska tällainen projekti tuli meille ihan yllätyksenä, ja vastaus oli "rakennetaan taloja!". Kaikki tontin puut yhtä lukuunottamatta vedettiin nurin ja kun tontin omistajalta päästiin tiedustelemaan hänen suunnitelmiaan, niin kuulemma ihan vaan omakotitaloa oltiin hänelle rakentamassa. Kyllähän se tontin matalaksi laittamisesta ja siitä, että heppu on rakennusalan yrittäjä, arvattiin, että vähän muutakin taitaa olla suunnitelmissa, ja tadaa, naapurissamme on nyt erittäin keskeneräisen omakotitalon lisäksi myös melkein valmis rivitalo! Todella vaikeaa tajuta, että tuollaisia komplekseja saa noin pienelle tontille edes rakentaa, mutta kyllä se mitä ilmeisimmin on ihan laillista. Nyt makuuhuoneen ja keittiön ikkunoista näkyy vehreiden lehtipuiden sijaan kuutioita. 

Tämä naapuritontin rakennusprojekti, jonka aikataulut ovat venyneet ja paukkuneet eikä valmista ole tullut vieläkään, on tarkoittanut meidän kannaltamme sitä, että mulla ei ole ollut puoleentoista vuoteen kotiin isommin asiaa. Koneet on käynnistetty makuuhuoneemme ikkunan takana aamuseiskalta ja se on tarkoittanut sitä, että mä en ole saanut nukuttua tarpeeksi. Ja kun en saa nukuttua tarpeeksi, ottaa sairauteni takapakkia ja rajallinen toimintakykyni kutistuu entisestään. Ikkunan takana jyskäys on usein jatkunut jonnekin iltaseitsemään, joten päiväunetkin on saanut unohtaa. En pysty melussa nykyään myöskään keskittymään mihinkään varsinkaan ajattelua vaativaan, joten päivät kotona ovat olleet raskaita ja turhauttavia. Olen ollut jokaisen kotona vietetyn yön ja päivän jälkeen aivan rättipuhkipoikki. 

Siispä olen asunut käytännössä maalla viimeiset puolitoista vuotta. Siellä on hiljaista ja rauhallista, mutta elämä on myöskin aika paljon työläämpää ja nurkat ovat tavarasta täydet ja ahtaat. Juomavesi otetaan kanistereista, koska kaivon vesi ei ole juomakelpoista, ja käyttövesi lämpiää tai on lämpiämättä, jos ei jaksa lämmittää, puilla. Öljylläkin voisi toki vettä lämmittää, mutta ei olla niin tehty, koska puulla lämmittäessä säästää rahaa. Peseytyminen tapahtuu kesät talvet suihkuttomassa pihasaunassa, mikä on aikamoinen ylimääräinen rasitus kroonisesti sairaalle. Paikkoja omille tavaroille ei ole, joten kaikki on koko ajan hukassa ja siellä täällä lojuvat ja riippuvat vaatteet ovat kissankarvojen peitossa. Joka paikka on niin täynnä tavaraa, että siivoaminen on hyvin hankalaa. Ja vaikka siivoaisikin, niin paikat näyttävät likaisilta ja nuhjuisilta, koska paikkoja on viimeksi remontoitu 1970-1980 -luvuilla. 

Kuinka ihanaa on siis ollut tällä viikolla palata kotiin! Olen voinut tehdä niin, koska meno naapuritontilla on rauhoittunut rivitalon lähes valmistuttua ja ensimmäisten asukkaiden muutettua siihen asumaan. Omakotitalon osalta hommat näyttävät seisahtuneen kokonaan ja jossain vaiheessa se möykkääminen taas jatkuu, mutta onneksi ei ihan meidän makkarin ikkunan alla kuitenkaan. Olen ottanut ilolla käyttöön nykyaikaiset mukavuudet, joita koti tarjoaa. Nautin myös valosta, tilavista nurkista, siisteistä pinnoista ja ympäristöstä, joka miellyttää silmää. Kauppaankin pääsen halutessani kävellen. 

Vähintään yhtä ihanaa kuin omaan ympäristöön palaaminen on mahdollisuus viettää aikaa yksin kotona. Olen kaivannut tätä niin paljon! Kulunut puolitoista vuotta on mennyt maalla tiukasti yhdessä puolison, joka tekee työtkin sataprosenttisesti etänä, kanssa samoissa ahtaissa neliöissä, ja se jos mikä on koetellut paljon yksinoloa kaipaavan introvertin hermoja. Ollaan koko ajan nyhjätty kylki kyljessä, mutta silti ollaan tehty hyvin harvoin mitään oikeasti yhdessä. Ainoa paikka, minne olen päässyt maalla yksin omin voimin liikkumaan ja viettämään aikaa itsekseni, on ollut lähimetsä. Nyt kun mulla on lopulta mahdollisuus viettää aikaa itsekseni, niin aion todellakin tankata yksinoloa. Maalla mulla ei ole ollut tilaa ja rauhaa ajatella. Heti, kun olen saanut elellä itsekseni ja omaan tahtiini muutaman päivän, ovat ajatuskelat lähteneet päässäni liikkeelle ja olo on virkistyneempi, rauhallisempi ja luovempi.  

Aika maalla, poissa omien tavaroiden luota, on avannut silmiä myös sille miten vähän tavaraa ihminen oikeastaan tarvitseekaan. Mulla on ollut maalla pieni määrä vaatteita, laukkuja, kenkiä ja kirjoja sekä kosmetiikkaa ja niillä olen hyvin pärjännyt puolitoista vuotta. Nuo tavarat ovat yhä maalla ja sormeni syyhyävät käydä läpi vaatekaappini ennen kuin tuon vaatteeni maalta takaisin kotiin. Vaatteita tulee lähtemään jätesäkeittäin kierrätykseen. Tuo projekti on ollut mielessäni aiemminkin, sillä olen tiennyt yläkaapeissa olevan paljon mulle nykyään liian pieniä vaatteita sorttausta odottamassa, mutta karsimista tulee tapahtumaan raskaammalla kädellä kuin olen ajatellut. Miten ihanaa on siivouksen ja karsimisen jälkeen ripustaa ne vaatteet, joita oikeasti käyttää, tilavasti kaappiin ja pukea ne sieltä siisteinä päälle. Ehkäpä myös tienaan muutaman roposen, jos saan jotain parempia vaatekappaleita ja asusteita myytyä. Suurin osa niistä lähtee kyllä lahjoituksena Fidaan sekä tekstiilikierrätysasemalle. 

Ehkäpä arki ei tunnukaan jatkossa niin raskaalta kuin se on viime aikoina tuntunut eikä koti samalla tavalla vankilalta kuin se on tuntunut pitkään maalla asuessa? Ainakin nyt on aika mukava fiilis! Olen kyllä tosi onnellinen tuosta meidän landesta ja siitä, että on ollut mahdollisuus paeta sinne ensin koronaa ja sitten rakennusmelua, mutta liika on liikaa ja nyt on kaupunkielämän aika. Sitten jossain vaiheessa on taas kiva palata pellon laidalle peuroja katselemaan ja laavukahveja hörppimään. 

Edelleen jollain tasolla ihmettelen miten olen voinut kaikki nämä vuodet olla niin pihalla, että en ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä, minkä seurauksena olen hukannut vuosia elämästäni elämällä elämätöntä elämää. Samalla tiedän kuitenkin, että tosi iso osa voimistani on mennyt tämän uuden ajattelutavan, jossa pyrin elämään kroppani asettamissa rajoissa ja rasitusikkunani sisällä, opettelemiseen, ja että tämän ajattelutavan sisäistäminen on ollut ratkaisevan tärkeä asia sairauteni hallintaan saamisen ja nykyisen toimintakykyni ylläpitämisen kannalta. 

Tämä ajattelutapa ei todellakaan ole mulle luontainen tapa ajatella, päin vastoin. Olin entisessä elämässäni monilla elämänalueilla perfektionisti ja suorittaja, jolle kroppa oli vain väline, jonka voi uhrata omien toiveidensa ja halujensa toteuttamisen alttarilla. Uskoin, että pystyn mihin vaan, kunhan yritän tarpeeksi kovaa ja teen riittävästi hommia tavoitteideni saavuttamisen eteen. Kuten varmaan niin monien perfektionististen suorittajien kohdalla, niin myös mun tapauksessani tämä suorittaminen oli näin jälkikäteen asiaa tarkastellen varmaankin jonkinlainen traumareaktio ja selviytymiskeino liittyen asioihin, joita en käy tässä nyt sen tarkemmin avaamaan. Siitä huolimatta kuitenkin myös todella halusin niitä asioita, joita lähdin tavoittelemaan. Paiskin hommia tavoitteideni eteen kroppani antamista hidastamisviesteistä huolimatta - kunnes tuli pakkopysähdys, jonka jälkeen valinta ei ollut enää mun, vaan sairauden hallitsemasta kropastani tuli se pomo, joka ei mun toiveitani kysele. Mun oli pakko opetella kommunikoimaan sen kanssa ja kunnioittamaan sen sanomisia. 

Vuosikausia kestäneen harjoittelun myötä olen oppinut tulemaan rikkinäisen kroppani kanssa toimeen ja tiedän asioita, joista se tykkää ja joita tekemällä pystyn pitämään vointini ja jaksamiseni melko tasaisena. Tämä on vaatinut hurjasti opiskelua ja kokeiluja, joihin iso osa voimavaroistani on kuluneina vuosina mennyt. Kroppani asettaa nyt ja tulee mitä todennäköisimmin jatkossakin asettamaan rajat mun toimintakyvylleni ja se on asia, johon en juuri nykyistä enempää pysty vaikuttamaan. Sen sijaan se asia, johon mulla ehkä on mahdollisuus vaikuttaa, on avun ja tuen saaminen siihen, että pystyn ottamaan ilon ja hyödyn irti kaikesta siitä toimintakyvystä ja kapasiteetista, jonka mun kroppani mulle kaikesta huolimatta edelleen mahdollistaa! Nythän on nimittäin niin, että mä pystyisin edelleen tekemään jossain määrin joitain niistä asioista, joita mä rakastin terveenä tehdä ja joista suunnittelin saavani myöhemmin elannonkin, jos mä vaan saisin muusta arjestani ja elämästäni selviytymiseen jotain jeesiä! 

Jotain olen jo tehnytkin selvittääkseni avun saannin mahdollisuuksia sen kaltaisessa tilanteessa, jossa itse elän. Kysyin kevättalvella sairaalan sosiaalityöntekijältä olisiko mun hänen nähdäkseen mahdollista saada arkeen jonkinlaista apua, joka mahdollistaisi mulle osa-aikaisen etätyön tekemisen, mutta hän oli sitä mieltä, että apua arkeeni tuskin saan, koska mulla ei ole esimerkiksi jotain liikuntavammaa, joka estää tai hankaloittaa merkittävästi kotitöiden tekemistä ja kotoa ulos liikkumista. Jäin epäilemään hänen näkemystään, mutta asian selvitteleminen jäi siihen, koska siinä hetkessä mulla oli akuutimpia asioita selvitettävänä ja hoidettavana. Nyt tilanne on se, että makaan niukan työkyvyttömyyseläkkeen turvin kotona tiskivuorten ja villakoirien välissä masentumassa ja voimavarat, joita voisin käyttää toimeentuloni kohentamiseen sekä mielekkääseen tekemiseen, ovat vähissä. Epäilen, että jos tilanne jatkuu vielä pitkään samanlaisena, niin sekä fyysinen että psyykkinen vointini tulee tästä rapistumaan ja tulen tarvitsemaan monenlaista tukea ja apua yhteiskunnalta. Mietin, että eikö olisi yhteiskunnan näkökulmastakin kotona makuuttamisen sijaan aika paljon järkevämpää tarjota mulle arkeeni jotain sellaista apua, joka mahdollistaisi mulle paremman itseni fyysisen ja psyykkisen kuntouttamisen, jonka voimin säilyttäisin nykyisen toimintakykyni mahdollisimman pitkään ja voisin kenties muutenkin olla yhteiskunnalle ja muille ihmisille hyödyksi tekemällä asioita, joihin mulla edelleen löytyy kompetenssia? 

Taidan todella kuulostaa juttujeni kanssa rikkinäiseltä vinyylilevyltä, joka on jäänyt junnaamaan paikoilleen, sillä nyt muistan, että kirjoitin jo aika tarkkaan vuosi sitten blogitekstin tästä samasta aiheesta, mutta tein sen mielenterveysnäkökulmaa painottaen. Aika pitkään tämä teema on siis mielessäni muhinut, mutta ajatus on nyt vasta kunnolla kirkastunut ja motivaatio asioiden eteen toimimiseen on löytynyt vasta, kun on ollut mahdollisuus kääntyä pitkästä aikaa itsereflektioon ja kun sairaalan puolesta mulle on konkreettisesti tarjottu apua avun ja kuntoutuksen tarpeideni selvittelemiseen. 

On ehkä junttia siteerata itseään omassa tekstissään, mutta teen sen, koska vuoden takaisesta blogitekstistäni löytyy juuri sopiva ja keskeiset asiat kiteyttävä katkelma: 

Väännän rautalangasta itselleni: mulla on oikeus saada yhteiskunnalta käyttööni sellaisia resursseja, jotka mahdollistavat mulle sellaisen elämän, jonka puitteissa mun on mahdollista omaa autonomiaani, eli oikeuttani päättää omista asioistani, sekä toimijuuttani, eli mahdollisuutta tehdä konkreettisesti itselleni tärkeitä asioita, toteuttaa. Ja niin on myös sulla, jos olet haavoittuvassa asemassa oleva ihminen, tai sun läheiselläsi, jos hän on tällaisessa asemassa. Jos avun tarve on todellinen eikä apua tarjota, on sitä pyydettävä ja tarvittaessa vaadittava. Eihän sen niin pitäisi mennä, mutta niin se usein menee eikä tilanne tule lähiaikoina ainakaan paranemaan. Jaksamista, rohkeutta pitää puoliaan ja pitkää pinnaa kaikille näiden asioiden kanssa painiskeleville. 

Me niin sanottuja näkymättömiä sairauksia sairastavat ihmiset, joiden krooninen sairaus ei näy selkeästi päällepäin, joudumme usein sietämään sitä, että sairauttamme ei ymmärretä ja että sitä väheksytään, mutta olen aivan viime aikoina herännyt huomaamaan sen, että kyllä mä näköjään itsekin osaan omaa tilannettani vähätellä. Tein tämän havainnon kardiologin ehdottaessa mulle harvinaisen sydänsairauteni kontrollin yhteydessä etätapaamista kuntoutussuunnittelijan kanssa kuntoutuksen sekä muun avun ja tuen tarpeiden kartoittamiseksi, mihin mun ensireaktioni oli, että: "Miksi?" Eihän mun oireeton rytmihäiriögeenivirheeni vaikuta mun arkeeni käytännössä mitenkään! Mutta sitten ajatus ja keskustelu kardiologin kanssa jatkui niin, että arjessani todellakin on monenlaisia haasteita, joita ei ole koskaan sairaalan toimesta käsin kartoitettu, mutta ne johtuvat mun neuroimmunologisesta sairaudestani, jota olen sairastanut jo yli 15 vuoden ajan, joten voisikohan kuntoutussuunnittelija auttaa mun kokonaistilanteeni kanssa? Kardiologi oli sitä mieltä, että ilman muuta, ja niin pyysin häntä laittamaan mulle ajan tulemaan etätapaamiseen kuntoutussuunnittelijan kanssa. 

Jäin sitten miettimään, että miksi mulle ei ole tällaista kartoitusta aiemmin neuroimmunologista sairauttani hoitavan tahon toimesta tarjottu ja miksi en ole itsekään osannut sellaisen perään kysellä? Onko kyse ollut siitä, että olen kokenut tai että mun on ehkä annettu ymmärtää olevani jotenkin väärällä tavalla sairas ollakseni oikeutettu tukitoimiin? Vai olenko antanut itsestäni liian reippaan ja pystyvän kuvan, jolloin ei olla nähty tarpeelliseksi kysellä avun tarpeita? Samaan aikaan sairauteni on kuitenkin nähty niin vakavana ja toimintakykyä rajoittavana, että mulle on myönnetty työkyvyttömyyseläke ja hurjan kalliit, säännöllisesti toistuvat lääkeinfuusiot sairaalassa! Eläke ja hoidot ovat jossain määrin saaneet mut sisäistämään sen, että kyllä mun sairauteni on tarkan diagnoosin puuttumisesta huolimatta myös lääkäreille ja vakuutusyhtiöille ihan oikea ja validi, invalidisoiva sairaus, mutta en silti ole osannut ajatella, että voisin ehkä olla oikeutettu apuun toimintakykyni ylläpitämisessä ja arjen pyörittämisessä. Olen kai ajatellut, että pitää nyt vaan olla tyytyväinen siihen, että on edes niukka toimeentulo sekä sairauden seuranta ja hoito olemassa, se kun ei todellakaan ole diagnoositta sairastavalle itsestäänselvä asia. Ehkä olen alitajuisesti pelännyt liian hankalaksi tapaukseksi leimautumista ja sitä mitä siitä seuraa, jos ryhdyn pyytämään lisää asioita, ja olen siksi päättänyt tyytyä olemaan enimmäkseen hiljaa tilanteestani. Mutta edelleen ihmettelen, miksei sanomisiini ole tartuttu, kun olen sairaalassa kuitenkin kertonut siitä, miten lähes kaikki mun voimani menevät kotona ruokarumban pyörittämiseen enkä jaksa juuri kotoa poistua. Olen ottanut hiljaisuuden asiassa niin, että olen ilmeisesti liian hyväkuntoinen ollakseni oikeutettu apuun ja että mun on nyt vaan pärjättävä omin voimin. Ja pärjännyt olen, koska on ollut pakko, viimeiset 15 vuotta. Pärjännyt ja sinnitellyt, arkeni kutistuessa sotkuiseksi kodiksi ja meidän landeksi sekä niiden ympäristöksi kilometrin säteellä, ja reissuiksi sairaalaan Tampereelle. Jos mulla olisi sairaus, joka vaikuttaa esimerkiksi liikuntakykyyn siinä mielessä, että raajani eivät syystä tai toisesta toimi oikein, ja mulla olisi sen vuoksi vaikeuksia selviytyä arjestani tai liikkua pois kotoani, niin mulle olisi luultavasti tarjottu apua kotiaskareisiin ja kulkemiseen, mutta koska liikkumisen ja jaksamisen ja pystymisen ongelmani johtuvat "vain" epäselvällä tavalla rikkinäisestä immuunijärjestelmästä, niin mun ei ole katsottu tarvitsevan apuja. 

Mutta nyt, nyt lopultakin saan tällaisen avun ja kuntoutuksen tarpeen kartoituksen kuntoutussuunnittelijan toimesta ja alan sisästää, että olisihan mulla ollut kaikki nämä vuodet ollut oikeus ainakin keskustella näistä asioista alan ammattilaisen kanssa. Kunpa olisin vaan edes tiennyt, että on sellainenkin ammattinimike kuin kuntoutussuunnittelija ja -ohjaaja, ja että sellaisia työskentelee sairaaloissa! Huomionarvoinen seikka on se, että tietty diagnoosi oikeuttaa mut keskusteluun kuntoutussuunnittelijan kanssa, vaikka tuon diagnoosin mukainen sairaus ei mulle oireita aiheuta tai arkeani hankaloita. Diagnoosilla siis saa ja hevosella pääsee. Olisiko mulle siis tarjottu jotain tällaista palvelua myös neurologisen sairauteni osalta, jos mulla olisi joku yleisesti hyväksytty ja pätevä neurologisen sairauden diagnoosi? Jaa-a! Sitä tiedä en. Mutta sen tiedän, että harvinaisen sydänsairauden diagnoosi ja se, että olen järjestänyt itselleni siihen seurannat yliopistosairaalassa, on mulle nyt siinä mielessä onnenpotku, että pääsen keskustelemaan arkeni haasteista asiantuntijan kanssa. 

Tämä kontakti tulee niin oikeaan aikaan, sillä olen ollut kuluneen vuoden ja varsinkin syksyn ajan aika rikki siihen, että arkeni ei sisällä juuri muuta kuin ruokarumban pyörittämistä, kodin kaaoksen keskellä rypemistä, huolta läheisten ja omasta terveydestä, pakkolepoa ja sairaalareissuja. Olen miettinyt, että tätäkö se mun loppuelämäni sitten tulee olemaan. Olen pohtinut, että pitääkö mun vaan hyväksyä se, että joudun luopumaan kodin ulkopuolisista menoista ja sosiaalisista suhteista vain siksi, että en jaksa liikkua omin voimin kovinkaan usein kilometriä pidemmälle kodistani, sillä liiallinen rasitus aiheuttaa mun vointiini ja sairauteeni usein useamman päivän mittaisen takapakin enkä jaksa olla jatkuvasti niin sairas ja huonovointinen. Olen viimeiset 15 vuotta seurannut sivusta, kuinka moni vammainen ja vanhus elää tukitoimin hyvinkin aktiivista ja sosiaalista elämää, ja surrut sitä, että itse joudun olemaan enimmäiseen kodin vankina ja pääsen liikkumaan ihmisten ilmoille vain, jos olen valmis sen seurauksena makaamaan päiväkaudet sängyssä huonossa voinnissa, tai jos nakitan puolisoni kyyditsemään mua. Koronavuodet ovat vielä syventäneet eristäytymistäni kotiin - joskin saaneet mut myös havaitsemaan sen, miten vähän korona lopulta mun arkeeni vaikutti, sillä enhän mä pystynyt käymään juuri missään ennen koronaakaan. Se sosiaalinen eristäytyminen sekä epävarmuudessa eläminen, jonka moni koki koronakeväänä niin raskaana asiana, on mulle ja monelle muulle kroonisesti sairaalle ihmiselle ihan tavallista ja pysyvää arkea. 

Nyt tämä itseni, sairauksieni ja oikeuksieni vähätteleminen saa kuitenkin loppua ja aion hokea itselleni "sairaalla ja vammaisellakin on oikeus hyvään arkeen ja ihmisarvoiseen elämään" niin monta kertaa, että ajatus uppoaa mun kallooni ja ihan oikeasti sisäistän sen sekä ryhdyn toimimaan sen mukaan. Kuntoutussuunnittelijan etätapaaminen on ohjelmassa marraskuun lopussa ja sitä ennen aion listata paperille kaikki arjen ja toimintakyvyn haasteeni sekä kysymykset, joita haluan kuntoutussuunnittelijalta kysyä. Toivon, että vastassa on joku innokas, fiksu ja tietävä tyyppi, jonka kanssa käyty keskustelu on hedelmällinen ja joka osaa opastaa mua tilanteessani eteenpäin. Kerron sitten mitä opin ja mihin keskusteluissa päädyttiin. 

Mainitsin edellisessä postauksessani kuusiviikkoisesta kiertävästä ruokasuunnitelmasta, jonka olen aiemmin syksyllä tehnyt vähentääkseni arkisen ruokarumban pyörittämiseen liittyvää stressiä, ja siitä, miten meidän on tarkoitus ryhtyä sitä nyt arjessamme toteuttamaan. Raavin suunnitelman aikanaan kasaan hätäisesti, ja kun nyt ryhdyin sitä tarkemmin läpi käymään, niin se ei tuntunutkaan kovin mieluisalta. Siispä aionkin tehdä niin, että suunnittelen syömiset aina viikoksi kerrallaan, ja mikäli toteutunut ruokaviikko on tuntunut toimivalta, niin kirjaan tuon suunnitelman ylös myöhempääkin käyttöä varten, jolloin meille kertyy pikku hiljaa sellainen ruokasuunnitelma, jota on kiva toteuttaa.  

Koska lehmänmaidoton ja gluteeniton, paleon tyyppinen ruokavalio tietyin joustoin on tällä hetkellä sellainen syömisen tapa, joka sopii mulle hyvin ja joka tuntuu tässä hetkessä mahdolliselta toteuttaa, niin suunnittelen ateriat ainakin arkiruokien osalta tämän ruokavalion mukaisesti. Varsinainen paleoruokavaliohan on täysin viljaton, lehmänmaidoton, sokeriton ja palkokasviton, mutta itse olen tällä hetkellä täysin ehdoton ainoastaan gluteeniviljojen suhteen. Pyrin kuitenkin minimoimaan myös gluteenittomien viljojen sekä sokerin ja lehmänmaidon (pois lukien voi, joka tuntuu mulle sopivan) käytön arkiruoissa, ja myös palkokasveja käytän rajoitetusti. Gluteenittomista viljoista tosin kaura esiintyy ruokavaliossani tällä hetkellä myös arkisin kahvissa käyttämäni kauramaidon sekä satunnaisten kaurapuurojen muodossa, sillä yritän korkeita stressihormonitasojani laskeakseni opetella syömään aamupalaa, ja kaurahiutaleet ovat olleet helppo ja nopea tapa valmistaa aamupalaa, mutta yritän matkan varrella keksiä kaurapuurolle itselleni sopivampia aamupalavaihtoehtoja, jolloin saan minimoitua myös kauran käytön. 

Ei ole terveyden kannalta mitenkään ideaalista syödä samoja ruokia kovin montaa päivää putkeen, sillä syödyn ruoan tulisi mieluiten olla monipuolista ja vaihtelevaa, mutta mun ruokasuunnitelmani ideana on auttaa mua syömään enimmäkseen paleosti niillä kroonisen sairauden rajoittamilla voimavaroilla, jotka mulla ovat käytössäni. En yksinkertaisesti kykene valmistamaan joka päivä 2-3 ateriaa, jos haluan jaksaa tehdä muutakin kuin kokata ja siivota keittiötä ja kirjoitella ostoslistoja, joten siksi valmistan ja syön samaa ruokaa kerralla isompia annoksia. Toiveena on onnistua selviytymään kunkin arkiviikon lounaista yhdellä kokkauskerralla ja arkipäivällisistä 2-3 kokkauskerralla, ja myös aamupalaa valmistan kerralla isomman satsin aina kun se on mahdollista. Näin viikottaisten kokkauskertojen määrä pysyy siedettävänä. Ruoat vaihtuvat kuitenkin viikottain ja yritän huomioida viikottaisissa ruokasuunnitelmissa sen, että esimerkiksi eniten käytetyn eläinproteiinin lähde vaihtelee. 

Tämän viikon arkiruokalistalta löytyy borssikeittoa, mantelikalaa kera juuresmuusin ja etikkapunajuurien sekä paleo gyro bowl (en tiedä onko gyro bowlille suomenkielistä vastinetta). Aamupaloina mulla on misokaurapuuroa, chiakookoskarpalovispipuuroa ja uunimunakasta. Alkuperäinen ajatus oli syödä maanantaista perjantaihin lounaana borssikeittoa, jota keitetään sunnuntai-iltana jättimäinen kattilallinen, mutta sunnuntailta jäi yli uunilohta eikä sunnuntai-iltana olisi oikein ollut jaksamistakaan kokkailuun lauantai-iltaisen naapurin laavulla istuskelun jäljiltä, joten söimme maanantain lounaana gluteenitonta pastaa ja lohikastiketta borssikeiton sijaan. Iltaruokana oli gyro bowl, jota jäi myös tiistain lounaalle, ja borssikeitto keitellään sitten tänään tiistai-iltana. Keskiviikosta perjantaihin lounaana on borssikeittoa ja keskiviikkoiltana tehdään mantelikalaa ja juuresmuusia niin, että sitä riittää iltaruoaksi perjantai-iltaan asti. Ruokasuunnitelma tulee olemaan mulle raami, jota ei tarvitse noudattaa orjallisesti, vaan sitä muokataan esimerkiksi sen mukaan mitä ruokia viikonlopulta jää ja mitkä ovat raaka-aineiden päiväykset ja niin edelleen. Torstaina tai perjantaina sitten suunnitellaan loppuviikon ja seuraavan arkiviikon syömiset ja käydään hakemassa silloin myös raaka-aineet, mikäli se aikatauluihin muuten sopii. Näin ollen mun ruokasuunnitelmassani ruokaviikko tulee alkamaan aina lauantaista ja päättymään perjantaihin. 

Mietin, että ehkäpä joku muukin voisi tällaisesta ruokasuunnitelmasta hyötyä, joten mikäli suunnitelmasta tulee mielestäni hyvä ja toimiva, niin voisin sen mahdollisesti blogissanikin jakaa. Kerrothan alla olevassa kommenttiboksissa, jos sua tällainen ruokasuunnitelma kiinnostaa! Jonkin aikaa tietysti menee, kunnes suunnitelma valmistuu ja hioutuu sellaiseksi, että se kannattaa julkaista. Kunkin viikon reseptit kerään myös Pinterestiin omaan kansioonsa, josta ne ovat helposti löydettävissä. Blogini löytyy Pinterestistä käyttäjätunnuksella @pieniaotteita. 

Syksy on ollut pitkään mun lempivuodenaikani, mutta tänä syksynä ei juuri ole siltä tuntunut. Se, että asun nykyään omakotitalossa sekä kasvatan ja keräilen itse ruokaa, tarkoittaa aikamoista savottaa syksyisin, kun kasvatetut asiat täytyy kerätä ja jalostaa myöhempää käyttöä varten, eikä tämä ole ihan iisiä, jos voimavaroja on käytettävissä hyvin rajallisesti ja jos tämä homma ei erityisemmin edes tuota mielihyvää. Hommasta tulee vaan yksi stressinaihe muiden stressoreiden jatkoksi. Otan ruoan itse kasvattamisen ja sadonkorjuun työnä, jota teen voidakseni noudattaa terveyttäni ja toimintakykyni säilyttämistä tukevaa tulehdusta vähentävää ruokavaliota pienellä budjetilla, ja tämä työ lohkaisee syksyisin sen verran ison palasen mun käytettävissäni olevasta toimintakykyisestä ajasta, että sitä jää aika vähän asioihin, joita todella haluaisin tehdä. Aiemmin syksy on ollut mulle nimenomaan mahdollisuus keskittyä kaikessa rauhassa omiin projekteihini ja harrastuksiini, kun kesälomat ovat olleet ohi ja mieskin on palannut takaisin toimistolle töihin, mutta nykyään en jaksa syksyisin juuri tehdä omia juttujani eikä omaa aikaa yksin kotonakaan ole, koska mies on tehnyt korona-ajan alusta lähtien kaikki työt etänä. Nautin edelleen syksyn viilenevistä säistä ja oranssin ja keltaisen sävyihin pukeutuvasta luonnosta, mutta muuten syksyn taika tuntuu rauenneen. Kyseenalaistan joka syksy yhä vahvemmin sen onko tässä touhussa niin paljon järkeä, että sitä kannattaa jatkaa. 

Toki voi olla niinkin, että tämä syksy on tuntunut erityisen raskaalta ja voimat ovat olleet vähissä liittyen läheisten ja omiin terveyshuoliin ja -menoihin sekä uutismaisemaan, joka on ollut koko syksyn karmaiseva ja joka tuntuu vaan pahenevan. On jännitetty läheisten syöpäkontrollien tuloksia ja myös itselläni on ollut sairaalamenoja riittämiin - tavanomaisten neurologisen sairauteni hoitojen ja labrojen lisäksi mulla oli tänä syksynä myös kontrolli harvinaiseen perinnölliseen sydänsairauteeni liittyen. Tuntuu siltä, että olisin viimeisen kuukauden tehnyt lähes pelkästään "töitä" eli tehnyt sadonkorjuuhommia ja ravannut tutkimuksissa ja sairaalassa sekä pakkolevännyt näiden aktiviteettien aiheuttamaa huonovointisuutta pois. 

Samaan aikaan, kun olen paiskinut hommia terveyteni eteen, olen myös muistanut sen, että vaikka raataisin itseni aivan loppuun, niin aika harva varsinkaan terve tätä mun uupumustani tajuaa, sillä he vertaavat mun tekemisteni määrää omiin tekemisiinsä, ja niihin verrattuna mun tekemiseni muistuttavat kärpäsen kakkaa. Tämä johtaa mun tekemisteni vähättelyyn sen sijaan, että saisin osakseni kannustusta ja tsemppaamista, eikä tämä tee hyvää mielenterveydelle tai ihmissuhteille, joissa tätä vähättelyä harrastetaan. 

Olen yrittänyt havainnollistaa tätä asiaa puhumalla terveiden ja kroonisesti sairaiden käytettävissä olevasta toimintakykyisestä ajasta akku-metaforaa käyttäen. Sanotaan, että perusterveen ihmisen akku on aamulla hyvien yöunien jälkeen latautunut vaikkapa noin 90-prosenttisesti ja hän lähtee suorittamaan päivän askareitaan tällä 90 %:n akulla. Sillä tekee aika mukavasti hommia - käy töissä, tekee vähän kotihommia ja harrastaakin. Illalla tämä täyden päivän, johon on kuulunut myös mielekkäitä hetkiä, elänyt ihminen menee nukkumaan ja aamulla hänen akkunsa on taas mukavasti latautunut ja hän on valmis uuden päivän haasteisiin. Kroonisesti sairas taas herää hyvien yöunien jälkeenkin toteamaan, että epäkuntoinen akku ei ole latautunut kuin 30%:n verran. Noiden prosenttien on kuitenkin riitettävä koko päivän askareisiin, joten tekemiset on valittava tarkoin. Joku raskaampi pakollinen kotihomma voi jo tyhjentää akun niin tehokkaasti, ettei sille päivälle voi muuta enää suunnitella, sillä akun täydellistä tyhjentymistä on varottava, koska se tarkoittaisi sitä, että huonokuntoinen akku latautuisi seuraavana yönä vielä aiempaakin heikommin. Kroonisesti sairas voi olla ihan yhtä puhki tai pahemminkin pelkästä yhdestä kodin ulkopuolisesta menosta tai isommasta kotihommasta kuin se perusterve ihminen, joka on tehnyt ensin pitkän päivän töissä ja sen päälle paahtanut hommia kotona tai harrastusten parissa, ja tämän lisäksi kroonisesti sairas maksaa tästä ponnistelustaan veroja ainakin seuraavan päivän ellei useampia päiviä pakkolepona, terveen ihmisen jatkaessa elämäänsä. Käytännössä tämä yksi pakollinen aktiviteetti nielaisee siis useamman päivän tämän kroonisesti sairaan ihmisen elämästä eikä käteen jää kuin vitutus siitä, että elämä valuu ohi. Kuitenkin, ulkopuolisen silmin tämä kaikki tuntuu kovin usein näyttäytyvän niin, että meidän kroonisesti sairaiden elämä on mukavaa ja leppoisaa ja kadehdittavaa, sillä saammehan pötkötellä sängyssä kaiket päivät eikä meiltä odoteta juuri mitään. 

Voin kertoa, että kotona sairaana pakkomakaamisen ja jatkuvan suorittamisen sijaan tekisin aika paljon mieluummin jotain työtä, josta saisin riittävän toimeentulon ja sisältöä elämääni ja joka kerryttäisi eläkettä, sekä harrastaisin, tapaisin ihmisiä, matkustaisin, retkeilisin - eläisin. Nyt valtaosa voimavaroistani kuluu terveyttäni ja toimintakykyäni ylläpitäviin pakollisiin asioihin eikä mulla ole kovinkaan usein mahdollisuuksia esimerkiksi poistua kotoani tai harrastaa, tehdä asioita jotka tekevät elämästä mielekästä. Tämän lisäksi elän jatkuvan kaaoksen keskellä, koska jos mulla joskus on voimia tehdä jotain kivaa, niin todellakin teen sitä enkä siivoa! Pakettiin kuuluu myös jatkuva tietoisuus siitä, että diagnoositta sairastavana pienituloisena voin milloin vain pudota seurannan ja hoidon ulkopuolelle sekä syrjäytyä toden teolla. 

Onneksi sadonkorjuuhommat alkavat olla tältä syksyltä takanapäin eikä kontrollikäyntejäkään tai hoitoja ole ihan hetkeen, joten tulevina viikkoina aion järjestää aikaa ja energiaa myös asioille, joita kroppani ja mieleni nyt pyytää. Haluan ryhtyä panostamaan sujuvampaan, stressittömämpään arkeen sekä asioihin ja tekemisiin, jotka tuntuvat tavalla tai toisella merkityksellisiltä tai tuottavat mulle hyvää oloa ja iloa, olen sen työteliään syksyn jälkeen ansainnut. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, niin tasainen ja hidas, fiksuille rutiineille rakentuva arki on edellytys sille, että toimintakykyistä aikaa jää pakollisten arkiaskareiden ja terveysaiheisten menojen lisäksi myös harrastamiseen ja mukaviin juttuihin. Kesälomareissut ja muut kiireisemmät ajanjaksot sekoittavat arkirutiinit ja -rytmin ja hyvät toimintatavat on palautettava niiden jälkeen osaksi arkea. Nyt on taas tällainen hetki käsillä ja yritän kovasti miettiä miten saada arki rullaamaan ja mieluiten vielä aiempaa paremmin. Haasteita kun on ollut varsinkin ruokahuollon toimivaksi saamisen kanssa. 

Tulehdusta vähentävän ruokavalion noudattaminen on yksi toimintakykyni ylläpitämisen ja sairauteni hoidon peruspalikoita ja siksi ruoalla on mun arjessani todella suuri rooli (tämä on aihe, josta olen kirjoittanut blogissani paljon). Voidakseni mahdollisimman hyvin mun on syötävä hyvin ja mulle sopivan erikoisruokavalion mukaisesti, mutta tällaisen ruokavalion noudattaminen teettää paljon myös työtä. Pyrin syömään kolme kertaa päivässä tasapainoisen aterian ja nämä ateriat mun on valmistettava pääosin itse alusta asti, sillä ns. paleoruokavalion mukaisia valmisvaihtoehtoja on aika heikosti tarjolla. En myöskään asu yksin, ja koska puoliso tekee töitä kotoa käsin, syö myös hän yleensä kaikki ateriansa kotona, joten ruokaa on laitettava paljon ja usein. Ruokasuunnitelmien ja ostoslistojen tekemisen taakka lepää mun hartioillani, sillä miehellä ei riitä mielenkiintoa ja suunnitelmallisuutta ruokarumban pyörittämiseen. Mies käy sitten taas usein kaupassa hoitamassa ostokset ja ainakin osin kokataan yhdessä. Haastavin ateria organisoida käytännössä on lounas, jonka mies syö arkisin jo joskus yhdentoista pintaan mun nauttiessani siihen aikaan useimmiten vasta aamupalaa, jolloin törmäämme usein tilanteeseen, jossa mies ilmoittaa, että "mulla on puoli tuntia aikaa ennen seuraavaa palaveria, mitä syödään?". No tuota, mitäs olit ajatellut ehtiä puolessa tunnissa valmistaa ja syödä ja onko sulla raaka-aineet valmiina? Tuo kysymys saa nykyään mun pääni punehtumaan ja nyt onkin aika ottaa käytäntöön se mistä on jo iät ajat puhuttu eli arkilounaiden valmistaminen etukäteen sunnuntaina niin, että kumpikin voi sitä ruokaa sitten itselleen arkilounaaksi lämmittää siihen aikaan kun se itselle sopii. 

Tein meille jokin aika sitten kuuden viikon syklissä pyörivän ruokasuunnitelman, johon olen merkinnyt arkipäiville omat aamupalani sekä yhteiset lounaat ja päivälliset, ja tätä suunnitelmaa olisi tarkoitus ryhtyä nyt noudattamaan. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä isoa kattilallista jotain keittoa, jota syödään sen viikon arkipäivisin, ja iltaruoka valmistetaan yhdessä, useimmiten pariksi illaksi kerralla. Aamupalani valitsen sitten esimerkiksi sen pohjalta vaatiiko muu kokkailu uunin lämmittämistä, jolloin voin tehdä uunimunakasta neljäksi aamuksi kerralla, vai syönkö vaikkapa tuorepuuroa. Saman keittolounaan syöminen joka päivä tulee olemaan tylsää, mutta valitsen mieluummin tylsyyden jatkuvan kokkailun ja ruoasta riitelyn sijaan ja käytän kokkaamisesta vapautuvat energiani johonkin kiinnostavampaan. Viikonloppuisin on sitten kivaa tehdä jotain hyvää ruokaa, kun arkimuona on ollut vaatimattomampaa. Mietin, että torstai tai perjantai voisi olla hyvä ruokaostospäivä, ja että silloin hankitaan kerralla tulevan viikonlopun sekä seuraavan viikon arkipäivien ruoat. 

Tällaisen ruokasuunnitelman noudattaminen tulee paitsi sujuvoittamaan arkea, niin myös olemaan teko terveyteni eteen, sillä etenkin loppukesä ja kulunut syksy on ollut mulle aikamoista lipsumista itselleni sopivasta ruokavaliosta, kun jaksamista ja aikaa kokkaamiseen ja jatkuvaan keittiön siivoamiseen ei ajoittain vaan ole ollut ja silloin on tullut turvauduttua epäterveelliseen noutoruokaan sekä höttöhiilari- ja sokeriherkkuihin. Hiilaripitoinen ruoka yhdistettynä elimistön krooniseen stressitilaan, josta muun muassa jatkuvasti korkeat stressihormoni kortisolin tasot kertovat, on terveydelle tuhoisa ja vaarallista viskeraalirasvaa kasvattava yhdistelmä, kuten olen saanut huomata. Paino on noussut ennätyslukemiin ja olen ollut jatkuvasti ihan hitsin väsynyt ja voimaton. Nyt on korkea aika palata paleoruokavalioon, joka on yksi lääke elimistöni krooniseen stressitilaan.

Haluan ottaa stressinhallinnan opettelun nyt laajemminkin työn alle ja ruokavalion viilaamisen lisäksi tämä tarkoittaa myös sellaisten aktiviteettien ottamista mukaan arkeen, jotka tasapainottavat hermostoa ja aktivoivat parasympaattista hermostoa. Tämä on projekti, jota olin jo keväällä aloittelemassa ja josta kirjoittelin silloin blogiinikin (katso ainakin tämä ja tämä teksti), mutta projekti hautautui pian kesän ja muun elämän alle. Kuin tilauksesta silmiini osui nyt tarjous Karita Tykän Relax-valmennuksesta, jota myytiin viime viikolla alennushintaan, ja mietittyäni asiaa hetken tartuin tarjoukseen. Valmennus alkaa 3.11.2023 ja kestää kolme viikkoa, minkä jälkeen saatu materiaali on käytettävissä vielä toiset kolme viikkoa. Valmennus sisältää muun muassa erilaisia meditaatioita, rentoutusharjoituksia ja äänikylpyjä ja ne ovat suoritettavissa oman aikataulun mukaan, jos ei pysty syystä tai toisesta liveihin osallistumaan. En malta odottaa valmennuksen alkua! Etenkin äänimaljahoidot kiinnostavat, mulla on live-sellaisista erinomaisen hyviä kokemuksia. Toivon, että pääsen valmennuksen myötä taas kiinni myös itsenäiseen meditoimiseen ja rentoutusharjoitusten tekemiseen. 

Ruokarutiinien pyörittämisellä ja stressinhallintakeinojen opettelemisella toivon siis saavani arkeani sujuvammaksi ja vointiani sekä toimintakykyäni paremmaksi, jotta ehdin ja jaksan tehdä myös asioita, jotka tuovat elämään iloa ja merkityksen tunnetta. Mitä nämä iloa ja/tai merkityksen tunnetta tuottavat asiat sitten voisivat olla? 

Olen nyt elämäntilanteessa, jossa haluan todella pysähtyä miettimään sitä mitä haluaisin loppuelämälläni tehdä. Jos saisin järjestettyä arkeni ja kohennettua toimintakykyäni niin, että mulla olisi säännöllisesti käytettävissä toimintakykyistä aikaa johonkin mielekkääseen tekemiseen, niin mitä tekisin? Mulla ei ole tähän vielä selkeää vastausta, mutta luulen, että se voisi liittyä ainakin kirjoittamiseen. Myös kokemustoimijuus kiinnostaa. 

Jos sitten taas puhutaan sellaisista pienistä arjen iloista, joita toivoisin elämääni lisää, niin niitä ovat esimerkiksi rauhalliset kävelyretket luonnossa tai kaupungilla ilman kameraa tai kameran kanssa, kirjojen lukeminen, päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen, bujoilu, lähiretkeily, museo- ja kirjastokäynnit, neulominen, ihmisten tapaaminen ja musiikin kuunteleminen. Siivotakin haluaisin useammin, vaikken siitä hommasta tykkääkään, koska tavarakaaoksen ja sotkujen keskellä asuminen ahdistaa. Haaveilen siis ihan tavallisista ja arkisista asioista, jotka moni perusterve ihminen ottaa itsestäänselvyytenä. Joskus olisi kiva käydä keikoillakin kuuntelemassa livemusiikkia, sillä tämä on ollut mulle aiemmin yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista harrastuksistani, mutta tämä haave saa odottaa parempia aikoja kulkutautitilanteen suhteen eli väkijoukkoihin en halua jälleen pahenevassa koronatilanteessa lähteä. 

Olen tämän kuluneen viikon aikana yrittänyt jo tsempata syömisten ja ruokahuollon pyörittämisen suhteen ja ulkonakin olen käynyt joka päivä, kerran kävelemässäkin. Eilen sain pakastettua viimeiset lehtikaalit puutarhasta, joten talvi saa nyt tulla. Olen myös elvyttänyt lukuharrastustani ja sain luettua kokonaisen romaanin, en muista milloin olisin viimeksi tehnyt niin. Kirja oli Stella Harasekin, jonka blogia olen pitkään ihaillen lukenut, hetki ilmestynyt esikoisromaani Pimeä aine, jonka tunnelmasta, kielestä ja pohdiskelevuudesta pidin kovasti, vaikka varsinkin kirjan alkuosassa oli tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut karsia. Varmasti tulen lukemaan Stellan seuraavatkin kirjat, jos häneltä sellaisia ilmestyy. Nyt mun täytyy etsiä heti joku toinen, kiinnostava romaani käsiini ja aloittaa sen lukeminen, jotta saan pidettyä kiinni hyvästä lukumoodista, joka mulle Stellan kirjaa lukiessa muodostui. 

Huomaan jo odottavani talvea. Talvi on lupa keskittyä asioihin, joista nautin: kirjoihin, kirjoittamiseen, kirjastossa luuhaamiseen. Talvella ei tarvitse hikoilla ja jaksan paremmin tehdä asioita. Lumen peittämä maisema on kaunis katsella ja valokuvata ja on ihanaa vetäistä armeijan vanhat metsäsukset jalkaan ja hiihdellä aurinkoisen pellon laitaan juomaan termarikahvia ja syömään veriappelsiinia. Eikä talvella tarvitse stressata punkeista! Olen päivittänyt viime aikoina talvivarusteitani, jotta ulkoileminen ei jäisi ainakaan vaatteista kiinni.

Huomiselle on luvattu ensilunta tänne eteläiseen Suomeenkin ja kyllä se mulle sopii! Tänä iltana on tarkoitus käydä saunassa ja tehdä ketopizzaa ja huomenna käydään ehkä naapurin laavulla istuskelemassa muutaman olusen verran. Sunnuntaina lepäilen ja maanantaina on kiva aloittaa uusi, tuore viikko. Viikon ruokaostokset on jo hoidettu, joten ennen ensi perjantaita ei tarvitse ruoka-asioita sen kummemmin pähkäillä, sen kun toteuttaa olemassa olevaa suunnitelmaa. Ja ensi viikon perjantaina alkaa sitten se mainitsemani Relax-valmennus, ihanaa! Hyvillä mielin siis viikonloppuun ja kohti uutta viikkoa. Toivotan myös sulle mukavaa viikonloppua ja toivon, että sulla on mahdollisuus tehdä viikonloppuna asioita, joita tähän hetkeen kaipaat. 

Nyt seuraa juttua kesän 2023 vanireissuistamme. Jos et tiedä mistä vanista puhun, niin tämä postaus kertoo asiasta lisää. Reissut ajoittuivat elokuulle, eivätkä vähiten siitä syystä, että auto saatiin kuntoon, jossa sillä oli mukava reissata, vasta loppukesästä. Vielä alkukesästä vani oli samassa kuosissa kuin mihin se viime kesän jäljiltä jäi, eli vanha sisusta oli purettuna ja uusi täysin rakentamatta. Lisäksi vani täytyisi kesäkuun mennessä katsastaa matkailuautona, mikä tarkoitti sitä, että tietyt pakolliset sisustan osat autosta tulisi silloin löytyä. Talven auto oli seissyt koskemattomana, sillä lämpimiä tiloja noin ison auton laittamiseen meiltä ei löydy. 

Kevään korvalla oli aika laittaa talven aikana hautuneet suunnitelmat käytäntöön. Mies asensi auton lattiaan maton, uusi seinäpaneeleja, rakensi säilytystiloja, kiinnitti vararenkaan ja hommasi uuden kaappimallisen jääkaapin sekä fiksaili sähköjä. Sängyn runkoa toimittamaan haettiin paikalliselta vanhemmalta rouvalta vanha, levitettävä vuodesohva, joka toimiikin tuossa tarkoituksessa mitä mainioimmin. Vani meni katsastuksesta hienosti läpi ja oli valmis ensimmäistä testireissua varten. Myöhemmin mies laittoi vielä mm. liukuoven kuntoon ja asensi autoon sähköjä, mikä lisäsi auton käyttömukavuutta entisestään. 

Tänä(kin) kesänä reissut pidettiin lyhyinä, ja pääasiallisin syy siihen oli se, että lyhyet retket onnistuvat ilman, että kissoille täytyy hankkia hoitajaa tai hoitopaikkaa. Ensimmäinen vuorokauden mittainen reissu suuntautui Lopen Räyskälään ja toisen samanmittaisen retken teimme appiukon Padasjoen-mökiltä käsin Asikkalan Pulkkilanharjulle ja Sysmän Vähäniemeen. Kolmas reissu oli parin yön mittainen, kiitos naapuriltamme saamamme kissanhoitoavun, ja se suuntautui Mikkelin Puumalan Pistohiekalle Hayride Jamboree -tapahtumaan. 

Vaikka kissat jäivät reissujen ajaksi kotiin, niin ilman eläinseuraa ei tarvinnut olla: tämä tyyppi lyöttäytyi seuraamme ilmeisesti meidän landeltamme ja roikkui kyydissä (miten??) niin Lopen kuin Sysmän reissutkin!

Viimeinen havaintoni kaverista on meidän landelta Sysmästä palattuamme, ja vaikka sille lupailin, että seuraavana viikonloppuna suunnataan sitten Pistohiekalle eli kannattaa roikkua mukana, niin tälle reissulle emme saaneet tyypistä enää seuraa. Ehkäpä hän väsähti jokaviikonloppuiseen reissaamiseen, enkä voi häntä siitä syyttää, kyllä mullakin alkoi viimeinen retki käydä jo voimille! Mukavampaa olisi tehdä joku pidempi retki kuin pakata, purkaa, pakata, purkaa monena peräkkäisenä viikonloppuna. 

Halusimme valita ensimmäisen retkikohteen suhteellisen läheltä meidän landea siltä varalta, että jotain ongelmia auton kanssa ilmaantuisi, ja päädyimme ajelemaan kohti Lopen Räyskälää, jossa olemme viettäneet aikaa useasti aiemminkin ja josta varmasti löytyisi meille joku kiva puskaparkki, jossa viihtyä yhden yön verran. Olin kuullut, että Iso-Melkuttimelle, jossa olimme aiemmin vanillakin retkeilleet, olisi tullut ajamisen rantaan estävät puomit, joten sen vaihtoehdon saisimme unohtaa, mutta tiesin, että alueella on paljon muitakin kivoja järviä, joihin tutustua. 

Kävimme Iso-Melkuttimella toteamassa tilanteen puomien suhteen todeksi, minkä jälkeen ryhdyimme katsomaan karttasovelluksesta uusia mahdollisia puskaparkkeja. Aivan Iso-Melkuttimen läheltä löytyi toinen ihan kiva järvi potentiaalisine parkkeineen, mutta lähdimme silti selvittelemään, josko löytyisi joku vielä hienompi ja rauhallisempi paikka, tämä kun oli aivan tien vieressä. Saman järven rannassa oli asuntoautolla parkissa mies poikansa kanssa ja kävimme heitä haastattelemassa. Mies tiesi heti neuvoa pari hienoa paikkaa, joihin hän menisi, jos omistaisi pienemmän auton, jolla niihin pääsisi - meidän vanillamme nämä paikat voisivat olla mahdollisia saavuttaa. Kiitimme vinkistä ja lähdimme ajelemaan ohjeistettuun suuntaan. Ja onneksi lähdimme: tie ohitti lukuisia lampia ja järviä, joista useimpien rannalla olisi hyvinkin viihtynyt yön jos toisenkin. Loppi on todellakin muutakin kuin Iso-Melkutin! 

Ja se paikka, jonka satunnainen matkaaja matkamme varrelta meille vinkkasi: ai että miten hieno! Sinne johtava metsätie tosin oli niin karmaisevassa kunnossa, että ihan tosissani pelkäsin automme hajoavan sinne rytyyttäessämme. Mutta paikkaa takaisin kääntymiseenkään ei ollut, joten ei auttanut kuin ajaa perille ja katsoa mitä sieltä löytyy. Kahden vanin menevällä aukealla oli saapuessamme jo parkissa toinen paku ja meitä vastassa oli juhlatuulella oleva, kylpytakkiin pukeutunut mieshenkilö, jonka autosta raikasi poppi täysillä ja joka iloisesti toivotteli meidät tervetulleeksi sekä kertoi saunan olevan lämpimänä eli ei kuulkaa muuta kuin löylyttelemään! Mietin hetken, että mitä ihmettä, mutta totta tosiaan, siellä järvcn rannassahan näytti olevan telttasauna. Saunan vierestä alkoi hiekkapohjainen uimaranta ja järven vesi oli aivan kirkasta. Täydellinen puskaparkki! Olisi varmasti ollut hauska ja mielenkiintoinen ilta tiedossa, jos olisimme saunomaan jääneet, mutta emme sitten kuitenkaan rohjenneet tarttua tuntemattoman tarjoukseen ja lisäksi oma rauha kiinnosti, joten päätimme lähteä jatkamaan matkaa. Tämä miekkonen oli kertomansa mukaan retkeillyt alueella aiemminkin paljon ja osasi opastaa läheisyydestä vielä toisen mukavan puskan, jossa saisimme olla ainakin isommilta asuntoautoilta rauhassa. Lähdimme ajelemaan opastuksen mukaan ja sieltä löytyikin kaunis, rauhallinen lintulampi, jonka rannalla päätimme yöpyä.

Ilta alkoi olla jo pitkällä, kun pääsimme lopulta parkkeeraamaan automme, ja oli kiire roudata tuolit rantaan ja ehtiä nauttimaan illan viimeisistä auringonsäteistä. Muistin taas, miten helppoa elo onkaan vanilla matkustaessa verrattuna teltan kanssa retkeilemiseen - ei muuta kuin auto parkkiin ja kylmä olut jääkaapista ja nautiskelemaan! Paitsi, että tällä kertaa se kylmä olut ei ollut itsestäänselvyys, sillä ekalla reissullaan testikäytössä oleva jääkaappimme ei näyttänytkään pysyvän kylmänä toivotulla tavalla. Niinpä mies pähkäili autolla jääkaappiasiaa ja minä nautin sillä välin rannassa ölppääni sekä teloin jalkani ennen kuin olimme ehtineet olla leirissä edes tuntia pestessäni käsiäni äkkijyrkässä järven rannassa, sekoilun ja säätämisen määrä taitaa todellakin olla vakio. Onneksi oli laastaria mukana. 

Jääkaappi lähti toimimaan, joku piuha oli ollut vedettynä väärin, ja loppuillan saimme nautiskella kylmistä juomista ja luonnon rauhasta. Jostain kauempaa kuului välillä autojen ja ihmisten ääniä, mutta saimme pitää oman puskamme ihan itsellämme. Teki tosi hyvää päästä vaihtamaan vähän maisemaa, vaikka retkikohde ei ollutkaan mitenkään erikoinen ja ihmeellinen. 

Vatsani herätti mut jo aamuvarhaisella ja koska aamu oli niin upea, niin en halunnut palata enää nukkumaan, vaan jäin jalkeille ihailemaan aamuaurinkoisen järven pintaa hiipivää usvaa. Mieskin mietti, että nukkumaan ehtii myöhemminkin, joten laitoimme kahvit tulemaan. 

Oli ihan hiljaista, kuului vain järven pintaa nokillaan siivilöivien sorsien nassutusta. Hetken päästä bongasimme myös kalasääksen ja kauniin, meille tuntemattoman linnun, jonka tunnistimme pienen googlaamisen jälkeen haahkaksi. Hörpimme kahvia ja söimme soijajogurttia sekä mun leipomaani gluteenitonta mustikkapiirakkaa, joka maistui paremmalta kuin näytti. 

Aamupala oli kevyt ja makea, joten lounasta päädyimme laittamaan jo ennen puolta päivää. Jääkaapin toimivuudesta ei ollut retkelle lähtiessämme takeita, joten olimme valinneet proteiiniksi nakit, jotka säilyisivät ruoka-aikaan asti vaikka vähän lämpimämmässäkin kaapissa. Tästä ateriasta oli gourmee kaukana, mutta ulkoilmassa melkein kaikki maistuu hyvältä ja perunat olivat sentään maailman parhaita, oman maan kasvatteja, joita vetelisi mieluusti vaikka pelkillään voin kanssa. 

Ruoan jälkeen ryhdyimme kasailemaan leiriämme ja suunnittelemaan loppupäivän ohjelmaa, vielä voisimme kartoittaa potentiaalisia tulevia puskaparkkeja sekä tehdä jonkun kivan pikku kävelylenkin jossain päin Räyskälää. Siinä puuhaillessamme huomasimme vastarannalla pariskunnan koiransa kanssa, pariskunnan mies heilutteli meille iloisesti. Kohta kuulimme heidän lähestyvän leiriämme ja tajusin, että sehän onkin eilen tapaamamme saunova miekkonen naapurileiristä! Vaimo-oletettu koiran kanssa oli jossain vaiheessa saapunut ilmeisesti saunomaan ja pakuilemaan ja olivat kaikki nyt reippaana järveä kiertämässä. Itsehän en ollut varautunut ketään enää puskassa tapaamaan ja hilluin siis leirissämme kuin kotonani tukka takussa ja pitkät hiutuneet kalsarit jalassani, joten meinasi pieni häpeän puna nousta poskille yllätysvieraita saadessamme. Vaan eipä hätää, sillä kun olin keskittynyt häpeämään itseäni, niin en ollut huomannut ollenkaan, että tuo saunojakaverimmehan painelee pitkin metsiä pelkissä vaaleanpunaisissa boksereissaan, mitä vaimo-oletettu meille hieman pahoitteli kasvoillaan ilme "aina saa kärsiä ja hävetä". Ei mulle kyllä ainakaan tarvitse pahoitella, arvostan leppoisaa meininkiä ja aion opetella sitä lisää itsekin!  

Saatuamme leirimme kasaan lähdimme saunojamiehen vinkkaamana ajelemaan kohti Lopen Saarijärveä, mikä kuulemma olisi niinikään hieno, kirkasvetinen järvi ja potentiaalinen puskaparkki myöhempiä retkiä ajatellen. Matkalla poikkesimme jätskit Räyskälän sympaattisesta kyläkaupasta ja mies jauhoi pitkät pätkät vaneista paikallisen vihanneskauppiaan kanssa, tätähän se on aina vanhoilla autoilla reissatessa.  

iPhonen karttasovellus ajelutti meitä pitkät pätkät pitkin Loppia ja alkoi tuntumaan siltä, että nyt ei ehkä olla ihan siellä missä pitäisi... Kaivoimme kartan tarkempaan syyniin ja mitäs hittoa, tämä järvihän on ihan väärän mallinenkin! Hetken ihmeteltyämme totesimme, että tosiaan joo, tämä on kyllä Saarijärvi, mutta väärä Saarijärvi?! Kenen idea on nimetä kaksi järveä samalla nimellä samalla pikkupaikkakunnalla, kysyn vaan! 

Tuntui haikealta valmistautua kotiin lähtöön, sillä mikäpä olisi ollut viihtyessä lähes tyhjällä rannalla, ja kyllä harmitti, kun tajusimme, että tännehän olisi ollut mahdollista jäädä vielä päiväksi tai pariksikin etätöihin, jos vaan olisi ollut läppäri mukana! Kotimatka sujui ilman kommelluksia ja perille päästiin tällä kertaa jopa ennen pimeää, mitä ei meille usein tapahdu. 

Siitä mitä muuta kesä 2023 mulle oli kuin nämä vanireissut pääset halutessasi lukemaan tästä postauksesta.